Peter James: Want You Dead

Peter James: Want You Dead
Macmillan 2014
405 s.

Bongasin uusimman Peter Jamesin kirjastosta, en tajunnut että se oli jo ilmestymässä suomeksikin, suomennos Kuolema leikkii tulella on jo kaupoissa ja varmaan osassa kirjastoistakin. No, kirjaston kappaleisiin on taatusti varausjono joten tyytyväisenä luin englanniksi.

Peter James kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka parantavat kirja kirjalta. Alussa Roy Grace - sarja oli minulle kategoriassa "ihan hyvä", mutta nyt hänen kirjansa ovat odotetuimpien joukossa. Yksi syy varmasti on loistava taustajuoni Gracen kadonneesta Sandy-vaimosta. Joka kirjassa tarina saa lisää käänteitä, kuitenkin niin että se ei nouse hallitsevaksi.

Want You Dead on hyytävän jännittävä, ei verinen vaan odotusta että mitä pahaa tapahtuu. Tapahtumia kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Red Westwood on kolmekymppinen nainen, joka on lopettanut suhteen väkivaltaiseen ja valehtelevaan mieheen. Mies, Bryce Laurent, ei hyväksy eroa vaan vainoaa Rediä. Hän on ristiriitainen tunteiltaan, hän haluaa sekä Redin takaisin että tuhota tämän. Kolmas näkökulma on Roy Gracen, joka saa tutkittavakseen ensin epäilyttävän kuolemantapauksen ja myöhemmin tulipaloja. 

She turned the main light off for a moment, walked over to the window and peered down, always looking for a vehicle she did not recognize that might be Bryce's. 

There was no sign of her covert police team, but she presumed they were nearby. To her concern, she saw the front of a small van parked up. That had not been there five minutes ago when she had arrived home. 

She felt a cold pricke of fear.

Harvinaista on se, että pidän Jamesin kirjojen kaikista poliisihahmoista. Pidän siitä, että uudessa kirjassa saadaan aina tietää heistä lisää, ennen muuta nähdään heistä uusia puolia. Yksi suosikeistani on Norman Potting, joka on päässyt eroon rääväsuisen sovinistin roolistaan ja muuttunut varsin sympaattiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Pidän myös siitä, että Jamesilla poliisipäällikkö on kohtalaisen hyvä tyyppi. Aivan liikaa on dekkareita, joissa poliisipäällikön tärkein tehtävä on ylläpitää julkisuuskuvaa ja saada joku pidätetyksi, riippumatta siitä onko epäiltyjä tai todisteita. 

Kirja on ilmestynyt englanniksi viime vuonna, joten nyt voi pitää silmiä auki seuraavaa osaa odotellen...   

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015
171 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ensimmäinen vuonna 2015 julkaistu kirja on nyt luettu ja hyvin lähti kirjavuosi käyntiin. Viime vuonna ilmestyi monta kovaa kotimaista esikoisteosta ja sama näyttää jatkuvan. 

Jussi Seppäsen Kymmenottelu on tarinakokoelma, jossa maailma tai ihmiset ovat hiukan vinksallaan. Punaisena lankana on urheilu, nimenomaan yleisurheilu ja sen kuningaslaji kymmenottelu. Tarinat on nimetty lajien mukaan, siinä järjestyksessä kun ne oikeasti kilpaillaan. Kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja keihäänheitossa on kuusi kierrosta eli kuusi tarinaa tarinan sisällä, muut lajitarinat ovat yksittäisiä kokonaisuuksia. 

Yllätyin heti alkusivuilla positiivisesti. Tarinassa "100 metriä" kamera kuvaa juoksijoita lähdössä. Kamera ei kuitenkaan ole tavallinen, kuten eivät ole juoksijatkaan, eivät ollenkaan kaikki urheilijoita. Koin riehakasta iloa; mihin tässä oikein ollaan menossa! 

Suosikkitarinani on "Korkeushyppy". Siinä mies menee kerran vuodessa urheilukentälle, nostaa riman ja hyppää. Rima on joka vuosi sentin edellistä korkeammalla. Kuten liikunnanopettaja vuonna 1976 on sanonut, pitää hypätä oma ikä ja metri päälle.

