Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

Gummerus 2025

297 s. 

Ranska, 2050-luvun loppu. Laura on taiteilija, joka ei ole pystynyt maalaamaan neljään kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Peter ilmoitti kuolinpäivänsä. Se päivä on tänään. 

Kuiskaustautia sairastava Peter on saanut kokeellisen hoidon avulla lisäaikaa, mutta nyt aika on lopussa. Hän ei kestä enempää, vaan on tilannut kyydin eutanasiaklinikalle. Viimeisen päivänsä hän haluaa viettää Lauran kanssa. He istuvat meren rannassa, käyvät seitsemän ruokalajin lounaalla, kiipeävät tykkikukkulalla. Heillä on kymmenen tuntia yhteistä aikaa. Sinä aikana he muistelevat yhteisiä seikkailujaan ja kohtaamiaan ihmisiä. 

Laura vaikeni, hän yritti hengittää.

"Me jäämme väreiksi auringonvaloon", Laura sanoi hyvin hiljaa. Hän oli yhä kiinni heidän täydellisessä päivässään ja tiesi että oli aika päästää irti. "Mutta minä tiedän ettei se mene niin."

Peter nousi. Laura tarrasi häntä kädestä kiinni, yritti vetää takaisin, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen kätensä oli turha ja voimaton, käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää. 

Peter tarttui Lauran käteen hellästi ja jäi seisomaan Lauran eteen. 

"Minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja kaivoi taskustaan avaimen. "Tämä kuuluu sinulle. Tarvitset sitä että voit levittää tuhkani mereen."

Laura otti avaimen mitään sanomatta. Sormet puristuivat hetkeksi avaimen ympärille, se oli rosoinen ja viileä. 

"Haluatko takkisi takaisin?" Laura kysyi. "Se on kyllä alkanut tuoksua aivan minulta."

Peter vilkaisi olkansa yli ja nyökkäsi, ehkä häntä oli jo Lauran näkemättä kehotettu tulemaan, aikataulu oli julma ja joustamaton, koska vaikka Peter odottaisi vielä minuutin, vielä tunnin, hän lähtisi lopulta kuitenkin. 

Tämä on aivan järisyttävän koskettava ja viiltävän kaunis teos. Nupponen kuvaa surua kerrassaan upeasti; ei mitään vuolaita kyyneltulvia ja äänekästä ulinaa vaan "käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää". Nyt kun yhteinen aika on lopussa, Laura harmittelee heidän aiempia riitojaan ja turhautuu siihen että he riitelevät tänäänkin. Vaikka hän on surullinen ja vihainen, hän kokee että hänen pitäisi tänä viimeisenä päivänä pystyä olemaan täydellinen ystävä eikä tuhlata yhtään minuuttia mihinkään ylimääräiseen. 

Kuten edellisvuonna ilmestyneessä Sydänmeressä, myös tässä meri on voimakkaasti läsnä. Peter ja Laura istuvat tänään aallonmurtajalla katsomassa merta ja rahtilaivoja ja ovat aiemmin olleet usein rannoilla. Laura kuulee meren äänen, ja meri on antanut hänelle aiheita maalauksiin. Meri on ystävä, ei vihollinen. 

Auringonkuori on luettu myös blogissa Bibliofiilin päiväunia. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.

Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 

Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria 

Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)

Suomentanut Arto Rintala

Aporia 2024

187 s. 

Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä. 

Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen. 

Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa. 

(...)

Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin. 

Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla. 

Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin.  Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo.  Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan.