Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Ranskankielinen alkuperäiteos Le Liseur de 6h27 (2014)
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
189 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Joulunjälkeiseen elämään johdatti Lukija aamujunassa. Se kertoo Guylainista, miehestä jonka elämä on täynnä kirjoja. 

36-vuotias, hintelä ja huomaamaton Guylain työskentelee makulointikoneella kirjojen kierrätyskeskuksessa. Kone on suuri ja meluisa Zerstor 500, ja se hakkaa tonneittain kirjoja muusiksi. Joka ilta Guylain pelastaa koneen uumenista ehjänä säilyneet sivut, noin tusinan verran. Hän kuivattaa sivut lukeakseen ne seuraavana aamuna paikallisjunassa. Junan muut matkustajat ovat tottuneet ja jotkut myös ihastuneet häneen, Delacôten vanhat sisarukset jopa niin paljon että matkustavat kahdesti viikossa junalla ihan vain kuullakseen Guylainin lukevan sattumalta säästyneitä sivuja sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Eräänä iltapäivänä Guylainin elämä muuttuu, melkein kuin taikaiskusta. Hän löytää muistitikun, jonka sisältö vaikuttaa häneen hyvin yllättävästi. Kauhea työ ja tylsä elämä siirtyvät enemmän taustalle, kun Guylain antautuu muistitikun johdatettavaksi.

Takakannessa kirjan sanotaan olevan viehättävä aikuisten satu, se voisikin alkaa "olipa kerran mies nimeltä Guylain Vignolles". Guylainin matkassa mennään, muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Kierrätyskeskuksen tärkeimmät hahmot sekä Guylainin äiti kuvaillaan lyhyesti, eivätkä he saa sivumäärässäkään paljoa tilaa. He ovat kuin karikatyyrejä, nopeasti sanoilla tehtyjä. Heidät on kuitenkin tehty taitavasti; muutamilla kuvaavilla lauseilla ja puheenvuoroilla paljastetaan henkilöiden olennaiset piirteet. Pari Guylainille läheisintä kaveria esitellään tarkemmin, ja he ovatkin varsin mainioita veikkosia, persoonallisuudessaan jopa hivenen yliampuvia. 

Sen sijaan esimerkiksi aamujunan matkustajia ei havainnoida ollenkaan. Se on harmi, mutta samalla haaste. Lukija voi itse kehitellä heille ulkomuodon ja tarinan, miettiä mistä he ovat tulossa ja mitä menossa tekemään, kuulostella miksi he haluavat aamu toisensa jälkeen kuunnella ääneen lukevaa Guylainia. On sellainen olo, että tarina on johdanto johonkin, että lukijan tehtävä on täydentää ja jatkaa sitä.

Lukija aamujunassa on sekä kevyttä että painavaa luettavaa. Se on näennäisen yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin on kätkettynä monimutkaisia asioita. Esimerkkinä olkoon Guylainin lemmikki, kultakala nimeltä Rouget de Lisle. Miksi kala toisensa jälkeen on sen niminen, miksi Guylain valitsee kaikista mahdollisista kaloista aina sen joka on mahdollisimman samannäköinen edellisen Rouget de Lislen kanssa, miksi hän valitsee aina pyöreän maljan vaikka tarjolla olisi myös neliskulmainen malli? 

Kirjaa oli kiva lukea, ainoa iso vika on sen lyhyys. Sivumäärä on kohtalaisen pieni, etenkin kun teksti on painettu kapeasti isolla fontilla ja reilulla rivivälillä. Vähän oli sellainen olo, että nyt mennään pikakelauksella. Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää Guylainin vapaapäivistä, aamujunan matkustajista, aneemisesta lemmikkikaupan myyjästä, Guylainin äidistä, Brunnerista, antikvariaatin Albertista... Nyt mennään minun makuun liian suoraviivaisesti osasta A eli Guylainin työympäristöstä osaan B, josta en kerro sen enempää jotten paljasta juonesta liikaa. Olisin myös halunnut viettää enemmän aikaa aamujunassa, jonka olisi voinut kirjan nimen perusteella kuvitella olevan vieläkin suuremmassa roolissa.

Parasta kirjassa on tietenkin Guylain. Hän on yhdenlainen surullisen hahmon ritari, elämäänsä jumiutunut mutta silti yllätyksellinen. Toisaalta hän on säälittävä ressukka, toisaalta hauska ja kekseliäs. Vaikka maailma ja ihmiset usein kohtelevat häntä kaltoin, hän on silti valmis ilahduttamaan muita. 

Jostain syystä pidin myös kultakalasta, tai siis kaloista numero viisi ja kuusi. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon iloa Guylainille on kalasta. Sille on helpompi puhua kuin ihmisille, sille ei tarvi esittää mitään, sen kanssa on helppo olla ystäviä. 

