Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

 

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

Suomentanut Esa Adrian

Otava 1991

Aiemmin ilmestynyt Delfiinikirjat-sarjassa 1972 ja 1975

124 s.

Yksi Helmet-lukuhaasteen vaikemmista kohdista on yllättäen ollut numero 1, "kirja on vanhempi kuin sinä." Olen syntynyt vuonna 1980, joten sitä vanhempia kirjoja on niin omassa hyllyssä kuin kirjastossa vaikka kuinka paljon. Omaa hyllyä tutkaillessa tuntui siltä, että mikään vanhoista kirjoista ei nyt kiinnosta niin paljoa, että haluaisin lukea sen uudelleen. Aloitin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, mutta en ole päässyt puoliväliä pidemmälle. Kirjastosta lainasin Roger Vaillandin Laki-kirjan, mutta en ole siinäkään edennyt kuin kolmasosan. Homma hankaloitui entisestään, kun monissa kirjastoissa laitettiin kokoelmat kiinni siksi aikaa, kun ohjeistuksena on olla auki rajoitettua lainaustoimintaa varten. 

Olin viikolla käymässä Orivedellä joululounaalla, käytin samalla asemaani kirjastotätinä hyödyksi ja menin silmäilemään kokoelmaa A:sta alkaen. Käsiin päätyi Gogolin Pietarilaisnovelleja, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirja on ohut, eli ehtisin lukea ja postata sen hyvissä ajoin tämän vuoden puolella. Lisäksi tajusin, että Nenä ja Päällystakki ovat tavallaan tuttuja tarinoita, mutta itse asiassa en ole koskaan lukenut niitä. Kolmas novelli Hullun päiväkirja oli minulle tuntematon tapaus. Vaikka tämä kokonaisuus on julkaistu 1990-luvulla, hyväksyn sen haastekohdaksi koska novellit löytyvät suomennettuina myös ajalta ennen syntymääni.

Suhteeni venäläiseen kirjallisuuteen on kaksijakoinen. Toisaalta siellä on kirjoja, joita luen kerta toisensa jälkeen (kuten Rikos ja rangaistus sekä Tsehovin näytelmät), toisaalta siellä on niitä jotka tiedän lukeneeni mutta jotka eivät ole jättäneet mitään muistikuvaa (kuten Pushkinin Kapteenin tytär). Gogolia en ole tainnut lukea yhtään, mutta novellikokoelman jälkeen uskaltanen luvata että tämä ei jää viimeiseksi kosketukseksi hänen tuotantoonsa. 

Nenä lienee monelle tuttu tapaus. Se, että eräänä päivänä henkilö (kollegioasessori Kovalev) herää ilman nenää. Mihin se on kadonnut yön aikana? Ja miten katoaminen on tapahtunut, kun kasvot näyttävät siltä kuin niissä ei nenää olisi koskaan ollutkaan? Kovalevilla on epäilys syyllisestä, mutta kun epäilys osoittautuu vääräksi, hän on neuvoton. Vielä kummallisemmaksi tilanne menee silloin, kun hän kohtaa virkamiesasuisen nenän kaupungilla. Kovalev on aina vain epätoivoisempi, kun sanomalehti kieltäytyy julkaisemasta katoamisilmoitusta. Ja kun nenä lopulta palautuu hänelle, hän ei pysty kiinnittämään sitä takaisin. 

Kaikeksi onnettomuudeksi kadulla ei näkynyt ainoatakaan vossikkaa, ja hänen oli pakko lähteä jalkaisin, viittaansa kietoutuneena ja nenäliina kasvojensa edessä ikään kuin nenästään olisi vuotanut verta. "Mutta ehkä minä vain kuvittelin: onhan mahdotonta että nenä katoaisi näin typerästi", hän ajatteli ja poikkesi konditoriaan varta vasten vilkaistakseen peiliin. Onneksi konditoriassa ei ollut ketään, pojat lakaisivat huoneiden lattioita ja asettelivat tuoleja, jotkut heistä kanniskelivat kuumia piirakoita tarjottimilla, pöydillä ja tuoleilla lojui kahvilla valeltuja eilispäivän lehtiä. "Jumalan kiitos, täällä ei ole ketään", hän lausui, "nyt voin katsoa." Hän meni arasti peilin eteen ja vilkaisi. "Piru vieköön, mikä siivottomuus!" hän sanoi ja sylkäisi. "Kun olisi edes jotakin nenän paikalla mutta kun ei ole mitään!..."

Tarina on toisaalta hulvaton, toisaalta hivenen traaginen. Kovalevin ahdistus on kouriintuntuvaa, kun hän piilottelee kasvojaan ja miettii, että ei voi mennä tapaamaan nimekkäitä tuttujaan. Nenän ylimielisyys saa hänet tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi. Samalla kuitenkin tarinan sävy on niin ylenpalttisen dramaattinen, että se naurattaa väkisinkin. 

Päällystakki on monta astetta synkempi novelli. Nimineuvos Akaki Akakievitš havahtuu siihen, että hänen takkinsa on hiutunut muutamasta kohtaa todella ohueksi. Räätälin mukaan takkia ei voi paikata, vaan Akakin pitää tilata uusi. Koska Akakilla on rahasta tiukkaa, hän päättää venyttää hankintaa. Saamansa rahabonuksen ja säästäväisen elämäntavan ansiosta hän kuitenkin pystyy tekemään takkikaupat jo parin kuukauden päästä. Kauaa hän ei saa takistaan iloita, kun se ryöstetään häneltä. Poliisilta ei löydy ymmärrystä, ei keneltäkään muultakaan. Kylmä talvi on ankara, minkä seurauksena Akaki sairastuu ja kuolee. Kuoleman jälkeen hänen nähdään kummittelevan ja etsivän päällystakkiaan. 

Tarina on ankea, siitä ei riemunpilkahduksia löydy. Ihminen on aina yksin, ja usein myös naurun asia toisille. Akakin kohdalla ei ole väliä onko takki huono vai hyvä, työkaverit pilkkaavat silti. Omaatuntoa ei tunnu olevan kellään, ei myöskään armeliaisuutta. 

Hullun päiväkirja kertoo päiväkirjan lukijalle virkamiehen arjesta. Alkuun kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta mitä pidemmälle päiväkirja etenee, sen kummallisemmaksi se muuttuu. Puhuvat koirat ja koirien käymä kirjeenvaihto saavat virkamiehen entistä pahemmin sekaisin, ja päiväkirjan päiväykset alkavat muuttua niin että siellä on "maalislokuu", "kolmaskymmenes februariusta" ja niin edelleen. Vainoharha kasvaa, esimiehestä tulee suurinkvisiittori jota pitää paeta tuolin alle, virkamies itse ilmoittaa olevansa Espanjan kuningas... 

Tarinaa on jonkinsortin pikakelaus mielen murtumisesta niin, että ihminen itse ei huomaa asioiden olevan vialla. Sävy on tässäkin synkkä, sillä päähenkilö on useimmiten vihainen ja turhautunut, lopussa myös hämmentynyt ja pelokas. 

Novellien lukemisesta jäi kaksijakoinen olo. Toisaalta niissä on paljon ankeita juttuja kuten köyhyyttä, tiukkoja hierarkioita niin työelämässä kuin yhteiskuntaluokissa, yksinäisyyttä ja vähäistä vaikutusmahdollisuutta omaan elämään ja siihen, miten se kulkee. Toisaalta monet jutut on vedetty niin reippaasti yli, että ne kääntyvät huvittaviksi. Tragikomiikkaa, joka naurattaa mutta samalla tuntuu epämukavalta. Sellainen kutkutus tästä jäi, että pitää lukea Gogolilta jotain muuta ja katsoa, jatkuuko tyyli samankaltaisena muuallakin.