Juoksemassa: Tukholman maraton 2015

Jos et jaksa syvällisempiä analyysejä niin tässä tärkein: pääsin maaliin! 

Lähtökohdat olivat aiempia vuosia huonommat. Pitkiä lenkkejä oli ehkä liian vähän, helmikuu tuhraantui lähes kokonaan sairasteluun, huhti-toukokuun vaihteessa vatsatauti vei viisi päivää, lisäksi toukokuun kaksi ensimmäistä viikonloppua kului muuttaessa paikkakunnalta toiselle. Viime kuukausiin on siis mahtunut monenlaisia stressitekijöitä. 

Lauantaina 30.5 suuri joukko innokkaita juoksijoita kokoontui Tukholmaan. Sää oli karsea mutta huimapäät lähtivät urheasti taipaleelle. Puoliltapäivin alkoi sade, joka vaihteli tihkun ja kaatosateen välillä koko iltapäivän. Myrskyisä tuuli puhalsi, tuntui että suuren osan matkasta vastaan eikä juuri ollenkaan myötäisenä. Tuntemus johtunee siitä, että kuntoni ei kertakaikkiaan riittänyt vastatuuleen juoksemiseen. Monia muita se ei haitannut, facebookin juoksuryhmiä lukiessa huomaa ennätysten paukkuneen. 

 

Lähtöön aikaa yksi tunti.

Sää verotti voimia jonkun verran, mutta epäilen ettei kuntonikaan ollut ollenkaan sitä mitä pitäisi olla. Aiemminkin on käynyt niin, että jossain kohtaa pohkeissa painaa mutta se menee ohi. Niin kävi tälläkin kertaa, tosin jouduin aloittamaan lyhyet venytystauot jo kahdeksan kilometrin kohdalla, niitä jatkoin noin kahdeksaantoista kilometriin jolloin tuntemukset menivät ohi. 

Kympin kohdalla olin varma etten pääse maaliin. Tuntui, etten jaksa vastatuulessa juosta edes tasamaalla. Olin varma, että joko keskeytän tai minut vedetään pois radalta. Manasin kaverille, että mitä teen täällä kun olen näin huonossa kunnossa. Loivissakin ylämäissä kävelin. Viimeisellä kolmellakympillä kävelin varmaan puolet matkasta. Puolimatkassa olin pari minuuttia alle kolmen tunnin, ja pelkäsin että rata vedetään edestäni kiinni aivan kuten viime vuonnakin. (Silloin tosin olin alle kuuden tunnin vauhdissa, enkä vieläkään ymmärrä miksi en saanut jatkaa loppuun.) Katselin järkkäreitä mutta kukaan ei ollut radan varressa teippirullan kanssa. Mietin, että oliko säällä tekemistä asian kanssa, oliko ajatus että antaa mennä kaikkien ketkä uhmaavat tuulta ja sadetta. 

 

Toinen kaverini oli kannustamassa matkan varrella useassa kohdassa. 28 kilometrin kohdalla hän kysyi, aionko jatkaa maaliin asti. Sanoin että jos minua ei komenneta pois niin aion. Siinä kohtaa matkaa oli takana jo kaksi kolmannesta. Olin etukäteen jakanut matkan osiin: kymmenen kertaa neljä kilometriä ja sitten enää pari maaliin. Ajattelin, että aina jaksan yhden neljä kilsaa. Vaikka kävelin paljon, niin yllättävän nopeasti matkamittarin numerot vaihtuivat.

37 kilometrin kohdalla kysyin kaverilta, ehditäänkö kävellen klo 19 lähtevälle laivalle vai pitääkö tilata taksi. Hän sanoi että ehditään, tulen olemaan maalissa ennen kuutta. Mietin miten käy, olin jo kovin väsynyt ja tuuli aina vaan vastainen. Kaverini oli vielä 41 kilometrin kohdalla ja käveli kanssani stadionin nurkille. Siinä hän silitti käsivarttani ja sanoi että upea suoritus siinä säässä vaikean talven jälkeen. Maalissa oli aika epätodellinen olo, sittenkin, sittenkin pääsin maaliin! Kaveri kun tuli halaamaan niin itku tietysti tuli. 

