Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka
Into 2019
344 s.

Matkakertomukset ovat aina kiinnostavia, joskin, mitä kauemmin sitten reissut on tehty, sitä enemmän ne muistuttavat seikkailuja. Kuten Mies ja merilehmä, jossa päästään 1700-luvulle Beringin retkikunnan mukaan kohti Alaskaa. Mukana on saksalainen luonnotutkija Georg Steller, mies jolle luonto oli intohimo ja jonka uteliaisuus oli lähes pohjaton.

Tutkimusmatkat ovat tuolloin olleet aina sekä hankalia että vaarallisia. Hankalia siksi, koska usein on tarvinnut paitsi hankkia tarvikkeita matkalle myös rakentaa laiva jossa lähteä merelle. Tässä tapauksessa matkaan lähdetään Siperian perukoilta, eli lähtöpaikalle on matkustettava tuhansia kilometrejä, maastossa jossa ei ole teitä, aikana jolloin ei kulje junia. Kuten Koivisto toteaa, eräänkin tutkijan yksi ainoa tutkimusretki kesti valmisteluineen kuusitoista vuotta. 

Vaaroja tulee monesta suunnasta. Eletään aikaa, jolloin taudit leviävät helposti. Siperia on harvaan asuttua ja köyhää aluetta, jolloin ryöstelyt ja väkivalta ovat uhkana. Meriä ei ole vielä tutkittu läpikotaisin, joten kartat ovat puutteellisia, jopa virheellisiä. Uusia alueita löydettäessä (ja valloitettaessa) kohdataan alkuasukkaita, joista ei voi tietää löytyykö yhteistä kieltä tai elekieltä vai onko odotettavissa väkivaltaa. 

Stellerin merimatkan kohtalokkuus tulee siitä, että kartta on epätarkka, sää epäsuotuisa ja laivan miehistö keripukin kourissa. Retkue purjehtii seitsemän viikkoa Alaskaan, missä Stellerin epätoivoksi hänellä on vain muutama tunti aikaa kerätä näytteitä ennen paluumatkan alkamista. Matka etenee hitaasti, ja kaiken huipuksi laiva Pyhä Pietari ajautuu karikkoon. Miehistön on rantauduttava, ja pettymyksekseen he huomaavat osuvansa asumattomalle saarelle, juuri ennen talven tuloa. Steller on onneksi neuvokas mies, ja niinpä henkiinjääneet pystyvät suojautumaan, hankkimaan ruokaa ja kuukausien päästä rakentamaan laivan. Kotimatka voi lopulta alkaa. 

Bering on jo hyvin sairas. Hänet tuodaan laivalta varovaisesti kantotuolissa, ja hänelle laitetaan purjekankaalla peitetty suoja yhteen maakuoppaan. Päivä on kolea ja sataa lunta. Steller käy Beringin luona ja hämmästyy tämän mielenrauhaa. He keskustelevan tilanteesta, ja Bering tiedustelee Stellerin mielipidettä. Steller kertoo havainnoistaan ja ilmaisee käsityksensä, että he ovat joutuneet saarelle, jossa ei asu joko lainkaan tai korkeintaan asuu vain hyvin vähän ihmisiä. Kamtsatkan rannikko ei kuitenkaan voi olla kaukana, Steller arvelee, sillä hän on löytänyt rannalle ajautuneet ikkunapuitteet, ristikkoikkunan, joka oli selvästi venäläisen puusepän työtä. Toisaalta rannalle oli ajautunut myös metsästäjän ketunloukku, jossa ei ollut käytetty rautaa, mikä taas viittasi Amerikan alkuperäisväestöön. Ilmeisesti myöskään Amerikka ei ole kaukana.

Tykkäsin tästä kovasti, yhtään ei haitannut etten ollut koskaan kuullutkaan Stellerin nimeä. Koivisto kertoo mukaansatempaavasti 1700-luvun tutkimusretkistä, vallanpitäjien asenteista, akateemisista kiistoista, luonnonmullistuksista ja niin edelleen. On ollut todella hurjaa, miten kauan on mennyt yksittäisen tutkimusmatkan valmisteluihin, ja myös miten tiedonkulun hitaus on aiheuttanut väärinkäsityksiä ja viivästyksiä. Helsingissä on muuten Luonnontieteellisessä museossa stellerinmerilehmän luuranko, liki ainoa kokonainen maailmassa. Muitakin on, mutta ne on koottu yhteen useasta eri luurangosta. 

Koivisto on saanut hienon kirjan tehtyä, vaikka tehtävä ei liene ollut helppo. Stelleristä on kirjoitettu vähän, lisäksi hän kuoli suhteellisen nuorena joten hänen itse kirjoittamaansa aineistoa ei ole massiivista määrää. Suureen tutkimusmatkaan liittyvää muistitietoa on kirjattu ylös, mutta vuosikymmeniä matkan jälkeen. Ja kuten tapana on, ihmiset helposti muistavat valikoidusti kirjoittaessaan sellaisesta, missä ovat itse olleet mukaan.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä viimeisen puuttuvan kohdan 22, "ilmastonmuutosta käsittelevä kirja". Kirja loppupuolella pohditaan ilmastonmuutosta ja muistutetaan, mitä kaikkea siitä aiheutuu. Moni on kuullut että jäätiköt sulavat, mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi että sulaminen vaikuttaa joihinkin lajeihin, jotka kenties katoavat jolloin jotkut muut lajit jäävät ilman ravintoa. Vaihtoehtoja on vähän: sopeutua, muuttaa muualle ja sopeutua sinne, tai kadota. 1700-luvulla ihmiset ajattelivat, että jos tapetaan kaikki nämä täällä olevat tämän lajin eläimet, niin niitä on varmasti jossain muualla. Nyt Maapallo on pienempi, ja vaikka kaikkia lajeja ei ole vielä löydettykään, varsinkin isommista lajeista ollaan varsin hyvin selvillä, missä niitä elää. 

Mies ja merilehmä on luettu myös blogissa Lukihäirikkö.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings (2018)
Suomentanut Sirje Niitepõld
Sammakko 2018
213 s.

Kun poikani on kyllin vanha, mikä saattaa hyvinkin olla vasta kun minua ei enää ole, hän voi saada tästä kirjasta pieniä totuuden palasia tarinaan siitä, kuka hänen isänsä oli, niistä intohimoista ja puutteista, joita hänen isänsä tunsi, ja viime kädessä siis siitä, mistä me molemmat tulemme. Ajattelen paljon omaa isääni, ja nyt kun häntä ei enää ole, pohdiskelen sitä, kuka hän todella oli; kaivelen pieniä muistojen sirpaleita ja noukin totuuden luita raadosta, jonka luomiseen taidan itse olla syyllistynyt. Jos minulla olisi tämän kirjan kaltainen todistuskappale hänestä ja hänen elämästään, vaalisin sitä, joten toivottavasti kun poikani on utelias ja viimein valmis, hän ottaa kirjan käteensä ja saa tietää, että hänen isänsä rakasti ja menetti ja taisteli ja tunsi, ja toivon mukaan se merkitsee hänelle jotain.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21, "julkisuuden henkilön kirjoittama kirja", saadaan Suede-yhtyeen laulajan Brett Andersonin muistelmateos. Tai ehkä vasta ensimmäinen osa niistä, sillä tässä ollaan ajassa ennen bändin menestysvuosia - ja Andersonilta on tulossa uusi kirja suomeksi ensi keväänä. 

Kirjassaan Anderson kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Lindfieldin kylässä, elämästä sekä aikuistumisesta ja elämästä Lontoossa. Perheen isä on vannoutunut klassisen musiikin fani, joten luonnollinen seuraus on että Brett kiinnostuu punkista. Sisko tuo kotiin kitaran, jota Brett alkaa varovasti soittaa. Kliseisesti voisi sanoa, että loppu on historiaa - joskin siihen menee vielä vuosia aikaa. Alussa innostus on suurta, biisejäkin syntyy, mutta koska Geoff-bändi ei saa keikkoja niin bändiläisten kiinnostuu hiipuu. Musiikki ei kuitenkaan irrota otettaan, onneksi. Minulle ja monelle muulle olisi jäänyt iso aukko artistiketjuun, mikäli Brett Anderson olisi päätynyt työskentelemään kaupunkisuunnittelijana.

Riku Korhosen teksti kirjan alussa on minulle tuikitarpeeton. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, että joku suomalainen tunnettu henkilö puhuu itsestään samalla kun tiivistäen kertoo, mistä kirjassa on kyse, tässä lisäksi myös siitä mitä jotkut biisit hänelle merkitsevät. "Esimerkiksi 'Bentswood Boys', 'Young Men' ja 'Jumble Sale Mums' olivat lauluja, joita käytin toiveikkaan ilmapiirin ylläpitämiseen oman humanistinkohtaloni tuntuessa umpikujalta nousukauden röyhistämässä telekommunikaatio-Suomessa." Mitä sitten? Miksi tuon pitäisi kiinnostaa minua? Etenkin musiikista puhuttaessa kappaleet merkitsevät eri ihmisille hyvinkin eri asioita, tuovat hyvinkin erilaisia muistoja ja tunteita esiin, siksi tuntuu jotenkin turhalta lukea (muun kuin kappaleen tekijän) ajatuksia siitä, mitä mietteitä joku kappale tai levy herättää. 

Carlo Lucarelli: Almost Blue

Carlo Lucarelli: Almost Blue
Italiankielinen alkuteos Almost Blue (1997)
Suomentanut Tapani Kilpeläinen
Otava 2008
206 s.

Mietin, että olenkohan joskus lukenut tämän kirjan, tarina tuntui paikoitellen tutulta mutta siinä oli paljon myös uutta - tai sellaista, mitä en muista lukeneeni. Toki on mahdollista, että on olemassa muukin kirja, jossa henkilöhahmo kuulee ihmisten äänet väreinä. 

Bolognassa on meneillään kummallinen murhasarja. Joku tappaa opiskelijoita - ja ennen pitkää poliisi saa todisteita, joiden mukaan tekijä on edellisen murhan uhri. Miten saada kiinni murhaaja, kun ei tiedetä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa? Kello tikittää kaupungissa, jossa on 200 000 opiskelijaa. Grazia Negro saa apua sokealta Simonelta, mieheltä joka valvoo öisin kuunnellen ihmisten puheluita ja viestittelyitä. Simone on kuullut pahuuden äänen, mutta miten löytää äänelle omistaja?

- Helvetin huono tuuri, tarkastaja, Sarrina sanoi.

- Viereisessä elokuvateatterissa on meneillään ulkomaisten elokuvien katselmus, jossa on simultaanitulkkaus. Tämäniltainen leffa oli kuitenkin paskaa, joten monia katsojia alkoi vituttaa ja he tulivat tänne. Tietenkään he eivät vaivautuneet palauttamaan kuulokkeita.

Bolognan Teatro Alternativo on pieni amfiteatteri, jonka puoliympyrän muotoiset sementtiportaat laskeutuvat kohti puista lavaa. Valonheittimet valaisevat lavan, ja teatteria kiertävän korokkeen pylväiden välissä loistaa himmeitä valoja, mutta muuten koko teatteri on nyt vajonnut lähes täydelliseen pimeyteen, jossa näkyy vain mustia hahmoja, varjoja ja liikettä. Mutta tässä paksussa ja kiinteässä pimeydessäkin, joka ei kirkastu edes silloin kun silmät tottuvat siihen, ymmärtää, että se on aivan täynnä ihmisiä, kuten kaikki paikat Bolognassa iltaisin. 

Tämä oli pieni pettymys. Tarina olisi ehkä kaivannut sata sivua lisää. Simonen osuus on mielenkiintoinen, se mitä hän kuulee öisin ja mitä ajattelee ihmisistä ja elämästä. Murhat ovat ilmeisen raakoja, mutta niitä ei kuvata. Pidän tästä ratkaisusta, että ei kuvata sen enempää itse murhia kuin rikospaikkojakaan. Riittää kyllä, että kerrotaan että on paljon verta, kokenut dekkarilukija osaa kuvitella muun. 

