Lukutoukka-Kristan muistolle

Tänään kotimainen kirjablogimaailma on pysähtynyt. Silmiin ja korviin kantautui suru-uutinen: Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on menehtynyt, vain 30-vuotiaana. Uutista on vaikea käsittää todeksi. Vastahan Krista eilen päivitti Facebookiin tunnelmia viikonlopulta Jyväskylän kirjamessuilta. Elämää täynnä oleva Krista, valoisa, positiivista energiaa ympärilleen levittävä. 

Tapasimme Kristan kanssa muutaman kerran kirjamessuilla. Muistan aina sen yhden kerran, kun oltiin menossa isolla porukalla bloggaajabrunssille. Lähestyin hotellia ja Krista istui oven vieressä penkillä kädet levällään: "Tuu halaamaan mua!" Mielestäni tämä muisto kuvaa Kristan persoonaa hyvin. Hän oli avoin, ennakkoluuloton ja vilpitön. Hän ilahtui aina bloggaajakollegoiden näkemisestä, mutta myös monista muista asioista. Suurta innostusta niin kirjoista kuin tapahtumista oli ihana seurata. Jokainen uusi kirja oli hänelle mahdollisuus löytää uusi suosikki. 

Suomalainen kirjallisuuskenttä on kokenut suuren menetyksen. Blogitaivas on menettänyt yhden kirkkaimmista tähdistään. Suomalainen kirjablogistania on suhteellisen pieni, enkä usko että kukaan meistä koskaan toipuu tästä täysin. Lohduttaudun ajatuksella, että Krista lähti onnellisena omaan kirjataivaaseensa, loppumattomalle lukumaratonille. 

Heihei Krista, emme milloinkaan unohda sinua. Jäähyväislauluksi valitsin Apocalyptican kappaleen Farewell.

Baletissa: Kansallisbaletin Seitsemän veljestä

Kuva: Sakari Viika 2013

Seitsemän veljestä. Suomalainen klassikkoteos suomalaisista miehistä. Seitsemän hahmoa, seitsemän erilaista mutta pohjimmiltaan samanlaista. Sisu, jääräpäisyys, kuohahtava temperamentti ja kujeilevuus ovat jokaisen piirteitä, vähän eri tavoin painottuen. 

Kansallisbaletti on saanut Seitsemän veljestä uusintakierrokselle ja hyvä niin. Veljesjoukon - Juhanina Samuli Poutanen, Tuomaana Tuukka Piitulainen, Aapona Jani Talo, Simeonina Antti Keinänen, Laurina Atte Kilpinen, Timona Frans Valkama ja Eerona Nikolas Koskivirta - edesottamukset ovat mahtavaa katsottavaa. Sisäinen kirjallisuudentutkijani hykertelee tyytyväisenä, koska kirjan henki on saatu lavalle. Elämä on raskasta ja vastoinkäymisiä riittää, mutta iloisista hetkistä otetaan kaikki irti. Ja jos ei niitä muuten ole niin tehdään itse. Leikillisyys ei ole leimaavaa, vaan se voi olla pieni asia, esimerkiksi veljen kamppaaminen. Veli voi kuohahtaa mutta samalla ymmärtää toisen halun vähän keppostella.

Kuva: Sakari Viika 2013

Eero Ojasen musiikki ja Marjo Kuuselan koreografia pelaavat loistavasti yhteen. Pidin myös hiljaisuudesta; paljon voi kertoa niin, että liike itsessään on musiikki. 

Yllä olevassa kuvassa on kohtaus, jossa veljekset ovat Hiidenkivellä ja joutuvat tappamaan Viertolan härät. On aivan pakko liittyä tähän kertova tarina. Joitain vuosia sitten eräs esikoulun opettaja tuli kirjastoon pyytämään satutuntia. Hän halusi että luen eskareille Mauri Kunnaksen Seitsemää koiraveljestä, ja nimenomaan Hiidenkiven tapahtumista. Hämmästelin itsekseni; tuo ei suinkaan ole se kohtaus jonka itse olisin rohjennut ottaa luettavaksi 6-vuotiaille. Lapset kuitenkin olivat kirjastokäynnin jälkeen askartelemassa Hiidenkiviä. Myöhemmin olen ajatellut asiaa paljon ja todennut, että Mauri Kunnas ansaitsisi patsaan. Seitsemän koiraveljestä, Koiramäen Martta ja Ruuneperi sekä Aarresaari kertovat alkoholin käytöstä niin, että niiden kautta on matala kynnys jutella asiasta pientenkin lasten kanssa. 

