tiistai 21. joulukuuta 2021

Heikki Salo: Kynsilehto

 

Heikki Salo: Kynsilehto 

Kuvitus Eero Heikkinen

Like 2001

143 s.




Helmet-lukuhaaste on edennyt loppusuoralle, tällä kertaa sain täytettyä kohdan 27, "kirjan päähenkilö on eläin". Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja ihan sattumalta bongasin hyllystä Heikki Salon kirjan. Se koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kuolleet, Kynsilehtoon haudatut lemmikkieläimet kertovat elämästään ja kuolemastaan. Mukana on monipuolinen katras, on kissoja ja koiria, kilpikonnia ja kotiloita, papukaijoja ja akvaariokaloja. 

Sivun - parin mittaiset tarinat ovat samaan aikaan hauskoja ja traagisia. Harva eläimistä on kuollut vanhuuteen, yleisemmin henki lähtee onnettomuuden, myrkytyksen tai huonon kohtelun takia. Vaikka kuolema on ollut usein kauhea tapahtuma, eläinten kertomana se muuttuu usein mustaksi huumoriksi. Lakoniset toteamukset vetävät väkisin suuta hymyyn, samoin joidenkin eläinten käyttämä murre. 

Timmi

(...)

Arvaatte varmaan? 

"Hommataan Timmillekin oma hautapaikka valmiiksi!"

Että semmoinen neronleimaus.

Niinpä parin vuoden ajan viikoittain, keväästä syksyyn, poikkesimme myös täällä eläinten hautausmaalla ja hoidimme ennalta varattua lepopaikkaani. 

En tiedä mitä he siinä näkivät, tai mitä te asiasta tuumitte, mutta joka kerta kotiinlähdön aikaan sihautin kummulleni tuikeat kuset. 

-----------------------------------------------------

Naukku etc.

(...)

Kesälomittajaa leikkivällä laiskalla sukulaispojalla oli sinä perjantai-iltana kiire kaljalle. Niinpä hän päätti vähän rationalisoida työmetodeja. Kundi poltti meidät loput kerralla, ja annosteli sitten sopivasti eri astioihin.

Kalmankarvaita terkkuja lähettelee täältä haudan takaisesta pahviboksista puolikas kotikissa, noutajan häntä, rotan koipi ja pää, gerbiili, kanin pylly ja kanarialintu.

Noin suurin piirtein.

---------------------------------------------------

Vireeni

(...)

Son nyn nääs nii, että kyä mulle riitti se yks juaksukilpailu, se missä äijjävainaan siittiösolu kerkes äireenartum munasolun seinien suajaan ensimmäisenä. Sej jäläkeen en oo kiirusta pitäny. 

Meikä nuakku Pispan kennelis, ku ovellaj joku kailotti että "mollaan pohojammaalta, asutahan omakotitaloos ja ollahan laiskoja liikkumaha. Notta mikä koira meille sopii?" Mää melekeen liikahrin. 

(...)

Tämä oli toden totta yllätyskirja, en tiennyt ollenkaan tämmöisen olemassa olosta, enkä lainatessani arvannut että viihtyisin sen kanssa oikein hyvin. Eläinten huomiot ihmisistä ja maailmasta ovat teräviä, ja herättävät paljon ajatuksia. Vaikka kirja on julkaistu 20 vuotta sitten, havainnot ovat yhä tunnistettavia ja ajankohtaisia. Moni eläin kärsii, kun se on hankittu lemmikiksi ilman minkäänlaista tutustumista lajiin ja siihen, millaista huolenpitoa eläin tarvitsee. Tai on otettu seurallinen eläin ainoaksi lemmikiksi. Moni eläin kuolee, kun ei saa sairauteen hoitoa, tai kun ihminen hoitaa sitä oman mutu-tuntumansa mukaan. Eläimeen kyllästytään tai hermostutaan, kun ei ymmärretä miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Toisaalta eläimen kanssa ystävystytään, sitä rakastetaan, sen kanssa jaetaan elämä.

Minä tiedän nuo tyttöset. Äiti ei anna hankkia eläintä, ja isä on allerginen. Sitten sitä hoidetaan pientä nallenukkea tai kangashiirulaista kenkälaatikossa. 





2 kommenttia:

  1. ...hämmentävä aihe, ja en tällaisesta kirjasta ole ikinä kuullutkaan. Mutta kuulostaa kyllä potentiaalisesti kiinnostavalta (ja Salon musiikki on tietysti tuttua).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin! Tämä voisi olla yksi vinkkauskirja yläkoululaisille ja lukiolaisille, on ohut ja hyvä esimerkki siitä, että lähes mistä tahansa voi kirjoittaa kirjan.

      Poista