Fred Vargas: Varjojen tallaajat

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle (2023)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2025

478 s.

Adamsberg-sarjan kymmenes osa vie komisario Adamsbergin kollegoineen pieneen Louviecin kylään Bretagnessa. Murhaa seuraa liuta muita, ja niin paikallispoliisi kuin Pariisin apuvoimat ovat kummissaan. Kuka halusi juuri nämä henkilöt hengiltä? Kylässä liikkuu runsaasti juoruja ja legendoja, joten totuuden kaivaminen niiden joukosta on vaikeaa. 

Onneksi poliisien keskinäinen yhteistyö toimii varsin sujuvasti, ja apua saadaan myös muualta. Pariisiin jäänyt poliisikollega Danglard on mitä mainioin tietopankki lähes asiassa kuin asiassa, ja paikallisista etenkin majatalon pitäjä Johan sekä varakreivi de Chateaubriand ovat tärkeitä.

- Hitto soikoon, Mercadet manasi, - nehän valtaavat koko talon. Ja pistävät asukkaat poskeensa. 

- Eivät suinkaan. Joskus ne puraisevat asukkaita, mutta niitä ei koskaan esiinny ihmisessä valtavia määriä. Kissan ja koiran kirpuille ihminen ei nimittäin ole ensisijainen saaliseläin, vaan vasta hätävara, jos muuta ruokaa ei ole tarjolla. Siksi tilanne muuttuu radikaalisti, jos lemmikki katoaa talosta. Jos se karkaa, eksyy tai kuolee. Siinä tapauksessa lattialla lymyävät nälkäiset kirput käyvät oman ensisijaisen saaliseläimensä puuttuessa ihmisen kimppuun jopa sankoin joukoin. Meitä siis kiinnostavat nyt sellaiset lemmikinomistajat, jotka eivät ole suojanneet kissaansa tai koiraansa kirppuja vastaan ja ovat syystä tai toisesta menettäneet lemmikkinsä. 

- Miten ihmeessä sinulla on noin laajat tiedot kirpuista? kysyi Noël. 

- Et kai ole unohtanut aikaa, jonka vietimme ruttoon liittyvän tapauksen parissa?

- Sitä ei vähällä unohda. 

- Silloin perehdyin kirppuihin, ei sen kummempaa. 

Tykkäsin muuten, mutta vähän oli liikaa tapahtumia. Loppupuolella mukaan tuli ihan uusia juttuja, minkä takia alkoi tuntua siltä kuin olisi lukenut jo ihan toista kirjaa. Laajennus oli ehkä ihan turha, eikä kirja olisi kärsinyt vaikka olisi ollut sata sivua lyhyempi. 

Erityisesti pidän lempeän lämpimästä huumorista. Vitsikkäät sanailut tuntuvat luontevilta ja saavat henkilöiden keskinäiset välit tuntumaan mutkattomilta. Tykkään myös siitä, että yhteistyö toimii eikä ole arvovaltataisteluita tai toisten kyräilemistä. Toimiva dekkari ei vaadi kliseisiä olosuhteita tai henkilöitä, Vargas jos kuka sen osoittaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat persoonallisia, ja heistä on helppo pitää. 

Toivottavasti saadaan pian lisää Adamsbergin ja kollegoidensa seikkailuja!

Varjojen tallaajat on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 

Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"

Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 

"Ulos täältä, kissa!"

Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.

"Minne sinä oikein piilouduit?"

Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...

Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.

"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"

Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 

Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat. 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

Otava 2025

302 s. 

Jo kahdestoista osa Björk-sarjaan! Tällä kertaa Karl Axel saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa on epäselvää onko kyseessä rikos sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Neiti Margareta Nyqvistin isä Elmer teki itsemurhan, mutta alkoi vähän ennen sitä käyttäytyä oudosti ja oli melkeinpä vihamielinen tytärtään kohtaan. Kuoleman jälkeen selvisi isän omaisuuden hävinneen. Björk kiinnostuu tapauksesta ja saa pian selville, ettei Nyqvist ollut ainoa mies joka on menettänyt osan omaisuudestaan. Apulaisensa Frans Valkaman kanssa hän hankkii tiedonjyviä sieltä täältä, päätyen askel askeleelta yhä pahempien tyyppien kannoille. 

- Älä tosiaan vähään aikaan tee mitään tutkimuksia, hän sanoi hiljaisella äänellä ennen kuin poika nousi vaunuihin. - Tuskin on syytä pelkoon, jos et ole puhunut tästä tietystä henkilöstä muiden kuin Brobergin kanssa. Annetaan pölyn laskeutua. Koetan saada poliisit ajojahtiin, sillä heillä on siihen paremmat keinot kuin meillä. 

- Pitäkää tekin huoli itsestänne, herra Björk, sanoi Valkama ja heilautti kättään, kun ajuri nykäisi ohjaksista ja vossikka lähti matkaan. 

Björk palasi kotiinsa, otti muistikirjansa ja täydensi sen tietoja. Sitten hän kävi ajatuksissaan läpi kuulemaansa. Valkaman levottomuus ei voinut olla vaikuttamatta häneen. 

Björk-sarja on mielestäni tasaisen vahva, kaikki osat ovat olleet ahmittavan hyviä eikä mukaan ole toistaiseksi mahtunut yhtään heikkoa osaa. Tästä ajattelin ensin, että noinkohan on yhtä hyvä kun tapaus ei ala murhalla, mutta hyvä on. Björkillä on kiire, sillä päivätöiden ohessa tutkimukset vievät yhä enemmän aikaa, ja hänen pitää myös ehtiä käydä oopperassa ja elävissä kuvissa morsiamensa kanssa. Siviilielämää ei ehkä ole yhtä paljoa kuin joissain muissa osissa, mutta sen verran kumminkin että se tasapainottaa työelämää. 

1920-luku tuo välillä hymyn lukijan huulille. On ihan normaalia, että kirjeitä tulee monta kertaa päivässä, ja ihan yhtä normaalia on että Björk voi pistäytyä poliisiasemalla minä päivänä ja mihin aikaan tahansa. Jebulis, Frans Valkama on mukana ja naamioitumistakin tarvitaan. 

Tämä ei ole cosy crimea, mutta silti kutsuisin tätä hyvän mielen dekkarisarjaksi. Yleensä paha saa palkkansa eikä asioita jää auki. Vaarallisia tilanteita tulee, mutta Björk ja Valkama selviävät yleensä vähin vammoin. Valkaman käyttämä slangi on suorastaan riemukasta luettavaa. Päivälliset ja illanvietot ovat tärkeitä, samoin se kuinka ihmisiä puhutellaan ja kohdellaan. Vaikka Björk on jo kihloissa, on Lisbetin kanssa kuhertelu kovin viatonta. Jokohan he seuraavassa kirjassa ehtivät naimisiin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa käydään elokuvissa". 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 

Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.

"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 

"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 

Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 

Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta. 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 

Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.

Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?

Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.

"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 

Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."

Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.