Palataksemme tähän iltaan, jos tai kun menette katsomaan esitystä niin varautukaa yllätyksiin. Mukana on muun muassa tapahtumia erittäin lähellä yleisöä sekä viittomakieltä! Tuntui että tanssijoiden ja yleisön välillä oli enemmän vuorovaikutusta kuin mitä esityksissä yleensä. 

Lukupinon Simo Sahlman sanoo hienosti, että "[V]eljesten ryhmä muodosti yhtenäisen lauman, joka oli koottu selkeistä yksilöistä. Ei vain liikkeen tasolla, vaan näillä oli selkeät persoonallisuudet." Olen täsmälleen samaa mieltä. Tuntui, että joka roolissa on juuri oikea tanssija, jolle on tehty juuri hänelle sopiva koreografia. Pidin valtavasti siitä, miten yhteinen liikekieli ja samanaikaisuus vuorottelee persoonallisen, henkilökohtaisen koreografian kanssa. 

Veljekset ovat tietysti pääosassa mutta myös muilta tanssijoilta nähdään hienoja suorituksia. Lukkarin (Ville Mäki) hahmo on uhkaavan jykevä, eläimet ovat helposti tunnistettavissa, Toukolan pojat hurjapäisiä kiusankappaleita... 

Minulle jäi esityksestä valtavan hyvä olo. Luin kirjan pari viikkoa sitten, ja mietin miten se on toteutettu tanssina. Miten saada kerrottua kaikki vajaassa kahdessa tunnissa? Kokemukseni on, että kaikki olennainen on mukana. Esitys on tasapainoinen ja mikä parasta, kirjan huumori on saatu mukaan. 

Seitsemän veljestä vai seitsemän enkeliä? 

Harmi, että Seitsemästä veljeksestä on vain viisi esitystä ja niistä on mennyt jo kaksi. Jäljellä on siis vielä kolme, joista viimeinen perjantaina 7.4 livestriimataan. Lähetys on nähtävillä täällä.

Kansallisbaletti: Seitsemän veljestä

Koreografia Marjo Kuusela

Musiikki Eero Ojanen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Anne Jämsä

Valaistus Olli-Pekka Koivunen

Musiikinjohto Dalia Stasevka

Patrick Modiano: Bröllopsresa

Patrick Modiano: Bröllopsresa
Ranskankielinen alkuperäisteos Voyage de noces (1990)
Ruotsiksi kääntänyt Katja Waldén
Albert Bonniers Förlag 2014
128 s.

Maaliskuussa ajattelin selvitä helpolla Finlanssvenska läsutmaningenista vaan kuinkas kävikään... Aiheena on "en levande nobelpristagare", eli siihen kategoriaan ei löydy kotimaista ehdokasta. Piti turvautua ulkomaiseen tekijään ja keksin, että Modianolla on ohuita kirjoja jotka lukaisee nopeasti. Jostain syystä Bröllopsresa ei tahtonut edetä, vaan sivuja kääntyi kerrallaan vain muutamia kunnes kirja jäi taas sivuun muiden tieltä. 

Tarinan päähenkilö on Jean B., matkailija ja elokuvantekijä. Kirjan alussa hän on Milanossa, hotellissa jossa on tapahtunut tragedia. Nainen on riistänyt hengen itseltään vain pari päivää aiemmin. Lehden uutisesta Jean B.:n tajuaa tuntevansa naisen, Ingridin. Tai tunteneensa tämän, 60-luvulla, lyhyen aikaa. Uteliaisuus saa vallan, ja Jean B. lähtee selvittelemään asiaa salaa. Salaa siksi, että oikeasti hänen pitäisi olla matkalla Rio de Janeiroon. Rion sijaan hän lentää Milanoon ja palaa sieltä Pariisiin, naisen tarinan alkulähteille. 

Jag rev sönder fotografierna, det från Avenue des Champs-Elysées och det på producenten, i mycket små bitar som jag skakade om innan jag strödde ut dem i papperskorgen i sovrummet. Jag gjorde på samma sätt med urklippet som handlade om den här Alexandre d'Arc, vars falska namn och kopplarutgift för tio år sedan hade synts mig så romaneska, att jag tyckte att denne bifigur var värd att tas med i en biografi över Ingrid. Jag kände obestämda samvetskval: har en biograf rätt att undanröja vissa detaljer under förevändning att de var överflödiga? Eller har varje detalj sin betydelse och mäste föras in i filen utan att man framhäver någon på de andras bekostnad, så att inte en enda saknas, som i ett etmätningsprotokoll?

Mietin pitkään, miksi en päässyt kirjaan kiinni. Yksi keskeinen syy on ehkä takakansitekstissä, joka mielestäni "lupaa" liikaa. Sen mukaan Jean B. "gör efterforskningar om en kvinna som efterlystes i franska press under den tyska ockupationen". Kuitenkaan saksalaismiehityksestä ei kerrota juuri mitään, ja luvattu etsintäkuulutuskin esiintyy vasta kirjan loppupuolella. Iso osa kirjaa on kuvausta siitä, kuinka Jean B. tutustuu Ingridiin ja tämän puolisoon Rigaudiin 60-luvulla Ranskan Rivieralla, ja miten he viettävät muutamia päiviä yhdessä. En ymmärtänyt, mistä juontui Jean B.:n kiinnostus Ingridiin, ehkä siitä että hän on elokuvaaja ja Ingrid on jossain vaiheessa näytellyt. He eivät kuitenkaan olleet yhteydessä 60-luvun jälkeen, joten se ei ole erityisen hyvä selitys. En myöskään täysin tajunnut sitä, miksi Ingridin elämäntarinan seuraaminen pitää tehdä vaimolta salassa. 

En tiedä johtuiko kirjan vaikeus siitä, että luin sen ruotsiksi, olisinko ymmärtänyt enemmän suomennoksesta? Olisinko tajunnut helpommin, missä ajassa ja paikassa milloinkin ollaan ja miksi. Nyt jäi sellainen olo, että en saanut tarinasta irti läheskään niin paljoa kuin oletin. 

Matka jatkuu kohti huhtikuuta ja seuraavaa haastekirjaa, jonka pitäisi olla "en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller författarens namn". Suunta taas kohti kotikirjaston ruotsinkielisten kirjojen hyllyä, ja jos sieltä ei löydy sopivaa klassikkoa niin sitten tilaamaan muualta.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 s.

Joel Haahtelan uutuus on minulle aina kovasti odotettu kirja, eikä Mistä maailmat alkavat tehnyt poikkeusta, missään suhteessa. Odotin suurta tarinaa ja nautittavaa kieltä, niitä myös sain.

Tarina alkaa vuoden 1957 joulukuussa. Visa näkee elokuvan Vincent van Goghista ja tajuaa, että tässä hetkessä on nyt jotain erityislaatuista, tämä hetki muuttaa hänen elämänsä suunnan. Visa haluaa tehdä taidetta, ja pian hän huomaa olevansa siinä varsin lahjakas, Hän raahaa kotiin valtavia pinoja taidekirjoja ja tutkii sekä kopioi mestareiden teoksia, mutta alkaa myös löytää omaa kynänjälkeään. Taidot vievät hänet taidekouluun ja sitä kautta ulkomaille asti. Elämä on aineellisesti köyhää mutta henkisesti rikasta. Kuukausista tulee vuosia, mutta kotimaa ja läheiset ihmiset eivät unohdu. Tulee aika palata kotiin, aika kohdata menneisyys, aika löytää tulevaisuuden suunta niin työhön kuin henkilökohtaiseen elämään.

Joulukuussa vuonna 1957 kello yhdeksän aikaan illalla Kauppatorin laitaa harppoi keskimittainen ja lakkipäinen poika, jonka mielen valtasi päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

(...)

Ulsteri tuntui kodilta ja pojan mielessä käväisi ajatus, ettei hän oikeastaan muuta kotia tarvinnut; että pelkkä hyvä ja lämmin takki riitti ihmiselle kodiksi, ja sen myötä hänellä oli kaikki mitä elämässä tarvitsi. Ulsterin voisi asetella pään alle tyynyksi tai vetää peitoksi. Se suojaisi viimalta ja kolhuilta, pysyisi elinikäisenä ystävänä, kiitos äidin jättämän kasvunvaran.

Ulsterin sisällä riehuvaan tunnekuohuun oli syynä myös elokuva, jonka poika oli hetki sitten nähnyt, sillä yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, ja niin maailma kerrostuu: vedetään pohjaväriä, kaivetaan kynänpätkä taskusta, ja pian kuva alkaa hahmottua, piirtyä esiin pinnastaan. Tarvitaan vain leimahtava sytyke ja vatsaa vääntävää voimaa, jotain sopivasti mieltä ravistavaa. 

Haahtela kirjoittaa - kuten aina - erittäin koskettavaa ja inhimillistä tekstiä. Asiat eivät ole helppoja, mutta hänellä on uskomaton taito kertoa ikävistä ja surullisista puolista lohdullisesti. Elämä voittaa, lopulta, aina, koska siitä löytyy riittävän paljon kaunista ja hyvää. 

Kyllä se kuulkaa on niin, että Haahtelan kirjat ovat kuin lämmin viltti, jonka alla on hyvä ja turvallinen olla, sanojen pehmeässä sylissä. Tämä on jälleen kerran kirja, joka kestää ja oikeastaan myös vaatii useampia lukukertoja. Olen varma, että joka kerta siitä saa jotain uutta. 

Mistä maailmat alkavat menee Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "vuoden 2017 uutuuskirja". Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Raija Hakala, Ulla, Mervi, Maria ja Tea. 

Museossa: Tuulikki Pietilä ja Valo muuttaa kaiken Ateneumissa

Tuulikki Pietilä - näyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Keskiviikkona olin käymässä Helsingissä, ja koska sattui olemaan reilu tunti aikaa niin päätin piipahtaa Ateneumissa. Pääkohteenani oli Tuulikki Pietilän näyttely, joka juhlistaa taiteilijan 100-vuotissyntymäpäivää. Esillä on kolmen salin verran teoksia monen vuosikymmenen ajalta. 

Pietilän laaja tuotanto on todella monipuolinen. Ihastuin heti alkuun teoksiin, joissa viivaviidakosta on kuitenkin helppo löytää hahmoja ja aiheita. Mustavalkoisuus ja vahvat värit vaihtelevat, kuitenkin niin että värimaailma pysyy sopusointuisena. Kaikissa riittää katsottavaa pitkäksi aikaa, usein niin että tekee mieli pistää nenä melkein kiinni teokseen jotta varmasti huomaa kaiken.

Tuulikki Pietilä: Tour de France. Kuva: Kansallisgalleria / Nina Pätilä

Villihkön viivavyörytyksen jälkeen oli hauskaa katsella postikorttimaisia kuvia. Etenkin Matkoilla-aiheiset kuvat ovat pikkutarkkuudessaan ihastuttavia. Ne ovat todella kuin postikorteista tai valokuvista; tällaista on tässä maassa. Kovasti ihastutti myös Psipsina-kissa, joka valloittaa yhdellä seinällä niin viehkeänä kuin vain kissa osaa olla.

Pietilä teki pitkän uran, mikä joskus unohtuu huomion kiinnittyessä lähes poikkeuksetta hänen puolisoonsa. Onkin hienoa, että Ateneumissa on huomioitu merkkivuosi. 

Yläkerrassa on myös toinen näyttely, Valo muuttaa kaiken - Tuomo Sepon kokoelma. Taiteen kerääjä Seppo on lahjoittanut Ateneumille liki 2000 teosta. Kokoelma on kattava läpileikkaus suomalaisesta 1900-luvun taiteesta. Ilahduttavaa on se, että mukana on edustajia monesta eri taiteenlajista. Oli mielenkiintoista lukea seinäteksteistä Sepon ajatuksia taiteilijoista - joista useat hän tuntee henkilökohtaisesti - ja heidän töistään.

Pentti Kaskipuro: Omenapuu. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Tyylilajien kirjavuudesta johtuen katsoja saa monia ihastumisen hetkiä. Pidin yllä olevasta Omenapuusta, yksinkertaisuudessaan se on tehokkaan kaunis. Toisessa ääripäässä on esimerkiksi Rafael Wardin vahva ja kirkas värimaailma, jossa etenkin punaisen sävyt lähes imaisevat katsojan kiinni teokseen. Yksi suosikkini on myös alla oleva Loppukiri, jonka virtaviivainen muotokieli vetää suun väkisin hymyyn. Pidin paljon myös kollaaseista, koska eri materiaalien yhdistämisestä syntyvä lopputulos on aina kiehtova.

Nina Terno: Loppukiri. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Päivä oli aika raskas, kuten on ollut koko alkuvuosi. Siksi olikin aivan pakko lopuksi pysähtyä kakkoskerrokseen, ja käydä hakemassa energiaa muutamasta suosikkiteoksesta. Olen käynyt Ateneumissa ties kuinka monta kertaa, ja aina käynyt katsastamassa myös klassikot. Ykkössuosikkini on Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa, Siinä on vaan sitä jotain. Toinen vakiokohde on Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykki. Se on tietysti vaikuttava jo suuren kokonsa vuoksi, mutta pidän myös sen kertomasta tarinasta. Ja on aina yhtä huikeaa lukea mukana olevat Kalevalan tekstit. 

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Ateneumin uudistumisen myötä klassikot muuttivat toiseen kerrokseen. Silloin uutuutena tuli "muotokuvaseinä", joka on noussut suosikkipisteekseni koko museossa. Mielestäni idea on edelleen loistava. Taiteilijat katsovat museovieraita vakavina, muistuttaen siitä kuinka pienellä maalla on suuri historia. Menestyviä taiteilijoita on niin menneisyydessä kuin nykyhetkessä. 

Suomen taiteen tarina. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Tuulikki Pietilän näyttely on esillä 9.4.2017 saakka ja Valo muuttaa kaiken 16.4.2017 asti. 

Kirjailijavieraat: Miten kirjani ovat syntyneet

Jyrki Vainonen

Tampereella pääkirjasto Metsossa oli tänään mielenkiintoista ohjelmaa. Otsakkeella "Miten kirjani ovat syntyneet" kuultiin Juha Siron, Reidar Palmgrenin ja Riikka Pulkkisen keskustelua, haastattelijana tai pikemminkin kellottajana toimi Sari Peltoniemi :) Aluksi Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen lausui avaussanat, hän kertoi että Kirjailijaliitolla on tänä vuonna juhlavuosi, mittariin tulee 120 vuotta. Tämäniltainen tapahtuma oli osa sarjaa, viime viikolla vastaava oli Turussa ja kiertue jatkaa Jyväskylään, Kuopioon ja Ouluun. 

Sari Peltoniemi oli varannut joukon kysymyksiä mutta vastauspuheenvuorot venyivät varsin pitkiksi ja kirjailijoiden välinen keskustelu oli vilkasta. Oli kiinnostavaa kuulla, kuinka erilaisia käytäntöjä ja kokemuksia on. Siron ensimmäinen runokokoelma oli luvattu julkaista mutta ei tiedetty koska, mutta kun hän lähetti mukaan sikermän uusia runoja niin kustantajan mielestä se oli parempi ja kirja julkaistiin seuraavana syksynä. Palmgren sai esikoisellaan mainetta, jolloin selvisi että toisessa kustantamossa hänen käsikirjoituksensa oli unohtunut jonnekin. Pulkkinen oli esikoisteoksensa julkaistuaan Joel Haahtelan kanssa Reeperbahnilla jossa tulivat heitetyksi baarista ulos; hän tuumi että tämä on nyt sitä kirjailijaelämää. 

Juha Siro ja Sari Peltoniemi

Kiintoisaa oli myös kuulla kirjailijoiden työskentelytavoista. Pulkkinen oli aluksi ajatellut, että kaikki laitetaan kansien väliin. Sittemmin hän on päässyt tilanteeseen, jossa materiaalia voi jäädä paljonkin yli. Palmgrenille on käynyt päinvastoin, ensimmäisen kirjan myötä jäi paljonkin yli mutta kerta kerralta vähemmän. Siro keräilee hyviä lauseita, jotka joka pysyvät hyvinä ja tulevat käyttöön tai osoittautuvat vähemmän hyviksi ja deletoidaan. Hän myös kirjoittaa rinnakkain runoa ja proosaa. 

Runouden tilaa pohdittiin vähän pidemmältikin. Monet kustantamot julkaisevat aina vaan vähemmän runokirjoja, mutta toisaalta kustannuskentälle on tullut monia pienempiä toimijoita. Mietittiin myös, miten digitalisaatio vaikuttaa runouteen. Onko meillä kohta runotubettajia, jotka kenties elävät tekstin tässä ja nyt ilman että se koskaan päätyy paperille?

Illan mieleenpainuvin lausahdus tuli Riikka Pulkkiselta. Hän kertoi 3-vuotiaasta tyttärestään, joka nyt elää miksi-vaihetta. Pulkkisen mukaan tytön jokainen lause on melkein kuin runo. Hän pohti, että ehkä jokaisessa lapsessa elää mahdollisuus tulla kirjailijaksi. Hieno ajatus. 

Reidar Palmgren ja Riikka Pulkkinen

Pidin tilaisuuden lämminhenkisestä tunnelmasta. Sali oli suhteellisen pieni, joten yleisö istui kirjailijoiden lähellä. Intiimiyttä tuli siitäkin, että kaikki kertoivat erinäisiä sattumuksia ja kommelluksia elämästään ja kirjailijuudestaan. Vaikka kyseessä oli näennäisesti kirjailijoiden haastattelu, oli keskustelu vapaata ja tunnelma iloisen rento. Naurua riitti niin esiintyjillä kuin yleisöllä. Ja bonuksena jaossa oli hienoja Kirjailijaliiton kangaskasseja!

Tänään taas huokaisin, että onpa kivaa asua Tampereella ja vieläpä näin lähellä keskustaa että kulttuuririennot ovat kävelymatkan päässä! 

Aino-Kaisa Saarinen & Pekka Holopainen: Tahto: Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot

Aino-Kaisa Saarinen & Pekka Holopainen: Tahto: Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot
Teos 2016
310 s,

Lahden MM-hiihdot ovat loppuneet, olin siellä töissä vapaaehtoisena kuutena päivänä ja kisaturistina yhden päivän. Seurauksena oli jonkinmoinen kisakrapula, vai mitä muuta voi ajatella siitä että näin toissayönä unta norjalaisista hiihtäjistä?! Olin edelleen töissä ja katselin, kun Norjan joukkue käveli aamupalalle. Kaikki hiihtäjät olivat noin metrin pituisia. Mietin näinkö oikein, mutta kyllä siellä Marit, Maiken ja Heidi olivat tunnistettavissa. Hämmästelin, että vääristääkö tv noin paljon, kun telkkarissa he näyttävät samanpituisilta kuin muut hiihtäjät :D 

Aasinsilta blogattavaan kirjaan: olin vapaaehtoisena akkreditoinnissa ja eräänä päivänä siellä piipahti Aino-Kaisa Saarinen! Hauska sattuma, sillä olin juuri ennen kisoja lukenut tämän kirjan. 

Toimittaja Pekka Holopainen on yhdessä Aino-Kaisa Saarisen kanssa koonnut hurjan, raadollisen kirjan huippu-urheilijan elämästä. Saarisen ura on ollut pitkä, eikä tie huipulle ole ollut helppo. Kaksoissisko Maija oli jo lapsuudessa sekä vahva tuki että pahin kilpailija. Ei ollut helppoa, kun molemmat halusivat toisen parasta - ja samalla olla itse ykkönen. Yhteinen kilpailutie oli pitkä eikä voinut olla vaikuttamatta keskinäisiin väleihin. Molemmat tunnustavat kirjassa, että välit ovat olleet hyvinkin kireät. Myös muut perheenjäsenet sekä puoliso ovat toisinaan kauhistelleet, toisinaan olleet ihmeissään Saarisen päämäärätietoisuudesta, jopa vimmaisesta tekemisestä. Kuitenkin kotoa on tullut tukea, mikä on ollut tärkeä osa Saarisen pitkällä ja yhä jatkuvalla uralla. 

Valmentajat ovat vaihtuneet, mutta jokaisella on ollut jotakin annettavaa. Pienistä palasista ja tuhansista treenitunneista on rakentunut huippu-urheilija, joka tietää mitä haluaa ja raivaa tieltään kaikki mahdolliset esteet. Nälkä ja tahto menestyä tarkoittavat sitä, että elämä kulkee ääripäissä, on huikeita onnistumisia ja karmeita epäonnistumisia. Arki on sitä, että päivittäin kuljetaan kohti seuraavaa tavoitetta. Tätä on monen ulkopuolisen vaikea ymmärtää.