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka kaipaavat lämminhenkistä mutta myös huumoria sisältävää tarinaa. Sen on ehtinyt lukea jo Krista.  

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 23: Vielä kerran Tove Jansson

Kirjabloggaajat julkaisevat jo perinteeksi muodostuneen yhteisen joulukalenterin. Eilen vuoro oli Kirjainten virrassa-blogilla, huomenna nähdään mitä Sockerslottin tekemässä luukussa on.

Olen mukana ensimmäistä kertaa, kivaa ja jännää! :) Pitkään mietin, mitä luukussa olisi. Lopulta päätös oli helppo. Halusin mukaan kuvia Lohjan pääkirjaston Muumen joulu - näyttelystä, jonka on koonnut ja osin rakentanut lastenosaston kirjastovirkailija Sirpa Viljanen. Ja mikäpä sopisi Muumi-kuvien kanssa paremmin kuin tänä syksynä ilmestynyt kirja Kirjeitä Tove Janssonilta.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Brev från Tove Jansson (2014)
Suomentaneet Jaana Nikula & Tuula Kojo
Schildts&Söderströms 2014
491 s.

Idea koota yksiin kansiin Tove Janssonin lähettämiä kirjeitä on hyvä. Jansson tunnetaan, mutta ehkä kuitenkin vain pintapuolisesti. Lukuisissa elämäkerroissa viitataan kirjeisiin lähteinä, mutta on aivan eri asia päästä lukemaan kirjeitä itse. Etenkin kun kirjeet on julkaistu pääosin sellaisina kuin ne on kirjoitettu, joistakin yksittäisistä on jätetty pois liian kauas rönsyilevät sivupolut. 

Kirja on nautittava mutta raskas kokonaisuus. Jansson viittaa monissa kirjeissään vastaanottajan kirjoittamiin asioihin, jolloin mukaan tulee jonkinasteinen vastavuoroisuus. Useissa kirjeissä pohditaan omaa ja vastaanottajaa, keskinäistä suhdetta, luonteenpiirteitä jne. Kirjeet eivät ole pelkkää tapahtumien kuvaamista vaan eläviä, koskettavia, tunteita herättäviä.

Rakas Eva!

Ilmeisesti et ole saanut lainkaan kirjeitäni, niin kuin minäkään en ole kuullut sinusta - silti en voi olla kirjoittamatta toisinaan kun aivan erityisesti kaipaan sinua taas luokseni. Ehkä saamme kumpikin nipun kirjeitä kun sota päättyy ja voimme seurata toistemme vaiheita paremmin kuin jos antaisimme lyhyen selonteon kaikesta mikä on tapahtunut. Ja miten paljon mahtaakaan olla uusia vaikutteita ja tapahtumia kun on sinusta kyse! Niin monet ovat soittaneet ja kyselleet tiedänkö sinusta jotain uutta - olen ollut oikein ylpeä ja iloinen kun minun on siten oletettu tuntevan "the last news"! Milloin voin alkaa kirjoittaa sinulle englanniksi, my dear old miss? Ja milloin alan uskaltaa haaveilla että pääsen luoksesi, sillä sitä ajatusta tai päätöstä en ole suinkaan hylännyt? Täällä Pellingissä missä Lasse ja minä olemme nyt viettäneet viikon, olet läsnä aivan erityisellä tavalla - kaikkialla missä kuljen muistan että olit mukanamme samoilla paikoilla vuosi sitten. Ne olivat kaksi onnellisinta viikkoa jotka olen viettänyt Pellingissä!

On kiinnostavaa huomata, kuinka vähän Jansson muuttuu vuosien saatossa. Kirjeet alkavat vuodesta 1932 ja niitä on vuoteen 1988 saakka. Liki kuusikymmentä vuotta, jonka koko ajan Jansson on kiihkeä itsensä. Toki hän välillä nauraa aiemmin tapahtuneille asioille, mutta aina hän ihastuu ja rakastuu yhtä kiihkeästi, aina hän juo hivenen liikaa ja liian usein, aina hän suhtautuu yhtä intohimoisesti omaan ja muiden taiteeseen. Riidat isän kanssa painottuvat nuoruuteen, välit paranevat ja muuttuvat ainakin neutraaleiksi ennen isän kuolemaa. 

Kuvia olisin kaivannut kirjaan paljon lisää. Johdannossa sanotaan, että Jansson kuvitti kirjeitä toisinaan, useimmiten piirtäen itsensä eri asennoissa. Nyt mukana on vain joitakin yksittäisiä pieniä piirroksia. Sivuilla 300-301 on ruotsinkielinen kirje Muumipeikolta. Se on aivan ihana! Sellaisia olisin halunnut nähdä lisää, jos niitä on olemassa. Samoin olisin kaivannut Janssonin elämään liittyviä valokuvia, vaikka kuvia hänen taideteoksistaan onkin julkaistu muissa kirjoissa. Mukana olisi voinut olla myös kuvia hänen perheensä ja ystäviensä tekemistä taideteoksista, kirjoista yms. Nyt tekstimassa tuntuu raskaalta, kiinnostavuudestaan huolimatta. Ainakin minulle kävi niin, että en jaksanut lukea kerralla montaa kirjettä, jolloin koko kirjan lukemiseen meni hyvinkin pari kuukautta.

Ihmettelin myös kirjeiden jakautumista. Eva Konikoffille Jansson kirjoitti paljon kirjeitä 26 vuoden aikana, mutta silti ne saavat mielestäni liian paljon tilaa, reilut 150 sivua. Esimerkiksi Atos Wirtaselle 28 vuoden aikana kirjoitettu mahtuu 22 sivuun. Eikä Jansson tosiaan kirjoittanut Wirtaselle enempää vai ovatko kirjeet kadonneet? Tai kirjeet äidille, kahdeksan vuotta ja kuusitoista kirjan sivua. Olivatko he niin paljon tekemisissä kasvokkain, vai miksi kirjeitä on niin vähän? Äiti kuitenkin on ollut hänelle erittäin tärkeä koko elämän ajan, joskus liiankin läheinen, niin että Janssonin, äidin ja Tuulikki Pietilän välillä on kipunoinut ihan kunnolla. Tarpeettomaksi koin kirjan viimeisen osion eli kirjeet ystävälle, kustantaja Åke Runnquistille. Muutama kirje, useimmiten yksi vuodessa, kirjeiden välissä viisikin vuotta taukoa. Miksi? Miksi Westin ja Svensson ovat kokeneet ne niin tärkeiksi, että ne on haluttu ottaa osaksi kirjaa?

Kirjalla on kuitenkin paikkanssa Jansson-elämäkerroissa. Se täydentää aiemmin julkaistuja tuoden Janssonin lukijan lähelle. Se päästää lukijan sekä Janssonin pään sisään että elämään. Lukija pääsee näkemään haaveet, turhautumisen, rakkauden, hän pääsee mukaan maailmalle ja takaisin rakkaille saarille. Hän saa Janssonin hetkeksi omaan elämäänsä, ystäväkseen.

Toivotan teille rakkaat lukijat rauhaisaa joulunaikaa sekä onnea ja rikkaita kokemuksia tulevalle vuodelle! Kiitos kun kuljette mukanani kirjojen maailmassa ja vähän myös juoksemassa :)

Terhi Rannela: Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön
Otava 2014
284 s.

Asia on niin, että Terhi Rannela on yksi kotimaisen kirjallisuuden aarteista. Läpi yön on täysosuma. 

Kirja on Marian päiväkirja, matka ysiluokkalaisesta kirjallisuuden opiskelijaksi. Alussa Maria kotiutuu sairaalasta itsemurhayrityksen jälkeen. Hän on hukassa, mutta kuitenkaan ei. 

Kotona on vaikeaa, isä juo, pikkusisko on superärsyttävä. Maria odottaa aikaa että pääsee muuttamaan pois. Koulussa annetaan paineita ammatinvalintaan, Mariaa ei kiinnosta, hän haluaa vain kirjoittaa. Hän aikoo kirjailijaksi. Suhde poikaystävään on mallia ollaan-ei olla-ollaanpas-ei olla enää. Poikaystäväasia vaikuttaa myös väleihin parhaan ystävän, Tiijan, kanssa. 

Elämä ei onneksi ole pelkästään kurjaa. Tiijan kanssa pystytään aina sopimaan, tyyliin poikaystävä saattaa vaihtua mutta bestis ei. Kotiväen kanssa on hyviäkin hetkiä. Mikä tärkeintä, Marialla on suunnitelmia ja uskoa tulevaisuuteen, hänellä on haaveita jotka hän aikoo toteuttaa vastoinkäymisistä huolimatta.

Marian on vaikea käsitellä asioita puhumalla, helpompi on purkautua päiväkirjalle. Päiväkirjoihinsa hän luottaa täydellisesti, sinne hän voi purkaa kaiken. Hyvät ja huonot kaudet, pettymykset, haaveet, turhautumisen, pelon, onnistumiset... Maria käy kovaa sisäistä kamppailua Neiti Kunnianhimon kanssa, joka haluaa hänestä täyden kympin tytön. Ensin hän haluaa sitä itsekin, mutta vuosien kuluessa antaa periksi. Maailma ei kaadukaan, jos kokeen arvosana on kahdeksan. 

27.3.

