lauantai 28. joulukuuta 2019

Carlo Lucarelli: Almost Blue

Carlo Lucarelli: Almost Blue
Italiankielinen alkuteos Almost Blue (1997)
Suomentanut Tapani Kilpeläinen
Otava 2008
206 s.







Mietin, että olenkohan joskus lukenut tämän kirjan, tarina tuntui paikoitellen tutulta mutta siinä oli paljon myös uutta - tai sellaista, mitä en muista lukeneeni. Toki on mahdollista, että on olemassa muukin kirja, jossa henkilöhahmo kuulee ihmisten äänet väreinä. 

Bolognassa on meneillään kummallinen murhasarja. Joku tappaa opiskelijoita - ja ennen pitkää poliisi saa todisteita, joiden mukaan tekijä on edellisen murhan uhri. Miten saada kiinni murhaaja, kun ei tiedetä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa? Kello tikittää kaupungissa, jossa on 200 000 opiskelijaa. Grazia Negro saa apua sokealta Simonelta, mieheltä joka valvoo öisin kuunnellen ihmisten puheluita ja viestittelyitä. Simone on kuullut pahuuden äänen, mutta miten löytää äänelle omistaja?

- Helvetin huono tuuri, tarkastaja, Sarrina sanoi.
- Viereisessä elokuvateatterissa on meneillään ulkomaisten elokuvien katselmus, jossa on simultaanitulkkaus. Tämäniltainen leffa oli kuitenkin paskaa, joten monia katsojia alkoi vituttaa ja he tulivat tänne. Tietenkään he eivät vaivautuneet palauttamaan kuulokkeita.

Bolognan Teatro Alternativo on pieni amfiteatteri, jonka puoliympyrän muotoiset sementtiportaat laskeutuvat kohti puista lavaa. Valonheittimet valaisevat lavan, ja teatteria kiertävän korokkeen pylväiden välissä loistaa himmeitä valoja, mutta muuten koko teatteri on nyt vajonnut lähes täydelliseen pimeyteen, jossa näkyy vain mustia hahmoja, varjoja ja liikettä. Mutta tässä paksussa ja kiinteässä pimeydessäkin, joka ei kirkastu edes silloin kun silmät tottuvat siihen, ymmärtää, että se on aivan täynnä ihmisiä, kuten kaikki paikat Bolognassa iltaisin. 

Tämä oli pieni pettymys. Tarina olisi ehkä kaivannut sata sivua lisää. Simonen osuus on mielenkiintoinen, se mitä hän kuulee öisin ja mitä ajattelee ihmisistä ja elämästä. Murhat ovat ilmeisen raakoja, mutta niitä ei kuvata. Pidän tästä ratkaisusta, että ei kuvata sen enempää itse murhia kuin rikospaikkojakaan. Riittää kyllä, että kerrotaan että on paljon verta, kokenut dekkarilukija osaa kuvitella muun. 

Nuo asiat olivat hyvin, mutta mikään muu ei oikein toimi. Simonen ja murhaajan näkökulma kerrotaan minä-muodossa, mikä on alkuun hankalaa ennen kuin hahmottaa että tässä on kaksi eri minä-tyyppiä. Murhaaja tulee vähän tyhjästä, olisin kaivannut enemmän pohjustusta siihen, miksi tilanne meni siihen että hänestä tuli murhaaja. Grazia on naispoliisi, jota tietenkin mieskollegat tölvivät, jota tietenkin pomo vähättelee, joka tietenkin manaa puoli kirjaa sitä että on kuukautiset ja maha pömpöttää. Jos kerran naishahmo on pääosassa, niin voisiko hänestä tehdä vahvan eikä itkupilliä.

Luin tämän oikeastaan vain siksi, että saisin Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 48, "kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä". Vuosi käy niin vähiin, ettei oikein ollut aikaa etsiä muuta kirjaa. Ajattelin, että heikommankin dekkarin lukee välipalana, varsinkin kun sivuja on vähän.


2 kommenttia:

  1. Olen tämän lukenut, vahvoja mielikuvia ei ollut jättänyt mutta kävin lukemassa bloggaukseni...jossa olin näköjään verrannut tätä italialaisiin giallo-elokuviin, josta tullee tyyppiominaisuutena nopeasti etenevä juoni jossa ei kauheasti selitellä ja juonenkäänteiden uskottavuuden puutekaan ei aina niin haittaa, tunnelma on tärkeämpää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on blogi josta voi tarkistaa :) Teen itse välillä samaa, googletan että olenkohan lukenut tämän. Kävipä erään dekkarin kanssa että pääsin melkein viimeiselle sivulle asti, ennen kun aloin epäillä että olenkos lukenut tämän äskettäin. Mutta eipä liene kirjoittajillakaan aina helppoa tasapainoilla, että millainen on hyvä tarina, jossa ei ole toisaalta pikakelaustunnelmaa, toisaalta jaarittelua ja tyhjäkäyntiä.

      Poista