Töissä: Kirjallinen joulukalenteri: videovinkkauksia alakoululaisille

Lukki-kirjastot (Lohja, Vihti ja Karkkila) saivat AVI:lta rahoituksen videomuotoisen joulukalenterin toteuttamiseen. Itse en ollut mukana alusta lähtien; kesäkuisessa työhaastattelussa kysyttin olisinko valmis tekemään videovinkkejä, vastasin olevani.

Alussa ajatuksena oli ollut se, että aikuiset vinkkaavat aikuisille. Matkan varrella suunnitelma oli muuttunut sellaiseksi, että alakoululaiset vinkkaavat alakoululaisille. Käytännössä tehtiin niin, että luokka luki kirjan ja toteutti vinkin haluamallaan tavalla. Kirjat oli valittu syys-lokakuussa, joten kirjastolle jäi aikaa kysyä kustantamoista luvat niiden käyttöön. En ole lainkaan yllättynyt, että jokaiselta kustantamolta lupa saatiin :) 

Kuvauksesta huolehtivat Luksia-ammattioppilaitoksen audiovisuaalisen viestinnän opiskelijat. Kuvaukset toteutetiin samanaikaisesti kolmessa kirjastossa, kahden päivän aikana 6.-7.11. Itse olin mukana Mäntynummen kirjastossa, jossa kuvattiin kuuden luokan ja kahden kirjastolaisen vinkkaukset. Kaikkiaan luokkia oli mukana 14.

Kuvauksiin valmistautumassa Mäntynummen yhtenäiskoulun toisen luokan opettaja Merja Hannula (oikealla) ja kirjastonhoitaja Viivi Raunola. Taustalla kuvausryhmästä ohjaaja Harri, kameramies Marko, äänimies Samuel ja tuottaja Jan. Kuvasta puuttuu kameranainen Henna.

Kuvauspäivät olivat raskaita mutta hauskoja. Kirjastolaisten vinkkauksiin oli varattu puolisen tuntia aikaa, luokille tunnista puoleentoista. Kaikki olivat tehneet etukäteen kuvakäsikirjoitukset ja toimittaneet ne Luksiaan, jotta kuvaustiimi sai tehtyä tarkemman käsikirjoituksen ja aikataulun.

Aikataulu piti melko hyvin, osa kuvauksista venyi mutta vastaavasti toiset menivät oletettua nopeammin. Kaikille osapuolille täytyy antaa tunnustus hyvästä työstä. Lapset käyttäytyivät hyvin, ja ne joilla ei ollut roolia tai kuvauslupaa, tai joiden osuus oli jo kuvattu, malttoivat olla hissukseen. Heille oli kerrottu, että mikrofoni on niin herkkä, että se tallentaa äänet toiselta puolelta kirjastoa, joten kun ohjaaja pyytää hiljaisuutta niin se tarkoittaa hiljaisuutta koko kirjastossa. Ohjaaja oli loistava lasten kanssa, hän kertoi joka ryhmälle ohjeet miten kuvauksissa ollaan. Lisäksi hän kertoi mitä asioita tehdään, miten ja miksi. Lapset saivat kysyä, ja he saivat myös itse päättää harjoiteltiinko kohtaus ennen kuvaamista. 

Koska kuvaukset tehtiin osittain kirjaston aukioloaikana, ei ylimääräisiltä ääniltä voitu välttyä. Aika hyvin lainaus- ja palautusautomaatit olivat käytössä silloin, kun kamera ei pyörinyt. Joitakin kolahteluja tuli mukaan, mutta suurin osa jutuista kuvattiin pari kolme kertaa, ihan siksi että on riittävästi materiaalia mitä leikata ja mistä koostaa lopullinen noin kolmeminuuttinen video. 

Jännityksellä odotan, millaisia videoista tulee. Mäntynummella nähtiin näyteltyjä pätkiä kirjoista, hurjalla energialla esitetty räppi sekä ääneenlukemista. On kiva nähdä sekä ne että muut, muissa kirjastoissa kuvatut videot. Lopulliset versiot tulevat näkyviin kirjastojen nettisivuille ja youtubeen, sekä oletettavasti myös kirjastojen facebook-sivuille. Ja koska kyseessä on joulukalenteri, vinkit ovat luukkuja ja niitä avautuu - eli julkistuu - yksi päivässä :) 

Idea on ollut mahtava ja olen todella iloinen, että sain olla mukana projektissa. Se liittyy läheisesti myös Lukuintoon; mikä sen parempi keino saada lapset kiinnostumaan kirjoista kuin se, että toiset lapset kertovat niistä. Kokouksissa olen kertonut vinkkausjoulukalenterista, ja muutama koulu onkin tarttunut aiheeseen. Oppilaat kirjoittavat kirja-arvosteluja ja -vinkkejä, joita laitetaan esiin joulukuussa - tietysti yksi päivässä :) Iloinen olen siitä, että paperiversoita joulukalenterista tullaan tekemään sekä ala- että yläkouluissa. 

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita
Haamu 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Tunnustan: en ole koskaan ollut kauhukirjallisuuden kanssa mitenkään kovin läheisissä väleissä. Viime vuosina suhteemme on kuitenkin muuttunut lämpimämmäksi, kiitos suuntauksen, jota itse kutsun lempeäksi ja yläkoulun opettajat moderniksi kauhuksi. Ei zombeja, ei litroittain verta, ei päiden/sisälmysten irtirepimistä, kyllä pimeitä nurkkauksia, kyllä outoja hajuja, kyllä varjoissa vaanivia hahmoja.

Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon yhdessä kirjoittama Hotelli Ikuisuus on kirja, joka odotti lukutuolini vieressä jonkin aikaa ennen kuin tartuin siihen. Tiesin kyllä, mitä odottaa, luinhan takakansitekstin joka muuten on houkutteleva. Silti jännitin, onneksi turhaan.

Kirja koostuu 22 tarinasta, jotka on nivottu taidokkaasti yhteen. Seuraavassa tarinassa on aina joku henkilö, esine tai paikka - joskus useampikin - joka on esiintynyt sitä edeltävässä jutussa. Lopuksi kaikki kootaan yhteen. 

Mielestäni kokonaisuus on tasaisen vahva, joukossa ei ole yhtään heikkotasoista tarinaa. Tietenkin osa nousee ylitse muiden. Suosikkini on Osasto, hyytävä nelisivuinen kertomus laitoselämästä. Siitä tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta haluaisi lukea monta sataa sivua, haluaisi tietää mikä paikka tuo on, miksi se on, miten siitä on tullut tuollainen, keitä siellä on ja miksi siellä tapahtuu vastenmielisiä asioita. 

En tiedä, miten kertoisin tämän. Olen surullinen ja järkyttynyt. Sain tänään parkkisalista uuden kasan nahkoja. Aloin leikata päällimmäistä vuotaa muotilla lapsen kenkiä varten. Armeijalla on paljon lapsia. Tulvan jälkeen oli paljon orpoja, jotka piti sijoittaa johonkin. Toisaalla äidit myivät sellaisia lapsia, joiden isistä ei ollut varmuutta. Armeijaan kelpasivat kaikki.

Asetin muottia vuodan päälle. Se oli kauniin ruskea. Mieleeni tuli eteläisten saarten kullanruskea iho. Sitten näin merkin. Sydämenmuotoinen kuvio keskellä nahkaa ei ollut liuennut parkkisaavien happoihin. Minua puistatti. En kyennyt jatkamaan töitä. Kaaduin maahan ja aloin itkeä. Vartijat kantoivat minut akuuttihoitoon. Sain pistoksen, joka turrutti mieleni. Sen jälkeen minut puettiin pakkopaitaan ja sidottiin sänkyyn. Makasin siinä kolme vuorokautta. Suuhuni työnnettiin letkulla ravintoliuosta ja aamuin illoin sain pistoksen.

Seuraava tarina on tietenkin nimeltään Lastenkengät.

Lukiessa koin monenlaisia tunteita äklötyksestä huvittuneisuuteen. Pelottavia asioita tapahtui, mutta ei mitään liian kamalaa. Tällainen puoliallergikko uskalsi lukea kaiken, pimeänä ja sateisena marraskuun iltana tietenkin :) Ja työrooli nousi taas kerran esiin: haa tässäpä ohut kirja, mitä vinkata kasiluokkalaisille kun he tulevat äidinkielen tunnilla kirjastoon tutustumaan genrekirjallisuuteen! Pakko sanoa, että vieläkin on liian vähän kauhukirjoja jotka toimivat 12-15 - vuotiaille. Etenkin, kun osan lukutaito on kohtalaisen heikko niin että 300-sivuiset romaanit ovat täysin poissuljettu vaihtoehto, ja lastenosaston kauhutarjonta liian lapsellista. Tästä jäi kaikinpuolin hyvä mieli.

Kirjailijan kanssa - lukupiiri: Joel Haahtela

Melkein missasin yhden suosikkikirjailijani, Joel Haahtelan. Olin ilmoittautunut Kirjailijan kanssa - lukupiiriin, mutta muistin päivämäärän väärin. Onneksi huomasin facebookista tiistaina, että tapahtuma olikin jo sinä iltana, niinpä ehdin mukaan. 

Kallion kirjaston Dekkarikirjastoon kokoontui viitisentoista henkeä. Paikka oli ihastuttava ja tunnelmallinen. Kirjahyllyjen ympäröimänä, lämpimässä valaistuksessa vietettiin lämminhenkinen puolitoistatuntinen. Aluksi Haahtela kätteli kaikki paikallaolijat, yllättävä mutta kiva ele :) Sitten lukupiirin puuhanainen Meri Savonen haastatteli Haahtelaa, mutta yleisökin väliin kommentoi tai kysyi jotain. Vaikka Tähtikirkas, lumivalkea - kirjan ilmestymisestä on jo jonkun aikaa - ja uusi tarina on jo kirjoitteilla, totaalisen kirjoitusblokin jälkeen - Haahtela palasi muistelemaan kirjan kirjoitusprosessia, vastaanottoa ynnä muuta. Kirja on aiempaa tuotantoa laajempi, ja se oli vaatinut enemmän taustatyötä. Kirjailija arvioi, että puolet ajasta meni taustatyöhän ja toinen puoli tekstin kirjoittamiseen ja uudelleenkirjoittamiseen. 

Joku kysyi Haahtelan suhteesta henkilöhahmoihinsa. Kirjoitusprosessin aikana hahmot ovat ymmärrettävästi lähellä ja läheisiä, mutta sitten suhde väljähtyy. Haahtelan mukaan neljä kirjoituskertaa aiheuttavat sen, että hahmoista tulee liian tuttuja. Etenkin, kun uudelleenkirjottamisen vaiheessa he eivät enää kehity eivätkä uudistu. Kun kirja on valmis, heistä on helppo päästää irti. 

Toinen kysyi, ajatteleeko Haahtela lukijaa kirjoittaessaan, pyrkiikö hän saamaan tarinaan lukijoita miellyttävän lopun. Vastaus oli kielteinen, onneksi. Mielestäni kirjailija on välittäjä tarinan ja lukijan välillä. Tarina haluaa tulla kerrotuksi, ja kirjailijan tehtävä on kirjoittaa se. Hänen on kirjoitettava tarina sellaisena kuin se haluaa tulla kerrotuksi, hän ei voi tehdä sille väkivaltaa, ei saa pakottaa sitä tiettyyn suuntaan. 