Mies saapuu kentälle, kävelee korkeushyppypaikalle, asettaa riman 143 senttimetriin. Ottaa nopean vauhdin, onnistuu ylityksessä ja poistuu paikalta kuin olisi roskat vienyt. Palaa vuoden kuluttua, mittaa 144 senttiä, hyppää ja pudottaa ensi kertaa 25 vuoteen. Naurahtaa säikähdyksen loitommaksi, sattuuhan sitä tilastopudotuksia. Nostaa kuitenkin riman vikkelästi maasta.

Riisuu takkinsa patjalle. Pompahtaa muutaman kerran ja rykäisee, iskee käsiään yhteen. Astelee sopivalle etäisyydelle. Raapaisee jalallaan kumista hyppyalustaa, ponnistaa ja pudottaa jälleen. Kierähtää raivoissaan patjalta ja asettaa riman kädet täristen.

Miehen touhu saa yhä kummallisempia piirteitä vuosien kuluessa. Huipennus tapahtuu hänen täyttäessään 80 vuotta. Hurjaa, huimaa, huikeaa!

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia. Osa lyhyitä, osa pitempiä, osa iloisia, osa surullisia, osa realistisia, osa mystisempiä. Se on hyvä asia, sillä kymmenen samantyylistä proosapätkää olisi varmasti käynyt tylsäksi. Nyt on sellainen olo, että jokaisen luvun alussa jännittää ja odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Jokaisessa luvussa saa myös yllättyä; vaikka alku olisi tavallisempi niin ennen pitkää tapahtuu vaikka mitä odottamatonta.

Tykätäkseen kirjasta ei tarvi olla urheiluhullu tai liikunnan harrastaja, niin paljon siinä on muutakin. Nähdään monenlaisia ihmistyyppejä ja kohtaloita, tekemisen iloa ja pettymyksiä. On nuorten miesten kaupunkijuhannus, Jäätiäisiä ja yhä pohjoisemmaksi siirtyvä lumiraja, vanhojen miesten vuosittainen tapaaminen, yksinkertainen mutta silti nero Löppöne, ostoskeskuksen seinällä kiipeilevä mies... 

Kirjan rakenne toi minulle mieleen pyramidin. Huippuna on kirjan nimi, alempana kerroksena kymmenen isompaa tarinaa, pohjalla pikkutarinat. Ikään kuin ne kaikki olisivat kivenlohkareita, joista yhdessä muodostuu tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä.

 

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.

Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.

Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta
Like 2014
432 s.

Kiitokset vaan Likelle, kyllä on meikäläistä hemmoteltu kun on julkaistu kahden lempibändin "elämäkerrat" lähes samaan aikaan! Sentenced-kirjasta kirjoitin jo aiemmin, nyt on Apulannan vuoro.

Apulanta: kaikki yhdestä pahasta kokoaa yhteen Apulannan liki neljännesvuosisadan pituisen historian. Matka vuodesta 1991 nykyhetkeen on ollut pitkä ja kivikkoinen, vaikka bändi onkin saavuttanut hämmästyttävän paljon. On ollut musiikillisia erimielisyyksiä, asioiden erilainen tärkeysjärjestys, henkisiä ongelmia, "virallisen" musiikkimaailman ulkopuolisuus, puhumattomuus... Silti töitä on tehty tinkimättömästi, yleisön ehdoilla, pitäen ongelmat pois julkisuudesta.

Oli hauska lukea tarinaa, sitä kuinka teinipojat perustivat bändin ja tekivät alusta asti asiat omalla tyylillään. Soittotaito ei alussa ollut kummoinen mutta se ei haitannut. Asenne on ollut heti alusta asti kohdillaan. Kunnianhimoinen tavoite oli olla Suomen paras bändi. Ehkä hauskinta kirjassa ovat kuvaukset levynteosta. Tultiin ja tehtiin, se kuka sattui olemaan paikalla soitti tiettyjä osuuksia, biisit elivät vielä äänitysvaiheessa, sanoitukset Toni näytti muille vasta studiossa. Usein tuntui vallitsevan täysi kaaos, toisinaan hallittu mutta useimmiten hallitsematon.

Apulanta on menestystarina. Jo ensimmäiset ep:t löysivät ostajansa ja keikoille riitti yleisöä. Apulanta on alusta asti ollut omaleimainen ja persoonallinen bändi, sellainen joka erottuu joukosta. Tonin lauluääni on ainutlaatuinen, ja bändin soundi on aina tunnistettavissa Apulannaksi. Vaikka bändi on huipulla vuosi ja levy toisensa jälkeen, se on silti pysynyt uskollisena juurilleen. Tietty kapinallisuus säilyy aina.  

Katja Ståhl: Apulannassa on maailman ihanimmat jätkät, ne ovat supernastoja tyyppejä. Parempaa ei voi toivoa. Mutta bändien maailma on omanlaisensa. Jos Toni ja Sipe istuivat vierekkäin, kun mä soitin jommallekummalle, ne eivät voineet kertoa toisilleen mitä asiaa mulla oli. Mun piti soittaa erikseen molemmille ja kertoa samat asiat kahteen kertaan. Meileihin ne eivät vastanneet, ellei otsikkona ollut "Ilmailuasiaa". Sen työn ikävin puoli oli, että jätkiä ei saanut kiinni ja toeto ei kulkenut. Keksin Apulannalle uusia tapoja näkyä ja yhdistyä erilaisiin yhteyksiin ja asioihin, ja joskus jouduin tekemään päätöksiä keskustelematta bändin kanssa, koska en tavoittanut Tonia ja Sipeä. Mutta se ei ole mikään Apulannan erityispiirre vaan tyypillistä artismia.

Hämmästyttävintä on Tonin kyky kirjoittaa biisejä. Kun lukee lopun diskografiaa, huomaa, että jo ensimmäisillä ep-levyillä on ollut Apis-klassikoita. Ajatelkaa, vuodelta 1993 ovat esimerkiksi Elli ja Kelpaanhan, rakkaani?, Lupasit mulle on tehty 1994, Poistuisitko mun elämästäni ja Päivästä toiseen 1995... Eli Toni kirjoittaa tasokkaasti niin kaksi- kuin nelikymppisenä. Siihen ei moni pysty. 

En ole lukenut Pasi Kostiaisen kirjoittamaa, 1998 ilmestynyttä Apulanta-historiikkia, joten en voi vertailla kirjoja keskenään. Tästä kuitenkin pidin. Väntäsellä on selkeästi bändin luottamus, hänelle on kerrottu avoimesti hyvinkin arkoja asioita. Hän on saanut mukaan myös Apulannan entiset jäsenet, lisäksi kommentteja on henkilöiltä ja bändeiltä, jotka ovat tehneet Apulannan kanssa yhteistyötä. Huonoja kokemuksia ei sivuuteta eikä kaunistella, joten kirjasta tulee rehellinen olo. 

Loppuun täytyy kertoa yksi varhaisimmista Apis-muistoistani. Kotikuntani kirjastossa oli yksi nettikone, sivut latautuivat hillittömän hitaasti mutta oli hienoa olla netissä. Apulannan nettisivu oli se, missä kävin joka kerta. Sivun osoite oli silloin, jos en väärin muista, manna.yok.utu.fi. :)

Sibelius ja taiteen maailma

Sibelius ja taiteen maailma
Suomen Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo 2014
279 s.

Ateneumissa on parhaillaan esillä Sibelius ja taiteen maailma - näyttely, johon liittyen on julkaistu samanniminen kirja. Sibeliuksen syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta, joten koko vuosi on täynnä Sibelius-aiheista ohjelmaa, myös kirjoja ilmestyy useita.

Pelkkä juhlavuosi ei ollut syy kirjan lukemiseen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut Suomen ns. kultakauden kulttuuripersoonista, siis heistä jotka vaikuttivat taidemaailmassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Sibelius, Järnefeltit, Halonen, Aho & Soldan-Brofeldt, Gallen-Kallela, Edelfelt, Kajanus...

Sibelius ja taiteen maailma tarjoaa monia näkökulmia sekä Sibeliukseen henkilönä, hänen sävellyksiinsä että kulttuuriseen ilmapiiriin. Kirja koostuu artikkeleista, joissa ovat esillä muun muassa Ainolan taideteokset, Ainolan puutarha, Sibeliukselle läheiset ihmiset ja Finlandia. Mukana on runsaasti kuvia lähipiirin tekemiä taideteoksista, lisäksi on kuvia esimerkiksi lehtiartikkeleista ja kirjeistä. 

Sibeliuksesta on kirjoitettu kymmeniä kirjoja sekä Suomessa että ulkomailla. Silti tässä oli mukana monia uusia asioita, joitain yllätyksiäkin - yllätyksiä ainakin minulle. 

Ensimmäinen sanoitus tehtiin ilmeisesti vuonna 1919 amerikansuomalaisten kuoroharrastajien tarpeisiin. Sibelius itse muokkasi tenori Wäinö Solan vuonna 1937 kirjoittamaan tekstiin Finlandia-hymnin ensimmäisen mieskuorosovituksen, joka kantaesitettiin vapaamuurarien tiloissa Helsingissä 21.4.1938. Nykyisin käytetty versio, opus 26 n:o 7, sai alkunsa, kun Laulu-Miehet - kuoron johtaja Martti Turunen pyysi runoilija V. A. Koskenniemeltä sanoitusta sävellykseen.

 Adolf Hitler myönsi säveltäjälle Goethe-mitalin [...].

Lapsuuden ystävä Walter von Konowin mukaan Sibelius oli erittäin viehtynyt "metsän pimentoihin" ja hän leikki "vaanimalla satuolentoja". "Joskus tuntui aika kammottavalta kulkea hänen vierellään läpi hämärän metsän."

Vuonna 1922 Wettenhovi-Aspa ja Sibelius olivat yhdessä mukana perustamassa Suomeen vapaamuurariloosia.

Lukiessa mietin, että olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista syvällisemmin, nyt monet artikkelit ovat lyhyitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on näyttelyyn liittyvä julkaisu, ei varsinainen tietokirja. Jokaissa artikkelissa on viitteitä ja lähdeluettelo, minä ainakin löysin useampia kiinnostavan oloisia kirjoja. Joten voipi olla, että Sibelius-aiheisia postauksia ilmestyy tänä vuonna useampia :)

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin listaan tähän ylläolevan kuvan kirjat, ne on poimittu omasta hyllystä. Pystyssä vasemmalta oikealle ovat:

• Ilvas, Juha (toim.): Pekka Halonen sanoin ja kuvin . Otava, 3. painos 2004
• Kämäräinen, Eija: Akseli Gallen-Kallela. Katsoin outoja unia. WSOY, 3. painos 2005
• Kämäräinen, Eija: Albert Edelfelt. Kultainen häkki. WSOY, 4. painos 2005
• Rakkaus Keski-Suomeen. Aivi Gallen-Kallela-Sirén ja Hannu Tarmio kertovat Akseli Gallen-Kallelan ja Einari Vuorelan luovuuden lähteistä. Jonnaco 2007
• Gallen-Kallela-Sirén, Janne: Minä palaan jalanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava 2002
• Savolainen, Pentti: Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus Kirjat 2004

Vaakatasossa alhaalta ylöspäin ovat:

• Lampila, Hannu-Ilari: Sibelius. Gummerus, 4. painos 2005
• Lindqvist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja. Otava 2006
• Ainola. Jean ja Aino Sibeliuksen koti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. korjattu painos 2004
• Tawaststjerna, Erik (toim.): Sibelius. Otava 2003
• Talas, SuviSirkku (toim.): Sydämen aamu. Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001

 

Blogistanian palkinnot

On tullut aika palkita kirjavuoden 2014 parhaat. Osallistun tänäkin vuonna kaikkiin kategorioihin. Osaan oli helppo löytää ehdokkaat, osaan todella vaikeaa. Yllätys oli se, että suurin tunku oli tietokirjoissa. Viime vuonna julkaistiin monta, jotka ansaitsisivat voiton. Toinen yllätys oli se, että vaikka teen lasten- ja nuortenkirjastotyötä, en blogannut kovinkaan monesta lanu-kirjasta. Kolmas yllätys oli naiskirjailijoiden ylivoima jokaisessa kategoriassa.

Blogistanian Finlandia annetaan parhaalle kotimaiselle kirjalle. Ääntenlaskijana toimii Kirjavinkit-blogi. Tässä kategoriassa pisteitä saava kolmikko erottui selvästi kaikista muista., mutta kunniamainintakin on paikallaan.