 

Maratonmitali numero 2

Tiukille se lopulta meni. Lähtöryhmäni starttasi klo 12.10 ja virallinen loppuaika oli 5.45,59. Maaliin tultuani meillä oli siis tunti aikaa laivan lähtöön. Ja piti vielä hakea varustekassini ja kävellä satamaan. Siinä fiilistellessä menimme vikaan. Viittä vaille puoli seitsemän kaveri sanoi, että nyt muuten ollaan menossa johonkin ihan muualle kuin satamaan. Pysäytimme ohikulkijan kysyäksemme neuvoa, mutta hän ei puhunut englantia. Mukanamme ollut kartta oli juoksureitistä, ei siinä näkynyt katujen nimiä... Lähdimme takaisinpäin ja kohtasimme onneksi toisen ohikulkijan. Hän neuvoi meille suunnan, ja menimme niin lujaa kuin kipeillä jaloilla päästiin. Olimme matkatoimiston luukulla hakemassa hyttiavaintani aivan viime tingassa, varttia vaille seitsemän. Kiirehdimme laivaan, portilla oli kaksi miestä tuijottamassa kelloa, toinen kuului sanovan ettei enää montaa pitäisi tulla. En tiedä, odotettiinko kaikkia, muutama hyttiavain tiskille vielä jäi. Ehdin kysyä matkalla, että mitä jos emme ehdi laivaan. Olisimme joutuneet käyttämään kaverini luottokorttia ja hakeutumaan hotelliin yöksi, ja sitten aamulla toisella laivalla Suomeen. Onneksi ennätimme siihen laivaan mihin piti, ja onneksi laivan suihkusta tuli lämmintä vettä. Maalialueella en ehtinyt vaihtaa kuivia vaatteita, vedin vaan kuivan takin märkien paitojen päälle. Lenkkaritkin olivat litimärät, varpaiden iho ryppyinen. Mitä muuta voi olettaa, kun ne ovat hautuneet tuntikausia märissä sukissa ja kengissä...

Kaksi vuorokautta maaliintulon jälkeen.

Laivalla totesin ansainneeni lonkeron. Yhdestä tuli toinen ja ilonpito jatkui noin aamukolmeen :) Sunnuntaina aamupäivällä rantauduimme Helsinkiin ja siitä suuntasin lähijunalla ja bussilla kotiin, väsyneenä mutta onnellisena.

Tämäkin reissu opetti paljon. Bodom Traililla huomasin, etten jaksa juosta ylämäkiä. Nyt huomasin, etten jaksa juosta vastatuuleen. Ensimmäisellä kympillä, kun juoksin yhdessä kavereiden kanssa, syke oli koko ajan yli 170. Nyt on siis korkea aika aloittaa peruskunnon kehittäminen ihan alusta, leikkiä etten ole koskaan juossut yhtään. Koska syke ei laske eikä peruslenkkien vauhti kasva, on palattava perusasioihin. Tarkoittaa sitä, että elokuussa aloitan lenkit kävellen ja juosten, ihan siitä että 1-2 pylväänväliä kävellen, 1-2 juosten, 1-2 kävellen ja niin edelleen. Ja todella pikkuhiljaa kasvatan juoksun osuutta, pylväsväli kerrallaan. Elokuun alusta vuoden loppuun teen tällaisia peruskuntolenkkejä ja lisäksi kaksi salitreeniä viikottain. On saatava lisää sekä lihasvoimaa että -kestävyyttä. Niiden ja peruskunnon kasvaessa ehkä juoksutekniikkakin paranee. Vetotreenit saavat olla satunnaisempia, toki niitäkin täytyy välillä tehdä ihan vaan mielenvirkistykseksi. 

Elokuussa alkaa uusi treenikausi mutta en aio unohtaa liikuntaa kesäksi. Palauttelen ainakin tämän viikon, sen jälkeen aloitan rauhallisen kävelyn ja pyöräilyn. Pyöräily etenkin kiinnostaa, koska siten saan tutustuttua uuteen kotikaupunkiin ja näen muutakin kuin sen mitä lähijunan tai bussin ikkunasta näkyy. Kaverini siirsi oman osallistumisoikeutensa ensi vuodelle, joten taitaa käydä niin että 4.6.2016 minut nähdään taas Tukholmassa, sillä kertaa ehkä jonkinlaisen aikatavoitteen kanssa...

Suuri juoksu ja maraton -kirja

Suuri juoksu ja maraton -kirja
Suomennos Eero Sarkkinen
Docendo 2015
192 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kevät! Tarkoittaa sitä että juoksukausi alkaa, tarkemmin sanoen ylihuomenna. Silloin kirmataan lappu rinnassa Espoossa Bodom Trailissa. Kesäkauden kilpailumäärä ei ole vielä tiedossa, mutta jokunen puolimaraton tullee kipitettyä. Ja pian eli toukokuun lopussa on taas maratonyritys Tukholmassa. Kisakaudella treenaamiseni muuttuu hieman ja samalla alan jo suunnitella treeniohjelmaa syksyksi.

Docendo on julkaissut kiitettävään tahtiin erilaisia liikunta- ja hyvinvointikirjoja. Minua ne tietysti kiinnostavat kovasti, eivät pelkästään juoksukirjat. Katalogista laitoin toki merkille Suuren juoksu ja maraton -kirjan. Kahden ja puolen vuoden jälkeen koen yhä olevani juoksijana aloittelija, joten ammattilaisten neuvot ovat aina tarpeen. 

Kirja alkaa tiiviillä tietopaketilla ihmiskehon toiminnasta, siitä mitkä osat ovat käytössä juostessa. Tyypilliseen tapaan kuvituksena on poikkileikkauksia lihaksista ja sisäelimistä. Pidin siitä, että esitellyt kehonosat on nimetty tarkasti. Esimerkiksi polven kohdalla näytetään, mistä kaikesta polvi koostuu ja miten mikäkin osa sijoittuu. Joka kohdassa näytetään tietolaatikossa liikelaajuudet, joten lukija voi itse verrata liikkuuko hänen nilkkansa, keskivartalonsa tms. niillä tavoin miten sen on mahdollista liikkua.

Paljon on samaa mitä muissakin juoksuoppaissa eli kuvia oikeasta juoksuasennosta ja keinoja asennon parantamiseen, tietoja sopivista kengistä ja vaatetuksesta, lihaskuntoharjoitteita sekä kehonhuoltoa. Ison kiitoksen annan lämmittelyosiosta. Usein kehotetaan kävelemään/hölkkäämään kymmenisen minuuttia ennen varsinaista treeniä. Tässä kerrotaan tarkemmin, mitä lämmittely ja myös jäähdyttely tekevät keholle, lisäksi annetaan liikevaihtoehtoja molempiin. 

Huonoa tai ehkä pikemminkin ajattelematonta on kirjassa esitetyt aika- ja vauhtiohjeet. Harva aloittelija kykenee juoksulenkkiin, jossa aloitetaan juoksemalla 1,6 km 9 minuutissa eli kilometri alle kuudessa minuutissa. Tästä vauhtia pitäisi nostaa 30 sekunnilla jokaista kolmen kilometrin jaksoa kohti. Eli reilun seitsemän kilometrin jälkeen vauhdin pitäisi olla noin viisi minuuttia / kilometri! On siinä aktiiviharrastajallakin tekemistä... 

Hiukan kritisoin myös maratonin jälkeistä seitsemän viikon pituista palautus- ja uudelleenkäynnistysohjelmaa. Kun kilpailu on päivänä 1, on seuraavana päivänä ohjelmassa kävelyä 20 minuuttia. Ja muuten päivien 2-7 aikana peräti neljä treenikertaa, vaikkakin lyhyitä. Kilpailua seuraavalla viikolla on jo pari hölkkäkertaa sekä uintia ja pyöräilyä. Sinänsä harjoitukset on mahdollista tehdä kevyenä, mutta silti niitä on mielestäni hurjan paljon. Etenkin kun samalla sivulla sanotaan, että harjoittelua pitäisi välttää pari päivää kilpailun jälkeen. Toisaalla neljän viikon pituinen maratonin palautusohjelma ehdottaa kilpailupäivän jälkeiselle päivälle tunnin kävelyä, toiselle palautumisviikolle viisi treenikertaa ja kolmannelle viikolle peräti kuusi harjoituskertaa! Rohkenen olla eri mieltä. Ainakaan tällaiselle, joka juoksee tai yrittää juosta yhden tai kaksi maratonia vuodessa, ovat tuollaiset palautumisohjelmat murhaavan rankkoja. 

Lähes jokaisen esitellyn asian yhteydessä on osio "reittisi menestykseen". Useimmiten reitillä on 5-6 vaihetta, joissa edetään tavallaan alusta loppuun, tyyliin ensimmäisessä laatikossa asetetaan tavoite ja viimeisessä annetaan kehon palautua kisan jälkeen. Tiellä kohti menestystä kiinnitetään huomiota siihen, että tekeminen olisi sekä monipuolista että turvallista.

Vaikka jokainen juoksija käyttää samoja ruumiinosia (lihaksia, jänteitä, luita, nivelsiteitä, sydäntä ja keuhkoja), yksikään ihminen ei reagoi treeniin täsmälleen samoin kuin toinen. Lisäksi ihmiset nauttivat juoksun eri puolista: toisille mäkijuoksu on helppoa, kun taas toiset ovat parempia pitkillä matkoilla. Tämän kirjan ohjelmat on tarkoitettu opastamaan sinua. Jos ymmärrät, kuinka kehosi suoriutuu juoksun erilaisista vaatimuksista, voit kehittää palkitsevan ja toimivan treeniohjelman, joka on räätälöity juuri omille vahvuuksillesi ja heikkouksillesi.

Juuri tästä juoksussa on kyse. Aina ei ole helppoa, mutta heikkouksia on mahdollista parantaa. Mikä tahansa osa-alue kun kehittyy, antaa se lisämotivaatiota. On tavoite sitten juoksutapahtuma tai omaksi iloksi juokseminen, iloisia hetkiä tarvitaan jotta harrastus jatkuu.  

Kaiken kaikkiaan Suuri juoksu ja maraton -kirja on selkeä tietopaketti sekä vasta-alkajalle että pitempään harrastaneelle. Onhan siinä Dorling Kindersleyn kirjoille tyypillistä laajan maallikkoyleisön tavoittelua, eli paljon värikuvia ja lyhyitä tekstiosioita, mutta asia on hyvää. Tukholmaa varten ei enää ehdi, mutta seuraavalle maratonille aion kokeilla kirjan kahdeksanviikkoista maratonohjelmaa. Siinä viikkokilometrimäärät ovat inhimillisiä ja lenkit monipuolisia.

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?
Italiankielinen alkuperäisteos Non dirmi che hai paura (2014)
Suomentanut Taru Nyström
Like 2014
248 s.

Olen aina suhtautunut vähän epäilevästi tositapahtumiin perustuviin romaaneihin, en tiedä miksi. Ehkä se on se, että kirjailija keksii todelliselle ihmiselle tunteita ja tapahtumia, jolloin kirja ei ole elämäkerta mutta ei myöskään täysin kuvitteellinen. Lukijana tulee sellainen olo että eihän kirjailija tuntenut tuota ihmistä, mitä tuon henkilön omaiset ja tuttavat ajattelevat tästä tehdystä puolifiktiivisestä kertomuksesta. 

Et kai vain pelkää? osoittautui kuitenkin järisyttävän hyväksi, ravistelevaksi kirjaksi. Se kertoo somalialaisen Samia Yusuf Omarin tarinan, naisen joka käänsi maailman huomion itseensä Pekingin olympialaisissa vuonna 2008. Se kuvaa juoksemista rakastavan tytön kasvun naiseksi, tämän pyrkimyksen murtautua ulos perinteisestä roolista, tämän halun olla vapaa. 

Kirja on täynnä kohtauksia, joita lukiessa huomaa kuinka etuoikeutettu on. Minä voin koska tahansa vetää lenkkivermeet päälle ja juosta mihin suuntaan tahansa. Kukaan ei katso kahta kertaa, kukaan ei uhkaile, kukaan ei pidä minua häpeäpilkkuna. En ole vaarassa tulla pahoinpidellyksi tai ammutuksi. Eikä minun juoksuharrastukseni ole vaarallista läheisilleni. Toisin on Somaliassa.

Noiden kuukausien aikana en koulun lisäksi tehnyt mitään muuta kuin juoksin. Harjoittelin jopa seitsemän tuntia päivässä. Juoksin pihalla, ja heti kun saatoin, tulitauon alkaessa, lähdin ulos ja juoksin kaduilla.

Juoksin burka päälläni ja sen alla isän hikipanta, joka luonnollisesti kostui läpimäräksi. Tuollaisissa oloissa juokseminen oli melkein mahdotonta. Kompastuin jatkuvasti mekon helmoihin, ja mustan asun alle kerääntyvän kuumuuden takia olin joka kerta menettää tajuntani. 

En kuitenkaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin Hargeisan kisoja, elämäni tärkeintä juoksukilpailua, joka muuttaisi kohtaloni. Minun oli voitettava, se oli ainoa mahdollisuuteni tulla ammattilaiseksi, vaikkei termillä Somaliassa totta puhuen ollut suurtakaan merkitystä. Kukaan ei ole tässä maassa milloinkaan tienannut urheilemalla. Toivoin kuitenkin, että saisin mahdollisuuden osallistua tärkeisiin kilpailuihin ja edustaa maatani, juosta Somalian vapauden tähden, vaikka Somalia kuvittelikin minun juoksevan sen sääntöjen puolesta. 

Yhdessä mielessä Samia on onnekas. Hänen perheensä ei pelkää, se antaa täyden tuen. Kun Samia menee salaa öisin stadionille juoksemaan, isä odottaa ulkopuolella. Kun hänen uskonsa on loppumassa, äiti rohkaisee.

Samia pääsee edustamaan Somaliaa Pekingin olympialaisiin. Sille on hänellä suunnattoman suuri merkitys. Vaikka hän on reilusti muita hitaampi, hän saa uskoa omiin kykyihinsä. Yleisön kannustus antaa voimaa ja puskee häntä eteenpäin. Hän ihailee idoleitaan ja päättää tulla yhtä nopeaksi kuin he. 

Ja juuri siinä on Samian kohtalo. Hän toteaa, että ei tule koskaan saavuttamaan parasta kuntoa ja osaamista Somaliassa. Hänen on lähdettävä muualle, oikean valmentajan oppiin. Lähteminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Lähtölupaa ei saa, joten on turvauduttava salakuljettajiin. Matka kohti unelmaa on pitkä ja vaivalloinen. Salakuljettajat vaativat yhä lisää rahaa, matkanteko viivästyy yhä uudelleen, Eurooppa pysyy yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Lopulta Samia ei jaksa enää odottaa vaan tekee oman ratkaisunsa.

Et kai vain pelkää? on koskettava, uskomattoman hieno kuvaus päättäväisestä nuoresta naisesta, joka vaikeissa oloissa toteuttaa unelmaansa. Se muistuttaa lukijaa, että jossain asiat ovat hirvittävän paljon huonommin. Mitä väliä sillä, jos nyt juuri ei ole rahaa ostaa uusia kahdensadan euron juoksukenkiä, verrattuna siihen että Samia juoksee vuosikausia käytetyillä risoilla tennareilla ennen kuin saa ensimmäiset oikeat lenkkitossut. Minulle ainakin tuli kiitollinen olo, kiitollisuus ja ilo siitä että saan juosta koska tahansa, missä tahansa, ja missä tahansa vaatteissa. Samian tarinan luettuaan saa huomata oman elämän olevan luksusta. 

Juoksemassa: Testiviikko

Viimeiset testit jakaantuivat kahdelle viikolle. Jostain syystä Kisakallion testipäivä olikin jo edellisellä viikolla, ei samalla kuin TalviJuoksusarja. Ei se sinänsä haitannut, tuskin tulokset olisivat viikkoa myöhemmin olleet kovin erilaiset. 

Eri testikerroilla on tullut parannuksia eri osioihin, niin tälläkin kertaa. Vaihteeksi hypyt paranivat eniten, vauhditon pituus 16 cm ja 5-loikka kahden askeleen vauhdilla 27 cm. Tekniikka ja ponnistusvoima kaipaavat edelleen tehoa mutta hyvä kun senttejä tuli lisää.

Heitot myös olivat kohtalaisen hyviä. Neljän kilon kuulamme oli mennyt rikki, ja se oli paikattu ilmastointiteipillä. Eli siis kuula oli kokonaan teipattu. Pään yli taakse sain heitettyä hyvin, tulos parani 20 cm. Sen sijaan heitot eteenpäin eivät sujuneet. Ensimmäisellä ja viimeisellä yrityksellä kuula lipesi käsistä, joten vain yksi onnistui. Tulos oli siihen nähden kohtalainen, jäin ennätyksestä 15 cm. Vähän harmittaa mutta  ei voi mitään.

Juoksuradalla vauhti oli suunnilleen sama kuin viime kerralla. 20 metriä paikaltaan kulki kolme sadasosaa hitaammin, lentävällä lähdöllä ero oli huonompaan suuntaan kaksi sadasosaa. Ero oli niin pieni että en ole pettynyt. 

Sisätilan testeistä lopputulema on siis se, että 3/6 parani ja muutkin olivat vain vähän heikompia kuin ennätykset. Ainahan voi ajatella, että jos joskus tulisi se päivä että olisi kaikissa lajeissa hyvä päivä ja tekniikka tallella...

Eilen lauantaina juostiin TalviJuoksuSarjan viimeinen osakilpailu. Olin mukana kahdessa ensimmäisessä, sitten jäi kaksi välistä, toisella kertaa olin töissä ja toisella kipeä. Jännitti lähteä neljälle kilometrille, monestakin syystä. Olin tammi-helmikuussa kuukauden kipeänä, sitten kolme viikkoa terveenä ja nyt taas on ollut nuhaoireita parin viikon ajan. Sykemittarini oli kolme viikkoa huollossa, ennen sinne menoa se ei löytänyt sykkeitä joten liki kahteen kuukauteen ei ollut dataa suorituksista. Ei ollut mitään käsitystä siitä, millaisessa juoksuvauhdissa mahdan olla. 

Kisapäivä oli kolea, pakkasta pari astetta ja lisäksi tuulista. Tietysti tuli pukeutumisongelma... Puin paljon päälle, ja jätin välikerroksen pois lämmittelyn ajaksi. Juoksin radalla 1,2 km ja totesin ettei tullut kylmä. Lämmittelyssä kilometri meni seitsemään minuuttiin, yllätyin että niinkin kovaa, sykkeet tietysti olivat 165-luokkaa eli menin porukan mukana liian kovaa.

Itse kisa meni hyvin. Alun kaksi kilometriä päästiin myötätuuleen ja iso osa alamäkeen. Tarkoitukseni oli taas lähteä varovasti mutta taas epäonnistuin... Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6,02 eli nopeammin kuin koskaan ennen lukuunottamatta vetotreenejä. Säikähdin vähän, että tuleeko noutaja. Tiedostin että paluumatka on pääosin ylämäkeä kovaan vastatuuleen, joten sinne pitää jättää voimia. Rauhoitin tahtia niin että toiseen kilometriin kului 6,27. Ratkaisu taisi olla oikea. Kolmas kilometri oli alkuun loivaa ja sitten vähän jyrkempää ylämäkeä, se oli luonnollisesti hitain 6,49. Neljäs kilometri alkoi ylämäessä ja päättyi erittäin loivaan alamäkeen. Vaikka syke oli mäen päällä korkeimmillaan, sain silti pidettyä juoksutahdin itselleni reippaana ja sellaisena, ettei vauhti hyytynyt viimeisillä sadoilla metreillä. Neljännen kilometrin aika oli 6,31.

 

Aika parani edelliskerrasta 27 sekuntia ollen nyt 26,01. Keskivauhdiksi tuli uusi ennätys 6,27. Jälkeenpäin tietysti vähän mietitytti, että entä jos olisi ollut tyyntä, tai olisinko jossain kohtaa voinut nipistää kaksi sekuntia kovempaa... No, turha jossitella, liki puolen minuutin parannukseen voi olla tyytyväinen. Keskisyke oli 181 eli on menty niin kovaa kuin on päästy. Tässä on nyt kuitenkin pohjat, joita voi sitten ensi talvena lähteä parantamaan.

Tänään kävin juoksemassa pitkää pk-lenkkiä. Siinä huomasin, että vauhtireservini on liian kapea. Pk-lenkillä keskivauhti oli 7,42 keskisykkeellä 156. Eli rauhallisen ja kovan vauhdin ero on yksi minuutti ja viisitoista sekuntia per kilometri. En silti huolestu. Juoksuharrastusta on takana kaksi ja puoli vuotta, josta ensimmäisen puolitoista vuotta juoksin vain tasavauhtisia lenkkejä. Juoksuvetoja on ollut mukana vasta viime keväästä. Vuodessa ei voi odottaa hillitöntä kehitystä. Eiköhän vauhdit parane sitä mukaa kun harrastusvuosia kertyy.

Juoksemassa: Ruisrääkki

Siinä se nyt on, palkintokaapin uusin tulokas. Koville otti mutta lähti se kuitenkin mukana kotiin.

Kaveriporukalla oltiin sovittu jo aikoja sitten, että lähdetään syksyiseen Turkuun juoksemaan puolimaraton. Eilen se sitten koitti, Ruisrääkki-päivä.

Aamulla fiilis oli luottavainen. Keskiviikkona olin käynyt juoksemassa 7 km, meno tuntui varsin hyvältä ja kevyeltä. Aamupalaa syödessäni kuuntelin tsemppimusaa, biisivalinnat saattavat olla kyseenalaisia mutta kyllä niistä energiaa sai. Soitin Apulannan Ehjä-levyä, missä Voittaja-kappaleessa todetaan että "minä olen voittaja ainakin tänään joten turha on urputtaa". Mitä vaan toimi myös; "mä teen ihan mitä vaan, menen ihan mihin vaan", ainoa vaan että se jatkuu "lopulta se vie mut sairaalaan"... No, sairaala ei sentään kutsunut vaikka juoksu olikin vaikea.

Lähdössä jännitti taas ihan hirveästi. Ei siihe totu, tai ainakaan kaksi vuotta ei riitä. Ensimmäinen kolmannes oli pahoinvoinnin takia tuskaisa. Reilun viiden kilometrin jälkeen pysähdyin kaksi kertaa kakomaan puun juurelle, äsken juodut vesi ja urheilujuoma pysyivät sisällä mutta tovin jouduin syljeskelemään. Mietin, että jos huono olo jatkuu kauan niin keskeytän. Mielessä oli keväinen HCR, jonka juoksin pahoinvoivana alusta loppuun ja sitten oksensin myöhemmin illalla. Juoksu on minulle harrastus, ei asia jonka takia leikkisin terveydelläni.

Kuvotus hellitti seitsemässä kilometrissä, minkä jälkeen kymppi meni hyvin. Kilometrivauhdit olivat hämmästyttävän hyviä, ihan kaikkia en seurannut mutta moni osui välille 7.02-7.36 min/km. Ja minä kun olen tuskaillut lenkeillä, kun kilometrivauhti on ollut minuutin - puolitoista hitaampi. Näköjään sitä vauhtia on kuitenkin varastossa, hyvä niin.