Kaikkinensa ilta oli hieno ja mieleenpainuva kokemus. Tila oli täydellinen, pienuudesta huolimatta se ei ollut ahdas eikä ahdistava vaan päinvastoin oivallinen luomaan sopivaa tunnelmaa. Kyseessä oli todellakin lukupiiri, vuorovaikutus, ei haastattelu jossa kaksi ihmistä puhuu muiden kuunnellessa  passiivisina.

Lopuksi oli tietenkin pakko pyytää signeeraus kirjaan :) Oli ilo kuulla että uutta tekstiä syntyy, sitä ei vielä kerrottu milloin seuraava kirja tulee mutta odotan sitä kovasti. Samoin odotan seuraavaa lukupiiritapaamista; silloin iltaa istutaan Juha Itkosen kanssa :)

Jännitys- ja fantasiavinkkausta alakoulussa

Torstaina 23.10 olin alakoululla pitämässä kirjavinkkausta. Koulussa juhlittiin jälkikäteen Sadun päivää, joka oli osunut syyslomaviikon lauantaille. Juhlapäivänä luokissa työstettiin satuja monin eri tavoin, lisäksi osa oppilasta oli pukeutunut satuhahmoiksi. Minut oli kutsuttu vinkkaamaan jännitys- ja fantasiakirjoja luokille 2-4. Viiden tunnin aikana vinkkauksia oli viisi kappaletta, kestoltaan 35-45 minuuttia. Ryhmiä oli yhteensä yksitoista ja osallistujia 204. 

Annoin jokaiselle ryhmälle kirjalistan mukaan, jotta he voivat katsoa vinkkauksen jälkeen oliko siinä jotain kivaa, mitä he haluaisivat lainata. Etu on, että koulun kanssa samassa pihapiirissä on sivukirjasto, joten kirjoja voi helposti käydä lainaamassa vaikka heti koulupäivän jälkeen. 

Jokaisessa vinkkauksessa esittelin noin kahdeksan kirjaa. Kerroin jotain mitä kirjassa tapahtuu, joistakin luin pienen pätkän. Loppuun jäi aikaa, jolloin oppilaat saivat selailla kirjoja. Totesimme nopeasti, että koska vinkkauksiin osallistui kaksi luokkaa kerralla ryhmäkoon ollessa 35-42, oli helpointa koota kirjat neljälle pöydälle. Ryhmä jaettiin neljään osaan, jokaiselle pienryhmälle osoitettiin aloituspiste ja pöytiä kierrettiin myötäpäivään. Näin jokainen oppilas näki jokaisen esitellyn kirjan. 

Koska päivän aikana oli vinkkausta kolmelle eri ikäluokalle, en esitellyt samoja kirjoja kaikille. Kokosin kuitenkin kirjalistaan kaikki päivän aikana vinkatut kirjat. Tällaisella setillä olin liikkeellä:

Aarnio, Reeta: Maan kätkemät (fantasia)

Bagge, Tapani: Konstaapeli Mutanen ja loma-arvoitus (jännitys, kuvakirja)

Caldwell, S. A.: Lohikäärmeet: Lohikäärmeiden valtakunnan salaisuudet (tietokirja)

Collins, Suzanne: Gregor ja Alismaan vitsaus (fantasia) 

Evinsalo, Kari: Etsivä Vertti ja salakuljettajat (jännitys)

Grant, Michael: Haaste (fantasia)

Hido, Ryoji: Verenhimoiset vintiöt (mangasarjakuva lapsivampyyreista)

Hulkko, Johanna: Geoetsivät ja vaeltava aave (jännitys)

Hämäläinen, Karo: K. H. Moilanen ja karanneet tarinat (jännitys)

Kaskinen, Anna-Mari: Skandaali suorassa lähetyksessä (jännitys)

Kjaer, Jan: Ensimmäinen tulikoe (fantasia)

Laajarinne, Jukka: Isä vaihtaa vapaalle (jännitys, kuvakirja)

Larry, H. I.: Jäätävää jännitystä (jännitys)