On hirveä myrsky, lunta joka paikassa. Talvi ei päästäkään kevättä niin helpolla, vaan panee täysillä vastaan. En uskalla enkä suostu kiipeämään katolle, joten isä pudottelee lumet sieltä. Kolaan pihaa, lapioin polun puuliiteriin ja varastoon. Tulee hiki. Ihana mennä saunaan.

Kaipaan sitä aikaa, kun mahduin  kylpemään vihreään muoviammeeseen. Loiskuttelin vettä saunan lattialla ja leikin kroolaavani vaaleanpunaisella pantterilla.

Muistan miltä tuntui, kun tajusin, että jalkani ovat kasvaneet ammeesta ulos. On epäreilua, etten saa ikuisesti olla se ammeeseen mahtuva pikkutyttö. Ajattelen vieläkin niin.

Kylmää. Masentaakin. On taas "En osaa mitään. En pysty mihinkään" -kausi. Koeviikko on mennyt penkin alle. Minusta tuntuu, että elämä on liian painava 

Kirja muuttui lopussa hauskalla tavalla tutuksi, oman elämänkulkuni takia. Maria opiskelee kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa, no sitä minäkin opiskelin, Tampereella. Maria pääsee opiskelemaan vuosituhannen vaihteessa, kas juuri silloin tein perusopinnot avoimeen yliopistoon. Maria on kirjoittanut muistiin kaunokirjallisuuden tenttikirjalistan, jämähdin miettimään että olikos meillä samat listat ja luinko minä nuo mitkä Maria on valinnut. Maria kirjoittaa: "En halua lukea 700 sivua litteraturens historiaa på svenska!" Minä luin, kirjan Litteraturens historia i världen, en päässyt läpi ensimmäisellä yrittämällä vaan vasta uusintatentissä...

Vertailukohdat omaan elämään saattoivat vaikuttaa lukukokemukseen, epäilen että Marian elämä jäi vähän sivuosaan kun bongailin tuttuja tamperelaisia paikkoja. Täytynee lukea loppu uudestaan :)

Läpi yön on loistava kirja, se kasvaa paljon kokoaan isommaksi. Marian päiväkirjamerkinnät ovat toisaalta niin ihanan teinimäisiä, toisaalta hyvin syvällisiä. Kevyt ja painava vuorottelevat. Terhi Rannela on erittäin taitava kuvaamaan vaikeita asioita mutta myös antamaan toivoa. Eikä tämä koske vain nuoria lukijoita, vaan myös aikuiset saavat pohdittavaa perhe- ja ystävyyssuhteisiin liittyen.

Juoksemassa: Testiviikko 2

Kuukausi kului äkkiä, ja oli testiviikon aika. Keskiviikkona Kisakallion urheiluopistolla oli tutut kuusi lajia.

Aloitimme hyppyosiolla, eli 5-loikalla ja vauhdittomalla pituushypyllä. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tulokseni olivat sentilleen samat kuin edelliskerralla. Edelleenkään en osaa vauhditonta pituushyppyä, ehkä pitäisi harjoitella kotona. Ja muistaa 5-loikassa, ettei etene juoksuloikilla vaan sellaisilla mitkä rullaavat kantapäästä varpaisiin, tulos voisi parantua paljonkin. No, jos ensi kerralla onnistuisi.

Heitot menivät vaihtelevasti. Nelikiloinen kuula lensi pään yli muutaman sentin pidemmälle kuin viimeksi, sen sijaan eteenpäin heittäminen ei sujunut ollenkaan. Pääsin sentään samalle metriluvulle kuin viimeksi mutta tulos oli kymmeniä senttejä huonompi. Ehkä olisin saanut juonesta kiinni jos olisi ollut vielä neljäs yritys käytössä...

Juoksut menivät hyvin, siitä olen iloinen. 20 metriä kulki paikaltaan 15 sadasosaa viimekertaista nopeammin ja lentävällä lähdöllä 11. Vähän tietysti epäilyttää, että oliko tässä nyt maksimi. Jännä nähdä millainen vauhti on seuraavalla kerralla. Lentävällä lähdöllä teimme koko aikuisten kilparyhmän porukka niin, että kolmen vedon jälkeen pidimme pidemmän tauon ja kokeilimme vielä kerran. Koska meitä oli vain viisi, niin muuten suoritukset tulivat kovin tiiviiseen tahtiin. Eipä sillä että tauosta olisi paljoa ollut apua, yhden sadasosan sain vielä pois.

Jo 5-loikassa tunsin kipua kantapäässä, ja jalka olikin aika ärhäkkä muutaman päivän. Kipua oli sekä kantapään ja jalkaterän ulkoreunassa että myös nilkassa luun alapuolella.Torstain ja perjantai olin tekemättä mitään liikuntaa, työpäivän aikana liikuskellessa huomasi kuinka käveleminenkin sattui ja kipu paheni mitä pidemmälle päivä kului. Hoidin jalkaa kylmillä suihkuilla ja kylmägeelillä. Joulupukille (tai siis äidille) lähetin jo aiemmin tekstiviestin että säärystimille olisi käyttöä, pakkaset ovat tulossa.

Tänään sitten juostiin TalviJuoksuSarjan toinen osakilpailu, matkana neljä kilometriä. Juoksusta jäi kaksijakoinen olo. Huonoa on se, että aika parani viime kerrasta vaivaiset kuusi sekuntia. Syke oli puolivälin jälkeen hirveä, viimeisellä puolella kilometrillä 190 joten ei siinä ollut yhtään varaa loppukiriin. Aloitin liian lujaa, niinpä puolet matkasta oli jonkinlaista selviytymistaistelua.

Iloinen olen uusista ennätyksistä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6.13, se on peräti yhdeksän sekuntia nopeampi kuin aiempi ennätyskilometri, joka siis oli edellisestä osakilpailusta. Olin suunnitellut aloittavani varovasti mutta suunnitelma ei toiminut ollenkaan. Toinen kilometri oli 6.31, kolmas 6.48. Kaikki siis nopeampia kuin vastaavassa kohdassa neljä viikkoa sitten. Viimeisellä kilometrillä olinkin sitten ihan puhki, katsoin matkamittaria sadan metrin välein ja toivoin selviytyväni maaliin. Keskivauhdiksi tuli 6.32, sekin on siis nopein ikinä. Jalka ei ollut kipeä, johtuen ehkä juoksutekniikasta. Keväällä kuvatun videon perusteella tulen maahan koko jalkapohjalla, jolloin kantapää ei saa niin kovaa iskua. Kotiin tullessa huomasinkin, että kävely sattuu juoksua enemmän.

Kaikkiaan testiviikosta jäi aika hyvä olo. Pieniä parannuksia tuli, tosin vähemmän ja pienemmillä marginaaleilla kuin olin toivonut.  Jäi sellainen olo että kaikkea en ole vielä saanut irti, joten uskon että seuraavalla kerralla tapahtuu tätä viikkoa enemmän. Toivon tietysti että jalkakipu lakkaa, jotta pystyn jatkamaan treeniä entiseen tapaan.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Kaffe med rån (2012)
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
390 s.

Pitelin kirjaa käsissäni ja mietin, lainaisinko sen. Jaksaisinko vielä yhden vanhustarinan? Luettu on Satavuotiaasta, Miehestä joka rakasti järjestystä, Ehtoolehdosta, Pienestä potenssipuodista... Päätin kuitenkin antaa Keinutuolikoplalle mahdollisuuden.

Yksityisessä palvelutalossa olosuhteet käyvät yhä ahtaammiksi. Hinnat nousevat mutta palvelut vähenevät. Kahvin säännöstely ja joulukoristeiden kieltäminen ovat viimeinen niitti ärhäkälle viisikolle. Märtha, Nero, Anna-Greta, Stina ja Harava päättävät hankkiutua parempaan paikkaan: vankilaan. Ensin he jättävät turhat lääkkeet pois ja treenaavat salaa kuntosalilla, sitten on täydellisen rikoksen aika. 

Rollaattorit ja ikä ovat mainiot naamioitumistarvikkeet. Vanhukset huomataan mutta heitä ei epäillä. Eikä heti uskota, kun he menevät poliisilaitokselle tunnustamaan rikoksen ja tiedustelemaan pääsyä vankilaan. Älli heillä pelaa varsin mainiosti, joten he pystyvät vakuuttamaan poliisin syyllisyydestään. Asiat eivät kuitenkaan etene ollenkaan niin kuin he ovat odottaneet.

Hetkeä myöhemmin Märtha käveli viesti mukanaan metron lähellä olevalle postilaatikolle. Hän katsoi laatikon suuaukkoa pitkään ennen kuin sujautti kirjeen aukosta sisään. Sitten hän taputti postilaatikkoa muutaman kerran ja tajusi yhtäkkiä, kuinka paljon häntä hermostutti. Nyt ei ollut kyse mistään pikkunäpistyksestä. He olivat valinneet rikollisen polun, eikä siltä ollut paluuta. Heistä oli tullut rikollisia. Hän maisteli sanaa suussaan matkalla takaisin hotelliin. Rikollinen... kuinka jännittävältä se kuulostikaan! Hänen olisi tehnyt mieli tanssahdella iästään huolimatta, ja hänet valtasi samanlainen innostus kuin muinoin nuoruudessaan. Hän oli saanut uutta sisältöä elämäänsä ja iloitsi ajatellessaan seteleillä täytettyjä kauppakasseja. Olisi ollut paljon tylsempää saada rahat suoraan pankkitilille. Nyt he pääsisivät risteilylle pitämään hauskaa ja saisivat lisäksi kokea sen, kuinka jännittävää olisi yrittää kuljettaa lunnasrahat kotiin kenenkään huomaamatta. Kuinka moni hänen ikäisensä sai olla mukana vastaavan luokan seikkailussa?

Kirja nappasi nopeasti mukaansa. Pidin siitä, kuinka vanhukset vetävät kaiken överiksi. Kun on luullut lukeneensa kaiken, tulee vielä uusi käänne, entistä kahelimpi.

Pidin myös viisikon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta toisiaan tukemalla - ja yhdessä naukkaillen - he pärjäävät. Kun jotakuta epäilyttää tai hirvittää, hänelle perustellaan mitä ollaan tekemässä ja miksi, samalla painottaen mikä hänen osuutensa ja merkityksensä on, kuinka tärkeä hän on. Ystävyyden seassa on vähän kipinöintiäkin...

Jonkin verran kirja ottaa kantaa vanhusten oloihin, etenkin siihen kuinka kallista on asua kodissa, jossa jokainen palvelu maksaa. Varsinkin yksityisellä puolella, jossa tietenkin tavoitellaan myös huomattavia voittoja omistajille. Enemmän kyseessä on kuitenkin kepeä ja hyväntahtoinen tarina yhdenlaisista jääräpäistä, jotka saavat hassun idean ja säntäävät sitä toteuttamaan. 

Kakkus, kiitos! on saamassa jatkoa, ruotsiksi on ilmestynyt Låna är silver, råna är guld, joten suomennos saattaa olla jo tekeillä. Luulenpa lukevani senkin, sillä ykkösosa oli varsin riemastuttava kokemus.

Keinutuolikoplaa on luettu muuallakin, arvion ovat tehneet ainakin Arja, Nina, Norkku ja Krista.

Art Housen, Jalavan ja Tietosanoman jouluinen illanvietto

Riemastuin löytäessäni sähköpostista kutsun Art Housen, Jalavan ja Tietosanoman joulujuhlaan. Ensimmäinen kutsuni ikinä! Siis sellainen joka tuntui henkilökohtaiselta, juuri minulle osoitetulta. Vaikka en vielä ihan täysin osaa mieltää itseäni median edustajaksi :) Olin kutsusta iloinen ja mikä parasta, tällä hetkellä asun riittävän lähellä Helsinkiä voidakseni osallistua tapahtumiin. 

Toissapäivänä eli tiistaina 9.12 suuntasin suoraan töistä bussilla Helsinkiin. Tiesin, missä Bulevardi on niin ei tarvinnut jättää etsimisaikaa vaan saatoin kuljeskella rauhassa ja katsella näyteikkunoita. Yrittää keksiä joululahjoja... Kuudeksi suuntasin kustantamojen toimistoon, jossa oli hyvin lämmin vastaanotto. Olin hyvin innokas ja ensimmäisenä paikalla, joten ennätin jutella hetken kustantamojen väen kanssa. Keskusteltiin tietenkin bloggaamisesta ja kirjoista, mutta sain ujutettua mukaan myös juoksuharrastukseni ja kirjastotyön :)

Istuin samassa pöydässä kolmen toimittajan kanssa, lisäksi siinä oli koko ajan vaihtelevasti yksi tai kaksi kustantamoiden edustajaa. Aluksi syötiin, pääruokana oli hirvikäristystä. Hirvi oli toimitusjohtaja Heikki Haavikon saalis ja metsästetty Siuntiosta; sinne on kotoani parikymmentä kilometriä eli voi puhua lähiruuasta :) Jälkiruokakin oli täysosuma, pipareita homejuustolla ja marmeladilla sekä viinirypäleitä. Ei ole montaa päivää siitä kun töissä puhuin että aprikoosimarmeladi voisi toimia pipareiden kanssa... Keskustelu oli mielenkiintoista. Iloitsen omasta osuudestani, etenkin siitä että sain tuotua muiden tahojen tietoon kirjastolaisen näkökulman kirjan lyhyeen elinkaareen. Onhan se kurjaa, kun joku kirjasarja jää vajaaksi sen takia ettei kadonneen tai hajonneen kirjan tilalle saa uutta. Tavarantoimittaja myy ei-oota jo muutaman vuoden ikäisistä kirjoista. Hankinnat on kilpailutettu, eli jos kaivattu kirja löytyy nettidivarista niin joka kerta on kysyttävä kirjastonjohtajalta lupa saadaanko ostaa. Sitä paitsi divareiden lasten- ja nuortenkirjatarjonta on kohtalaisen heikko. Ehkä lanu-kirjoja luetaan eikä niistä haluta luopua :) On siis sattuman kauppaa, löytyykö kaivattua kirjaa, vieläpä niin hyväkuntoisena että sen voi laittaa lainattavaksi.