Alavatsan oikealla puolella alkoi pistää noin 13 km:n kohdalla. Yritin saada sen pois hengittämällä, välillä syvään ja rauhallisesti, välillä niin että syvää sisäänhengitystä seuraa joko yksi tai kolme nopeaa puhallusta. Yleensä tämä on helpottanut mutta tällä kertaa ei. Pistos paheni koko ajan, kunnes 17 km:n kohdalla jouduin siirtymään kävelyyn. Mietin, joudunko kävelemään loppuun, keskeytys ei tullut mieleen. Yritin välillä juosta mutta kipu oli niin kova ettei siitä tullut mitään, pahimmillaan pystyin ottamaan neljä juoksuaskelta ennen kuin oli pakko taas kävellä. Tuntui, että koko oikea puoli vatsasta ja oikea kylki olisivat krampanneet, rinnan alta umpparileikkausarpeen asti. Vain muutaman juoksupätkän sain viimeisille kilometreille, joitakin kymmeniä metrejä kerrallaan. 

Jonkin aikaa käveltyäni päätin tarkistaa, ehdinkö maaliin kolmen tunnin aikarajan kuluessa. Hämmästyin, kun sykemittarin mukaan aikaa oli mennyt vasta 2 h 21 min. Tiesin, että saan mitalin vaikka loppu menikin kävelyksi. Lopulta tein puolikkaan ennätysajan, virallinen bruttoaika on 2.44.21, entinen ennätys parani kolmisen minuuttia.

Päivästä jäi hyvin ristiriitainen tunnelma. Olen tietysti iloinen niistä hyvistä ja vauhdikkaista kilometreistä sekä siitä, että ennätys tuli. Toisaalta ketuttaa suunnattomasti, koska olisin varmasti päässyt alle kahteen ja puoleen tuntiin, jos olisin pystynyt juoksemaan lopun. Nopein kilometri oli viidestoista, joten vauhtia ja voimia oli. Lopun varalla olisi ollut yksi energiageeli, jonka voimalla olisin varmasti pystynyt kirimään pari viimeistä kilometriä. Harmittaa, kun nyt jäi näkemättä se, mihin olisin pystynyt. Pakko silti myöntää, että kyllä tämä motivoi suunnattomasti. Vauhtia on varastossa, se on vaan saatava esiin talven aikana. Samoin tekniikka on varmastikin parantunut, sillä ensimmäistä kertaa juoksu tuntui enemmän takareisissä ja pakaroissa kuin etureisissä ja lonkankoukistajissa. 

Juoksua seuraavana päivänä eli tänään olo on kohtalaisen hyvä. Ystävien kanssa jäimme Turkuun yöksi, suunnittelimme menevämme illalla palkintosiiderille. Toisin kuitenkin kävi. Hotellille päästyämme menimme saunaan ja sen jälkeen syömään. Sitten olimmekin niin poikki että suuntasimme takaisin hotellille ja nukkumaan. En tiedä, ehtikö pää osua tyynyyn ennen kuin olin jo unessa. Aamulla heräsimmekin jo ennen seitsemää, sitten piti hetki odotella aamiaistarjoilun alkamista. Syötyämme lähdimme kävelylle Aurajoen rantaan, piipahdimme tuomiokirkossa sekä poikkesimme kahvilassa. Juoksukengistä ei tullut rakkoja mutta tämän päiväisestä sandaalikävelystä tuli, argh! Kylki on myös ollut melkoisen kipeä, muuten lihaksistossa on vain väsymystä.  

Tästä suuntaan peruskuntokaudelle, oma into ja ammattilaisten ohjeet toivottavasti antavat keinot alittaa ensi vuonna 2.15 ja selvittää Tukholman maraton alle viidessä tunnissa.

Juoksemassa: Puolimaraton Hämeenlinnassa

Kuva: Tiina Nieminen

Edellisestä puolimaratonista (Oriveden OriRunista) ehti kulua viisi viikkoa, kun taas olin menossa. Juoksusta innostuneet ystäväni puhkuivat menohaluja ja ensimmäisen mitalin metsästystä, joten lähdettiin porukalla Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, tähtäimessä puolimaraton.

Kisapäivä oli lauantai 2.8. Helle oli kova, iltapäivällä lämpötila oli 29 astetta. Vähän hirvitti, että miten käy. Olin varannut mukaan juomavyön eli kolme pikkupulloa vettä. Yksi pulloista putosi matkan varrelle, se oli täynnä enkä silti havainnut sen häviämistä. Onneksi reitin varrella oli useita juomapisteitä. Juomahuollosta annan ison kiitoksen järjestäjätaholle, lähes kaikissa pisteissä sai veden lisäksi urheilujuomaa, suolakurkkua, appelsiinilohkoja ja banaania. Lisäksi sai napata mukaan kostean sienen, joka antoi vähäksi aikaa viilennystä ja virkistystä.