Lukkarila, Päivi: Kolmen ajan maa (fantasia)

McMullan, Kate: Uusi oppilas (fantasia)

Scarry, Richard: Höyrylaivan arvoitus (jännitys, kuvakirja)

Oli hämmästyttävää, miten rauhallisia vinkkaustilanteet olivat huolimatta isoista ryhmistä. Oppilaat jaksoivat kuunnella, osa myös kommentoi tai kysyi - viitaten ensin :) Suurin osa vaikutti kiinnostuneelta tutustumaan kirjoihin. Seuraavana päivänä sain kirjastosta viestin, että sinne jättämäni kirjapino oli huvennut kiitettävästi ja varauksiakin oli tehty. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut keikka :) Ääni tietysti oli kovilla mutta onneksi kesti loppuun asti.

Kirjavinkkaus ei ole minulle vierasta toimintaa, mutta nyt Lukuinto-teemavuonna ja toimiessani Lukuinto-koordinaattorina se vie aiempaa paljon suuremman osan työajasta. Lohjalla on 33 koulua, ja tavoitteena on saada jotakin toimintaa jokaiseen niistä. Vinkkauksia onkin kysytty paljon, monta on jo pidetty ja jokusia sovittu. Kalenteri täyttyy vauhdilla, hyvä niin! 

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
Minerva 2010
301 s.

Matkakertomukset ovat kiehtovaa luettavaa. Ne ovat tutkimusmatkoja paitsi kulttuuriin myös itseen. Äskettäin bloggasin seikkailujuoksija Jukka Viljasesta, nyt on polkupyöräilevän Matti Rämön vuoro.

Kesällä luin Rämön ensimmäisestä pyörävaelluksesta, siitä kerrotaan kirjassa Rengasrikkoja Saharassa. Toinen matka suuntautuu Intiaan ja on sekä kestoltaan että kilometrimäärältään lyhyempi. Sillä on kuitenkin erityinen merkitys; Rämö jättää äidilleen lopulliset jäähyväiset viemällä tuhkahippusen Varanasin kaupunkiin, Gangesin varrelle. 

Intiassa Rämö pyöräilee kuukauden, syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin, yhteensä 2600 kilometriä. Ajamisesta vapaita päiviä on vain muutama, nekin perhesyistä eli äidin tuhkan siunauspäivä sekä viikonloppu tyttären kanssa. Muuten päivittäinen kilometrimäärä on sadan huitteilla, jaettuna pariin kolmeen osaan. 

Rämön kokemukset Intiassa tuntuvat samaan aikaan hurjilta ja hämmästyttäviltä. Ensimmäinen rengasrikko sattuu jo kohta lentokentältä lähdön jälkeen, ja renkaita rikkoutuu etenkin alkumatkasta niin usein että lukijaakin raivostuttaa. Korjaaminen on hidasta, koska ympärille kerääntyy kymmeniä ihmisiä jotka eivät tyydy katselemaan vaan räpläävät vaihteita yms. Pyöräliikkeitä on joka kylässä mutta niiden työn jälki vaihtelee todella paljon. 

Lopussa Rämö toteaa arvioineensa matkan viitisensataa kilometriä väärin. Siihen nähden on todella ihme, miten hän saa joka yöksi huoneen eikä hänen tarvi nukkua ulkona. Jos pyörää ei saa suojaan ensimmäisessä paikassa, toisessa tai kolmannessa se onnistuu. Olosuhteet ovat vaativat, yölläkin on kuumaa ja kosteaa, lisäksi huoneissa on sekä likaiset lakanat että erinäisiä ötököitä. Väärin arvioitu reitin pituus pakottaa jatkamaan ajoa ja skippaamaan useammat lepopäivät, lisäksi rengasrikot, vain hindinkieliset opasteet ynnä muut hidasteet venyttävät ajopäivät usein myöhäiseen iltaan asti.