Nuo asiat olivat hyvin, mutta mikään muu ei oikein toimi. Simonen ja murhaajan näkökulma kerrotaan minä-muodossa, mikä on alkuun hankalaa ennen kuin hahmottaa että tässä on kaksi eri minä-tyyppiä. Murhaaja tulee vähän tyhjästä, olisin kaivannut enemmän pohjustusta siihen, miksi tilanne meni siihen että hänestä tuli murhaaja. Grazia on naispoliisi, jota tietenkin mieskollegat tölvivät, jota tietenkin pomo vähättelee, joka tietenkin manaa puoli kirjaa sitä että on kuukautiset ja maha pömpöttää. Jos kerran naishahmo on pääosassa, niin voisiko hänestä tehdä vahvan eikä itkupilliä.

Luin tämän oikeastaan vain siksi, että saisin Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 48, "kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä". Vuosi käy niin vähiin, ettei oikein ollut aikaa etsiä muuta kirjaa. Ajattelin, että heikommankin dekkarin lukee välipalana, varsinkin kun sivuja on vähän.

Kaksi kadonnutta kylää: Tim Weaver: No One Home ja Camilla Sten: Staden

Tim Weaver: No One Home
Michael Joseph 2019
518 s.

Camilla Sten: Staden
Norstedts 2019
413 s.

Otin joulunpyhien lukemistoksi kirjaparin, jossa kummassakin selvitetään kokonaisen kylän katoamista. Toisessa kadonneita ihmisiä on yhdeksän, toisessa yhdeksänsataa. Toisessa mysteeri tapahtui kaksi ja puoli vuotta sitten, toisessa 60 vuotta sitten. Toisessa tapahtumia selvittää yksityisetsivä, toisessa viisi dokumentintekijää. Mielestäni oli hauska sattuma, että tänä vuonna kaksi kirjailijaa kahdesta eri maasta kahdella eri kielellä on päätynyt kirjoittamaan tapauksessa, jossa joukko ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä. Sattuupa molemmissa olemaan vielä sivuhenkilö, jolla on syntymämerkki silmän alla. 

No One Home kertoo kadonneiden etsimiseen keskittyneen yksityisetsivä David Rakerin yrityksestä selvittää, mitä Black Galen kylässä tapahtui kaksi ja puoli vuotta sitten. Neljän talon asukkaat, kahdeksan aikuista ja yksi nuori, katosivat, mukanaan vain lompakot ja puhelimet. Puhelimia ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen, ei myöskään pankkitilejä. Kylästä ei löytynyt mitään johtolankoja, ei vieraita renkaiden- tai jalanjälkiä, ei jälkiä tappelusta, ei mitään. Yhden pariskunnan aikuinen poika on ottanut yhteyttä Rakeriin ja pyytänyt tätä apuun. Raker ottaa tehtävän vastaan, apunaan maailmalle kuollut mies, jonka täytyy piileskellä kaikilta muilta paitsi Rakerilta. Kaksikko löytää kylästä yhden jutun, joka saattaa heidät tapahtumakulun jäljille. Tapahtumia seurataan Rakerin näkökulmasta nykyhetkessä. 

Staden sijoittuu Silvertjärnin kylään, jonka asukkaat katosivat vuonna 1959 - yhtä vauvaa lukuunottamatta. Dokumentaristi Alice on kerännyt somessa rahaa projektiin, jonka tarkoituksena on tuottaa filmi kylästä, ja toivottavasti samalla löytää johtolankoja siihen, mitä kylässä tapahtui. Alicen isoäiti oli kotoisin kylästä, ja hän menetti vanhempansa ja siskonsa. Alice on elänyt koko ikänsä kuunnellen isoäidin tarinoita Silvertjärnistä ja lukien tämän siskon lähettämiä kirjeitä. 

Kun viisikko saapuu Silvertjärniin, melkeinpä samantien alkaa tapahtua kummia. Autio kylä luo oivat olosuhteet jopa hieman kauhumaiselle tunnelmalle, jossa näkyy hahmo pimeässä, kuuluu ääniä niin  seurueen radiopuhelimista kuin autiosta koulutalosta ja niin edelleen. Unohtamatta ränsistymisen ja kasvien villiintymisen aiheuttamia lukuisia mahdollisia onnettomuuspaikkoja. Tätä tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä Alicen kautta ja vuonna 1958-1959 Elsan (Alicen isoisoäiti) kokemana sekä Ainan (Alicen isoäidin sisko) kirjeissä. 

