Benjamin Stevenson: Everyone This Christmas Has A Secret

 

Benjamin Stevenson: Everyone This Christmas Has A Secret

Michael Joseph 2024

228 s. 

Ernest Cunnigham on äänessä kolmatta kertaa, joutuessaan jälleen ratkomaan murhaa. Epäiltynä on hänen entinen vaimonsa, ja uhri on tämän miesystävä. Ernest kertoo heti alkuun lukijalle ratkaisevansa tapauksen noin kuudessakymmenessä tunnissa. Samoin hän kertoo paljastavansa avoimesti kaikki saamansa ja huomaavansa vihjeet, joten periaatteessa myös lukijan pitäisi kokea valaistuminen.

Koska puhutaan joulusta, Ernest kertoo tarinaa ja paljastaa vihjeet luukku kerrallaan. Välissä kerrataan kertaalleen, mitä vihjeitä siihen mennessä on saatu. Tapaus ei suinkaan ole yksinkertainen. Ex-vaimo Erin on herännyt aamulla verisenä ja löytänyt kumppaninsa kuolleena, mutta ei ymmärrä miten hän olisi tehnyt murhan muistamatta siitä mitään. Ernest paneutuu uhrin, Lyle Pearsen hyväntekeväisyyssäätiöön löytääkseen johtolankoja. Hän päätyy yleisöksi teatteriesitykseen, jossa nähdään niin hypnotisointia kuin taikurin vaarallisia temppuja. Toisen murhan tapahtuessa Ernest on entistä vakuuttuneempi Erinin syyttömyydestä. Mutta kuinka löytää kulissien takaa syyllinen, kun epäillyt ovat harhauttamisen mestareita? 

"Bloody things keeps getting away from me!" Rylan laughed, picking up his own head. He ushered me into the dressing room and closed the door behind us.

It is, both from the magician and in these pages, a cheap cliff-hanger of a trick. I apologise. But, believe me, for a flicker of a second I did leap backward in shock. It was very good replica, but not one that held up to close scrutiny: glassy eyes and a wide-open mouth. A little bit of jagged red paint around the stump, as well as what looked like real hair. The texture was slightly glossy, fine varnish on modelling clay, clearly enough to fool an audience under stage lights, but not enough for a detective in a brightly lit corridor. Well, not more than a second anyway. 

Tämä on dekkariksi harvinaisen hauska ja varsin ovelakin. Tapa, jolla Ernest puhuttelee lukijaa on poikkeuksellinen. Hän esimerkiksi esittelee kaksoset ja mainitsee, että salapoliisitarinassa ei koskaan saa olla ratkaisuna yllättäen ilmestyvä kaksonen. Hän tuntee genren kliseet ja välttelee niitä parhaansa mukaan. 

Tarinassa on mustaa huumoria ja paljon yllätyksiä. Oli tosi kivaa lukea, kun ei yhtään tiennyt mihin tarina vie. Stevenson vetää monta kertaa jalat alta, kun jokin asia etenee vakaasti tiettyyn suuntaan ja sitten yhtäkkiä kääntyy joksikin muuksi, kuitenkin ihan lähellä olevaksi. Tekisi mieli paljastaa pari juttua mutta en sitä kuitenkaan tee. 

Stevensonilta on ilmestynyt suomeksi Jokainen perheestäni on tappanut jonkun, lisäksi englanniksi on Everyone On This Train Is A Suspect. Tässä kolmososassa nuo kaksi aiempaa mainitaan, mutta juonista ei kerrota mitään. Niinpä nämä toimivat vallan hyvin itsenäisinä osina ja missä tahansa järjestyksessä luettuna. Tämä jouluspesiaali ei ole kovinkaan jouluinen, sillä tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Australiaan eikä ainakaan Ernestin kodissa tai teatterissa harrasteta minkäänlaista joulublingblingiä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 8, "kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä".

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

Tanskankielinen alkuteos Storm på vej - Angrebet på kongressen var ikke afslutningen. Det var begyndelsen. (2023)

Suomentanut Kari Koski

Docendo 2024

352 s.

Mietin monta kertaa että nyt lopetan lukemisen mutta jatkoin aina vaan. Myrskyn edellä on kertakaikkisen kammottavaa luettavaa siitä, mikä kaikki Yhdysvalloissa on tällä hetkellä pielessä. Tämän luettuani minua pelottaa entistä enemmän. 

Toimittaja Steffen Kretz on asunut Yhdysvalloissa, matkustanut siellä paljon ja toiminut kirjeenvaihtajana. Hän on päässyt tapaamaan niin maan pahamaineisimman postinumeroalueen asukasta kuin multimiljonäärejä näiden yksityisklubilla. Hän tuntee maan perinpohjin ja analysoi kirjassa, mikä on johtanut tämänhetkiseen kahtiajakoon missä vihollinen on toisen puolueen kannattaja eikä uhka enää tulekaan Yhdysvaltojen rajan ulkopuolelta. Kauheata on myös se, kuinka miljonäärit "palkkaavat" poliitikkoja ajamaan heille veronkevennyksiä, jolloin esimerkiksi tiet, koulut ja muut yhteiset asiat pitää rakentaa ja korjata velkarahalla. Valkoisten rahalla investoidaan, jolloin mustien asuttamat alueet rapistuvat. 

Kretz aloittaa yhdestä miehestä, Guy Reffittistä, joka oli kärjessä hyökkäämässä kongressitaloon. Hän kertoo, kuinka aivan tavallinen mies radikalisoitui ja miten se on vaikuttanut tämän perheeseen. Yksittäisestä henkilöstä Kretz jatkaa toisiin yksittäisiin henkilöihin tuoden samalla mukaan koko ajan enemmän yleistä asiaa. 

"Ei suoriteta mitään seulontaa siitä, kuuluvatko valkoiset kokelaat tai joku heidän perheenjäsenensä johonkin äärijärjestöön. Ehkäpä siitä olisi hyvä aloittaa? Väkivaltaisia yhteenottoja tulisi paljon vähemmän, jos Baltimoren poliisi rekrytoisi paikallista väkeä niiltä alueilta, joilla heidän on tarkoitus partioida. Miksi määrätä poliiseja kaupunginosiin, joita he eivät tunne, jotka eivät ole koskaan kiinnostaneet heitä ja joihin he eivät ole henkilökohtaisesti panostaneet mitään?"

Poliisikoulutus myös muistuttaa enemmänkin taisteluun lähetettävien sotilaiden koulutusta kuin järjestyksenvalvojien, joiden tehtävänä on auttaa kansalaisia ja toimia välittäjinä riidoissa. Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen maan poliisivoimat ovat militarisoituneet sekä varusteiltaan että koulutukseltaan. Nykyään koulutuksesta vastaavat usein sotavoimien erikoisjoukkojen entiset sotilaat, ja varusteita hankitaan muun muassa puolustusministeriö Pentagonin ylijäämävarastoista, jotka ovat pullollaan Irakin ja Afganistanin sotien jäljiltä. Kun poliisit määrätään rynnäköimään kaupungeissa järjestettyihin mielenosoituksiin panssariajoneuvoillaan sonnustautuneina luotiliiveihin ja kypäriin, aseet ladattuina kovilla, se välittää heille viestin siitä, että käynnissä on sota ja vihollinen on kaduilla. 

Mietin, että osa Trumpin fanaattisimmista kannattajista vaikuttaa niin kahjoilta, että onkohan vain ajan kysymys milloin Trumpin toimia kyseenalaistavia henkilöitä alkaa tipahdella ikkunoista. Osa fanaatikoista myös varustautuu sisällissotaan. Pystyykö Yhdysvallat enää olemaan osa länsimaiden turvallisuutta, jos tai kun se on kahtiajakautunut ja sekaisin? Millaiseen kaaokseen maa ajautuu tulevien neljän vuoden aikana? 

Kretzin mukaan 2030-luvulla valkoihoiset jäävät Yhdysvalloissa vähemmistöiksi, joten heillä on nyt kamala kiire puolustaa etujaan. En silti ymmärrä, että kuusikymppinen nainen pitää puoliautomaattista kivääriä sänkynsä alla. Enkä ymmärrä, että republikaanien ja aselobbareiden ratkaisu kouluampumisiin on opettajien aseistaminen. 

Kaikessa kauheudessaan tämä on silmiä avaava lukukokemus. Harmi ettei Kretz pysty tarjoamaan lohtua, vaan ainakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi jos nyt ei suoranainen epätoivo niin syvä huolestuneisuus kumminkin. 

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kirjalla ei ole päähenkilöä" ja tämän vuoden haasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa on konflikti". 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka) (2014)

Suomentanut Raija Nylander 

Aula & Co 2024

561 s. 

Uusi kirjavuosi alkaa massiivisella romaanilla, joka olisi ollut vielä massiivisempi mikäli sitä ei olisi suomeksi ilmestyessä jaettu kahteen osaan. Tarina jää selkeästi kesken, sillä vielä ollaan kaukana Brilkasta: päästään hänen isovanhempiinsa asti. Oletettavasti toisessa osassa jatketaan Brilkan isoäidistä Elenestä, sillä ykkösosan päättyessä hän on vielä lapsi. Ja oletettavasti luetaan Elenen lapsista eli Brilkan äidistä Dariasta ja tämän sisaresta, Brilkalle nykyhetkessä tarinaa kertovasta Nizasta. 

Puolen vuosisadan mittainen tarina alkaa 1900-luvun alun Georgiasta ja menestyksekkäästä suklaatehtailijasta. Hänen tyttärensä Stasia alkaa olla naimaiässä, ja päätyykin avioon upseerin kanssa. Tie vie Venäjälle, jossa elämä osoittautuu olevan jotain muuta kuin mitä Stasia odotti. Aviomies on paljon poissa, eikä ole sodan jälkeen entisensä. 

Stasian sisarella Christinellä on omat ongelmansa, etenkin siksi koska hän on niin kaunis. Georgialainen Pieni Suuri mies iskee häneen silmänsä, eikä aviomies tai Christine mahda asialle mitään. Vallanpitäjä on liian voimakas vastustaja. Lopulta Ramas-aviomies tekee kohtalokkaan teon. Myös Stasian lapset Kostja ja Kitty kokevat elämässään kovia, ajautuen lopulla äärimmäisen kauas toisistaan. Tarina päättyy tässä vaiheessa taaperoikäiseen Eleneen, Kostjan tyttäreen. 

Punaisena lankana on kuuma suklaajuoma, jonka salainen resepti kulkee suvun jäseneltä toiselle. Jotkut uskovat suklaan kiroukseen, siihen että sen juomista seuraa onnettomuus, jotkut pitävät moista hölynpölynä. Sitä ei kukaan voi kiistää, etteikö kuuma suklaa toisi hetkellistä euforiaa sen juojalle. 

Ääni. Hän tunsi tuon äänen! Tuota ääntä hän ei unohtaisi milloinkaan. Hän ei sotkisi tuota pehmeää, maanittelevaa ääntä kenenkään toisen ääneen. 

Se oli hän. Nainen helvetistä.

Kitty nousi taas ylös, piti talonseinästä kiinni, perääntyi muutaman askeleen, kunnes he kaksi katosivat hänen näköpiiristään ja hän oli taas talon etupuolella. Sieltä hän juoksi sisälle taloon, sulkeutui lähimpään kylpyhuoneeseen, juoksutti vettä ja piti päätään sen alla, kunnes sai hengityksensä tasaantumaan. Mutta hänen ruumiinsa ei totellut häntä. Hänen polvensa löivät loukkua, hän pysyi tuskin seisaallaan. Hän pakottautui pitkäkseen kylmälle laattalattialle ja laski sataan, kunnes uskoi pääsevänsä taas pystyyn. 

Onpa hieno tarina, täyteläinen ja vaikuttava! Suvun jäsenet ehtivät tulla tutuksi, ja heidän kauttaan nähdään samoja tapahtumia eri näkökulmista. Kaikilla on vaikeuksia, osalla hyvin traagisiakin kokemuksia, mutta he ovat henkisesti äärimmäisen vahvoja ja pystyvät jatkamaan elämää. Vaikeudet eivät käänny voitoksi vaan traumat pysyvät, mutta selviytyminen vaatii sitä että ne pystyy painamaan taustalle. Ihmisten ohella maa käy selviytymiskamppailua, kun Georgia parhaansa mukaan pyristelee Neuvostoliiton paineessa. 

Toisen osan pitäisi ilmestyä huhtikuussa, harmi että vasta silloin. Toivon etten unohda ykkösosaa siihen mennessä. Päälinjat varmasti pysyvät mielessä, mutta yksityiskohdat ja pienemmässä roolissa olleet henkilöt saattavat hämärtyä. 

