Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

Englanninkielinen alkuteos The Couple at No. 9 (2021)

Suomentanut Heli Naski

Publiva 2025

422 s. 

Claire Douglas on kirjoittanut useita jännäreitä, joista nyt on saatu ensimmäinen suomeksi. Kirja on hänen seitsemäs teoksensa, mutta ne ovat kaikki yksittäisiä kirjoja eivätkä sarjaa, joten suomennos- tai lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella aion lukea häneltä muutakin. 

Saffy ja Tom ovat muuttaneet pieneen englantilaiskylään Saffyn perimään taloon. Eipä aikaakaan kun puutarhasta löytyy remontin yhteydessä kaksi ruumista. Käy ilmi, että ruumiit ovat muutaman vuosikymmenen takaa, eli ajalta jolloin Saffyn isoäiti paitsi omisti talon myös asui siellä jonkin aikaa. Saffyn äiti Lorna matkustaa Espanjasta kotiin ollakseen tyttärensä tukena mutta myös selvittääkseen tämän kanssa, mistä on kyse. Pystyykö hoitokodissa asuva, dementoitunut Rose kertomaan tyttärelleen ja tyttärentyttärelleen, mitä talossa on tapahtunut? 

Ruumislöytö tietysti laittaa kylässä juorut liikkeelle ja tuo toimittajat Saffyn ja Tomin ovelle. Sinne ilmestyy myös hämäräperäinen, yksityisetsiväksi itsensä esittelevä mies, joka kaipaa Rosen taloon piilottamia todisteita. Todisteita mistä, kummastelee talon väki. Karmeasta löydöstä ja painostavasta tunnelmasta huolimatta Saffy ja Rose kaivelevat johtolankoja etenkin siksi, että voisivat osoittaa ettei Rose ole ollut tapahtumiin osallisena millään tavalla. Pikkuhiljaa he saavat tietää asioita, jotka järkyttävät heitä perin pohjin ja pakottavat heidän katsomaan elämäänsä ihan uudesta vinkkelistä. 

Tarina etenee myös Theon näkökulmasta. Theo löytää isänsä työhuoneesta lehtiartikkelin ruumislöydöstä. Tunnekylmä isä raivostuu Theon kysyessä asiasta, jolloin tämä alkaa epäillä isällä olevan jotain salattavaa. Mitä se voisi olla, ja kuinka hän pystyisi saamaan sen selville? 

Välillä hypätään vuoteen 1980 ja Rosen elämään. Sieltä saadaan pieniä vihjeitä tapahtumista, mutta ei liikaa eikä liian aikaisin. 

"Sheila. Häijy pieni tyttö."

Kuka on tämä Sheila, jonka hän mainitsee yhä uudestaan? Niin kovasti kuin tahtoisinkin tietää lisää, minun pitää saada hänet keskittymään käsillä olevaan aiheeseen. "Muistatko vielä, kun asuit Skelton Placen talossa, mummi?"

Mummi ojentautuu. "Totta helvetissä muistan. En ole mikään typerys."

Häkellyn. Mummi ei ole koskaan puhunut minulle tällaiseen sävyyn, enkä ole koskaan kuullut hänen kiroilevan. "Tiedän kyllä, ettet ole tyhmä", lepyttelen. 

Meidät keskeyttää äidin ääni. "Minusta meidän pitäisi jättää kuulusteleminen poliisille, kulta."

"En minä kuulustele mummia", puolustaudun ja mulkaisen äitiä. Vaikka kuulustelenkin. Mutta äiti ei osaa käsitellä mummia, minä taas osaan. Nurkkaukseemme laskeutuu jännittynyt hiljaisuus. Tiedän äidin hautovan itsekseen sitä, ettei mummi muistanut häntä. Ymmärrän, miten loukkaavaa se on, mutta joskus mummi ei muista minuakaan. Äiti ei ole käynyt hoivakodissa kovin usein. Minun olisi pitänyt varoittaa äitiä, että näin voi käydä.

"Jean löi häntä", mummi rikkoo äkkiä hiljaisuuden. 

Kumarrun häntä kohti. "Kuka on Jean?"

"Jean löi häntä. Jean löi häntä päähän, ja hän kaatui maahan."

Pidätän hengitystäni, jotten häiritsisi mummin ajatuksenjuoksua. Suorastaan tunnen äidistä uhkuvan jännityksen. 

Tykkäsin! Tässä ei ole väkivaltaa eikä juuri jännitystä, mutta tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava. Eri näkökulmat toimivat ja tuovat lukijan eteen monia mahdollisia tapahtumakulkuja. Tapahtumat etenevät tasapainossa, eli tasaisen varmasti koko ajan. Ei ole tyhjäkäyntiä eikä sitä, että kaikki rysäytettäisiin yhtäkkiä kasaan viimeisillä sivuilla. 

Henkilöhahmoista Tom jää etäisimmäksi vaikka hän on paikalla paljon. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa ei kerrota hänen näkökulmastaan, eikä hänen roolinsa ole paljoa muuta kuin tukea Saffya ja tehdä talossa pieniä korjauksia. Saffyn, äidin ja isoäidin keskinäiset suhteet ovat isossa roolissa, mutta mitään ihmissuhdejaarittelua tai traumojen purkamista tämä ei ole. Paljon ajatuksia herättävää kyllä, ja paikoin surullistakin.

Toivon, että saamme pian lisää Douglasin kirjoja suomeksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 39, "kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen". 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Otava 2025

416 s. 

On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut. 

Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.

Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä. 

Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin. 

Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.

Hän asettuu ikkunapaikalle.

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.

Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan. 

Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois. 

Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet. 

Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan. 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogissa. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu

 

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu 

Ruotsinkielinen alkuteos Skriften i vattnet (2022)

Suomentanut Laura Kulmala 

Gummerus 2024

486 s. 

Kauhukirjailijana tunnettu John Ajvide Lindqvist on aloittanut dekkarisarjan, ja pätevästi onkin sen tehnyt. Tunnustan jännittäneeni, onko kirjassa kauhuelementtejä tai jotain yliluonnollista, mutta ei. Hyvä niin. 

Julia Malmros on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija. Taustatyötä tehdessään hän tutustuu puolta nuorempaan Kim Ribbingiin, ja heille kehittyy suhteen tapainen. He viettävät yhdessä juhannusta, kun yhtäkkiä lähistöltä kuuluu laukauksia. He ryntäävät naapurisaareen, jonka Julia tietää kuuluvan Olof Helanderille, liikemiehelle jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Saaresta löytyy monta ruumista ja yksi eloonjäänyt. 

Julia ja Kim ajautuvat tutkimaan tapausta, olemaan amatöörietsiviä. Sana, jota Julia on inhonnut mutta jonka hän nyt toteaa olevan oikein käyttökelpoinen. Hänen ex-miehensä Jonny on poliisi ja johtaa tutkintaa, joten jonkinlaista vastentahtoista yhteistyötä on luvassa. Tapaus osoittautuu monitahoiseksi, sillä siinä on viitteitä niin kansainvälisyydestä kuin eri rikoslajeista. 

Julia ja Kim vetivät veneen rantaan noin kymmenen metrin päähän laiturista, jotta eivät sotkisi jälkiä. Samalla kun talon nurkan takaa ilmestyi pari naapuria, Julia otti puhelimensa, soitti 112:seen ja kertoi jokseenkin vakaalla äänellä, mitä näki. Hän pyysi hätäkeskuspäivystäjää pysymään linjalla ja meni iäkkään pariskunnan luo. He tuijottivat laituria päätään pudistellen.

"Näittekö, mitä tapahtui?" Julia kysyi.

Mies, jolla oli kalju päälaki ja ohimoilta sojottavat valkoiset hiukset, osoitti laiturin suuntaan käsi täristen. "Tuolta tuli vene. Moottorivene. Siinä oli kaksi ihmistä. He ampuivat. Ampuivat... ja ampuivat ja..."

"Näitkö, millainen vene se oli?"

"Se taisi olla... Buster. Alumiinivene. Vai mitä sanot, Vera?"

Vera ei sanonut mitään, vaan pudisteli vain edelleen päätään, joten Julia välitti miehen tiedot hätäkeskuspäivystäjälle ja lisäsi, että mikäli ammuskelijat eivät olleet viskanneet aseitaan mereen, he olivat todennäköisesti aseistautuneita ja vaarallisia. Päivystäjä vastasi, että tekijöistä annettaisiin etsintäkuulutus, ja pyysi Juliaa pysymään rikospaikalla. Julia työnsi puhelimen taskuunsa ja käänsi vastahakoisesti katseensa kohti laituria. Näky sai hänet hätkähtämään. "Kim! Mitä sinä teet?"

