Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)
Suomentanut Arto Rintala
Aporia 2024
187 s.
Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä.
Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen.
Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa.
(...)
Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin.
Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla.
Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin. Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa.
Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo. Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan.