Jatkan pimeällä tiellä. Väsymys alkaa painaa. Lämpötila on pysynyt aamua lukuun ottamatta alle 30 asteen, eikä iltapäiväromahdusta ole tullut, mutta liian pitkä yhtäjaksoinen reuhtaisu vaatii nyt veroa. Sinnittelen eteenpäin tienreunan vilkkaassa liikenteessä.

Olen ainoa pyöräilijä, jolla on valot. Polkemisen tekevät erityisen vaikeaksi valoitta väärään suuntaan ajavat kaksi- ja kolmipyöräiset. Myös lehmiä on hankala erottaa. Kevyessä ruuhkassa erehdyn ajamaan liian lähellä pientareenreunaa. Vierelläni on kaksi polkijaa, ja kun pimeydestä sukeltaa pyörä vastaan, minulla ei ole tilaa väistää tien puolelle. Teen silti refleksinomaisen, pienen äkkinäisen väistöliikkeen. Onnekseni rinnalla ajavat ehtivät reagoida siihen, eikä tilanteesta seuraa muuta kuin kevyt kosketus ja pulssin kiihtyminen.

Läheltä piti - tilanteita sattuu päivittäin mutta Rämö suhtautuu niihin tyynesti. Eipä sille paljoa voi, jos autot ajavat vastaan pimeässä pitkät päällä tai avun tarjoamisen jälkeen aletaankin tivata siitä maksua. 

Aion jatkaa tästä seuraavaan kirjaan, ilokseni niitä on ilmestynyt jo monta. On hauskaa lukea, missä Rämö on kulkenut ja mitä hänelle on retkillä tapahtunut. Toivon, että seuraavilla matkoilla hän selviää ainakin vähemmillä renkaanvaihdoilla.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Englanninkielinen alkuperäisteos The Monogram Murders
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2014
335 s.

En ole lukenut kaikkia Agatha Cristien dekkareita, en Poirot-sarjaakaan kokonaan. Monta kuitenkin, ja lisäksi olen kuunnellut äänikirjat. On siis loogista, että uusi Poirot-seikkailu kiinnosti.

Hercule Poirot, tuo niin viimeisen päälle tyylikäs ja pedantti herrasmies, lomailee kotikaupungissaan Lontoossa. Lomailu on sitä, että hän lähtee muutaman korttelin päähän kotoaan, vuokraa huoneen muutamaksi yöksi ja syö eri ravintoloissa kuin yleensä. 

Yhtenä iltana Poirot tapaa kahvilassa kiihtyneen naisen. Nainen, Jennie, on vakuuttunut siitä että hänet murhataan pian, ja että murha on oikeutettu. Poirot tietenkin haluaa estää moisen tapahtuman, ja yrittää etsiä Jennien - tuloksetta. 

Samaan aikaan hotellista löytyy kolme myrkytettyä uhria, joilla onkin jotain yhteistä sekä keskenään että Jennien kanssa. Poirot harmaine aivosoluineen käy työhön ratkaisemaan monimutkaista arvoitusta. Apurinaan - ja juoksupoikanaan - hänellä on Scotland Yardista Edward Catchpool, tarinan kertoja.

"Mikset kuulosta innostuneemmalta?" kysyin.

"Koska asia on niin ilmiselvä. Päättelin sen jo yli kaksi tuntia sitten."

"Ai." Masennuin. "Odotahan: jos Samuel Sally sai haavan kasvoihinsa Richard Negusin avoimem ikkunan takana kasvavasta puusta, niin sehän merkitsee, että hän saattoi kiivetä huoneeseen ja saada huoneiden 121 ja 317 avaimet käsiinsä. Eikö niin?"

"Nyt ei ole aikaa keskustella asian merkityksestä", sanoi Poirot tiukasti. "Tulemme rautatieasemalle. Kysymyksestäsi käy selvästi ilmi, ettet ole kuunnellut tarkkaavaisesti."

Hannah on ottanut valtavan suuren riskin tuodessaan Poirot'n 2010-luvulle, ja onnistunut kohtalaisesti. Tottakai minun, niin kuin varmasti monien muidenkin, mielessä väikkyi David Suchetin kuva kirjaa lukiessa, mutta se ei haitannut. Poirot on oma rakastettava itsensä, ylimielinen ja itsetietoinen, uskollisen poliisikumppaninsa järjenjuoksua vähättelevä. Sen sijaan Catchpool jää kovin ohueksi. Nyt kun mietin asiaa, niin tuntuu etten tiedä hänestä yhtään mitään muuta kuin että hän on vähän yli kolmenkymmenen, työskentelee poliisina Scotland Yardissa ja tekee mitä Poirot käskee hänen tehdä, vastahankaisesti mutta kuitenkin.

Christien romaanien perinteitä kunnioitetaan myös kirjan lopussa. Kaikki henkilöt on koottu yhteen ja Poirot selittää mitä tapahtui ja miten, ihmisten kuunnellessa silmät pyöreinä ja suu auki. Dramatiikkaa on vielä loppumetreilläkin. Loppuratkaisu on venytetty vähän liiankin pitkäksi; hotellin ruokasaliin kokoonnutaan sivulla 270 eli tapahtumakulkua selostetaan noin 60 sivua.

Pidin kirjasta, ei se mestariteos ole mutta toimi sujuvana alkavan lukujumin poistajana. Tarina on taidokkaasti kudottu. Pohjalla on sinänsä yksinkertainen tapahtuma ja motiivit ovat rikoskirjallisuuden käytetyimpiä, mutta lukijaa hämätään alusta loppuun saakka. Mikään ei tietenkään pysy Poirotilta salassa, ja lukija saa yllättyä monta kertaa Poirot'n paljastaessa yhä uusia kerroksia monimutkaisesta juonikuviosta.

Kiintoisaa nähdä, tuleeko Poirot-sarjaan vielä lisää uutuuksia. Itse en osaa sanoa, olisiko jatko joko Hannahin tai jonkun muun kirjoittamana hyvä vai huono juttu. Toimiiko konsepti monessa kirjassa, sitä en tiedä. Ehkä mukana on pelko siitä, että alkuperäinen Poirot kärsii päivityksessä, varsinkin kun vanha kunnon Hastings on pistetty pihalle ja korvattu varsin etäiseksi jäävällä Catchpoolilla.

Kirjan on lukenut myös Annami.

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Readme.fi 2012
282 s.

Oma juoksuharrastukseni täytti viime kuussa kaksi vuotta, eli olen suunnilleen vasta-alkaja. On kiinnostavaa lukea muiden tarinoita ja kokemuksia, miten ja miksi heistä on tullut juoksijoita. Harrastan kestävyysjuoksua, joten luonnollisesti siihen painottuvat myös lukemani juoksukirjat.

 

Seikkailujuoksijan alaotsikkona on Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi.  Jukka Viljasen tarina seikkailujuoksijana alkaa yhdestä valokuvasta, kuvasta jossa mies juoksee lumikengät jalassa. Yhtäkkiä Viljanen saa elämäänsä uutta virtaa, uutta sisältöä. Hän tuntee, että tuonne hänenkin on päästävä.

Pohjoisnavalle.

Sanotaan, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Sama pätee juoksuun; anna sille pikkuvarvas niin olet koukussa. Osalle riittää juokseminen omaksi iloksi, osa haluaa mukaan tapahtumiin, osa kokeilee kuinka pitkälle pystyy kehittymään. Sitten on Jukka Viljanen. Hän toteuttaa kaikkea edellä mainittua, omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Pyörät oli vartavasten räätälöity näihin oloihin. Tavallisesta kaupunkirukista ei Pohjoisnavalla olisi ollut mihinkään. Eikä edes erikoisvalmisteisilla tehdaspyörillä ollut asiaa juoksusta tutulle radalle. Pyöräkisaa varten raivattiin oma, noin mailin mittainen ränni, jota pitkin kilpailijat survoivat edestakaisin.