Molemmat kirjat olivat sellaisia, että niitä oli pakko lukea eteenpäin, vaikka välillä koittikin sivusilmällä katsoa jouluelokuvia. Ne eivät kuitenkaan olleet täyskymppejä. No One Home oli enemmän makuuni, pidin juonen koukeroista ja siitä, että yhden hahmon kohdalla on loppuun asti epäselvää, kenen puolella hän on, onko hän hyvis vai pahis. Sivujuoni alkaa vuodesta 1985, loppuun luettua voi todeta että se on perusteltua, mutta se olisi saanut saada yhtymäkohtia pääjuoneen aiemmin, nyt se tuntuu irralliselta melkein loppuun asti. Pääpahiksen tekemät jutut eivät ole ainutlaatuisia, olen lukenut vastaavaa aiemmin, mutta kirjassa on riittävästi yllätyksellisyyttä.

Staden oli siinä mielessä kysymysmerkki, että Camilla Sten on aiemmin kirjoittanut äitinsä Vivecan kanssa nuorille dekkarisarjan, jossa on yliluonnollisuutta. Olin siis hiukan skeptinen, mietin että noinkohan kylään saapuvia odottaa yhdeksänsadan zombin joukko. En tykännyt hahmoista yhtään, mikä osittain lienee ollut kirjailijan tarkoitus (loppusanoissa hän kertoo pelkäävänsä sitä, että lukijat lähettävät postia haukkuen henkilöhahmot). Kuitenkin katoamistapaus, autio kylä ja Elsan kokemukset ovat sellaisia, että minun oli pakko lukea eteenpäin jotta saan tietää mistä on kyse. 

Staden on ilmestymässä keväällä nimellä Kadonnut kylä. Uskoisin, että myös No One Home käännetään suomeksi jossain vaiheessa. Weaverilta on aiemmin suomennettu Uhri, ja keväällä on tulossa Kadonneet jäljet. Ei ole mitään syytä, miksi ei hänen muitakiin teoksia käännettäisi. 

No One Home saa mennä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35, "kirjassa on yritys tai yrittäjä". Raker ei varsinaisesti tunnu pyörittävän etsivätoimistoa, mutta hän lähtee etsimään kadonneita saatuaan pyynnön siitä, ja hän myös ottaa työstä maksun. 

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2014
335 s.

Tiedättekös mitä ajattelin aloittaa välipäivinä, kun joulu alkaa olla ohi mutta on vielä muutama päivä vapaata töistä? Kuvan vihje on aika selvä, aion lukea ensimmäisen Harry Potterin saksaksi :) En aio kahlata sitä läpi sanakirjan kanssa, vaan suomennoksen. Olen aiemmin lukenut yhden kirjan saksaksi (Wladimir Kaminerin lyhyitä kertomuksia elämästään Saksassa), siinä tarvitsin sanakirjaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Järkeilin, että kielen opiskelua on järkevää kokeilla myös näin, että lukee tuttua tarinaa tukenaan tarinan suomennos. Aikoinaan luin neljä ensimmäistä Potteria suomeksi, mutta en jaksanut odottaa loppujen kanssa vaan luin ne englanniksi. Äskettäin kuuntelin tätä ykkösosaa äänikirjana töissä, kun tarkistin levyjen toimivuutta.

Tiedättekös mitä kuulin yhdeltä opettajalta tässä taannoin syksyllä? Hän oli puhunut Harry Potterista, ja oppilaat olivat ihmetelleet että kuka se on. Todella hämmentävää! Huomioiden, että tämä ykkösosa on ilmestynyt 20 vuotta sitten, joten sen on ehtinyt lukea kaksikin sukupolvea. Ja ajatellen, että sekä kirjat, äänikirjat että elokuvat ovat koko ajan lainassa kirjastosta, olen kummastunut että jostain löytyy nuoria, jotka eivät tiedä kenestä on kyse. 

