lauantai 14. helmikuuta 2015

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat
Karisto 2014
413 s.








Reilu kolmekymppinen nainen ei ole varsinaista kohderyhmää Shell's Angles - sarjalle. Olinkin alkuun aika lailla epäluuloinen; toisaalta halusin lukea kirjat mutta samalla mietin onko niillä minulle mitään tarjottavaa. Kyllä oli ja on, paljonkin. Ykkösosan Shell's Angles luin viime vuonna alkusyksystä ja ihastuin. Kolme poikaa perustavat mopojengin, vaikkei heillä vielä mopoja olekaan. Mukaan saadaan yksi tyttö, ja kesä on täynnä odotusta sekä vauhdin hurmaa. Otin kirjan seiskaluokkalaisten kirjavinkkaukseen ja kävi niin, että heti ensimmäisen ryhmän oppilaat lainasivat kaikki kolme paikalla ollutta nidettä :)

Tämä toinen osa on vähintään yhtä hyvä, jos ei hivenen parempikin. Tässä mopojengin touhut menevät aiempaa enemmän överiksi, tosin letkeällä tavalla. 

Rudi, Samu ja Hane lähtevät suunnittelemattomalle mopomatkalle. Syynä on mikäs muu kuin nainen, tai siis tyttö. Rudi on ihastunut Hannaan, joka kesätöiden loputtua on lähtenyt kavereidensa kanssa Kalajoelle. Pojat keräävät Rudille bensarahaa tempuilla ja pääsevät pian matkaan. Kalajoki onkin sen verran kaukana että matkalle mahtuu vaikka mitä kommelluksia. Etenkin kun pojat samalla kuvaavat videoita teemalla "etpä tohi". Reissuun sisältyy niin lehmillä ratsastamista, lenkkimakkara uimahousuissa kuin kylmälaukkuun piilotettu ihmispää - ja paljon paljon muuta. Hauskuuden lomassa pohditaan vakavampiakin asioita, etenkin ihastumisia, seurustelua sekä flirtin ja uskottomuuden rajaa. 

Rudi kuitenkin huomasi muiden yllätykseksi kypäränsä likaisuuden ja putsasi sen huolellisesti ennen kuin uskalsi laittaa sen taas päähänsä. Vaikka kypärä puhdistuikin, jäi siihen silti hyvin voimakas haju, joka muistutti poikien rodeoratsastuskokeiluista lehmien kanssa. Saatuaan kamppeensa kasaan he jatkoivat taas matkaansa kohti Kalajoella odottavia kuuluisia hiekkarantoja.

Aurinko paistoi, liikennettä oli vähän ja kaikilla oli mukavan odottava ja iloinen tunnelma. Rudi muisteli ajaessaan Hannan lähettämää kuvaa, hänen hymyään ja vesipisaroiden kimallusta auringon lämmittämällä paljaalla ja ruskettuneella iholla. Hän joutui ajamaan hajun vuoksi letkan viimeisenä, mutta se ei haitannut, koska hän eli jo ajatuksissaan etukäteen niitä upeita, ikimuistoisia hetkiä, jotka hänellä ja Hannalla vielä olisi edessään Kalajoella. Tänään, tässä ja nyt Rudi oli onnellisempi kuin koskaan. Pahanhajuinen mutta onnellinen.

Jo vain, tässä on vallan mainio road trip aikuiseenkin makuun. Tuli kesää odottava fiilis, vaikkakin minä aion liikkua hiukan lyhyempiä matkoja ja polkupyörällä. Tietysti lukiessa tuli myös oma nuoruus mieleen, se kuinka kivaa oli mennä kaveriporukalla johonkin, esimerkiksi festareille junalla. Vapaus, yhdessäolo, eläminen hetkessä, luottamus siihen ettei elämä erota...