Kun mukana on lisäksi urheiluseuroja, apurahoja, suksihuoltajia, joukkuekavereita ynnä muita, niin touhu menee välillä kovastikin hurjaksi. Kilpailu on kovaa ja halu menestyä suuri, mutta taloudellinen ja toisinaan myös henkinen tuki kiven takana. Sillä yhdistelmällä ristiriidoilta ei voi välttyä.

Minä onnistun, taas. Vien itseni jonnekin kauas tavan tallaajille merkittyjen rajojen tuolle puolen, ja kello pitää tänään Aikusta. Harjoituksen jälkeen palauttavalla lenkillä helpottaa. Ei se, että tuska on ohi, vaan että tavoite on vahvasti hengissä. 

(...)

Minä taas olen rakastanut hiihtämistä alusta loppuun, mutta aina joskus mietin, oliko valinta minun vai muiden. Tietyssä pisteessä paluuta ei enää ole. En kadu uraani, ja kolikon kääntöpuolena olen myöhemmin ihan tarpeeksi asti kuunnellut siskojen marinaa, miten minä aivopesin ja manipuloin koko perheen tukemaan omaa uraani, pyörittämään Aino-Kaisa Saarinen Oy:tä.

(...)

Olen antanut seuralle paljon, mutta liikenne on toki ollut kaksisuuntaista. Olen minäkin nauttinut seuran tarjoamista leireistä, kisamatkoista, pienistä eduista ja loppuvuosina jopa 2000 euron vuosikorvauksesta. Panee silti kovasti miettimään, onko arvokisoja käyneen, maailmancupissa palkintopallille hiihtäneen urheilijan hommaa ohjata liikennettä Jokimaan raviradalla. Eikö sellaiseen ketään muuta löytyisi? Otan asian johtokunnan kanssa myös puheeksi.

Pidän kirjan suoruudesta ja rehellisyydestä. Saarinen ampuu kovilla, mutta ottaa myös vastaan häneen kohdistuneen kritiikin. Joskus on lähtenyt lapasesta, varsinkin sisarusten kanssa. Kaikkia asioita ei ole saatu korjattua, mutta urheilija ei voi jäädä liiaksi miettimään, on keskityttävä omaan kehoon, omaan tekemiseen, omaan suoritukseen. Voittaja joutuu olemaan itsekäs. 

Mielestäni on ollut todella rohkeaa tehdä tällainen kirja nyt, kun Saarisen aktiiviura on vielä vauhdissa. Kritiikkiä lähtee moneen suuntaan, mutta lukemisesta jää olo että tekijät eivät ole pelänneet kirjan aiheuttamaa reaktiota ja polemiikkia. Varmasti olisivat päässeet helpommalla, jos kirja olisi tehty Saarisen lopetettua. En tietenkään tiedä, onko Saariselle kuittailtu joukkuekavereiden tai kisakatsojien toimesta. Todennäköisesti on. Silti, iso hatunnosto suorapuheisuudesta ja siitä, että vaikeitakaan asioita ei vältellä.

Hyvää on myös se, että Saarinen ei ole ainoa äänessä oleva henkilö. Lukujen alussa on sitaatteja perheenjäseniltä, valmentajilta, muilta hiihtäjiltä... Sitaateissa on kriittistäkin sävyä, esimerkiksi "häneltä on urheillessa jäänyt käytännön elämä kokonaan opettelematta, mikä on vähän surullista", "kyllä me pojat kisapaikoilla katsellaan sitä touhua ja mietitään, että miten tuo mies jaksaa ne kilpailupäivät", "vaikka Aikulla on hyvä itseluottamus ja kova usko itseensä, luotto siihen oman tekemisen tasoon on mennyt vuoristorataa läpi uran". Rohkeaa ottaa mukaan myös näitä mielipiteitä, jotka osaltaan täydentävät ja laajentavat kuvaa Saarisesta niin urheilijana kuin yksityishenkilönä. 

Tahdon sijoitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "elämäkerta tai muistelmateos".

Ja loppuun vielä pari fiilistelykuvaa MM-hiihdoista: