torstai 28. tammikuuta 2021

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

Kansikuva kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

WSOY 2020

377 s.





Seilin saaresta on kirjoitettu viime vuosina paljon, niin kaunoa kuin tietoa. Tällä kertaa emme mene Seiliin vaan tarina vie meidät Tiiralinnan saarelle, sinne 1920-luvulla muuttavien asukkaiden seuraan. Saarelle kuljetetaan mieleltään sairaita - tai  ehkä pikemminkin mielenvikaisiksi oletettuja - naisia, joiden ei oleteta parantuvan. Naiset ja heidän hoitajansa asettuvat saareen, mukanaan muutama apumies ja myöhemmin saapuva pappi. Ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli ovat saaren valtiaat, he laittavat arjen rullaamaan. Mutta heilläkin on omat painolastinsa, ja saari osaa olla myös armoton. 

Tarinaa kerrotaan sekä potilaiden, hoitajien että papin kautta. Jokainen heistä kokee saaren, itsensä ja toiset omalla tavallaan. Ristiriitoja ja kitkaa on, mutta ajan myötä pahimmat särmät hioutuvat. Potilaille annetaan hiukan enemmän vapautta ja heidän persoonansa annetaan tulla esiin. Linnea on sitä mieltä, että jotkut jopa parantuvat, mutta mantereella moista ajatusta ei hyväksytä lainkaan. Saarella pari kertaa piipahtava lääkäri ei ole kiinnostunut potilaista eikä saaresta, hän jättää asiat sikseen. Kesälääkäri jaksaa yrittää, mutta mantereelle päästyään hän kohtaa sen asenteet, ja antaa hänkin saaren asukkaineen jäädä oman onnensa nojaan. Saarelaisilla ei sinänsä ole mitään hätää, he ovat sopeutuneet oloihin ja saari osaa piilottaa heidät ulkomaailmalta. 

Rakennuksen sisällä elettäisiin aivan kuten kauan sitten. Joku tekisi ruokaa, joku lakaisisi lattiat, rakennus ottaisi vastaan heidän unelmansa, painajaisensa ja pettymyksensä, se huomaisi hyräilyt, kuiskaukset, tuoksut ja tunteet; he jättäisivät rakennukseen jälkensä, painaumat, naarmut, näkymättömät viivat sormenpäistään, hiuksen lattianrakoon, piirustuksen ikkunalaudan alle, He hengittäisivät taloa, ja talo hengittäisi heitä päivä ja yö toisensa jälkeen. Valot syttyisivät ja sammuisivat. Ovi avattaisiin ja lukittaisiin. Ja jos rakennus ei jaksaisi, jos se olisi tukehtua tai hukkua, joku komennettaisiin vahvistamaan rakenteita, nuohoamaan hormeihin kertynyt noki ja karsta, pumppaamaan pois kellariin kertynyt tumma, seisahtunut, eloton vesi, maalaamaan seinän veritahra peittoon riittävän monella kerroksella munankuoren valkoista maalia. 

Tutustumme paitsi Linneaan ja Alliin myös Sagaan, Taimiin, Morsiameen, Rauhaan, Solveigiin, Ingaan ja Joeliin. Raja on välillä hauras, että kuka onkaan terveeksi ja kuka sairaaksi määritelty. Jokaisella on murheensa ja menneisyytensä, on vaan eri tapoja joilla niitä on käsitellyt ja mitä siitä on seurannut. Vuosisadan alkuvuosikymmenet ovat olleet mielen sairauksien osalta vielä suurta tietämättömyyden aikaa, ja kovin usein epänormaali käytös on määritelty mielisairaudeksi. Siis miehen määrittämä epänormaali, ja miehen määrittämä mielisairaus. Sillä ei ole väliä, mitä naiselle on tapahtunut, onko käytökselle joku syy, ei, saareen vaan vahvaan lääkitykseen ja tuntikausia kestäviin muka terveellisiin kylpyihin. 

Niin potilaissa kuin henkilökunnassa on ilkeitä ihmisiä, mutta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää lämpö. Alussa henkilökunta karsastaa potilaita, mutta tutustumisen myötä heidät aletaan nähdä ihmisinä, yksilöinä, jonain ihan muuna kuin diagnoosinaan. 

Linnea aloitti alusta. Jollakin nimellä tuota naiseksi asettautunutta hiljaisuutta piti alkaa kutsua, muuten hän ei ollut olemassa. Mantereen papereihin nimeksi oli merkitty Tuntematon, mutta nyt oltiin Tiiralinnassa, perillä, täällä asioille piti antaa nimi. Linnea nousi työpöytänsä äärestä, katseli ikkunasta kevään vihreyteen, mietti että oli kuin vastasyntyneen äiti, jonka pitäisi kertoa papille, minkä nimen tytär saisi. Ellen oli jo käytetty. 

Tarinan pohjavire on surullinen, mutta se on kaunis ja myös lohdullinen. Julma maailma halusi nämä naiset pois silmistään, ja saari otti heidät vastaan, otti omakseen. Pappi Joel ja kesälääkäri Johannes tunsivat myös saaren voiman ja sen antamat mahdollisuudet, vaikka vain toinen heistä jaksoi asettua muuta maailmaa vastaan. 

Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan niin monen henkilön näkökulmasta. Ei ole vain yhtä päähenkilöä kertomassa muiden tekemisistä, vaan päästään moneen sisäiseen maailmaan, monien haaveisiin ja myös moniin tragedioihin. Saaren asukkaista muodostuu yhteisö, jossa roolit muovautuvat yhä uudelleen. Saari itsessään on oma persoonansa, joka osaa uhata ja suojella, yllättää ja pettää. 

Olen pitänyt aimmin lukemistani Katja Kaukosen kirjoista, eikä tämä tuota poikkeusta. Hänen tarinansa ovat sellaisia, joita voi lukea aina uudelleen, ja joka kerta niistä löytää jotain uutta. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 9, "kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 34, "kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjatimpuri, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie.


4 kommenttia:

  1. Olen lukenut Kaukoselta Vihkivedet ja Odelman, joista pidin kovasti. Pitää tarttua tähänkin teokseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa, tämä on yhtä hieno kuin Kaukosen muutkin kirjat :)

      Poista
  2. Pidän Kaukosen kielestä ja aihekin kiinnostaa. Tämäkin Kaukosen kirja taitaa mennä ostoslistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lainannut Kaukoset kirjastosta, ja luettuani sitten myöhemmin ostanut omaan hyllyyn. Tämän kanssa käynee samoin; nämä kaikki kestävät kyllä monta lukukertaa.

      Poista