Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 

Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.

Mutta tuo tuolla.

Meri.

Se ei vedä minua puoleensa.

Mereltä minä sulkeudun. 

- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 

- Mitä Priita-muori uskoi?

- Mitäkö minä uskoin?

- Mitä Priita-muori uskoi merestä?

Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu. 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

Bazar 2024

463 s.

1920-luvulla pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta hän ei juuri halua tehdäkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhön. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 

1930-luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa. Hän on pettynyt siihen, että jo opiskellessa pitää osallistua kilpailuihin, pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää. Kateutta tunnetaan puolin ja toisin, mikä hirvittää Eevaa. Tuleeko ystävistä kilpakumppaneita, joiden välit kiristyvät toisten menestyessä ja toisten jäädessä huomiotta?

Valmistumisen jälkeen tulee sota, ja Eeva saa jättää veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä, ja avioliitto vie hänet pois Helsingistä. Maatilan emäntänä hän veistää silloin kun aikaa jää, eli liian harvoin. Joitain tilaustöitä on, mutta ei niin paljoa että niillä eläisi.

Sitten tulee vuosi 1974, ja Eva saa näyttelyn Helsinkiin. Siitä alkaa nousu maineeseen ja menestykseen. Viimeiset vuosikymmenensä Eva tekee veistotöitä niin paljon kuin ehtii, tekee kotinsa entiseen navettaan matkailijoille avoimen ateljeen ja matkustelee miehensä kanssa. 

Kaikki on ihan niin kuin Anni-täti sanoi. Olen jo tottunut, vaikka ensimmäiset viikot itkin iltaisin ikävääni. Sitten ymmärsin, että voin aina palata kotiin, mutta Helsinki ja Ateneum ovat jotain ainutlaatuista, ja on ollut siunaus päästä tekemään sitä, mihin sieluni on aina vetänyt: veistämään kuvia. 

Tunnen, miten Vieremä irrottaa hitaasti otteensa. Kaupungin tuuli tarttuu huiviin, hulmuttaa pois ikävän. Sataman ja meren haju hieroo poskia. Kaupungin kovat valot ja kivetyt kadut saavat sydämen sykkimään villimmin. 

Hieno, voimakas, tunteita herättävä tarina! 

Fanitan Evan aviomiestä Paavoa, joka ei koskaan lakkaa uskomasta vaimonsa kykyyn ja on aina tämän tukena ja apuna. Eva turhautuu toisinaan eikä riidoilta vältytä, mutta aina sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Kun Evalla on mahdollisuus matkustaa ennen suurta menestystä, Paavo kannustaa lähtemään; hän pärjää kyllä. 

Kovasti ärsyynnyin Vuonislahden väestä; etenkin ukot haukkuvat Evaa senkun kerkiävät eivätkä emännät jää paljoa jälkeen. Lapsetonta kuvanveistäjää pidetään kummajaisena, suorastaan noitana. Olen iloinen siitä, että Eva lopulta kuusikymppisenä sai menestyksensä. 

Evan neljä elämää on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja    

WSOY 2024

320 s.

Kuudes ja viimeinen osa Delta-sarjaan, on harmi jättää tutuille poliiseille jäähyväiset mutta toisaalta on hyvä että kirjailija malttaa ja osaa lopettaa sarjan. 

Porissa löytyy lyhyen ajan sisään kaksi perhettä hyvin idyllisistä tilanteista mutta kuolleina. Molemmat kodit on siivottu ja järjestelty perinpohjaisesti, ja esineistöä on vaihdettu. Miksi? Aluksi johtolankoja ei löydy ollenkaan, sitten kun niitä alkaa löytyä niin pian tulee jo liikaakin. Veteleekö joku naruista ohjatakseen poliiseja tiettyyn suuntaan? Kuinka monta hämäystä pitää paljastaa, ennen kuin totuus tulee näkyviin? 

"Onkohan isä tehnyt sen?" Linda ehdotti. "Surmannut perheen, sommitellut heidät idylliseen perheasetelmaan ja ottanut itse myrkkyä?"

"Ja sitä ennen liimannut silmäluomensa pikaliimalla?"

Siihen Linda ei sanonut mitään. Sisään tunki lisää valkohaalarisia teknikoita. Linda ja Paloviita siirtyivät ulos pois tieltä. Oksman oli saapunut ja puki parhaillaan suojapukua. Ilmeisesti heidän katseensa riitti kertomaan tarpeeksi, sillä Oksman ei kysynyt mitään vaan tunki heidän ohitseen sisälle. Paloviita soitti sovitusti Mannerille ja kertoi, mitä he olivat nähneet ja millaisen vaikutelman he olivat rikospaikasta saaneet. 