Kirja oli esillä vinkkauksessa, oppilaat katsoivat että kauhean paksu. Sanoin heille että verratkaapa ykkösosaan, se on pientä fonttia painettuna tiheään ja leveästi, tässä on väljä fontti isolla rivivälillä ja kapealla palstalla. Että paksussa kirjassa ei välttämättä olekaan isompi luku-urakka kuin ohuemmassa :) Uskon ja toivon, että sarja onnistuu poikien lukuinnon lisäämisessä.  


perjantai 13. helmikuuta 2015

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Glaskroppar (2014)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015







Huomasin kirjan kirjaston pikalainahyllyssä mutta en heti reagoinut. Mietin, haluanko lukea tämän. Olen lukenut Varistyttö-trilogian enkä lämmennyt sille hirveästi. Mielestäni kaikissa kirjoissa oli liikaa turhaa jaarittelua, toisaalta niissä oli myös liikaa mässäilyä inhottavuuksilla. Lasiruumiiden kansikuva on myös omiaan herättämään pohdiskelua, luenko vai en. Palasin sitten kuitekin hyllyn luo ja lainasin kirjan.

Oli paras päätös vähään aikaan.

Lasiruumiit on järisyttävän hyvä. 

Ruotsissa riehuu nuorten itsemurha-aalto. Jälki ei ole siistiä vaan nuoret riistävät hengen itseltään poikkeuksellisilla tavoilla. Kaikilla heillä on mukanaan korvalappustereot ja niiden sisässä vanha kasetti, kasetti jolla on juuri tälle nuorelle tehty kappale. Kappaleen on tehnyt Nälkä, josta kukaan ei tiedä varmasti, kuka tai mikä hän on. Hän esiintyy salaisilla keikoilla salaisissa paikoissa johdattaen faninsa synkkään, masentavan mustaan maailmaan.

Poliisi on ymmällään jäljittäessään Nälkää. Mistä oikein on kyse? Huumeista? Kostosta? Ikävystymisestä? 

Minuutti ja kaksi sekuntia blackebergiläiselle pojalle, jolla on huono itsetunto.
Vien mikrofonin huulilleni, rykäisen ja valmistaudun laulamaan hänen sielunmessunsa. 
Viillettävä iho. Hänen oma sanoituksensa ja viimeinen mitä hän kuulee ennen kuin tuska lopultakin katoaa.
Toinen säkeistö sama kuin ensimmäinen, ja minä vuoroin karjun, vuoroin kuiskaan sanomani. Sitä ei saa ymmärtää väärin, ja haluan kuvailla sanoja eri tunnetiloissa.
Viha on laki. Viha tahdon alaisuudessa. Viha on tahtoa.
Melankolia on surullisena olemisen armoa ja onnea. Melankolia on kapinaa ja vieraantumista, ja musta melankolia on syvää tyydytystä siitä että haluaa kuolla. Pyytää maailmaa painumaan helvettiin.
Poika nimeltä David on ymmärtänyt kaiken sen.

Tarinalla on monta kertojaa; se etenee niin poliisin, oikeuslääkärin, Nälän kuin nuortenkin näkökulmasta. Mielestäni se tuo kirjaan paljon lisää. Lukijan ei tarvitse yhdessä poliisin kanssa arvailla vaan hän saa lukea suoraan miltä nuorista tuntuu ja miksi he tekevät niin kuin tekevät. Nälän pään sisässä oleminen on aika hurjaa.

Henkilöhahmoista tuli sellainen piiri pieni pyörii - olo. Heidän väliltään paljastuu yllättäviä keskinäisiä yhteyksiä, tietenkin vähän kerrassaan kuten palapeliin kuuluu. Silti minulla ainakin oli  sellainen olo, että lukijana olen poliisia edellä. Ensimmäistä kertaa kävi niin, että arvasin syyllisen. En tyyliin "sen on pakko olla tuo" vaan ohimenevänä ajatuksena "se muuten voisi olla tämä".

Varistyttö-sarjan poliisit ovat jälleen mukana, joskin heidän roolinsa ovat hyvin erilaiset. Jeanette Kihlberg on virkavapaalla ja Jens Hurtig johtaa tutkintaa. Hurtigin sisar on tehnyt nuorena itsemurhan, joten tapaus koskettaa häntä syvästi. Hurtig on erinomainen valinta päähenkilöksi, hän on sympaattinen ja jotenkin rauhoittava. Hän myös uskaltaa olla peloissaan.

Lasiruumiit on uuden sarjan avausosa, kiinnostuksella odotan mitä jatkossa on luvassa. Tämä olisi toiminut yksittäisenä kirjana, onkin mielenkiintoista nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Toivon että jatko-osat ovat samaa tasoa, sillä tämä oli täysosuma.    

Kirjan ovat lukeneet myös Juha Mäntylä ja Annika, jotka eivät oikein lämmenneet. Hauskaa olla eri mieltä :)


torstai 12. helmikuuta 2015

Peter James: Want You Dead

Peter James: Want You Dead
Macmillan 2014
405 s.









Bongasin uusimman Peter Jamesin kirjastosta, en tajunnut että se oli jo ilmestymässä suomeksikin, suomennos Kuolema leikkii tulella on jo kaupoissa ja varmaan osassa kirjastoistakin. No, kirjaston kappaleisiin on taatusti varausjono joten tyytyväisenä luin englanniksi.

Peter James kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka parantavat kirja kirjalta. Alussa Roy Grace - sarja oli minulle kategoriassa "ihan hyvä", mutta nyt hänen kirjansa ovat odotetuimpien joukossa. Yksi syy varmasti on loistava taustajuoni Gracen kadonneesta Sandy-vaimosta. Joka kirjassa tarina saa lisää käänteitä, kuitenkin niin että se ei nouse hallitsevaksi.

Want You Dead on hyytävän jännittävä, ei verinen vaan odotusta että mitä pahaa tapahtuu. Tapahtumia kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Red Westwood on kolmekymppinen nainen, joka on lopettanut suhteen väkivaltaiseen ja valehtelevaan mieheen. Mies, Bryce Laurent, ei hyväksy eroa vaan vainoaa Rediä. Hän on ristiriitainen tunteiltaan, hän haluaa sekä Redin takaisin että tuhota tämän. Kolmas näkökulma on Roy Gracen, joka saa tutkittavakseen ensin epäilyttävän kuolemantapauksen ja myöhemmin tulipaloja. 

She turned the main light off for a moment, walked over to the window and peered down, always looking for a vehicle she did not recognize that might be Bryce's. 

There was no sign of her covert police team, but she presumed they were nearby. To her concern, she saw the front of a small van parked up. That had not been there five minutes ago when she had arrived home. 

She felt a cold pricke of fear.

Harvinaista on se, että pidän Jamesin kirjojen kaikista poliisihahmoista. Pidän siitä, että uudessa kirjassa saadaan aina tietää heistä lisää, ennen muuta nähdään heistä uusia puolia. Yksi suosikeistani on Norman Potting, joka on päässyt eroon rääväsuisen sovinistin roolistaan ja muuttunut varsin sympaattiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Pidän myös siitä, että Jamesilla poliisipäällikkö on kohtalaisen hyvä tyyppi. Aivan liikaa on dekkareita, joissa poliisipäällikön tärkein tehtävä on ylläpitää julkisuuskuvaa ja saada joku pidätetyksi, riippumatta siitä onko epäiltyjä tai todisteita. 

Kirja on ilmestynyt englanniksi viime vuonna, joten nyt voi pitää silmiä auki seuraavaa osaa odotellen...   

tiistai 10. helmikuuta 2015

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015
171 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale





Ensimmäinen vuonna 2015 julkaistu kirja on nyt luettu ja hyvin lähti kirjavuosi käyntiin. Viime vuonna ilmestyi monta kovaa kotimaista esikoisteosta ja sama näyttää jatkuvan. 

