Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku
Ruotsinkielinen alkuteos När sista strofen klingat ut (2020)
Suomentanut Riie Heikkilä
Otava 2025
336 s.
Olemme saapuneet Mullvaldsin murhat -sarjan viimeiseen osaan, toisaalta ikävää, toisaalta hyvä. Olen viihtynyt Ankin ja Tryggven seurassa, mutta Mullvaldsin kokoisessa paikassa ei riitä murhattavia kahteenkymmeneen kirjaan. On hyvä päättää sarja, ennen kuin se alkaa toistaa itseään.
Tällä kertaa Gotlantiin saapuu Ankin ja Tryggven lomamatkallaan tapaama pariskunta Tomas ja Nils. Tomaksella on mukanaan nippu kirjeitä, joita hänen isotätinsä lähetti saarelta 1950-luvulla ennen kuin katosi jäljettömiin. Tapaus kiinnostaa tietenkin myös Ankia ja Tryggveä, jotka kaivelevat tapausta tahoillaan. Kun myös Tomas katoaa, he ymmärtävät että joku tietää Dagnyn kohtalosta mutta ei halua kenenkään saavan sitä selville.
Katoamistapausten lisäksi stressiä aiheuttavat joulun aika sekä juuri pyhiksi iskevä lumimyräkkä, joka jättää saaren eristyksiin.
"Mistä miehestä hän oikein kirjoittaa?" ihmetteli Svante.
"Sen minäkin haluaisin tietää", vastasi Tomas taitellen kirjeen.
"Eikö hän kirjoittanut enää mitään muuta?"
"Ei, tämä oli hänen viimeinen kirjeensä. Kukaan ei sen jälkeen kuullut hänestä tai löytänyt hänestä mitään jälkiä."
Tomas liu'utti kirjeen takaisin laukkuunsa. Hän veti kirkonpenkille heittämänsä takin ylleen ja valmistautui lähtemään.
"Se ukko joka nousi ja lähti tiesi taatusti jotain", sanoi Svante Hemlin ja nousi seisomaan. "Olen siitä vuorenvarma. Eikö poliisi tutkinut tapausta?"
"En tiedä mitä poliisi teki, mutta toki se siellä täällä esiin putkahtava mies on kummallinen. Hän ei varmaankaan enää ole elossa, mutta voisi olla vaivan väärti yrittää selvittää, kuka hän oli."
Kun Tomas hetkeä myöhemmin toivotti hyvää joulua ja lähti kappelista, ulkona oli alkanut hämärtää. Tuuli oli yltynyt, lunta pyrytti ja auto oli taas aivan lumen peitossa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän alkoi miettiä, pääsisikö hän sittenkään takaisin Ardrebohon. Hän todellakin halusi herätä Nilsin vierestä huomisaamuna ja antaa hänelle joululahjan heti aamukahvilla. Kengittäjä teki hänelle pienen väylän lumeen, jotta Tomas pääsi matkaan ja takaisin tielle, jolle oli jälleen kinostunut lunta. Pienen matkan päässä hän näki valonvälkettä. Jollakin oli lyhty tai taskulamppu. Kyseessä oli varmasti joku, joka tarvitsi apua myrskyssä. Tomas jarrutti varovaisesti tien reunaan ja astui ulos. Vastassa oli ihminen, jonka kasvot oli kääritty kaulaliinaan ja pipo vedetty syvälle päähän. Hän näki vain silmät ja nenän.
Ihan kelpo peruspehmodekkari, jonka kanssa viihtyy mutta josta ei välttämättä jää kovin pitkäkestoisia lukumuistoja. Anki ei ole genren pahin häslääjä, vaikka onnistuukin saamaan itsensä hengenvaaraan ainakin kertaalleen jokaisessa osassa. Tryggven kanssa he ovat tasapainoinen kaksikko, ja tällä kertaa mukana on hiukan myös Ankin lapsenlapsen Majan näkökulmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti