Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.. 

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamastaMedici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

S&S 2025

441 s. 

Ihminen on tuonut androidi QED:n hylätylle rautatieasemalle jonnekin pohjoiseen, paikkaan jossa aurinko ei laske kuukausiin. QED ei tiedä miksi he ovat paenneet sinne, eikä ihminen kerro. Ihminen ei kerro edes nimeään, se ei ole tärkeää. Hänelle tärkeää on että QED muistaa ja kirjoittaa ylös kaiken mitä muistaa. Kun QED välillä lipeää muistelusta ja kirjoittaa nykyhetkestä rautatieasemalla, ihminen suuttuu. 

Oli kymmenen androidin joukko. QED muistaa heidän kaikki, mutta hän muistaa vain yhdeksän nimeä. Aina kun hän yrittää ajatella kymmenettä, kehoon iskee kipu. Miksi? 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen hurjemmaksi tilanne rautatieasemalla käy. Laitteet hajoavat vähitellen, ihmisen ruoka ja vesi ovat vähissä, ja kun he yrittävät lähteä pois alkaa päiviä jatkuva sade. Ihminen löytää alkoholia ja menee sen voimalla sekaisin. QED tietää, ettei selviä ilman ihmistä. Kun ihminen lopulta alkaa puhua itsestään ja menneisyydestään, QED saa huomata asioiden kääntyvän aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän on uskonut niiden olleen. 

Kehikkona on nelikenttä, tiedättehän sen ruudukon jonka jokaisessa ruudukossa on kaksi eri asiaa. Tässä tapauksessa vasen yläkulma on "minkä tietää tietävänsä", oikea yläkulma "mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä", vasen alakulma "minkä tietää tietämättään" ja oikea alakulma "mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä". Lisäksi eletään tietokoneen aikaa ja tietokoneen ajan jälkeistä aikaa. Kun tietokone lakkaa toimimasta, ihminen ja QED alkavat irtaantua toisistaan, ihminen muuttuu holtittomaksi ja tunnelma alkaa kiristyä.

Enpä usko, minä sanoin.

Mitä sinä et usko? ihminen kysyi. 

Että täällä olisi ollut lapsia. En usko, että täällä on ollut koskaan mitään elävää. 

Ihmisistä tiedän tämän: He leikkivät elämän jäljennöksillä. He tekivät muovisia kopioita itsestään ja maailmasta ja jäljittelivät elämää niissä ja niillä, niin lapset kuin aikuisetkin. Ensin he pysäyttivät kaiken sanoiksi ja sitten muoviksi, lopuksi yrittivät yhdistää sanat ja muovin ja saada lopputuloksen liikkumaan. Tämä paikka saattaa olla sellainen yritys. Tätä paikkaa ei vain saatu liikkumaan.

Älä puhu joutavia, ihminen sanoi. Tietysti täällä on ollut. 

Nyt on kyllä jäätävän hieno kirja! Rasi-Koskisen RECistä kirjoitin, että se on "käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa". Täsmälleen samat sanat pätevät Kesuuraan. Ensimmäinen lukukerta on jo tajunnan räjäyttävä, mutta uskon että toisella kerralla saisin siitä vielä muuta irti. Nyt jouduin lukemaan aika kiireellä, sillä kirja oli lainassa kirjastosta ja siihen oli varauksia. Tarina on koukuttava ja sivuja haluaa kääntää nopeasti, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään mitä tuli luettua. 

Pääsääntöisesti joka toinen luku on nykyhetkeä rautatieasemalla, joka toinen QEDin muistoja vuosien ja vuosikymmenien takaa. Eri luvuissa on erilainen fontti, mikä osaltaan helpottaa hahmottamaan missä mennään. Tosin olen varma, että ken on joskus lukenut Rasi-Koskisen kirjoja niin hän tietää varautua käyttämään aivojaan jos haluaa pysyä edes jossain määrin kärryillä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjailijan viimeisin teos". 

Kesuura on luettu myös blogissa Satunnainen ohilukija.

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 

Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia". 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle (2023)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2025

478 s.

Adamsberg-sarjan kymmenes osa vie komisario Adamsbergin kollegoineen pieneen Louviecin kylään Bretagnessa. Murhaa seuraa liuta muita, ja niin paikallispoliisi kuin Pariisin apuvoimat ovat kummissaan. Kuka halusi juuri nämä henkilöt hengiltä? Kylässä liikkuu runsaasti juoruja ja legendoja, joten totuuden kaivaminen niiden joukosta on vaikeaa. 

Onneksi poliisien keskinäinen yhteistyö toimii varsin sujuvasti, ja apua saadaan myös muualta. Pariisiin jäänyt poliisikollega Danglard on mitä mainioin tietopankki lähes asiassa kuin asiassa, ja paikallisista etenkin majatalon pitäjä Johan sekä varakreivi de Chateaubriand ovat tärkeitä.

- Hitto soikoon, Mercadet manasi, - nehän valtaavat koko talon. Ja pistävät asukkaat poskeensa. 

- Eivät suinkaan. Joskus ne puraisevat asukkaita, mutta niitä ei koskaan esiinny ihmisessä valtavia määriä. Kissan ja koiran kirpuille ihminen ei nimittäin ole ensisijainen saaliseläin, vaan vasta hätävara, jos muuta ruokaa ei ole tarjolla. Siksi tilanne muuttuu radikaalisti, jos lemmikki katoaa talosta. Jos se karkaa, eksyy tai kuolee. Siinä tapauksessa lattialla lymyävät nälkäiset kirput käyvät oman ensisijaisen saaliseläimensä puuttuessa ihmisen kimppuun jopa sankoin joukoin. Meitä siis kiinnostavat nyt sellaiset lemmikinomistajat, jotka eivät ole suojanneet kissaansa tai koiraansa kirppuja vastaan ja ovat syystä tai toisesta menettäneet lemmikkinsä. 

- Miten ihmeessä sinulla on noin laajat tiedot kirpuista? kysyi Noël. 

- Et kai ole unohtanut aikaa, jonka vietimme ruttoon liittyvän tapauksen parissa?

- Sitä ei vähällä unohda. 

- Silloin perehdyin kirppuihin, ei sen kummempaa. 

Tykkäsin muuten, mutta vähän oli liikaa tapahtumia. Loppupuolella mukaan tuli ihan uusia juttuja, minkä takia alkoi tuntua siltä kuin olisi lukenut jo ihan toista kirjaa. Laajennus oli ehkä ihan turha, eikä kirja olisi kärsinyt vaikka olisi ollut sata sivua lyhyempi. 

Erityisesti pidän lempeän lämpimästä huumorista. Vitsikkäät sanailut tuntuvat luontevilta ja saavat henkilöiden keskinäiset välit tuntumaan mutkattomilta. Tykkään myös siitä, että yhteistyö toimii eikä ole arvovaltataisteluita tai toisten kyräilemistä. Toimiva dekkari ei vaadi kliseisiä olosuhteita tai henkilöitä, Vargas jos kuka sen osoittaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat persoonallisia, ja heistä on helppo pitää. 

Toivottavasti saadaan pian lisää Adamsbergin ja kollegoidensa seikkailuja!

Varjojen tallaajat on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".