Saan tästä täytettyä kohdan molempiin Helmet-lukuhaasteisiin, vuoden 2024 haasteeseen numeron 27, "kirja kertoo jälleenrakentamisesta" ja tämän vuotiseen haasteeseen kohdan 33, "kirjassa ratsastetaan". Lisäksi Kirja joka maasta -haaste saa Georgian. 

Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1 on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjan jos toisenkin.

Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Sara Divello: Broadwayn perhonen

 

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly (2023)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2024

527 s. 

Tositapahtumiin perustuva true crime -romaani kuulosti kiinnostavalta, mutta harmillisesti ei täyttänyt odotuksiani ollenkaan. Alku on hyvä mutta tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut ihan reilusti. 

Maaliskuussa 1923 malli ja seurapiiriperhonen Dot King löytyy surmattuna. Alkaa kiihkeä tutkinta, joka ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin. Poliisi jumittuu yhteen epäiltyyn, ja kun tämä kieltäytyy tunnustamasta tekoa niin homma ei edisty. Lehdistö kummastelee, miksi poliisi ei huomioi kaikkia osallisia ja miksi se kohtelee asiaan liittyviä eri tavoin. Poliisi uskoo rikkaiden valkoisten miesten sanaa  kyseenalaistamatta mitään, tummaihoiset palvelusväen edustajat se leimaa valehtelijoiksi. 

Tapahtumia seurataan lähes koko ajan komisario John D. Coughlinin ja toimittaja Julia Harpmanin näkökulmista. Coughlin on itsevarma ja uskoo saavansa oikean syyllisen nalkkiin. Mutta hän ei voi mitään sille, että rahalla ja vallalla kävellään hänen ylitseen. Julia on tinkimätön ja aikoo penkoa asioita niin kauan, että Dot King saa oikeutta. Mutta hänkin saa tuta, mitä tarkoittaa kun astuu vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille. 

Coughlin astui pyöröoven läpi ja laskeutui kolme matalaa askelmaa moderniin aulaan, joka oli katettu mustilla ja valkoisilla laatoilla. Geometrisen kuvion symmetria miellytti häntä: pienet neliöt muodostivat isompia neliöitä, joiden ympärillä oli neliörivejä. Se oli järjestelmällistä, täsmällistä, loogista. Rikosjutun faktat asettuivat samalla tavalla peräkkäin, jotta niistä saattoi muodostaa vääjäämättömän johtopäätöksen. Piti seurata jälkiä, koota todistusaineistoa ja napata rikollinen. Yksi, kaksi, kolme. Ja aloittaa taas alusta.

(...)

Julia katsoi kumpaankin suuntaan katua ja kohotti kätensä pysäyttääkseen taksin 127. kadun ja Lenoxin kulmassa. Häntä oli seurattu usein, ja tilanne oli ollut aina samanlainen. Mies - aina mies - oli istunut pysäköidyssä autossa, seisoskellut muka muuten vain tai ollut lukevinaan lehteä. Olipa kyseessä ollut gangsteri tai agentti, varjostajan oli paljastanut hänen tarkkaavainen katseensa, joka oli tuntunut melkein sähkövirralta hänen ja kohteensa välissä. Se oli saanut Julian niskan kihelmöimään jo ennen kuin hän oli nähnyt seuraajansa. 

En voi sille mitään, mutta tarinassa on paljon tylsää. Ymmärrän että tositapahtumaan perustuvassa jutussa pitää selvittää asianosaisten tekemisiä, mutta paikoin on puuduttavaa lukea kuinka taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen valkoihoinen mies pääsee pälkähästä ihan vain siksi, että joko tuntee oikeita ihmisiä tai pystyy maksamaan riittävän paljon. Samoin on puuduttavaa lukea niin kovin monta kertaa, että Julia aikoo saada Dotille oikeutta. Tulisi selväksi vähemmälläkin toistolla. 

Jotenkin kaikki korruptio ja salailu jättää Dotin hyvin nopeasti unohduksiin, siis niin että lukijakin meinaa unohtaa hänet. Sen sijaan vähän väliä tulee uusi mies kuvioihin, joko itse vaikutusvaltainen tai jonkun sellaisen poika, ja kuvio mutkistuu taas lisää. Henkilöitä alkoi jossain vaiheessa olla niin paljon, että en jaksanut enää keskittyä siihen kuka olikaan kuka.

On tarinassa paljon kiinnostavaakin. Nykyisen tiukan tietosuojan aikana on aika hämmentävääkin lukea, kuinka avoimesti esimerkiksi kuolinsyyntutkija tai hissipoika antaa tietoja toimittajalle. Myös ajankuva on mielenkiintoista, etenkin se mitä tarkoittaa olla nainen miespuolisten rikostoimittajien maailmassa. 

Pidin Julian hahmosta, samoin hänen puolisostaan joka esiintyy tarinassa harmillisen vähän. Hänkin on toimittaja, joten hän ymmärtää mitä Julia käy läpi ja tukee tätä vankkumatta. Pidin myös Coughlinista, hän on vähemmän ennakkoluuloinen kuin muut poliisit, vaikka välillä hän osaa kyllä olla arsyttäväkin. Myös Dotin kotiapulainen Ella oli hahmo, josta tykkäsin kovin. 

Luin tämän Helmet-lukuhaasteeseen, jotta saan kuitattua kohdan 6, "kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle".

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa 

Siltala 2024

113 s.

Saari on ollut paikka, jossa runon minä on viettänyt paljon aikaa isän kanssa. Nyt isä on poissa, mutta muistot ovat jäljellä. Saaressa kaikki muistuttaa isästä; mitä isä on sanonut missäkin paikassa, mitä hän on tehnyt, mitä on tehty yhdessä. 

Isä on samaan aikaan poissa ja läsnä, sairaala ja saari limittyvät, runon minä on sekä aikuinen että lapsi. Tunnelma on haikea mutta lämmin; isästä on vain hyvää sanottavaa. Runojen kieli on hurjan kaunista. 

Kun ajattelen saarta       muistan kesien loput.

                      Joka syksy katselemme laiturilta

                                           kun linnut auraavat taivaan.

Sama muoto    sama suunta    sama lohduttomuus

vaikka tiedän:

jos joku jää jälkeen

                       linnut palaavat takaisin      aina. 

Metsän tuoksu piintyy ihoon       maan pimeä mehu.

Pian sataa lunta kuin särkyneitä munankuoria. 

Pian muutumme harmaaksi mykäksi harmaaksi. 

Monet runot vaativat toisenkin lukukerran, ei siksi että ne olisivat vaikeaselkoisia vaan siksi että niissä puhutaan suurista asioista, sellaisista jotka laittavat ajattelemaan. Vaikka oma isäni on elossa, pystyn samaistumaan moniin runojen hetkiin. Tunnistan sen, miten omien vanhempien kanssa taantuu lapseksi, miten heidän ikääntymisensä pelottaa, miten onnelliset lapsuusmuistot tuovat turvaa. 

On ihan pakko laittaa tähän toinenkin runo:

Ennen kuin ehdin pihlajan ja kuusen välistä metsään

alan jo kevyesti huojua        täällä se on normaalia.

On normaalia olla ymmärtämättä puhetta

                         samaan aikaan kun kuuset laulavat.

Tiedän ettei yksikään ääni tai väri

                       katoa maailmasta      isä

meteli kerrostuu ja kasaantuu väliimme.

Pelkään päivää jona en kuule sinua enää.

Tykkäsin kovin kokoelman muutamista visuaalisista runoista. Ne ovat paitsi kauniita myös riittävän helppoja lukea. Pidän myös tekstin väljyydestä ja siitä, että tyhjät välit kertovat paljon. 

Upea kokoelma, joka kestää monta monituista lukukertaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen omaan hyllyyni. Ajattelen jo etukäteen, että tässä on lohtukirja niihin hetkiin, kun omista vanhemmistani joskus aika jättää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjaa on suositellut kirjailija". Pirkkalaiskirjailijoiden somepostauksessa kirjailija Tiina Poutanen suositteli tätä. Onneksi! Olin kiinnittänyt tähän huomiota jo aiemmin mutta sittemmin unohtanut. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Kirjahavahduksia ja Kirjavinkit. 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Jigsaw Murders (2023)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

364 s.

Alexandra Benedictin kolmas jouludekkari oli minulle ihan ookoo luettavaa mutta harmillisesti ei säväyttänyt niin paljoa kuin odotin. Alku on lupaava: kahdeksankymppinen sanaristikkoammattilainen Edie saa joulukuun 19. päivä ovelleen lahjapaketin, jossa on palapelin paloja ja uhkaava viesti. Jos Edie ei ratkaise vihjeitä ja pysäytä murhaajaa, neljä ihmistä kuolee jouluaattoon mennessä. Edien kauhuksi yhdessä palasista on hänen sukulaispoikansa, poliisina työskentelevät Seanin, kello. 

Edie näyttää Seanille viestin ja kaikki muut palaset, paitsi sen missä on kello. Sean ottaa uhkauksen tosissaan ja alkaa selvittää vihjeitä yhdessä Edien kanssa. Pian löytyy ensimmäinen uhri, ja rikospaikalla on palapelin paloja. Kilpailu aikaa vastaan on alkanut, ja Edie saa yhdeksänkymppisen naapurinsa kanssa käyttää kaikki ristikko- ja sanapelitaitonsa selvittääkseen, kuka kaiken takana on. 

Riga oli muuttanut Edien naapuriin viisitoista vuotta sitten ja tullut heti soittamaan Edien ovikelloa Chanelin vanhaan muotiluomukseen pukeutuneena ja rasiallinen kotona leivottuja laventelikeksejä tuomisinaan. "Leivoin nämä, jotta alkaisit oitis pitää minusta", Riga oli todennut. "Jos keksit eivät jostain käsittämättömästä syystä tee kauppaansa, minulla on myös viinaa."

He olivat ystävystyneet saman tien. 

(...)

"Kuulostaa hyvältä. Palasissa näkyy liituviivan ja laatoituksen rajalla erikoinen varjo, joka muistuttaa Photoshopin vanhaa heittovarjotehostetta."

Seanin kulmat kohosivat suorastaan teatraalisen korkealle. 

"Älä näytä noin ällistyneeltä", Edie hymähti. "Te millenniaalit ette keksineet tietotekniikkaa. Kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo pitkään, ja vaikka olenkin näin vanha, osaan minäkin sentään jotain. Meitä kahdeksankymppisiä ei kannata aliarvioida."

"Sellaista en missään nimessä tohtisi tehdä."

"Sepä hyvä."

Sean otti jälleen käteensä muiden kanssa yhteensopimattoman kulmapalan, käänteli sitä ja tunnusteli sen reunoja. Sitten hän jäi tuijottamaan palasta otsa rypyssä.

Pari juttua vaivaa minua, ja ne häiritsivät lukukokemusta. Ensimmäiset palat Edie näyttää poliisille, mutta miksi ei enää seuraavia, vaikka niissä ei viitata Seaniin? Missasinko kohdan, jossa heidät yhteistyönsä tyssää ja molemmat jatkavat tutkimuksia tahoillaan, ja sen jälkeen Sean antaa välillä Edielle tietoja mutta ei toisinpäin? Entä Edien trauma Skyn kanssa, mitä heille loppujen lopuksi tapahtui? Missasinko kohdan, jossa Edie paljastaa miksi heidän suhteensa päättyi? 

Pidin kirjan hahmoista, etenkin Edie on mainio. Vaikka hän välillä tuntee itsensä kahdeksankymmentävuotiaaksi tai vanhemmaksi, hän jaksaa hämmästyttävän paljon olla liikkeellä ja kulkea vihjeiden perässä paikasta toiseen. Hän on myös hyvä suustaan eli saa puhuttua itsensä paikkoihin joihin hänen ei oikeastaan kuuluisi päästä. Lisäksi hän saa ihmiset avautumaan ja sitä kautta saa tietää asioita ennen poliisia. 

Tykkäsin kirjan huumorista. Edie - jälleen hän! - osaa pistää ihmisille jauhot suuhun, etenkin heille jotka aliarvoivat häntä. Mitään ylitsepursuavaa vitsailua ei ole, vaan huumori löytyy yksityiskohdista, niin ihmisiin kuin ympäristöön liittyvistä. 

Ei siis ihan ykköslaatua mutta riittävän viihdyttävä jouludekkari. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä on toinen kirja kohtiin 48-49, "kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä". Toinen oli C. L. Millerin Antiikinmetsästäjän murhaopas.