WSOY 2016
219 s.
Maritta Lintunen on noussut yhdeksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan aina kovasti. En löytänyt häntä heti "alussa", vaan luin muutama vuosi sitten putkeen siihen mennessä ilmestyneet novellikokoelmat ja romaanit. Hän ei julkaise joka vuosi vaan hiukan harvemmin, mutta sitäkin laadukkaampaa.
Tämän kevään uutuus on novellikokoelma Takapiru. Sen kymmenessä novellissa kohdataan joukko ihmisiä, aikuisia ja lapsia, naisia ja miehiä, ihmisiä joiden elämää järisyttää jokin iso tai henkilön isoksi tulkitsema tapahtuma. Tuo tapahtuma aiheuttaa joskus hurjankin tapahtumaketjun, josta vielä novellin viimeisillä riveillä paljastuu yllätys.
En tiedä kenen idea oli laittaa poika juuri minun luokalleni. Tarmo Harrinkarin luokka on ollut aina kuulu hyvästä maineestaan. Minä pidän tiukkaa ja oikeudenmukaista kuria, meillä ei kiusata. Osaan myös kuunnella lasta enkä suhtaudu ennakkoluuloisesti oppilaiden keksimiin uudistuksiin ja ideoihin. Niistä on monesti hyötyä luokkahengen vaalimisessa - kun oppilaat sitoutuvat yhteiseen hyvään, ei opettajan tarvitse kuin seurata että kaikki tulee oikeassa järjestyksessä tehdyksi. Kun Tarmo Harrinkari valittiin Vuoden Opettajaksi, se ei ollut kenellekään yllätys - kollegat tiesivät millä ansioilla arvonimi oli minulle myönnetty.
Koulutyö sujui mallikelpoisesti, kunnes eräänä syyskuisena aamuna tuo kalpea, totinen yksitoistavuotias silmälasipää istuutui takimmaiseen pulpettiin. Yksinhuoltajanaisen ainoa poika, muuta en hänestä tiennyt.
(Hymypatsas)
Pidän novelleissa siitä, kuinka kaikki alkaa tavallisesti, on tavallista, kunnes jossain kohtaa tulee hetki jolloin kaikki onkin mennyt vähän vinksalleen. Toisinaan tekisi mieli nauraa, toisinaan ravistella henkilöhahmoa, että mitä sinä oikein touhuat! Hahmojen omistautuneisuus tietyn tapahtuman peittelemiseen, kostamiseen, oikaisemiseen saa sekä huvittavia että surullisia piirteitä. Väärinkäsityksestä, hetkellisestä tarkkaamattomuudesta, ylireagoinnista, melkein mistä vaan voi alkaa hallitsemattomaksi paisuva ketju, jonka lopputulos voi olla melkein mitä vaan. Yleensä se on jotain mitä ei voi korjata, muuttaa, palauttaa ennalleen.
Lintunen on taitava ihmiskuvaaja. Henkilöhahmot ovat keskenään erilaisia, mutta heille kaikille pystyy kuvittelemaan elämän myös kerrotun tarinan ulkopuolelle. Ihastelen sitä, miten Lintunen pääsee eri-ikäisten hahmojen hahmojen sisään; tapahtunut on uskottavaa, on kokija nuori tyttö, vanha mies tai mitä tahansa siltä väliltä.
Kun sinfonian alkusoinnut paukahtivat ilmoille, selittämätön hämmennys sumensi mielen. Tuominen siirsi viltin syrjemmälle ja pidätti hengitystään. Hidas, kylmäävä järkytys laskeutui hänen ruumiisensa. Se mitä hän kuuli, halvaannutti jäsenet ja ajatukset. Vasta päätössointujen kajahdellessa Tuominen pakottautui liikkeelle ja raahautui naulakolle. Vaisevat sormet näppäilivät taksin numeron.
Kaatosade hakkasi räystäitä ja ikkunaruutuja. Kuumeesta horkkaisena hän veti ylleen paksun villapaidan. Ulsterin sauma ratkesi kainalosta kun hän riuhtaisi takin väkipakolla villapaidan päälle. Automatkan aikana kuumeväristykset löivät lävitse monta kertaa ja hänen piti pidätellä itseään vaikeroimasta. Taksi jäi odottamaan kadunvarteen. Kuin ihmeen kautta hän jaksoi laahustaa luokkahuoneeseensa.
(Hommage à Oskar Tuominen)
Monet novelleista jättivät tunteen, että tästähän olisi saanut kirjoitettua vaikka kokonaisen romaanin. Mielestäni juuri se on hyvän novellin merkki, lukijalla ei ole olo että tarina on kerrottu alusta loppuun parissakymmenessä sivussa. Ei, vaan tarinasta on kerrottu osa, ja lukija saa miettiä mitä oli ennen ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun kertoja vaikenee.
Hieno kirja Lintuselta, jälleen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti