Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos 2017
331 s.
Arvostelukappale

Rob McCoolin seikkailut jatkuvat sarjan toisessa osassa. Meno on aika lailla samanlaista kuin ensimmäisessä; paikka vaihtuu tiuhaan, käydään taisteluita toinen toistaan mahtavammilla aseilla, joudutaan vangiksi, karataan ja vapautetaan muita, kohdataan ystäviä ja vihollisia joista ei aina heti tiedä kumpia he ovat... Vauhdikasta toimintaa on tarjolla kaikki reilut 300 sivua. 

Ensimmäinen yllätys iskee silmille sivulla 13. En tietenkään kerro mikä se on... Suu loksahti auki ja ajatus oli "mitä tapahtui, ihanko oikeasti, oho". Rob ja Kaarne tempautuvat välittömästi seikkailuun, joka ennen pitkää kuljettaa heidät Kirottuun metsään. Sitä asuttavat hurjat zoonit, naissoturit, jotka orjuuttavat miehet. Niin vaan metsästä selvitään, kunnes seikkailu vie Robin, Kaarnen ja heidän kasakkaseuralaisensa sinne takaisin. Monen monta taistelua on käytävä, kunnes viholliset vallantavoittelijat on kukistettu ja kotimatka voi lopulta alkaa.

Nainen katsoi Dostoa ja sanoi:

- Mitäpä jos pitäisit kiinni tuon naamaasi rumentavan aukon. Metsö on meidän. Ja kaikki, mikä tänne tulee, maasta tahi taivaalta, on meidän, vaikka se olisi pelkkä paksu suupaltti kasakkamunkki.

Dosto murahti ilkeileville sanoille, mutta nipisti suunsa kiinni. Hän nosti karvaisen leukansa ylös mielenosoituksellisesti ja vei kätensä puuskaan tukevan rintansa päälle.

- Olen pahoillani, että olemme häirinneet rauhaanne, Rob sanoi. - Tunnen olevani vastuussa tästä. Olin aluksen ohjaimissa.

- Vai että häirinneet rauhaamme, nainen puuskahti. - Melkoisen lievä ilmaus. Räjäytitte taivaan tuuliin kokonaisen kukkulan aivan nenämme edestä.

- Me emme räjäyttäneet kukkulaanne. Sen teki novgorodilainen ohjus, joka olisi tuhonnut meidät, ellei kukkula olisi sattunut väliin.

Pienen miinuksen annan siitä, että tapahtumat ovat tavattoman vauhdikkaasti eteneviä ja että sekä henkilöitä että heimoja on paljon. Minun oli välillä vaikea muistaa esimerkiksi että keitä olivatkaan opritsnikit ja mitä kapteeni Ravaille tavoittelee. Samoin oli hiukan vaikea pitää mielessä Robin ja Kaarnen tavoitetta. Hiukan vähemmän äksöniä ja pikkuisen enemmän selitystä olisi ollut paikallaan tämmöiselle vanhalle tädille.

Erityisesti iloitsen siitä, että kirjassa on mukana aktiivisia ja vahvoja naishahmoja. Hyvän soturin ei aina tarvitse olla miespuolinen! Jaksan aina ilahtua kirjoista, jotka tarjoavat sisältöä kaikille. Ihan työn puolestakin; on helpompi vinkata kirjoja jotka eivät ole pelkkää äijäilyä tai pelkkää hömppää. Vaikka tässä taistellaan - ja kuollaan - paljon, ei verta ole liikaa. Vastapainoksi on runsaasti huumoria. 

Kaikkinensa Rob McCool ja Kirottu metsä on viihdyttävää ja jännittävää luettavaa. Saapa nähdä tuleeko lisää seikkailuja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Kirsi.

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan "sankaritarina". Tässä kirjassa sankareita riittää!

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
Englanninkielinen alkuperäisteos The Wolf Road (2016)
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
410 s.

Huh sentään! Oli muuten noin toinen kirja ikinä, mitä en lopulta uskaltanut lukea illalla sängyssä! Suden tie ei ole erityisen raaka, mutta piinaavan jännittävä se on. Pahaenteinen. 

Elka on päätynyt 7-vuotiaana metsään, eksyneenä. Hän asuu mummonsa kanssa; vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan kullankaivajina. Metsässä hän törmää mieheen, jota alkaa kutsua Ansastajaksi. Tämä kertoo Elkalle mummon kuolleen, ja tarjoaa mahdollisuutta jäädä luokseen. Siihen Elka tarttuu. Kuluu kymmenisen vuotta, ja sitten kaikki muuttuu. Ansastajalla on synkkä salaisuus, niin synkkä, että Elka säikähtää. Hän aloittaa pitkän matkan kohti Halvestonia, tavoitteenaan löytää vanhemmat. Mutta koska jäljillä kulkee Ansastaja, on matkanteko tavattoman vaarallista. Seuranaan Susi - oikea susi, ystävä erämaasta - sekä matkan aikana löydetty uusi tuttavuus Penelope Elka taivaltaa kohti tuntematonta. 

Kävelin ulos Tucketista mieli kevyempänä. Ensimmäistä kertaa saatoin toivoa, että minä ja Penelope selviytyisimme tästä kaikesta. Tin-joki oli kolmen tunnin vaelluksen päässä, ja olisin melkein voinut hyppelehtiä, niin suuresti onnellisuus puski ulos jaloista.

Mutta kaikki vehkeily ja pelko ja ihmisten läheisyys ja aika kaupungeissa oli tylsyttänyt erätaitoni. Mielessä ei edes käynyt, että joku muukin voisi olla valveilla Tucketissa siihen aikaan yöstä. Ei pälkähtänyt päähän, että he etsivät juuri minua. Vuosi sitten olisin kiemurrellut ympyröitä matkalla takaisin majalle, jotta saisin seuraajat kannoiltani, mutta en tehnyt niin sinä yönä. Kävelin suoraa reittiä Tin-joelle, ja minua seurattiin koko matka.

Olin kuullut kirjasta kehuja, mutta silti yllätyin siitä kuinka hyvä se on. Elkan tarina on kaamea, mutta samalla se on huikea selviytymistarina. Elkan ja Ansastajan välillä on jännite koko ajan, alussa lempeämpi mutta loppua kohti koko ajan kiristyvä. Myös Elkan ja erämaan suhde on kiehtova, se miten suuresta, karusta ja rajusta tulee hallittavissa oleva, luotettava, ystävä. Maailma on dystooppinen, mutta ei osoittelevassa määrin. Maailmanlopun meininkiä ei ole, ihmiskunta ei ole katoamassa. Pikemminkin on tapahtunut taantumista, suuret kaupungit sortuneet ja elämä asettunut kyliin. Elämä on kovaa, työ raskasta, ihmisarvo nollassa. 

Kirjaa on luettu pitkin vuotta, siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Mustetta paperilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjassa liikutaan luonnossa".

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
227 s.

Tunnustan, vähän arvelutti alkaa lukea tätä A. W. Yrjänän uutuuskirjaa. Johtuu tietysti herran taustasta. CMX on yksi bändeistä, joita olen kuunnellut ja fanittanut sieltä hamasta muinaisuudesta eli 1990-luvulta saakka. Fanituksen määrä on sitä luokkaa, että olisin varmasti haltioissani vaikka lukisin Yrjänän kauppalistaa. Tosin, jos hänen pitäisi ostaa maitoa ja vessapaperia niin ne olisi ehkä kirjoitettu kauppalappuun vähän monisanaisemmin. Eli vahva ennakko-oletus oli, että Joonaanmäen valaat on suunnilleen tajunnanräjäyttävää. Ja niin se onkin. 

Siellä on hiekkaisen lahdelman hujakoilla talo ja piha

ja pihassa tusina tuulen tanssittamaa omenapuuta

ja kymmenkunta kirsikka- ja luumupuupensaikkoa.

Voisi kuvitella, että omenapuut kukkivat parillisina viikkoina, kun

taas kirsikkapuut uudenkuun aikaan, luumut melkein ympäri vuotta,

ja säikähtää tuoksujen mellakkaa,

sillä näyttää kuin vuodenajat olisivat unohtaneet koko paikan.

Joonaanmäki on saari Porvoon edustalla. Se on vähän maailmasta syrjässä, verkkoyhteyksien ulottumattomissa, melkein unohdettuna. Siellä elelee pieni joukko ihmisiä, joiden neuvokkuus joutuu koetukselle rantaan ajautuneen valaan kanssa. Pian alkaakin uskomaton seikkailu, jossa ollaan maalla, merellä ja ilmassa, unessa ja hereillä, etsitään ja piilotellaan mystisiä laatikoita, ihmetellään aikaa ja sen kulkua... 

Pitkään ähellettyämme altamme kajahti metallinen

rahina ja kuului taas ilmavirran sihinää.

Luukku nousi raolleen ja tunsimme otsonin ja jonkin

kemikaalin yhteisleyhähdyksen.

Nostimme kannen ylös. Se solahti seinää vasten

kuin pistooli koteloonsa.

Kuilu oli ahdas ja seisoimme kantapäät

uuden pimeän aukon reunalla.

Ylhäältä kuului moniääninen kuiskittujen kysymysten tulva.

"Shhhh", sihisin yhteen ääneen Juhanan kanssa,

sillä meistä molemmista tuntui, että nyt ei sopinut täyttää

ilmaa kaiken maailman höpinöillä.

Jännitin tekstin muotoa; kuinka hankalaa on lukea vasemmalle tasattua tekstiä, kun silmä on tottunut sellaiseen joka on tasattu molemmista reunoista? Ei ollenkaan hankalaa. Huomasin kylläkin lukevani hitaammin kuin yleensä. Heti alussa tuntui siltä, että olisin halunnut lukea ääneen. Historian painon huomasin siinä, että aika monet tekstipätkät herättivät mielikuvan Yrjänästä laulamassa niitä. 

Kirjassa on valtavan paljon eri elementtejä, mutta mitään ei silti ole liikaa. Tarinan vauhti kiihtyy kiihtymistään mutta tasapaino säilyy. Viittauksia löytyy vaikka mihin. Joku saattaa tuskastua tällaiseen mutta minä olin riemastunut, moneen otteeseen. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta "kirjablogissa kehuttu kirja". Ainakin Linnea ja Suketus ovat tämän lukeneet ja tykästyneet. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 18: Henkäys ikuisuudesta

Kirjabloggaajien joulukalenteri alkaa olla jo perinne, itse olen mukana muistaakseni kolmatta kertaa. Eilinen luukku avattiin Tonttujoukon huomioita - blogissa, huomenna vuorossa on Ja kaikkea muuta. 

Naurahdin hiukan, kun luin eilistä luukkua. Tiina kirjoittaa: "Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?" Osuu aika hyvin kohdalleen, koska tänään minä kirjoitan joululauluista :) 

Oma joulunaikani alkaa marras-joulukuun vaihteessa. Laitan soimaan Tarja Turusen joululevyn Henkäys ikuisuudesta. Istun tai makaan hämärässä. Joskus kädessä on lasi punaviiniä, joskus ei. Mietin elämää, summaan kulunutta vuotta. Palaan levyn pariin useita kertoja ennen joulua, joka ikinen vuosi. 

Levyllä on 14 kappaletta. Jokainen niistä herättää ajatuksia, usein hyvinkin samanlaisia, vuodesta toiseen.

• Kuin henkäys ikuisuutta. Enää tämä ei ole uusi laulu, mutta ilmestyessään vuonna 2006 oli. Tykkään siitä, että perinteisten laulujen rinnalle uskalletaan ja osataan tehdä uusia. Ei ole helppoa rikkoa vanhojen kaikille tuttujen joululaulujen rintamaa. 

• You Would Have Loved This. Tämä laittaa joka kerta miettimään heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Tänä vuonna en ole menettänyt ketään sukulaista, sen sijaan kirjabloggaajakollegoita lähti kolme. Tätä kuunnellessa mieleen tulee joka kerta joku, jonka haluaisin olevan vielä läsnä. Mietin tuota henkilöä, että mitä joulu hänelle merkitsi ja missä hän sitä vietti.

• Happy New Year. Vuosi on vaihtumassa. Aika koota yhteen tämän vuoden tapahtumat. Mikä oli iloista, mikä surullista? Missä onnistuin, mikä meni vikaan? Samalla mietin uudenvuodenlupauksia, tai pitäisikö sanoa tavoitteita. Mitä haluan tulevalta vuodelta? Mihin voin itse vaikuttaa? 

• En etsi valtaa, loistoa. Kulutusjuhlan keskellä on hyvä pysähtyä miettimään, tulisiko joulu vähän vähemmälläkin shoppailulla ja suorittamisella. On ihanaa antaa lahjoja läheisille, mutta onko lahjan oltava kymmeniä tai satoja euroja maksava tavara, pahimmillaan lähes kertakäyttöinen? Eikö olisi fiksumpaa antaa aikaa, yhdessäoloa, yhteistä tekemistä? 

• Happy Christmas (War Is Over). Oman sohvan nurkassa mieli lähtee maailmalle. Meillä on rauha, mutta monessa muussa maassa ei ole. Eikä siitä ole hirveän kauaa, kun meillä viimeksi vietettiin sotajoulua. Ajatus on kirkas; voi kunpa tulevana vuonna maailma olisi vakaampi ja sotia vähemmän. Jokainen ihminen ansaitsee turvallisen elämän, juhli hän joulua tai ei.

• Varpunen jouluaamuna. Klassikko, joka ikävä kyllä alkaa olla puhkisoitettu. Tuntuu, että jokaikisen on tehtävä tästä oma tulkintansa. Klassikko myös aiheensa puolesta. Suomalaiset joululaulut ovat hirvittävän synkkiä, kuolema tai sen uhka on läsnä suurimmassa osassa. Olisiko niin, että näitä synkkiä lauluja tarvitaan, jotta jouluna osattaisiin iloita yhdessäolosta? Mutta syytä on pitää mielessä se, että meillä on monia, jotka viettävät joulunsa yksin. 

• Ave Maria. Tarja tehnyt levynkin jossa laulaa pelkästään Ave Marioita. Tähän joululevylle on valikoitunut ehkä se tunnetuin, Schubertin versio. Tätä kuunnellessa tulee aina mieleen, kuinka kaunis on klassisen laulajan koulutettu ääni. 

• The Eyes of a Child. Tänä vuonna sukumme kasvoi kahdella uudella pienokaisella. Molemmilla on ensimmäinen joulu, josta he eivät myöhemmin muista mitään. Toivottavasti kuvat säilyvät, ja ehkä joku ensimmäisistä joululahjoistakin. Syntymä, uuden alku on ihana asia. Ajatukset ovat tänä vuonna näissä perheissä, pikkutontuissa :) Siinä, millä uteliaisuudella he ottavat vastaan uusia asioita. Kuten laulu sanoo: "In the eyes of a child there is joy, there is laughter, there is hope, there is trust, a chance to shape the future."

• Mökit nukkuu lumiset. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin levyn, huomasin että tässä on itselleni tuikituntematon joululaulu. Pitäisikö olla häpeissään, sanat kun ovat Eino Leinon... Hyvin nopeasti tästä tuli yksi lempilauluistani. Tämä, Jo joutuu ilta sekä Carolan esittämä Himlen i min famn ovat ne, joista minun jouluni syntyy. 

• Jo joutuu ilta. Sibeliuksen ehkä tuntemattomin joululaulusävellys. Vain kerran olen tämän kuullut laulettavan kauneimmissa joululauluissa, ja silloin oli kuoro esilaulajana koska oli oletus että kansa ei tätä tunne. Äärettömän kaunis sekä musiikin että sanojen puolesta, lämminhenkinen ja lohdullinen.

• Marian poika. Jännä laulu. Nimi ei kilisytä mitään kelloja, mutta sanat ovat tutut. "Sai kuulla pieni Beetlehem ilon suuren sanoman" sytyttää lampun: ai tämä. Jostain syystä tämä on silti se laulu, jota en välttämättä muistaisi jos pitäisi ulkomuistista kertoa mitä kaikkea levyllä on. 

• Magnificat: Quia Respexit. Bach. Tarviiko lisätä mitään? Minulle Bach on yksi suurimmista, osittain johtuen siitä mitä hänen musiikilleen on tehty. Tarjan esittämä Magnificat: Quia Respexit on huikea. David Garrett viuluineen soittamassa Toccataa ja Fuugaa on toinen Bach-ylistys. Magnificat on loistava osoitus siitä, että laulusta voi nauttia valtavsti, vaikka ei ymmärtäisi yhtään sanaa. Ei liene varsinainen joululaulu, mutta sopii erinomaisesti tunnelmaan, rauhoittumiseen, hiljentymiseen.

• Walking in the Air. Klassikko tämäkin. Pärjäisin joulun ilmankin, koska sen kuulee joka tapauksessa jouluaattona Lumiukko-animaatiossa. Onhan tässä se hauska piirre, että pystyykö kuuntelemaan ilman että päässä pyörii Lumiukon tapahtumat? 