Kun kuvio alkoi muuttua kansainvälisemmäksi ja lonkeroita tuli yhä vaan lisää, aloin jännittää putoanko kyydistä tai muuttuuko tarina tylsäksi. Turha huoli, onneksi. Ajvide Lindqvist pitää langanpäät käsissään eikä päästä niitä sotkeutumaan. Kansainvälisiä tahoja ei ole liikaa, ei myöskään henkilöhahmoja kaikkinensa. Minun oli yllättävänkin helppo pysyä kärryillä siitä, kuka on kytköksissä keneen ja millä tavalla. 

Tykkäsin kovasti Juliasta ja Kimistä, he ovat kertakaikkisen mielenkiintoinen etsiväpari. Harvoin on näinpäin, että nainen on puolet vanhempi. Julia on kirjailija, mutta poliisitausta takaa sen että hän touhuaa järkeviä asioita eikä säntäile suinpäin sinne tänne. Kim on arvoituksellisempi hahmo, mutta kirjan mittaan lukija päästetään sisälle hänen traumoihinsa. Lukija siis tietää enemmän kuin Julia, jolle Kimin käytös on toisinaan hämmennystä aiheuttavaa. 

Oikein mainio dekkariavaus, aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Maahan kätketty on ilmestymässä huhtikuussa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa".

Veteen kirjoitettu on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Kaksi sivullista ja Kirjavinkit. 

Peter James: Kuoleman koirat

 

Peter James: Kuoleman koirat 

Englanninkielinen alkuteos Stop Them Dead (2023)

Suomentanut Robi Vuokko

Minerva 2024

424 s. 

Haudoin kirjaa pitkään kotona, arastelin tarttua siihen. Olen tykännyt Roy Grace -sarjasta, mutta pelkäsin millaisia kamaluuksia julmat rikollisliigat tekevät laitonta koirakauppaa pyörittäessään. Onneksi koirien kurjia oloja ei kuvata paljoa, ja onneksi monen kohtalo on lopulta hyvä. 

Nuorehko maanviljelijä murhataan, kun hän yrittää estää rikollisia varastamasta heidän koiranpentujaan. Pian käy ilmi, että ihmisiltä on varastettu koiria jopa kesken lenkityksen. Roy Grace kumppaneineen päätyy tutkimaan maailmaa, jossa rahanahneet ihmiset eivät piittaa sen enempää eläinten kuin ihmisten hyvinvoinnista. 

Toisaalla Chris Fairfax on Katy-vaimoineen ostanut koiranpennun luotettavan oloiselta kasvattajalta - tosin pakettiautosta parkkipaikalla. Koira voi huonosti, ja kauhukseen Fairfaxit kuulevat eläinlääkäriltä sen papereiden olevan väärennetyt. Kun heidän tyttärensä Bluebell sairastuu vakavasti, he joutuvat kohtaamaan ostopäätöksensä seuraukset. 

Tarinaa seurataan myös varkaus- ja salakuljetusbisneksessä pikkutekijänä olevan Gekon kautta. Hänen kauttaan nähdään se, miten helppo touhuun on mennä mukaan ja kuinka vaikea sieltä on päästä pois. 

Kello oli puoli kuusi, ja Roy Grace istui toimistossaan tietokoneen ääressä katsomassa Cleon lähettämää kuvaa miehestä, joka oli ilmeisesti kidnapannut Humphreyn. Mies oli juossut tiehensä - oletettavasti siksi, että oli nähnyt poliisiauton -  sen jälkeen, kun Cleo oli potkaissut häntä. Roy toivoi, että Cleo oli potkaissut miestä haaroväliin. Täysiä.

Mies ei selvästi ollut penaalin terävin kynä, koska oli sitonut Humphreyn puuhun vain parinsadan metrin päähän sovitusta tapaamispaikasta. Mutta jokin koko jupakassa vaivasi Royta. Oliko pelkkää sattumaa, että Humphrey oli kidnapattu keskellä koiriin kohdistuvaa rikosaaltoa? 

Murhatutkimus tahtoo jäädä vähän sivurooliin, niin paljon käytetään aikaa koiravarkauksiin, epäilyttävien kasvattajien etsintään yms. Harmi. Tarina kuitenkin alkaa murhasta, niin olisin toivonut uhrin ja hänen perheensä olevan esillä enemmän. Nyt he melkein unohtuvat. 

Jamesilla on taito kirjoittaa koukuttavasti, tässäkin sivut kääntyvät melkein itsekseen. Pidän kovasti siitä, että kliseet on vältetty ja poliisityö on oikeasti yhteistyötä eikä sooloilua. Grace ei työskentele vain parinsa Glenn Bransonin kanssa vaan mukana on monia muitakin poliiseja, jotka saavat äänensä kuuluviin ja ovat isossa roolissa, eivät vain kokoushuoneen täytettä. 

Toivon tämän saavan lukijoita ja herättelevän huomaamaan, että lemmikkibisnes ei aina ole puhdasta. Koiran tai kissan hankkijan on hyvä tiedostaa, että halvalla ei välttämättä saa hyvää, mutta ongelmia sitäkin enemmän. Kirjassa uhka menee äärimmäisyyksiin, Bluebellin lisäksi peräti koko maa on vaarassa kun sata vuotta poissa ollut tauti on tekemässä paluun. 

Vaikka tämä on jo 19. osa sarjassa, en ole vielä pitkästynyt. Pidän siitä, että Royn kadonneen vaimon Sandyn tarina on saatu päätökseen jo aiemmin eikä se jatku jatkumistaan osasta toiseen. Välillä meinasin kyllästyä siihen, mutta nyt Roylla on eri murheet ja kenties jotain uuttakin tulossa. Kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkä sarjasta on tulossa. Onko se yhä tuore siksi, että James on välillä kirjoittanut muutakin, useiden kirjojen verran? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira".

Kuoleman koirat on luettu myös Kirsin Book Clubissa. 

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

 

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

Siltala 2025

234 s.

Sanoin muutama päivä sitten tamperelaisten kirjabloggaajien tapaamisessa, että bloggaamiseni sujuu huonosti koska olen jättänyt kaksi edellistä kirjaa kesken. Mutta juuri sinä päivänä olin lainannut kirjastosta Marjo Heiskasen uutuuden, johon takakansitekstin perusteella asetin suuret odotukset. Ja kyllä, tykkäsin tosi paljon! 

Magda Bäck on Romaniasta kotoisin oleva oopperalaulaja, joka vuosien ja avioliiton myötä asettui lopulta Suomeen. Hän voitti teini-ikäisenä valtakunnalliset Henkiset kilpailut ja pääsi Bukarestiin opiskelemaan laulua. Samalla hän pääsi Ceaușescujen lähipiiriin. Laulunopettaja ei olisi halunnut päästää häntä maailmalle, mutta Magda halusi edetä urallaan. Kapkaupunki oli pettymys, ja nuoren naisen pelko ajoi hänet takaisin Romaniaan. Tie vei kuitenkin maailman suuriin kaupunkeihin, suurille estradeille. Julisteeseen väärin kirjoitetusta Magda Backista tuli maasta riippuen La Magda tai Die Magda. 

Kaikki kuitenkin muuttui Ceaușescujen teloituksen jälkeen. Magda tunnusti olevansa surullinen heidän kuolemastaan, mikä oli kuolinisku hänen uralleen. Hänet leimattiin diktaattorien ystäväksi eikä kukaan halunnut sellaista lavalleen tai mukaan tuotantoonsa. Nyt kuitenkin Magdan entisen rakastajan poika, manageri Ion, on tarjonnut hänelle pientä roolia. Magda on pettynyt, sillä hän ei tule edes näkymään näyttämöllä, vain hänen äänensä kuuluu. Ammattiylpeys on tallella, mutta se vuorottelee epävarmuuden kanssa. Onko hänestä enää mihinkään? Pyydettiinkö häntä mukaan vain siksi, että joku muu perui? Pitääkö hänen, La Magdan, koelaulaa? Varovaisia äänenavauksia tapahtuu talon eri huoneissa, mutta roolin harjoittelu jää varsin vähälle. Ionin lupaamaa pianistia ei näy, ja Magdalla ajatukset kulkeutuvat yhä useammin menneisiin tapahtumiin. 

