sunnuntai 15. maaliskuuta 2026

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.





Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla
näyttää yhtä säälittäviltä,
miltä musta tuntuu sisällä.
Syötän ne pullonpalautusautomaatille,
joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 
Vilkaisen sen vieressä olevaa 
lahjoituslipasta
ja pienen hetken harkitsen työntäväni
alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 
takaisin maan pinnalle. 
Ehkä vielä joskus
koittaa se päivä,
kun voin mitään ajattelematta työntää sinne
minkä kokoisen tahansa pullokuitin.
Mutta tänään
ei pullokone syö mua paremmin,
    joten lahjoituksen sijaan
    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut

lauantai 14. maaliskuuta 2026

Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 





Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".

maanantai 2. maaliskuuta 2026

Silvia Avallone: Musta sydän

 

Silvia Avallone: Musta sydän

Italiankielinen alkuteos Cuore nero (2024)

Suomentanut Laura Lahdensuu 

Aula & Co 2026

423 s. 



Marraskuisena maanantaina kolmekymppinen Emilia ja hänen isänsä kapuavat raskasta polkua kohti Sassaiaa. Juuri vankilasta vapautuneesta Emiliasta tulee vuoristokylän kolmas asukas hänen asettuessaan edesmenneen isoäitinsä taloon. Naapurin Brunon kanssa heille syttyy välittömästi suhde, jossa fyysinen puoli on vahva mutta henkinen etäisyys valtava. Molemmilla on traumoja, joita ei ole helppo käsitellä yksin eikä yhdessä.

Kylän kolmas asukas, ikivanha Basilio, tunnistaa Emilian. Hän ottaa tämän apulaisekseen korjaamaan kirkon maalauksia mutta ei kerro tämän menneisyydestä kenellekään. Alman kylä, josta polku Sassaiaan alkaa, on huomannut uuden tulokkaan ja suhtautuu tähän epäluuloisesti. Tänne ei tulla, täältä lähdetään pois. Joten miksi punatukkainen muukalainen tekee toisin? 

Vähitellen sekä Emilian että Brunon elämäntarinaa kuoritaan auki. Toinen on tehnyt rikoksen, toinen on rikoksen uhri, ja kysymys kuuluu voiko niistä lähtökohdista saada kestävän ihmissuhteen? Pystyykö kumpikaan antamaan anteeksi itselleen ja muille?  

Itse asiassa kaikki oli päättynyt jo aikaa sitten. Rapistuneet eläinsuojat ja votiivikappeli, jonka musta Madonna oli rajuilmojen runtelema - isä ja tytär eivät olleet näkevinään siellä täällä polun liepeillä erottuvaa hylkytavaraa. He hikoilivat, kulkivat mitään puhumatta. He olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikausia, niin kauan, että pelkäsivät nyt sen murenevan palasiksi, jos he vaihtaisivat sanankaan. Märät lehdet peittivät kapeaa polkua niin paksuna kerroksena, ettei heidän askelistaan kuulunut rasahdustakaan. Vain sydämet hakkasivat korvia huumaavasti. Kumpikin kuunteli uupumuksesta, liikutuksesta ja pelosta jyskyttävää sydäntään, ja puiden juuriin, oksiin ja kaikkialle leviävä hiljaisuus tuntui vain vahvistavan sen sanomaa: elossa. 

Alussa tykkäsin tästä tosi paljon, välissä meinasin vähän uupua ja sitten innostuin taas. Uupumus tuli ehkä siitä toisteisuudesta, että Bruno tietää Emilian valehtelevan mutta ei uskalla kysyä, ja Emilia puolestaan pelkää Brunon hylkäävän hänet jos saa tietää. Välillä on niin loputonta kiertelyä, missä ei päästä asiassa mihinkään, ei eteen ei taakse. Jostain syystä melkein kaikki henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, vain Emilian isä ja Marta herättivät jotain lämpimiä tunteita. 

Tapahtumapaikat ovatkin sitten sitäkin kiinnostavampia. Pienen pieni Sassaia on tosi persoonallinen ja sympaattinen. Siellä ei ole mitään, vaan kaikki on haettava Almasta tai kauempaa, mikä tarkoittaa raskasta alas- ja ylöskapuamista joskus hyvinkin painavien kantamusten kanssa. Alma tuntuu rutiineihinsa juuttuneilta, ja pelottavan tutulta pikkupaikkakunnalta jossa vieraisiin kasvoihin suhtaudutaan pikemminkin karsaasti kuin uteliaaksi. Vankila on samaan aikaan sekä lannistava että kannustava paikka. Toisaalta se tarjosi Emilialle mahdollisuuden opiskella hyvinkin pitkälle, samalla virhe tarkoitti usein eristystä tai pahimmillaan siirtoa toisaalle. Vankilasta hän löysi ystäväkseen Martan, josta on paljon apua myös silloin kun Sassaiassa tulee ylivoimaisia vaikeuksia.  

Tarina on koskettava. Parasta antia on mielestäni se, kuinka Emilia ja Bruno joutuvat kohtaamaan elämänsä pahimmat tapahtumat mutta saavat kerättyä palaset kasaan ja vahvistuvat. Suhde on niin vimmainen että se repii molemmat hajalle kerta toisensa jälkeen, mutta rakkaus on voimakas liima. Kun lopulta saavutetaan hauras tasapaino, ei kukaan, ei henkilöhahmo eikä lukija voi tietää, kauanko se kestää. 

Heti lukemisen jälkeen on siis vähän kaksijakoiset tunnelmat, mutta samaan aikaan on sellainen olo että tarina jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan lopusta olen ilahtunut, se olisi voinut olla vaikka millainen mutta olen iloinen että se on mikä on. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirjassa tanssitaan".