En aio tähän tehdä juonireferaattia, oletan että postauksen lukijat tuntevan tarinan orpopojasta, joka tuodaan vastentahtoisten sukulaisten hoiviin vauvana, ja vuosia myöhemmin hän aloittaa taipaleensa Tylypahkan velhokoulussa. Rowling on ollut uranuurtaja siinä, että sarjan jokainen osa käsittelee yhtä lukuvuotta koulussa. Eli ison tarinan sisällä on monta pienempää, niin että jokainen kirja päättää yhden tarinan. Seuraava osa ei ala, eikä sen tarvi alkaa siitä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. 

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley julki takaisin heidän ohitseen iho paperipussiin kääritty donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

"Potterit, niin juuri, niin minä kuulin -"

"- aivan, heidän poikansa, Harry -"

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisaibta vaieta. 

Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa - jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Voi herra Dursley, tietäisitpä vaan kuinka moneen kertaan tulet hermostumaan!

Harry Potterin kanssa on vähän sama kuin Muumien, kun on nähnyt elokuvaversion niin hahmot ovat alkaneet elää elokuvahahmojen näköisinä. En osaa päättää, onko se ok vai ärsyttävää. Toisaalta tarinan näkee päässään selvemmin, toisaalta omalle kuvittelulle ei ole tilaa. Ja huomio kiinnittyy ristiriitoihin, esimerkiksi professori McGarmiwa on kirjassa "pitkä mustahiuksinen noita, jolla oli smaragdinvihreä kaapu". Jos muistatte elokuvaversion hänestä, hän ei ole sen paremmin mustahiuksinen kuin vihreäkaapuinenkaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän mukaan, sopii kohtaan 38, "jossain päin maailmaa kielletty kirja". En löytänyt hirveästi lähteitä vahvistamaan tätä, esimerkiksi Wikipedia ja Potter-aiheinen sivusto kertoivat siitä mutta kummassakaan ei mainittu, mistä tieto on peräisin ja missä maissa kirja olisi kielletty. Löysin kuitenkin uutisen, jonka mukaan Potter-sarja on kielletty amerikkalaisissa kouluissa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
Ruotsinkielinen alkuteos Trollkarlens hatt (1958)
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 2009

Muumi-kirjat. Tulkoon vaikka mitä elokuvia ja tv-sarjoja, niin kirjoihin on aina palattava uudelleen. Tuntuu että niistä löytyy aina jotain uutta, jotain mikä on mennyt edellisellä lukukerralla ohi. Niistä löytyy aina oivalluksia, jotka pysäyttävät hetkeksi, hienoja lausahduksia jotka on luettava pariin kolmeen kertaan ennen kun voi jatkaa eteenpäin. Hahmoista löytyy joku puoli tai tapa, jonka on jo unohtanut. 

Kaikki edellä mainittu pätee myös Taikurin hattuun. Tarina on minulle tuttu, mutta yksityiskohdat ovat jo ehtineet unohtua tai jäädä sata kertaa esitetyn ja nähdyn tv-sarjan varjoon. Osa asioista palasi mieleen lukiessa, kuten Hemulin siirtyminen kasvien kerääjäksi, osa tuntui ihan uusilta, kuten Muumimamman ottamat päiväunet. Olin myös unohtanut, että vaikka hattu löytyy heti alussa, välissä on monenmoisia seikkailuja ennen kun Taikuri itse saapuu aivan kirjan lopussa. 

- Luolaan! hihkaisivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen yhteen ääneen.

- Niin, riippumaton nuora katkesi, selitti Muumipappa. Ja silloin Piisamirotta sanoi, että hän ei voinut enää ajatella ja että hän halusi luopua kaikesta. Te olitte panneet hiusharjoja hänen vuoteeseensa - ja niin poispäin. Ja niin hän muutti luolaan.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kalpenivat ja vilkaisivat toisiinsa katseessaan kauheata yhteisymmärrystä. Hattu! He ajattelivat.

- No, ei kai se ole kovin vaarallista, sanoi Muumimamma. Me teemme retken merenrantaan ja viemme samalla Piisamirotan ruoan.

- Merenranta on tavallinen, Nipsu kitisi. Emmekö voi mennä jonnekin muualle!

- Hiljaa, lapset, sanoi Muumipappa lujasti. Äiti tahtoo uida. Nyt me lähdemme.

Muumipeikon äiti ryntäsi pakkaamaan.

