Ranskankielinen alkuteos Allah n'est pas obligé (2000)
Suomentanut Marjatta Ecaré
Tammi 2002
202 s.
Norsunluurannikolla syntynyt, nuorena orvoksi jäänyt Birahima ajautuu lapsisotilaaksi ja taistelee Liberiassa ja lopussa myös Sierra Leonessa useankin eri johtajan joukoissa. Hän kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa suorastaan lakonisesti. Hänellä on mukanaan neljä sanakirjaa, ja melkein joka sivulla on mainintoja siitä, mitä jokin sana jonkun sanakirjan mukaan tarkoittaa. Viimeisillä sivuilla käy ilmi, että Birahima kertoo tarinaa serkulleen.
Ruumiita tulee runsaasti, niin aikuisia kuin lapsia, mutta Birahimalle se on arkea eikä siis mitenkään kummallista. Arki on ollut karua jo ennen lapsisotilaaksi tuloa, eikä väkivalta ole vierasta kenellekään.
Kikin kylään heimosota tuli kymmeneltä aamulla. Lapset oli koulussa ja vanhemmat kotona. Kik oli koulussa ja sen vanhemmat kotona. Heti kun ensimmäiset laukaussarjat kajahti, lapset painui metsään. Kik painui metsään. Ja niin kauan kuin kylästä kuului meteliä, lapset pysyi metsässä. Kik pysyi metsässä. Vasta seuraavana aamuna, kun meteliä ei enää kuulunu, lapset uskalsi palata kotitiloille. Kik palasi kotitilalle ja löysi isän, jonka kurkku oli leikattu auki, veljen, jonka kurkku oli leikattu auki, äidin ja sisaren, jotka oli raiskattu ja joiden pää oli murskana. Kaikki sen läheiset ja kaukaiset sukulaiset oli kuollu. Ja jos jollakulla ei ole enää ketään koko maailmassa, ei äitiä, ei isää, ei veljeä eikä sisarta, ja jos se on pikkuinen, soma pikkukundi viheliäisessä ja julmassa maassa, missä kaikilta leikataan kurkku auki, mitä se silloin tekee?
Se rupeaa tietysti lapsisotilaaksi, eli yhtä kuin small-soldier, child-soldier, jotta se saisi syödäkseen ja voisi vuorostaan leikata kurkkuja auki, sillä muuta ei ole enää tehtävissä. Pikkuhiljaa (pikkuhiljaa tarkottaa että siirtyy asteittain ajatuksesta tai teosta toiseen) Kikistä tuli sotilaslapsi. Sotilaslapsi oli kekseliäs. Kekseliäs small-soldier valitsi oikotien. Koska se valitsi oikotien, se astui miinaan. Me kannettiin sitä häthätää kyhätyillä paareilla. Me nostettiin se seinää vasten istumaan kun se oli kuolemaisillaan. Me jätettiin se. Me jätettiin se yhtenä iltapäivänä, kun se oli kuolemaisillaan, yhteen kirottuun kylään kyläläisten armoille, sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä.
Onneksi kirjassa on vain parisataa sivua, sillä se on melkoisen rankkaa luettavaa. Lukiessa mietin, että kirja on 20 vuotta vanha mutta lieneekö mikään muuttunut? Jos Liberiassa onkin, niin ei koko maailmassa, sillä lapsisotilaita on yhä. Paljon. Kourouma tuo Birahiman kautta esille sen, että kovin monella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Sotilaana saattaa kuolla, mutta jos jää ihan yksin niin kuolee varmasti.
Tarinaa kertoessaan Birahima on yhä hyvin nuori, kymmenen tai kaksitoista, ei hän tiedä itsekään. Hän sanoo, että on "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta ja puhun kuin rääväsuu", ja tällainen kerrontatapa keventää rankkojen asioiden kuvausta. Lapsen tapa kuvata poliittisia ja kulttuurisia tapahtumia on yksinkertaistava, tehden ne helposti ymmärrettäviksi sellaiselle lukijalle joka ei paikallisia oloja ja historiaa tunne. Toisaalta kirjan viimeinen neljännes, Sierra Leonen osuus, muuttuu nopeasti muuta romaania tylsemmäksi ja epäuskottavammaksi, kun Birahima listaa vuosilukuja ja päivämääriä ja vaihtuvia vallanpitäjiä ajatuksineen. Harmillisesti tällainen "historiakirjaosuus" latistaa muuten tehokkaasti ravistelevaa tarinaa.
Kirja joka maasta -haasteeni saa Liberian. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa".
Ei Allahin tartte on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tarukirja, Prosperon kirjahylly, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjakimara.
.jpg)