Sanovat että kahdeksankymmentä on uusi kuusikymmentä. Minuun tuo ei päde. Huomattavasti vähäisemmätkin ikävuoteni tuntuvat sadalta. Mistä on syntynyt kuvitelma, että ääneni olisi vielä löydettävissä? Nuoruus ei kuulu vaivoihini ja niin on hyvä. Onko tyytyväistä nuorta ihmistä olemassakaan? Nämä tuskaiset itsetarkkailijat, heiltä puuttuu etäisyys itseen ja sen myötä perspektiivi, luulevat että kaikkeen pitää ottaa kantaa ja kaikesta kehittää mielipide. Ja nyt minua kehotetaan aloittamaan samanlainen navantuijotuspraktiikka. "Huomaat, kuinka se avaa sinut roolille aivan uudella tapaa." En ole vielä huomannut, vaikka olen ajatellut aivoni sykkyrälle ja puhunut ääneni käheäksi kuin kireäkurkkuinen alakoulun opettaja. 

(...)

En minä mihinkään lähde, pysyn aloillani, tiedän sen kyllä, kunhan haaveilen tai oikeammin huvittelen. En muuta, en Italiaan enkä tässä kaupungissa. Olen joka paikassa muualta. Koti minulla on ollut vain taloissa, joissa olen laulanut, ja ehkä lopulta tässä Ankan kanssa. Jos vielä muuttaisin, vanhat roolini ottaisivat vallan, söisivät minut pois kokonaan, muuttuisin kirjavaksi kimpuksi esittämiäni hahmoja, ensimmäisestä sisäköstä monologin haamuun ja tähän tarjottuun jumalhuuruun. Haluan ainakin toistaiseksi ajatella, että lopullinen sekoittumiseni kuvitelmiin olisi menetys. Kaikki poissaoleva leijuu niin lähellä, että voin koskettaa sitä. 

Takakannessa on ilmaus "hilpeänmusta", en tässä kyllä havainnut juurikaan hilpeyttä enkä myöskään mustaa huumoria. Ehkä olen vaan niin tosikko. Koin tarinasta huokuvan enemmänkin haikeutta ja surua. Esimerkiksi kun Magda lähtee ulos, käy ilmi että hän ei ole poistunut talosta vuoteen tai ylikin. Puoliso on Magdaa iäkkäämpi, mutta hän on melkein koko ajan poissa. Magdan ovella käy sopraanokollega Violet, jolle hän on töykeä. 

Magda muistelee loisteliasta uraansa ja lukuisia rakastajiaan, mikä vain korostaa eroa nykytilanteeseen. Liikkuminen on hidasta ja kankeaa, tytär on muuttanut Australiaan eli niin kauas kuin mahdollista, puhelin ei soi ja ovikellokin vain harvoin. Pieni rooli kasvaa Magdan mielessä suureksi, hän näkee sen uutena avauksena jota seuraisi konsertti tai useampi. Hän haluaa tehdä vaikuttavan roolin Jumal'äänenä, roolin joka palauttaa ihmisten mieliin kuka hän loiston päivinään oli ja muistuttaa, että hän on yhä täällä. Vaan kuinka lopulta käy? 

Vahva, hieno tarina jonka intensiivinen tunnelma pitää lukijan otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 31, "kirjan päähenkilölle ura on tärkeä". Olkoonkin ura nyt jo takanapäin. 

Mila Teräs: Iso hyppy

 

Mila Teräs: Iso hyppy

Otava 2024

201 s. 

Tässä on kirja, jolle toivoisin mahdollisimman paljon lukijoita ja näkyvyyttä. Tämä on todellisuutta niin monelle lapselle ja nuorelle, ja määrä vaan lisääntyy koko ajan.

17-vuotias Routa asuu isänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Isä ryyppää eikä ”mitään sossun rahoja hae”. Rahapäivänä isä on höveli, silloin ostetaan kassikaupalla ruokaa ja välttämättömiä lääkkeitä. Kun Routa maksaa laskut, pahimmillaan rahaa jää kolmekymppiä, jonka on riitettävä pariksi viikoksi. Lapsilla on usein nälkä, pikkusiskon kengät ovat pienet, kaverisynttäreille vietävään lahjaan eli hiuspinneihin rahat löytyvät pullojen keräämisellä ja niin edelleen. Roudalla on lisäksi paine vanhojentansseista; kannattaako hänen mennä tanssikurssille kun ei kuitenkaan pysty vuokraamaan frakkia juhlapäiväksi?

Kurssin opettaja Otso huomaa Roudan tanssitaidot ja houkuttelee tämän balettitunnille. Ilmainen kokeilutunti koukuttaa Roudan heti. Hänhän on hyvä tässä! Musiikki on jo ennen ollut hänelle voimauttaja, nyt tanssistakin tulee sellainen. Lisäksi uudeksi ystäväksi löytyy Saif. Käänteentekevää on myös se, kun Routa näkee ilmoituksen ruokajakelusta. Vähitellen solmuja alkaa aueta vähän joka saralla.

- Syötkö puuroa? Routa ehdotti Metelle.

- Sitä on ollut jo monta päivää putkeen, Mette vastusti. – Ei aina sitä. Onko meillä makaronia?

- Ei ole nyt, Routa tiesi. Pastapäivät olivat tälle kuukaudelle jo ohi.

Routa avasi jääkaapin. Tilanne oli tosiaankin aika nihkeä. Onneksi kaapista löytyi sentään vielä margariinia, jolla hän voiteli näkkileivät.

Vaikka leipä täytti vatsan, jonkinlainen nälkä siitä silti jäi. Routa laittoi teevettä kiehumaan. Liptonin keltainen piristi ja maistui paremmalta kuin pelkkä vesi. Mehukatilla he skoolasivat vain rahapäivän kunniaksi.

Syödessään Mette ihaili näkkileipäpaketin kantta, sitä, miten kauniisti leipäpalanen oli koristeltu tomaatilla ja kurkulla.

- Olisipa niin rikas, että voisi laittaa näkkärin päälle ihan mitä vaan, Mette haaveili. – Hyvää juustoa ja erilaisia vihanneksia.

Kesken iltateen Roudan silmiin osui ilmaislehden mainoksesta sana grillimakkaraa.

Paikallinen autoliike tarjosi makkaraa syntymäpäivänsä kunniaksi. Tarjoilu olisi viideltä, Routa luki ääni epäuskosta värähtäen, ja pian sisko kiskoi jo pipoa päähänsä.

He hyppäsivät pyöriensä selkään.

Mutta kun he hengästyneinä viimein pääsivät perille, katoksia korjattiin jo pois.

Pettymys jysähti Roudan vatsaan.

Hän yritti välttää Meten silmiin katsomista, kun joutui toteamaan siskolleen, että tarjoilu oli jo päättynyt.

Mila Teräs kuvaa lapsiperheköyhyyttä niin riipaisevasti, että minulla oli lukiessa pala kurkussa koko ajan ja lukemisen jälkeen menin keittiöön itkemään. Kahdesti. Puolisoni oli kotona enkä halunnut että hän näkee itkuni, koska koin etten osaa selittää itkeväni juuri lukemani kirjan takia. Toisaalta lukijalle voi tulla myös ilon kyyneleitä, sillä mukana on toivoa ja hyvyyttä. Roudalla on kavereita, jotka eivät hylkää häntä ja monilla ihmisillä on halu auttaa pyyteettömästi, ilman vaatimuksia vastapalveluksista. Sisarusten välinen side on erityisen luja.

Kirja on poikkeuksellinen paitsi aiheeltaan myös siksi, että harvemmin huolehtijana on nuori mies. Roudan kautta tulee selkeästi esiin se, mitä monenlaista köyhyys aiheuttaa. On vaikeaa istua aamupäivän tunneilla hiljaa paikallaan, kun kotona ei taaskaan ollut aamupalatarpeita ja kouluun piti lähteä nälkäisenä. On vaikeaa olla alaikäisenä vastuussa pikkusiskosta, ja on ahdistavaa kun ei ole ketään aikuista keneen tukeutua. On vaikeaa nähdä, miten pikkusisko joutuu tyytymään alelaarin lenkkareihin eikä saa valita mitä tahtoo – ja kuinka tyytyväinen sisko on siihen että ylipäätään löytyy sopivan kokoiset kengät.

Raatimme antoi kirjalle Topelius-palkinnon, ja olen valintaan tyytyväinen. Nuortenkirjojen taso oli kauttaaltaan oikein hyvä, mutta kyllä tämä on se joka minua kolautti eniten. Ja on pompsahdellut mieleen useita kertoja lukemisen jälkeen.

Iso hyppy on luettu myös blogeissa Kirjahilla, Lastenkirjahylly ja Kirjapöllön huhuiluja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 3, "kirjan pääähenkilö on nuorempi kuin sinä".