Hän keräsi huovat, kasarit, tuohta, kahvipannut, valtavasti ruokaa, aurinkoöljyä, tulitikut ja kaikki mistä, miltä ja millä syödään, hän pakkasi sateensuojan, lämpimiä vaatteita, vatsapulveria, vispilät, tyynyt, hyttysverkon, uimahousut, pöytäliinan sekä käsilaukkunsa. Hän touhusi edestakaisin ja mietti, mitä hän oli unohtanut, ja lopulta hän sanoi: - Nyt olen valmis! Voi miten ihanaa on levätä meren äärellä!

Muumipeikon isä pakkasi piippunsa ja ongenvapansa.

Voi Mamma parka, ei siitä kyllä mitään lepohetkeä tule, päinvastoin. Itselleni tuli kyllä mieliteko lähteä retkelle. Mistä tulikin mieleeni, että yhtenä vuotena pidimme ystävien kanssa joulupiknikin, levitimme huovan olohuoneen lattialle ja kasasimme piknik-eväät siihen. Hyvin toimi! :) Juomana oli tosin glögiä, ei vaapukkamehua. Eli retkeily ei suinkaan ole riippuvainen vuodenajasta tai ulkona vallitsevasta säätilasta, muumeilua voi harrastaa missä ja koska tahansa, se on vain asennekysymys. 

Janssonilla on taito saada pieneen sivumäärään paljon tapahtumia. Yksittäinen seikkailu tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä siihen on käytetty sivuja. Tässäkin on vaikka mitä, Muumipeikon muutos, munankuorista muotoutuneet pilvet, hattivatit, Tiuhti ja Viuhti, Muumitalon täyttävät kasvit... Ja jotenkin tarina on kirjoitettu niin, että lukijan on helppo sukeltaa mukaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 32, "kirjan nimessä on ammatti". 

Muumien myötä laskeudumme jouluun, ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille!

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Saga Egmont 2019

Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen

Hanna on nuori neito, kun hänen äitinsä menehtyy synnytykseen. Kokemus on - tietenkin - järkyttävä, etenkin kun Hanna oli kuoleman hetkellä pois kotoa. Kun tapahtuneesta kirjoitetaan äidin Juho-veljelle Amerikkaan, seuraa yllätys: Juho kutsuu Hannan New Yorkiin. Lähtemispäätös on suhteellisen helppo, koska Amerikkaan on lähtenyt moni muukin ja tarinat kertovat, että sieltä on helppo saada töitä. Hanna pääsee töihin luksushotellin keittiöön, ja sen jälkeen sisäköksi rikkaaseen saksalaisperheeseen. New Yorkissa on oma Finntown, ja siellä Haali jonne suomalaiset kokoontuvat viettämään aikaa. On ystävyyden ja rakkauden aika.

Viisi vuotta myöhemmin Hanna lähtee käymään Suomessa, tai käymään ja käymään, hän aikoo olla siellä vuoden. Sisarukset ovat kasvaneet, osa perustanut perheen, isä vanhentunut kovasti. Hannaa houkutellaan jäämään kotiin, mutta hänen elämänsä on nyt New Yorkissa - olisiko Suomessa hänelle töitä ja tulevaisuutta? Mutta kun hän on palannut Amerikkaan, hän huomaakin kaipaavansa takaisin Suomeen. Päätös on iso ja vaikea: minne hän kuuluu?

Pidin tarinasta pääosin. Välillä tuskastuin Hannaan, tai siis siihen kuinka kliseistä on kuvaus hänen tunteistaan miehiä kohtaan. Kyllä niin värisyttää ja heikottaa, että ihan ärsyttää. Maailmanmatkaajana, New Yorkin Suomi-neidoksi kruunattuna hän vaikuttaa kypsältä ja aikuiselta, mutta miesten kohdalla taantuu vapisemaan kuin haavanlehti. Argh! Tämä latisti jonkin verran muuten hienoa kuvausta 1920-luvusta ja sen ihmisistä niin Suomen maaseudulla kuin siirtolaisina Amerikassa.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 31, ”kirjassa kuljetaan metrolla”. Vaikka Hanna käyttääkin New Yorkissa enimmäkseen katujunaa, matkustaa hän myös maanalaisella.