• Jouluyö, juhlayö. Ehkä yksi "kuluneimmista" ja soitetuimmista joululauluista, mutta jostain syytä en kyllästy tähän(kään) koskaan. En tiedä miksi. Ehkä se on sitä joulun taikaa. 

Mitä sinun joulussasi on sellaista, mistä et luovu? Mistä joulusi alkaa? 

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Michael Zadoorian: Viimeinen loma
Englanninkielinen alkuperäisteos The Leisure Seeker (2009)
Suomentanut Virpi Kuusela
288 s.

Ella ja John Robina lähtevät viimeiselle lomalleen. Viimeinen se on siksi, että Ella sairastaa parantumatonta syöpää ja Johnilla on Alzheimerin tauti. Vaikka Johnilla on paljon huonoja hetkiä, osaa hän ajaa autoa. Ellan pää pelaa, ja kivut hoituvat lääkkeillä. Lasten ja lääkäreiden vastustus aiheuttaa sen, että pariskunta karkaa. He istuvat asuntoautoonsa ja suuntaavat tielle 66 ja kohti Disneylandia. Matka ei tietenkään ole helppo. Menneisyyttä on paljon, tulevaa ei. Muistoja on paljon, mutta monet niistä ovat vain Ellan muistissa. Vaikka stressaavia tilanteita on paljon, pariskunta selviytyy yhteistyöllä.

"Teidän pitää tulla kotiin." Cindyn ääni on karhea, tunnekuohusta ja tupakoimisesta käheä. Kunpa hän lopettaisi tupakoinnin.

"Cindy-kulta."

"Te olette niin sairaita. Minua pelottaa..."

En anna hänen jatkaa. En halua kuulla hänen sanovan sitä sen enempää kuin hän haluaa sanoa sitä. "Kulta, se tapahtuu, mitä on tapahtuakseen. Ei se haittaa. Meidän kaikkien pitää sopeutua siihen, eikö niin?"

"Hitto vieköön, äiti." Cindy manaa, mutta hänen äänensä on pelkkä kuiskaus, alistunut. "Kevin haluaisi yhä soittaa poliisille."

"No, sano Kevinille, että se on huono ajatus. Hän vain pahentaisi tilannetta. Hän tekee meistä Bonnien ja Clyden."

Mieleeni juolahtaa, että olen jo kerran tähdännyt aseella ihmisiä ja uhannut tappaa heidät. On siis liian myöhäistä. Me olemme jo Bonnie ja Clyde. 

Tämä oli yllättävän kiva lukukokemus. Yllättävän siksi, että en etukäteen osannut odottaa erityisempää. Vanhoja ihmisiä muistoineen - sinänsä ei mitenkään erityisen houkuttava linja. Yksi parhaista jutuista on asuntoauto. Se on kotoisan oloinen, tunnelma on yleensä lämmin ja levollinen. Lukija tuntee olevansa turvassa asuntoautossa, suojassa ulkopuoliselta maailmalta. Toinen tekijä on diaprojektori. Myös se on todellinen tunnelmapala, hyvin elokuvallinen, kun John virittää projektorin, Ella vaihtelee dioja ja pariskunta muistelee mennyttä. Tai usein se menee niin, että Ella muistelee ja yrittää samalla selvittää mitä John muistaa. 

Sairauksista ja lähestyvästä kuolemasta huolimatta tämä on lohdullinen ja lämminhenkinen tarina. Ella hyväksyy sairautensa, ja John ei useimmiten tajua olevansa sairas. Keskinäinen kiintymys on vahva. On liikuttavaa lukea pitkin matkaa tapauksista, joissa toinen auttaa toista, vaikka oma kunto sallii sen vain juuri ja juuri.

Kirjaa on luettu aika paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Mai Laakso, Mannilainen, Saila, sekä Haapajärven kirjasto. Main postauksesta huomasin, että tästä on tehty elokuva - se on pakko nähdä!

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "ikääntymisestä kertova kirja".

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
Basam Books 2009
Kansi Leena Kilpi
216 s.

Jos olen meri-ihminen (kuten edellisessä postauksessa totesin), olen myös matkakirjaihminen. On kertakaikkisen kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista vierailla mailla, etenkin tapauksissa joissa matka kestää kuukausista jopa pysyvään asumiseen asti. 

Satu Rommin kirja kertoo nimensä mukaisesti kolmesta vuodesta Intiassa. Siitä, miten joogaopiskelijasta tuli kahvilanomistaja, miten henkisyys uhkaa jäädä pahasti stressin jalkoihin, miten ihminen voi tuntea olevansa kotona eri paikoissa. Rommi kuvaa kiertelemättä arkea Intiassa. Ei ole helppoa opetella maan tapoja, etenkin kun samalla pitäisi pyörittää yritystoimintaa. Entä miltä tuntuu palvella kettumaisia joogaopiskelija-asiakkaita? 

Mysoressa ei kuitenkaan tulvi. Sadekuurot alkavat aina yllättäen ja ryöppyävät saman tien niskaan saaden ulkona liikkujat ryntäämään suojaan kauppojen oviaukkoihin, puiden katveeseen tai teekioskin kattojen alle. Kymmenen minuutin kuluttua sateen alkamisesta taivas kirjastuu taas, ja aurinko kuivattaa asfaltin. Usein katuja ei kuitenkaan ole tehty asfaltista vaan hiekasta, jossa ammottavat kuopat täyttyvät sadevedellä ja muuttavat tien mudaksi. Muta tarttuu kenkien pohjiin ja farkkujen lahkeisiin ja roiskuu kasvoille. Koirat kantavat mutaa sisään, nurkissa haisee märkä kulkukoiran karva, pyykki ei kuivu ulkona ja vaatteisiin tarttuu sitkeä homeen haju. Varpaat ovat jatkuvasti märät.

Sadekauden alussa on kuumaa ja kosteaa, kauden edetessä ilma viilenee. Aamuisin seisomme sadetakeissamme joogashalan portilla puoli viideltä märkinä ja viluisina. Yhä useampi ilmestyy harjoitukseen nenäliinapaketti kourassa, hytisten ja aivastellen.

Mysoressa ei siis tulvi, paitsi meidän kasvimaallamme. Sadevesi hukuttaa basilikan, ja kaikki alle metrin korkuinen homehtuu tai huuhtoutuu pois tulvaveden mukana. Kattoterassi muuttuu märäksi, puista pudonneiden lehtien ja oksien peittämäksi altaaksi.

Rommi meni Intiaan opiskelemaan astangajoogaa. Kirjassa jooga on melko pienessä osassa, mikä on hyvä asia. Vaikka itse harrastan astangajoogaa, tuskin jaksaisin lukea kirjaa jossa kerrottaisiin jatkuvasti harjoituksen kulusta ja joogan filosofiasta. Tässä ne nousevat esiin niin, että limittyvät muihin arjen asioihin. 

Vaikka Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa on julkaistu jo 8 vuotta sitten, on se edelleen ajankohtainen. Ja pätee aika moneen maahan... Seksuaalinen häirintä on tapetilla parhaillaankin. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on olemassa, varmaan vain kasvanut vuosien myötä. Olen varma, että maidotonta chaita ja soijamaitoon tehtyä lattea vaaditaan edelleen. Jooga - samoin kuin mikä tahansa liikunnan harrastaminen - on yhä enemmän suorittamista ja oikaisua, sitä että pitäisi saada kaikki "valmiiksi" nopeasti. 

Tässä, kuten monissa muissakin matkakirjoissa, on kiehtovaa päästä paikkoihin joihin ei turistioppaissa viitata. Tai jos niitä esitellään, keskitytään tietysti vain kimaltavaan pintaan. Rommi tuntee Intian ja intialaiset, päästen syvälle kulttuuriin. Intia on tavattoman monipuolinen; se on värikäs, tulinen, äänekäs, likainen, hermoillekäyvä, kummallinen, kaoottinen, lämmin...

Kirja on luettu myös blogeissa Lukunen, Mitenköhän tässä kaikessa käy sekä Luetut, lukemattomat.

Helmet-lukuhaasteeseen on nyt luettu "kirja joka kertoo Intiasta". 

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina
John Nurmisen Säätiö 2017
160 s.

Alpo Tuurnala on koonnut mielenkiintoisen teoksen suomalaisen purjelaivaston historiasta. Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen myös aihetta ennalta tuntemattomalle maallikolle. Tuurnala ei käytä ammattislangia vaan pääosin yleiskieltä. Milloin on joku vieraampi sana (esimerkiksi lästi), se on heti perään selitetty. 

Ensimmäisessä osassa kerrotaan miten kaikki oletettavasti alkoi, millainen todennäköisesti oli ensimmäinen purjealus, miksi ja miten aluksia tehtiin, missä ja millaista oli rakennustoiminta sekä elinkeinon harjoittaminen, miten rahti- ja sota-alukset eroavat toisistaan... Joitakin aluksia esitellään tarkemmin. Kuvituksena on Tuurnalan tekemiä maalauksia. 

Toisessa osassa kuvataan elämää merellä; millaista oli purjehtia maailman meriä, millaisia luonnonvoimia voitiin kohdata, mitä onnettomuuksia on sattunut, miksi on lähdetty merimieheksi ja niin edelleen. Vaikka kirjassa on vain 160 sivua, on siinä ehditty kuvata kattavasti purjealusten historia aina noin vuodesta 8000 eaa. saakka. Juuri siksi kirja on maallikolle sopiva; asiaa on paljon mutta se on esitetty tiiviisti. Esimerkiksi erilaisiin rakennustekniikoihin ei tässä perehdytä syvällisesti, vaan riittää että mainitaan millaisia erot ovat. Lukijan ei tarvitse tuntea laivanrakennustekniikkaa, miehistön hierarkiaa tai mitään muutakaan pysyäkseen kärryillä. 

Hepoasteiksi kutsutaan lähes pysyviä korkeapaineiden vyöhykkeitä, jotka sijaitsevat leveysasteilla 30-35 päiväntasaajan molemmin puolin. Hepoasteista päiväntasaajalle päin vallitsevat valtamerillä itäiset ilmavirtaukset, jotka pohjoispuolella näyttäytyvät koillispasaateina ja eteläpuolella kaakkoispasaateina. Hepoasteista navoille päin mentäessä vallitsevat tuulet ovat puolestaan lännestä itään puhaltavia. Valtameripurjehtijat oppivat vuosisatojen aikana  hyödyntämään näitä verrattain säännönmukaisia ilmavirtauksia, joihin pyrittiin hakeutumaan matkan jouduttamiseksi. Ajoittain nämä tuulet saattoivat yltyä rajuiksi ja laivan päällikkö joutui puntaroimaan järkevää purjeiden määrää mastoissa. Silloin, kun myrsky yhä uutta voimaa saatuaan kasvoi hirmumyrskyksi, oltiin tilanteessa, jossa jokaisen pällikön ainoa tavoite oli pelastautua vihollisiksi muuttuneiden aaltojen ja raivoavan tuulen kynsistä.

(..)

Kun purjeet Pensacolasta lähdön jälkeen oli trimmattu, Winnipeg oli mustan rungon valkoraitaan maalattuine "tykkiportteineen" näyttävä ilmestys. Ilmassa olivat kaikki hyvän matkan enteet. Sen koommin Winnipegistä ei kuultu enää mitään. Se oli miehistöineen kadonnut ja liittyny siihen satojen suomalaispursien haamulaivastoon, josta jäljellä ovat vain tarinat, jos niitäkään. Vaikka Winnipegin kohtalo ei kovin harvinainen ollutkaan, katoamisen mahdollisia syitä pohdittiin myös monissa suomalaislehdissä.

(Winnipeg katosi joulukuussa 1907.) Laittaa miettimään, että paljonko laivoja lienee kadonnut ja/tai uponnut vuosisatojen saatossa? Kuinka monesta tiedetään ja moniko on painunut täysin unohduksiin? Moni varmasti muistaa tapaus Wrouw Marian, joka löytyi jokunen vuosi sitten, oltuaan upoksissa vuodesta 1771. Millaista olisikaan sukeltaa etsimässä hylkyjä? 

Minä olen meri-ihminen, sellainen joka voisi istua tuntikausia rannalla katsomassa merta, katsoa kun tuuli nostattaa pieniä vaahtopäitä, kuunnella meren kohinaa. (Alla merenranta Vikissä, Islannissa.) Kuunaan en ole ollut purjeveneessä, joten en tiedä olisinko meri-ihminen myös siellä merellä. Mutta tätä kirjaa lukiessa tulee lähtemisen kaipuu. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "Suomen historiasta kertova kirja".