"Se ei siis ole perhesurma?" Manner tivasi.

"Saattaa olla, mutta helvetti sentään. Koira on täytetty ja heidät on... aseteltu siihen. En tiedä, mitä hittoa on tapahtunut."

Tässä, kuten muissakin Tuomisen kirjoissa pelottavinta on se, että pahuus asuu ihan tavallisissa ihmisissä. Kaikista kauheinta on huomata, kuinka lähellä poliiseja ja heidän perheitään murhaaja on, vielä lähempänä kuin dekkareissa yleensä. Eikä vain yhden vaan koko joukon. Piirretty surunaama kauhistuttaa myös lukijaa. Murhaaja - joka haluaa itseään kutsuttavan Harriksi - saa puheenvuoron aina välillä, ja hurjaa on kuinka arkiselta hän tuntuu puhutellessaan lukijaa ja kutsuessaan tämän mukaan seuraavaan näytökseen. Hän vaikuttaa suorastaan miellyttävältä, mikä on karmivaa. 

Tunnelma on tiivis koko ajan, eikä tarinassa ole yhtään turhaa. Koko ajan mennään eteenpäin mutta ei liian kiireellä. Viimeiset kymmenet sivut on kylläkin ahmittava niin nopeasti kuin pystyy, on saatava tietää miten tässä käy. 

Suurella mielenkiinnolla odotan, mihin Tuominen vie lukijakuntansa seuraavaksi!

Lavastaja on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni ja Luetut.net.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja".

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Alena Mornštajnová: Hana

 

Alena Mornštajnová: Hana

Tšekinkielinen alkuteos Hana (2017)

Suomentanut Susanna Räty

Kairaamo 2023

350 s. 

1954, Meziříčín kaupunki. Kahdeksanvuotias Mira menettää lavantaudille äitinsä, isänsä ja kaksi sisarustaan. Myös outo Hana-täti on kuolemaisillaan. Mira päätyy väliaikaisesti naapuriin asumaan. Tautiaallon laannuttua naapurin lapset tulevat maaseudulta takaisin kotiin, eikä etenkään samanikäinen Ida voi sietää Miraa. Sitten eräänä päivänä Hana on ovella; hän on tullut hakemaan Miran luokseen. Mira ei haluaisi lähteä, mutta koska hän pelkää Idaa enemmän kuin Hanaa niin hänellä ei ole vaihtoehtoja. 

Vähitellen Miran ja Hanan välille syntyy side, vaikkei Mira koskaan ymmärrä miksi Hana on niin hiljainen ja ihmisiä välttelevä. 

Toisessa osassa tutustutaan Miran isovanhempiin ja vanhempiin, ja askel kerrallaan astutaan lähemmäs kohti maailmansotaa ja natsien tekemää miehitystä. 

Kolmannessa osassa Hana kertoo tarinansa, ja se vasta onkin surullista luettavaa. Niin moni asia mitä hän tekee tai jättää tekemättä johtaa suruun ja pahimmillaan joidenkin kuolemaan. Hanan keho toipuu sotavuosista, mutta mieli ei koskaan. Hän pelkää luottaa ja rakastaa, edes silloin kun kyseessä on hänen sisarentyttärensä.

"Minne minä voin mennä?" minä kysyin, mutta ovi oli jo taas kiinni.

Seisoin kadulla ja katselin ympärilleni. Valot ikkunoissa alkoivat syttyä, verhojen ja kaihtimien takana vilahti välillä hahmoja, mutta en nähnyt missään ketään, jonka olisin tuntenut. Aloin hitaasti kävellä kohti kotia, mutta muistaessani ullakolta kuuluneet askelten äänet kävelin entistä hitaammin ja hitaammin. Ohitin hämärtyvässä illassa pimenevän kelloliikkeen näyteikkunan, pysähdyin ulko-oven edessä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, valo kadulla vain väheni entisestään, ja kylmyyden lisäksi aloin tuntea pelkoa lähestyvästä yöstä.

(...)

Jos minut olisi ohjattu oikealle, olisin kuollut heti eikä minun olisi tarvinnut kuolla joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. Eivätkä muut olisi kuolleet minun sijastani. 

(...)

Kolme naista ei saanut letitetyksi yhtä pitkää punosta kuin minä, ja siitä saakka heidän silmänsä ovat tuijottaneet minua joka ikinen yö. He itkivät, mutta lähtivät alistuneina ikään kuin kauan odotettu tuomio olisi vihdoinkin saanut heidät kiinni.

Tässä on kyllä kaikin puolin hurja kirja. Ihmisten epäluuloisuus, ilkeys ja pahuus jopa lapsia kohtaan on surullista. Ivana on ainoa, joka reagoi Miran jäädessä yksin, kukaan muu ei välitä. Menetykset ja epätoivo ovat pinnalla kautta kirjan, riippumatta siitä kulkeeko tarina Miran, Hanan vai Miran isoäidin Elsan kokemana. Rakkautta on vähän, enemmän ihmiset tuntevat kateutta, kärsimättömyyttä ja vihaa. 

Luvassa ei siis ole helppo lukukokemus, mutta vaikuttava ja syvästi koskettava. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Tšekin. 

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Marplen jäljillä 

Englanninkielinen alkuteos Marple: Twelve New Stories (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023 

366 s. 

12 naiskirjailijaa on kukin kirjoittanut omannäköisensä version neiti Marplen tekemistä tutkimuksista. Mukana on monia suomeksi käännettyjä tekijöitä, kuten Elly Griffiths, Ruth Ware, Jean Kwok, Karen McManus ja Lucy Foley. Itselleni täysin tuntemattomia olivat Alyssa Cole, Natalie Haynes ja Dreda Say Mitchell.

Novellit vievät neiti Marplen keskenään hyvinkin erilaisiin ympäristöihin. Viihdyin hänen mukanaan kylissä ja kartanoissa, mutta en pitänyt hänen viemisestään New Yorkiin ja Hongkongiin. En kerta kaikkiaan pysty näkemään neiti Marplea taiji-harjoituksissa. 

Roistot ovat mitä kekseliäimpiä, mutta eivät yllätä neiti Marplea. Neiti havainnoi tarkasti ja näkee sen mitä sanoja yrittää piilottaa. Ankara ajattelutyö tuottaa poikkeuksetta tulosta. Osa tarinoista on yllättäviä, osa varsin perinteisen dekkarikaavan mukaisia. Mukana on paljon humoristisuutta, mikä toimi ainakin minulle. Novelleiden neiti Marple vastasi varsin pitkälle päässäni olevaa kuvaa, sitä jonka näyttelijä Geraldine McEwan on sinne liimannut. 

Yksi murha pappilassa on valitettava juttu; toinen vaikuttaa jo suorastaan huolimattomuudelta, tai pahemmaltakin. Minun oli turha selitellä, että kuollut palvelustyttö keittiössä ei ollut meidän palvelustyttömme. Se valitettava tosiasia, että hän oli aiemmin toiminut siinä roolissa, sai Sa Mary Meadin kielet heilumaan vilkkaammin kuin kettua jäljestävän koiralauman hännät.

(Val McDermid: Jo toinen murha pappilassa.)

Hänen olisi pitänyt olla huoneessaan Martinique New York -hotellissa; itse asiassa hän näkin huoneensa ikkunan tämänhetkiseltä seisomapaikaltaan suojakorokkeella. Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla.)

Susan kiiruhti mäkeä ylös jäykät kävelykengät vinkuen. Mutta mutkasta kääntyessään hän näki postinkantaja Williamsin laskettelevan alamäkeen polkupyörällään. Hän kiristeli ärtyneenä hampaitaan vastatessaan miehen iloiseen vilkutukseen. Kyllä kai Williams joskus toimitti kirjeitäkin eikä toiminut vain Janen henkilökohtaisena viestipalveluna? Paperinkuivat lehdet rahisivat Susanin jalkojen alla hänen pohtiessaan, miten tyypillistä neiti Marplea olikaan palkata kotiapulainen, joka seurusteli postinkantajan kanssa. Ja jos kylässä ei olisi ollut postinkantajaa, neiti Marple olisi epäilemättä hankkinut puutarhurin, joka oli jakelupojan veli. Uutiset tavoittivat aina neiti Marplen, tavalla tai toisella.

(Natalie Haynes: Purkautuva neule.)

Tykkäsin, kaikkinensa tämä oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Osassa novelleista arvasin juonikuvion alusta lähtien, osa yllätti erityisen ovelilla käänteillään. 

On aina pieni riski herättää henkiin jonkun muun luoma hahmo, mutta tässä kokoelmassa ollaan onnistuttu oikein hyvin. Yksi tärkeä tekijä on aika ja kieli. Ollaan ilman nykyteknologiaa ja liikutaan automobiililla. Tee, leivonnaiset, käytöstavat ja juorut ovat hyvin tärkeitä. Väkivaltaiset kuolemat ovat siistejä; verta on yhdessä lauseessa ja sitten kuulustellaan ja ajatellaan. Onnistuminen perustuu etenkin siihen, että neiti Marple on uskottava, hän ei poikkea liian paljon Christien neiti Marplesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirja, jolla on vähintään kolme tekijää".

Neiti Marplen jäljillä on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Sivumerkkejä.