Renkaat lipsuivat uraisella reitillä ja mielessä kävi aika ajoin, kannattaisiko pyörä nostaa selkään ja jatkaa jalkaisin. Pyörä ei rullannut, vaan eteni kuin liimassa. Polkimille piti antaa koko ajan vauhtia. Täydellä voimalla pyörään sai vain hieman juoksuvauhtia nopeampaa liikettä. Kisailijoiden harveneminen kolmeentoista teki hommasta myös henkisesti raskaampaa kuin juoksemisesta. Sotkeminen muuttui pian taisteluksi itseä vastaan. 

Pohjoisnapa oli Viljaselle huikea kokemus. Juosten menty maraton ei riittänyt, joten hänpä vetäisi päälle polkupyörämaratonin. Voin kuvitella, miltä tuntui päästä maaliin. Viljaselle ei suinkaan riittänyt yksi äärioloissa tehty suoritus. Kylmä oli kukistettu, joten suunta oli kuumaan. Kalaharin aavikkojuoksu, 195 km, sujui mainiosti, samoin kuin paluu kylmään eli Etelämantereella juostu 100 km.

Mutta yhä jotain puuttui.

Se jotain oli itse järjestetty ja yksin tehty juoksu. Kuulostaa helpolta, mutta ei ole. Saharan retken suunnitteluun käytettiin vuosi, ja loppuun asti oli jännitettävä onnistuuko se ollenkaan. Muutamasta henkilöstä kootun tiimin piti päättää mahdollisimman turvallinen reitti ja suunta johon se juostaan, oli selvitettävä viisumit ja rajamuodollisuudet, piti kartoittaa kaikki mahdolliset turvallisuusriskit ja tehdä suunnitelmat ongelmien varalle, täytyi hankkia sponsoreita -  ja jostain piti löytää aikaa myös treenaamiseen. 

Kaikki kuitenkin meni lopulta hyvin, ja juoksija pääsi maaliin taivallettuaan 1000 mailia eli 1609 kilometriä. Turha silti luulla, että Viljaselle riittäisi vieläkään. Uusia projekteja on tulossa; vielä on maailmassa kolkkia joita ei ole valloitettu juosten.

Seikkailujuoksija on hyvin kirjoitettu, ei ihan tavallinen tietokirja tai elämäkerta. Se on draamallinen, ajoittain jännittävä kuin kaunokirjallinen seikkailuromaani. On helppo eläytyä sekä karuihin olosuhteisiin että käytännön ongelmiin ja siihen ratkeavatko ne ajoissa. Eläytymistä helpottaa runsas valokuvakuvitus: umpeen jäätyneet silmät, hiekkaan juuttunut auto, käärmeet, maisema pelkkää hiekkaa tai lunta... On helppo kuvitella, millaisia elämyksiä tuollaiset paikat ja olosuhteet pystyvät antamaan. 

Pidän Hietasen tavasta kirjoittaa. Hän selvästi ihailee Viljasta, tämän uskallusta jättää työnsä ja heittäytyä ammattijuoksijaksi, tämän päättäväisyyttä toteuttaa unelmiaan. Kuitenkaan hän ei nosta Viljasta jalustalle eikä sorru palvontaan. 

Tunnustan itsekin ihailevani Viljasta. Olen nähnyt hänet kerran esiintymässä maratonristeilyllä, silloin hän kertoi Saharan-matkastaan. Hän on valinnut poikkeuksellisen elämäntavan ja toteuttaa sitä vastuksista huolimatta. Se on harvoin helppoa mutta hän ei valita. Juostessa hän on onnellinen. Siinä on hyvä filosofia itse kullekin. Tartu hetkeen, pyri kohti unelmiasi, älä jämähdä jossittelemaan ja sittenkunnittelemaan.