Vaikka oli numerolappu rinnassa, en osaa ajatella tapahtumaa kilpailuna. Tai korkeintaan se oli kilpailu itseä ja kuumuutta vastaan. Enemmänkin se oli kiva tapahtuma ja tilaisuus heittää lenkki kaveriporukalla (vaikka samalla tavoiteltiinkin tähän asti parasta puolikkaan aikaa...). Reitti oli erittäin kaunis, mentiin vaihtelevasti puistojen hiekkateillä ja asuinalueiden asfaltilla. Pidin reitin tasaisuudesta, oli ihana juosta niin ettei koko ajan ollut ylämäkeä ylämäen perään. Noin 19 kilometriä sujui tasaiseen tahtiin, mutta viimeiset kaksi kilometriä olivat tahmeaa. Energiageeli antoi sen verran voimaa, että vaikka pää olisi halunnut vaihtaa kävelyyn niin jalat tikkasivat eteenpäin. Maalissa aika oli 2.49,07.

Seuraavana päivänä jalat olivat tietysti kipeät mutta mieli oli hyvä. Selvisin maaliin! Ja varpaatkin olivat tällä kertaa ehjät. Ensimmäistä kertaa jätin varpaat teippaamatta ja kokeilin Compeedin rakonestopuikkoa. Se toimi hyvin, vaikka etukäteen jännitin sitäkin. Juomavyöhön otin varuiksi monta palaa laastaria mukaan mutta en niitä tarvinnut. Saldona oli vain yksi vesikello, jonka huomasin vasta juoksun jälkeen otettuani sukat pois. Matkan aikana ei tuntunut minkäänlaista hankautumista. Lihakset sen sijaan ovat olleet nämä pari päivää kipeinä, etenkin pohkeitten yläosat sekä etureidet. Ei tahdo päästä kävelemään, marjametsässä kyykkimisestä puhumattakaan... Tänään annoin lihaksille tennispallohierontaa (putkirulla on edelleen hankkimatta), toivottavasti se auttaa.

Tämä ei ole voitontanssi vaikka siltä näyttääkin :) Olen juuri tullut maaliin ja valmistaudun rojahtamaan nurmikolle. Kuva: Rea Maja

Reitti oli kiva ja maisemat kauniit, joten aika pian tuli sellainen olo että josko ensi vuonna mentäisiin uudelleen. Ja kokeiltaisiin nipistää ajasta jonkin verran pois... Tapahtuma oli kaikin puolin hyvin järjestetty, ainoa miinus oli se että kisatoimiston aukioloaika oli epäselvästi ilmoitettu. Netistä näin että toimisto aukesi lauantaina klo 11 mutta ei sanottu mihin mennessä numerolaput ja chipit pitää hakea. Oletimme, että koska jälki-ilmoittautuminen päättyi klo 13.30 niin silloin loppuisi toiminta. Näin ei ollut, vaan väkeä kävi kojulla tasaiseen tahtiin sen jälkeenkin. Kauempaa tulevana olisi ollut kiva tietää, mihin mennessä tavarat pitää olla haettuna, nyt lähdimme matkaan aikaisin ja pidimme kiirettä ehtiäksemme ajoissa. Sitten odottelimmekin puolitoista tuntia tekemättä mitään. Mutta tämä nyt on melkeinpä pilkun viilausta, muuten kaikki toimi erinomaisesti. Ja mitali on hieno!

Toukokuisen HCR:n jälkeen valittelin treenaamisen raskautta ja etenkin sitä, että juostessa sykkeet ovat korkealla. Sitä ne ovat edelleen, siksi olenkin kesällä keskittynyt pyöräilyyn ja kävelyyn. Viimeisellä juoksulenkillä ennen Hämeenlinnaa jaksoin juosta vajaat kuusi kilometriä ja olin valmis lopettamaan koko harrastuksen. Facebookin juoksuryhmän keskusteluketjussa avauduin tilanteesta ja sain paljon kannustusta. Kommenttien perusteella tajusin treenanneeni kuukausia liian paljon ja liian kovaa. Kävely ja pyöräily ovat hyvää peruskestävyydelle, mutta ei enää siinä vaiheessa kun lenkkejä on viikossa neljä ja jokainen niistä kestää vähintään puolitoista, maksimissaan reilut kolme tuntia. Olen treenannut jatkuvasti viitenä päivänä viikossa, joskus niin että jonakin päivänä on ollut sekä lenkki että salitreeni. Kevyet viikot ovat puuttuneet kokonaan.

Nyt siis otan kiltisti järjen mukaan ja alan treenata ajatuksella. Loppukesän ja alkusyksyn otan kevyemmin, ja vasta loka-marraskuulla aloitan tavoitteellisen treenin kohti ensi vuoden toukokuuta ja Tukholman maratonia. Muutan alkusyksystä Lohjalle, jossa on toivon mukaan tarjolla jonkinlaista juoksu- tai maratonkoulua. Jos ei ole, niin sitten etsin netistä treeniohjelman. Sitä noudatan tarkkaan, koska omatoimisella touhuamisella todennäköisesti hajotan sekä kroppani että pääni.