Leïla Slimani: Toisten maa

 

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa

Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres (2020)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

325 s.

Poden usein lukujumia heinäkuussa, mutta nyt se on ollut päällä jo toukokuussa. Osin syynä on varmasti se, että luin putkeen kovan kolmikon Smirnoff, Kinnunen, Kanto. Olen aloittanut monta monituista kirjaa, mutta missään en ole tahtonut päästä eteenpäin. Väliin tuli loistava Sánchez, mutta sen jälkeen on taas ollut olo että mikään kirja ei vie mukaansa. Kunnes nyt luin Leïla Slimanin upean Toisten maan.

Ranskalainen Mathilde on mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa. He ovat tavanneet toisen maailmansodan aikana Aminen taistellessa Ranskan joukoissa jaMathilden työskennellessä sairaalassa. Kirjan alussa, 1940-luvun puolivälissä, parikymppinen Mathilde ja häntä liki vuosikymmenen vanhempi Amine muuttavat Marokkoon, ensin Aminen perheen luo ja sitten tämän omistamalle syrjäiselle maatilalle. Mathilde on odottanut jotain jännittävämpää, jotain eksoottisempaa kuin mitä hän saa. Hän on tottunut sanomaan mielipiteensä, eikä hänen ole helppo sopeutua kulttuuriin jossa vaimon kuuluu alistua. Amine on kiireinen tilan töissä, eikä ehdi pitää Mathildelle seuraa. Rahaa ei ole ylimääräiseen, vaan elämä on sinnittelyä. Ranskaan Mathilde kuitenkin ylläpitää kulissia, että eläisi unelmaelämää. 

Tarinassa seurataan myös Mathilden ja Aminen tyttären Aichan sekä Aminen sisaren Selman elämää. 1940-luku vaihtuu 1950-luvuksi, mutta tyttöjen ja naisten elämä ei muutu yhtään helpommaksi. Kouluttautuminen on vaikeaa, pukeutuminen säädeltyä, veljet ja isät päättävät ketkä ovat sopivia miehiä tavattaviksi. Aminea kiusataan, koska hän on erinäköinen kuin muut siirtolaiskoulun lapset,  Selman vapaudenkaipuu johtaa hänet ongelmiin. Samaan aikaan Marokon ja Ranskan välit kiristyvät, kun Marokko haluaa itsenäistyä. Ranskalaisten ja Ranskan riveissä sotineiden ei ole helppoa elää itsenäisyyttä ajavassa ympäristössä.

Kauttaaltaan verhottuna Mathilde nousi autosta ja suuntasi kohti anopin taloa. Hän hikoili kangaskerrosten alla ja laski välillä huivia vetääkseen henkeä. Asusta tuli hänelle merkillinen tunne. Hän oli kuin pikkutyttö, joka leikki olevansa joku toinen, ja huijaus tuntui huumaavalta. Hän kulki täysin huomaamattomana, haamuna muiden haamujen joukossa, eikä kukaan olisi voinut arvata, että näiden kaapujen alla oli ulkomaalainen. Hän asteli ohi maapähkinöitä kaupittelevan poikajoukon ja seisahtui pienten kärryjen luo sormeilemaan meheviä, oransseja mispelinhedelmiä. Hän tinki hinnan arabiaksi, ja kauppias, hilpeä laiha luikku, myi hänelle kilon pilkkahintaan. Hän olisi halunnut laskea huivia, näyttää kasvonsa ja suuret vihreät silmänsä ja hihkaista: "Luulit minua ihan muuksi!" Mutta temppu tuntui typerältä, hän luopui siitä ilosta, että olisi naureskellut ohikulkijoiden hyväuskoisuudelle.

Kun Mathilde veti huivin nenälle ja painoi katseensa, hän koki katoavansa, eikä hän oikein tiennyt mitä ajatella. Jos kohta nimettömyys suojasi häntä, huumasikin, se oli kuin syöveri, johon hän tahtomattaan vajosi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi joka askelella menettänyt vähän lisää nimestään ja identiteetistään, kadottanut kasvojen verhoamisella olennaisen osan itsestään. Hänestä tuli varjo, sama tuttu mutta nimetön hahmo, sukupuoleton, iätön. Niinä harvoina kertoina kun hän oli rohjennut puhua Aminelle marokkolaisnaisten asemasta ja Mouilalasta, joka ei koskaan käynyt kodin ulkopuolella, aviomies oli katkaissut keskustelun lyhyeen. "Mitä siinä valitat? Sinä olet eurooppalainen, sinulta ei kielletä mitään. Huolehdi omista asioistasi ja anna äitini olla rauhassa."

En osaa selittää, miksi tämä kosketti minua niin kovasti. Tunnen kuitenkin suurta iloa siitä, että elän maassa jossa saan pukeutua niin kuin haluan ja olen saanut kouluttautua kahteenkin ammattiin. Voin matkustaa vapaasti ja elää juuri sen henkilön kanssa, kenen kanssa haluan jakaa kotini. Väkivalta ei ole keino, jolla vaimoja ja tyttäriä pidetään aisoissa. Ja näin olisi ollut jo 1950-luvulla, jos olisin elänyt silloin. 

Mathilden sopeutuminen uuteen kotiin on kivuliasta, mutta hän on sitkeä. Joissakin asioissa on annettava periksi, mutta joistakin hän pitää kiinni. Muut eivät arvosta hänen taitoaan sairaanhoitajana, mutta itse hän kokee suurta iloa auttaessaan muita. Ehkä siksi olinkin järkyttynyt siitä, miten hän lopulta toimii Selman kanssa. Olisin odottanut häneltä enemmän tukea toisen vapaudenkaipuulle, mutta ehkä hänellä ei ollut keinoja siihen - hän kun luuli vapautuvansa avioliiton kautta mutta huomaakin olevansa enemmän vanki kuin vapaa. Välillä on pitkä aika, jolloin ollaan Aichan ja Selman matkassa, mutta juuri kun aloin miettiä että missä Mathilde on niin seuraavassa luvussa hän palaa kuvioihin. 

Tarina pohjautuu Slimanin isoäidin elämään, ja Toisten maa avaa trilogian. Mielenkiinnolla odotan, mitä on tulossa. Miten Mathildelle ja Selmalle käy, minne perheen tie vie. 

Toisten maa on luettu esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Lukutuulia ja Kirjaluotsi.

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Marokon.