3 pistettä saa Anni Kytömäen Kultarinta. Se on harvinainen kypsä ja valmis esikoisteos, kirja joka jätti minuun pysyvän jäljen. Luin sen loppuun vasta äskettäin, silti haluaisin lukea sen jo uudelleen.

2 pistettä menee Katja Kaukosen teokselle Kohina. Olen tykännyt valtavasti kaikista Kaukosen kirjoista, jokainen imaisee lukijan mukaan ensimmäisestä lauseesta lähtien eikä päästä irti ennen viimeistä pistettä.

 

1 piste jaetaan Pirkko Saision Signaalille. Jälleen kerran Saisio on kirjoittanut kirjan, joka sekä itkettää että naurattaa. Jälleen kerran hän on kertonut Pirkko Saision elämästä raadollisesti, mitään peittelemättä, ironisesti mutta silti hauskat piirteen huomioiden. 

Kunniamaininnan haluan antaa Jyrki Heinon teokselle Kello. Carl Wennehielm on yksi parhaista kotimaisen kirjallisuuden henkilöhahmoista, hänen seikkailunsa ja edesottamuksensa ovat viihdyttävää lukemista.

Globalia-palkinto jaetaan parhaalle käännöskirjalle. Globaliaa emännöi tänä vuonna Kirsin Book Club. Tässä kategoriassa oli viisi vahvaa ehdokasta, joista kaksi oli ehdottomasti mukaan pääseviä mutta kolmatta piti miettiä. Aion nimetä myös ne kaksi, jotka jäivät ilman pisteitä mutta ansaitsevat kunniaa.

3 pistettä annan Kate Mortonin Hylätylle puutarhalle. Kirja lumosi minut täysin. Arvioni alkaa: "Oijoijoi. Ihana, ihana, ihana kirja!" Olen edelleen samaa mieltä, ja edelleen suosittelen lukemaan sen :)

2 pistettä saa Victoria Hislop teoksellaan Elämänlanka. Kuten Hylätyssä puutarhassa, siinäkin kerrotaan suvun monitahoinen, koskettava tarina.

1 piste menee pitkällisen pohdinnan jälkeen Rachel Joycen kirjalle Harold Fryn odottamaton toivioretki. Se on persoonallinen, yllätyksellinen, hieno.

Kunniamaininnan saavat Sahar Delijani kirjallaan Jakarandapuun lapset sekä NoViolet Bulawayo kirjallaan Me tarvitaan uudet nimet. Nämä värikylläiset ja rankat mutta toiveikkaat teokset ansaitsevat tulla luetuksi.

Kuopus-palkinto menee viime vuoden parhaalle lasten- tai nuortenkirjalle. Tätä kategoriaa emännöi Notko, se lukeva peikko. Todellakin, yllätyksekseni sain tähän vain kaksi ehdokasta, tosin ne ovatkin timanttisia.

3 pistettä jää Suomeen, Terhi Rannelalle. Läpi yön on hurjan hyvä nuortenkirja, jonka lukeminen ei ole aikuisellekaan yhtään pahasta.

2 pistettä menee Michelle Gagnonin teknotrillerille Kukaan ei kaipaa sinua. Se on hurja, pelottava kuvaus tulevaisuuden maailmassa, jossa on pakko olla kova pysyäkseen hengissä.

Toivon totisesti kunnostautuvani tänä vuonna lanu-kirjoista bloggaamisessa. Ensi kerralla listalla täytyy olla enemmän valinnanvaraa. Kysehän ei ole siitä ettenkö olisi niitä lukenut, olen lukenut kymmeniä ja kymmeniä kuvakirjoista nuorten aikuisten kirjoihin, mutta bloggaaminen on jäänyt hävettävän vähälle. Siihen on tultava muutos.

Viimeisenä muttei vähheksyttynä, pikemminkin päinvastoin eli sokerina pohjalla on vuoden 2014 parhaan tietokirjan valinta. Tähän löysin vaivattomasti peräti seitsemän ehdokasta! Kertoo siitä, että viime vuosi oli hyvä tietokirjavuosi. Tieto-osion äänet lasketaan 1001 kirjaa ja pieni elämä - blogissa.