Ruuan jälkeen oli kevään kirjojen esittelyä. Nana Sironen esitteli kaunokirjat ja Urpu Strellman tietokirjat. Muutama kirja kiersi pöydissä. Jukka Kemppinen kertoi isänsä löytöretkistä Lappiin ja valtaisasta määrästä tämän keräämää arkistomateriaalia. Kemppinen on kokoamassa niitä kirjaksi, luvassa on kuulemma paljon täysin uutta tietoa, muun muassa Lapin sodasta. Esityksen jälkeen kiertelimme katsomassa aiemmin julkaistuja kirjoja. Lähtiessä jokainen sai mukaan Björn Hedensön uutuuskirjan Hyvä uni: mitä se on ja miten sitä saa? Mutta minäpä sain toisenkin kirjan... Kerroin tekeväni kasiluokkalaisille genrekirjavinkkauksia. Suuri tarve olisi kauhukirjalle, joka sopisi yläkouluikäisille. Lastenosaston kauhukirjat ovat usein liian lällyjä, ja aikuistenosaston liian paksuja. Sanoin, että suosio olisi varmasti suuri noin 120-sivuiselle väljäfonttiselle kauhukirjalle, jossa pääosassa on nuoria. Heti tuli kommentti että Art Houselta on pari vuotta sitten ilmestynyt Vivika. Kirja haettiin näytille niin totesin sen näyttävän houkuttelevalta. Kysyin tietysti ottavatko kirjan takaisin vai saanko pitää sen... Sain pitää, merkittiin arvostelukappaleeksi.

Edelleen silti huutelen nuorisokauhun perään. Ei mitään vampyyriromantiikkahömppää täysi-ikäisyyttä lähestyville tytöille, sitä on jo riittämiin...

Mutta kiitos kustantamoille mukavasta illasta :)

Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine

Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine
Like 2014
269 s.

Kun näin kirjastossa Esko Roineen elämäkerran, se oli lainattava heti. Viimeisintä kolmea kuukautta lukuunottamatta olen koko ikäni asunut Pirkanmaalla; kahdessa pienemmässä paikassa sekä Tampereella, jossa Roineen klaani on lähestulkoon pyhä asia. Ydinperheeksi voidaan ajatella Esko vanhempineen ja sisaruksineen. Heistä lähes kaikki ovat omistaneet elämänsä teatterille. Sieltä ovat löytyneet puolisot, ja sinne ovat jälkipolvetkin suuntautuneet. 

Esko Roineen ura on siinä mielessä poikkeuksellinen, että hän on ollut vuosikymmeniä samanaikaisesti sekä näyttelijä että hallinnollisissa tehtävissä. Rooleja hänellä on tehtynä - tietenkin - valtaisa määrä, niin teatterissa kuin televisiossa. Kirjassa hän kertoo monista hahmoista, miltä sitä tuntui esittää. Samalla kuvataan mielenkiintoisesti, mitä lavalla ja kulisseissa tapahtuu. Mitä kujeita näyttelijät tekevät toisilleen, kuinka erilaisia eri ohjaajat ovat, miksi joskus näytelmiä tehdään miehityksellä josta tiedetään ettei se ole paras mahdollinen.

Paljon kerrotaan myös teatterinjohtajan työstä. Roine on ollut sekä Tampereen Teatterin että Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Hän muistelee talojen toimintatapoja sekä vuosikymmeniä kestäneitä - ja edelleen jatkuvia - taloudellisia haasteita. Lisäksi hän muistelee, millaista on ollut toimia samaan aikaan sekä johtajana että yhtenä näyttelijöistä. Kaksoisrooli ei ole ollut helppo.

Helppoa ei ole ollut myöskään teatteritalojen ulkopuolella. Roine pohtii avoimesti suhdettaan lapsiinsa, ja sanoo olleensa heidän lapsuusaikanaan liian vähän kotona. Kaksi avioeroa ja niistä ensimmäiseen liittyneet huoltajuuskiistat eivät ole auttaneet asiaa. Lisäksi hän on ollut huono sanomaan ei, jolloin jos jonkinlaiset projektit ovat seuranneet toisiaan ja välillä limittyneet. 

Mielenkiintoista oli lukea Roineen tiestä pois isänsä varjosta. Eero-isän kuollessa hän oli reilu parikymppinen, ja ensimmäiset pikkuroolit oli jo tehty. Isä on ollut maineikas teatterintekijä, ja lisäksi hän kävi vaikka missä kissanristiäisissä viihdyttämässä väkeä. Kun isä oli kuollut, Eskoa yritettiin istuttaa tämän saappaisiin. Silloin hän sanoi ei, hän ei lähde viihdyttäjäksi, hän ei aio tehdä samaa ja samanlailla kuin isä. Vähitellen vuosien saatossa isän valta haalistui ja Esko tuli tunnetuksi omana itsenään.

Pidin kirjasta, pidin sen avoimuudesta mutta myös siitä että se pysyy asialinjalla. Roine kertoo omista virheistään ja elämänsä kipupisteistä avoimesti, tavalla josta käy ilmi että ne on käsitelty. Toisinkin olisi voinut toimia mutta turha jossitella. Muiden ihmisten ongelmia tulee ajoittain esiin mutta ne ohitetaan nopeasti. Ketään ei mustamaalata, ei vaikka he olisivat aiheuttaneet hankaluuksia koko tiimille tai tuotannolle. Tulee olo, että Roine haluaa sanoa ihmisistä vain hyvää.

Edellä mainittuun liittyy asialinjalla pysyminen. Roine on työskennellyt kymmenien maankuulujen näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa, joten hänellä olisi varmasti monta mehevää juttua kerrottavana. Kenenkään yksityiselämää ei repostella - onneksi. Kaikki hupaisat tapahtumat liittyvät teatterityöhön. Kommelluksia on paljon, mutta vielä enemmän sitä että yritetään saada lavakaveri hämmennyksiin tai repeämään nauruun. Tälläkin ratkaisulla lukija saa lisää kosketuspintaa moniin julkkiksiin. 

Vaikka Roine on jäänyt eläkkeelle teatterinjohtajan pestistä sekä luopunut luottamustehtävistä, hän ei ole malttanut jättää teatteria. Uusia rooleja pukkaa kovaa vauhtia, ja mikäs siinä, antaa mennä vaan niin kauan kuin terveyttä riittää. Tästä tosin hänen vaimonsa saattaa olla eri mieltä... Mutta ei auta, mies on tunnettu ja rakastettu esiintyjä niin työ jatkuu. Ehkä on niin että molemmat tarvitsevat toisiaan, Roine yleisöä ja yleisö Roinetta.

Kirja on luettu myös Kulttuurishokki-blogissa.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi 2014
221 s.

Niinhän siinä sitten kävi, että Särkyvää piti lukea yhdellä istumalla alusta loppuun. Huvittava mutta silti kauhean surullinen tarina vangitsi heti alussa ja piti otteessa koko ajan. 

Teemu on elämässään epäonnistunut, ei omasta vaan muiden mielestä. Vaimo on heittänyt hänet ulos avioliitosta ja ilmoittanut ettei Teemu näe lapsiaan enää ikinä. Isänsä vanhalla Ladalla - taattua 70-luvun teknologiaa - Teemu aloittaa ajomatkan kohti Espanjaa, kohti härkäjuoksua, kohti itsemurhaa. Mukanaan hänellä on pahvilaatikollinen tärkeitä tavaroita.

Jo alkumatkasta Teemu saa seuraa. Tien varrelta hän poimii matkaan liftarityttö Agnesin. Tällä ei tunnu olevan tarkkaa määränpäätä, joten he menevät Espanjaan saakka yhdessä. Matkanteolla on kiire, mutta samalla ei ole.  Härkäjuoksu on tiettynä päivänä, mutta aikaa on riittävästi pysähdellä siellä täällä, ihmetellä matkakumppania, pohtia elämää, muistella hyvää ja huonoa, perustella miksi itsemurha pitää tehdä Lasse Viren - shortsit jalassa. 

Teemu istuu kiviaidalla, sisilisko vilahtelee kivien välistä ja näyttää kymmeneltä. Jos liskon häntään saisi sidottua punaisen langan, sen reittiä pystyisi seuraamaan.

Sisiliskon kivenkoloihin ja särmiin säkkäröimä punainen lanka piirtäisi miehen elämän. On siinä alku ja loppu ja helvetisti kiemuraa välissä.

Kunnia takakansitekstin tekijälle, se on hyvä, osuva ja houkutteleva kuvaus kirjasta. Sen perusteella odotin paljon, ja ilokseni voin myöntää että odotukset ylittyivät. Särkyvää on erinomainen kertomus Teemusta, oman elämänsä yksinäisestä (anti)sankarista. Se herättää miettimään, miksi jotakuta pidetään epäonnistujana, miksi pitää täyttää tietyt kriteerit tullakseen hyväksytyksi. Samalla se muistuttaa, että yhden totuus voi olla täysin toisenlainen kuin jonkun muun.

Kirjasta on blogattu (ja tykätty), muun muassa blogeissa Tarinoiden taikaa, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Lumiomena ja Booking it some more.