3 pistettä saa Leena Kirstinän ihastuttava teos Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa. Se on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista. Kunnas on kaikille tuttu, mutta oikeasti hän on tuttu lähinnä vain runoistaan ja käännöksistään. Kirja avaa hänestä monia uusia puolia syventäen kuvaa tästä kotimaisen lastenkirjallisuuden grand old ladysta.

2 pistettä annan Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelmalle Välähdyksiä peilissä. Björkmanin lyhyet kirjoitukset ovat henkisesti pitkiä, antaen lukijalle paljon ajattelemisen aihetta.

1 piste on annettava kirjalle, josta painomuste on hädin tuskin kuivunut. Eli Matti Riekki ja Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina. Vaikka Sentenced ei olisikaan suosikkiyhtyeeni, olisi kirjan kertoma liikuttanut ja huvittanut silti.

Tieto-palkinnosta kisasivat vahvasti myös Liisa Vihmasen Varpaille. Balettia koko elämä, Minna Tervamäen Minnan metodit, Boel Westinin Kirjeitä Tove Janssonilta sekä Helena Petäistön Pariisi, Versailles, Giverny.

Noin.

Kirjavuosi 2014 on paketissa. Toivotaan että vuoden päästä on ainakin yhtä hyvä jos ei vieläkin parempi tilanne, eli että palkintoehdokkaita on jokaisessa kategoriassa enemmän kuin yksi.

Töissä: Educa-messut

Eilen ja toissapäivänä oli vähän erilaista työntekoa; olin Messukeskuksessa Educa-messuilla opettajien kanssa kertomassa miten Lohjalla toteutetaan yhteistyötä koulujen ja kirjastojen välillä. Esiintyminen tuli itselleni yllätyksenä viikon varoitusajalla. Olin saanut kollegalta aikoja sitten sähköpostiviestin, jossa kerrottiin Lukuinnon olevan mukana messuilla. Siinä myös kerrottiin että lohjalaisesta yhteistyöstä kerrotaan Lukuinto-ständillä. Puolitoista viikkoa ennen sain saman viestin uudelleen, kommentoituna että varmaan olisi hyvä jonkun kirjastosta olla mukana. Lupasin mennä, mutta koska viestistä puuttui sana puhumaan/esiintymään, en tajunnut että en suinkaan ole menossa vain katsomaan ohjelmaa... Viikkoa ennen messuja tapasin toisen esiintyvistä opettajista ja häneltä kuulin, että minunkin pitäisi puhua.

No, ei siitä sen kummempaa paniikkia tullut. Toisella opettajista oli aiemmin tehdyt diat joita saatoimme käyttää. Hän kertoi pilotoinnista ja siitä, että täksi lukuvuodeksi koko Lohja lähti mukaan Lukuintoon. Toinen opettajista kertoi teemavuodesta tarkemmin, esimerkiksi tulossa olevasta juhlaviikosta, siitä että jokaiselle koululle on nimetty oma lähikirjasto jonka kanssa tehdään yhteistyötä sekä siitä että Lohjalle on perustettu Lukuinto-ohjausryhmä, jossa ovat mukana meidän lisäksemme kulttuuripäällikkö, opetuspäällikkö sekä kirjastotoimenjohtaja. Pointtina on, että todellakin koko Lohja lukee :)

Oma osuuteni käsitteli käytännön työtä. Kirjastojen ja koulujen välillä tapahtuu monenlaista. Kuluvana lukuvuonna on ollut paljon kirjavinkkausta. Eskareista seiskaluokkalaisiin on ollut perusvinkkausta, lisäksi Halloweenin aikaan oli kauhuvinkkausta ja Sadun päivänä fantasia- ja jännitysvinkkausta. Lisäksi kasiluokkalaiset ovat käyneet genrevinkkauksessa. Yksi luokka teki kirjallisuusgenreistä ryhmätöitä, jotka ovat parhaillaan esillä kirjastossa. 

 

Lohjalla on myös Kulttuuripolkukäynnit kaikille alakoululaisille. Kirjasto on mukana eskareilla sekä luokilla 1, 2, 5 ja 7. Tavoitteena on tuoda kirjastoa ja sen palveluja tutuksi, lisäksi mukana on mediakasvatusta ja tiedonhaun opetusta. Yläkoululaisille on järjestetty elämyksellistä opetusta erilaisilla kirjastosuunnistuksilla. 

 

Agneta Möller-Salmela

Koululuokat ja päiväkotiryhmät vierailevat kirjastoissa usein. Tarvittaessa heidän mukanaan on kirjastolainen, joka auttaa löytämään kivaa luettavaa. Lisäksi heille voidaan kerätä kirjakasseja valmiiksi, jolloin opettajan ei tarvi muuta kuin käydä se hakemassa. Tai, jos matka on pitkä, kassi kuljetetaan koululle kirjastoautolla. 

Osa kouluista sijaitsee joko samassa pihapiirissä kirjaston kanssa tai sen välittömässä läheisyydessä. Jossakin pidetään kirjastovälitunteja, eli tiettyinä viikonpäivinä oppilaat saavat tulla ruokavälitunnilla pelaamaan lautapelejä ja lainaamaan. Joskus välitunnilla on ohjelmaa, itse olen näyttänyt elokuvia, soittanut musiikkia, ohjannut Scratch-animaatioiden tekemistä jne. 

 

Yksi yhteistyömuoto on Päivä kirjastossa. Siinä luokka tulee kirjastoon pidemmäksi aikaa, esimerkiksi kahdeksi tunniksi. Kirjastoon on järjestetty erilaisia toimintapisteitä, joista osa on itsenäisiä, osa tehdään opettajien kanssa ja osa kirjastolaisen kanssa. Oppilaat on ennalta jaettu ryhmiin, ja jokainen ryhmä käy jokaisella pisteellä. Mukana voi olla kirjastonkäytön opetusta, kirjavinkkausta, vinkkausvideoiden katsomista, ääneenlukemista, itsenäistä lukemista, lautapelin pelaamista, kirjastoautoon tutustumista yms.

 

Siri Kolu ja Aleksi Delikouras opastavat lukuinhosta lukuintoon.

Tänä lukuvuonna olen päässyt osallistumaan muutamaan kivaan tapahtumaan. Mäntynummen yhtenäiskoululla oli Mykistävä kirjallisuusilta, jonne osallistui alakoulun oppilaita vanhempineen. Kävin siellä vinkkaamassa kolme kirjaa, lisäksi olin koonnut kirjastoon kirjanäyttelyitä eri aiheista. Pääsin myös kurkkaamaan oppilaiden tekemiä lyhyitä näytelmiä; he olivat lukeneet luokassa lastenkirjan ja näyttelivät kirjasta kohtauksia. Toinen tapahtuma oli lapsen ja vanhemman yhteinen lukupiiri Muijalan koululla. Toiminnallisessa lukupiirissä oli parikymmentä lasta vanhemman kanssa. Illan pimeydessä pienryhmät selvittivät viisi rastia, mukana oli niin vihjeiden etsimistä taskulamppujen avulla kuin hämähäkin verkosta selviäminen. Lopuksi piipahdettiin kirjastoautossa, jossa vinkkasin lastedekkareita. Kirjallisesta joulukalenterista olen kertonut jo aiemmin. Keväällä on luvassa ainakin runopajan pitämistä sekä osallistuminen pedagogiseen kahvilaan.

Messuvierailu oli kiva kokemus. Yleisön vähyys oli harmillista, mutta olimme varautuneet siihen. Koska esitys oli ständillä, sitä ei ollut mainittu messuohjelmassa, ainakaan netissä en nähnyt messujen sivulla, vaan ainoastaan Lukuinnon omilla sivuilla. Tiesimme että ihmiset kuljeskelevat pitkin poikin, ja joku ohikulkija saattaa pysähtyä kuuntelemaan. Perjantaina kävi niin, että lähistöllä oli bändi esiintymässä niin jouduimme puhumaan musiikin päälle, tai ainakin yrittämään sitä. Lauantaina tehtiinkin sitten niin että esitys aloitettiin suosiolla parikymmentä minuuttia myöhässä, jotta bändi ehti pois alta. Mutta kaikkiaan siis kivoja erilaisia työpäiviä :)