Jussi Seppäsen Kymmenottelu on tarinakokoelma, jossa maailma tai ihmiset ovat hiukan vinksallaan. Punaisena lankana on urheilu, nimenomaan yleisurheilu ja sen kuningaslaji kymmenottelu. Tarinat on nimetty lajien mukaan, siinä järjestyksessä kun ne oikeasti kilpaillaan. Kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja keihäänheitossa on kuusi kierrosta eli kuusi tarinaa tarinan sisällä, muut lajitarinat ovat yksittäisiä kokonaisuuksia. 

Yllätyin heti alkusivuilla positiivisesti. Tarinassa "100 metriä" kamera kuvaa juoksijoita lähdössä. Kamera ei kuitenkaan ole tavallinen, kuten eivät ole juoksijatkaan, eivät ollenkaan kaikki urheilijoita. Koin riehakasta iloa; mihin tässä oikein ollaan menossa! 

Suosikkitarinani on "Korkeushyppy". Siinä mies menee kerran vuodessa urheilukentälle, nostaa riman ja hyppää. Rima on joka vuosi sentin edellistä korkeammalla. Kuten liikunnanopettaja vuonna 1976 on sanonut, pitää hypätä oma ikä ja metri päälle.

Mies saapuu kentälle, kävelee korkeushyppypaikalle, asettaa riman 143 senttimetriin. Ottaa nopean vauhdin, onnistuu ylityksessä ja poistuu paikalta kuin olisi roskat vienyt. Palaa vuoden kuluttua, mittaa 144 senttiä, hyppää ja pudottaa ensi kertaa 25 vuoteen. Naurahtaa säikähdyksen loitommaksi, sattuuhan sitä tilastopudotuksia. Nostaa kuitenkin riman vikkelästi maasta.

Riisuu takkinsa patjalle. Pompahtaa muutaman kerran ja rykäisee, iskee käsiään yhteen. Astelee sopivalle etäisyydelle. Raapaisee jalallaan kumista hyppyalustaa, ponnistaa ja pudottaa jälleen. Kierähtää raivoissaan patjalta ja asettaa riman kädet täristen.

Miehen touhu saa yhä kummallisempia piirteitä vuosien kuluessa. Huipennus tapahtuu hänen täyttäessään 80 vuotta. Hurjaa, huimaa, huikeaa!

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia. Osa lyhyitä, osa pitempiä, osa iloisia, osa surullisia, osa realistisia, osa mystisempiä. Se on hyvä asia, sillä kymmenen samantyylistä proosapätkää olisi varmasti käynyt tylsäksi. Nyt on sellainen olo, että jokaisen luvun alussa jännittää ja odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Jokaisessa luvussa saa myös yllättyä; vaikka alku olisi tavallisempi niin ennen pitkää tapahtuu vaikka mitä odottamatonta.

Tykätäkseen kirjasta ei tarvi olla urheiluhullu tai liikunnan harrastaja, niin paljon siinä on muutakin. Nähdään monenlaisia ihmistyyppejä ja kohtaloita, tekemisen iloa ja pettymyksiä. On nuorten miesten kaupunkijuhannus, Jäätiäisiä ja yhä pohjoisemmaksi siirtyvä lumiraja, vanhojen miesten vuosittainen tapaaminen, yksinkertainen mutta silti nero Löppöne, ostoskeskuksen seinällä kiipeilevä mies... 

Kirjan rakenne toi minulle mieleen pyramidin. Huippuna on kirjan nimi, alempana kerroksena kymmenen isompaa tarinaa, pohjalla pikkutarinat. Ikään kuin ne kaikki olisivat kivenlohkareita, joista yhdessä muodostuu tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä.

 

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.







Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.
Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.




lauantai 7. helmikuuta 2015

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta
Like 2014
432 s.








Kiitokset vaan Likelle, kyllä on meikäläistä hemmoteltu kun on julkaistu kahden lempibändin "elämäkerrat" lähes samaan aikaan! Sentenced-kirjasta kirjoitin jo aiemmin, nyt on Apulannan vuoro.

Apulanta: kaikki yhdestä pahasta kokoaa yhteen Apulannan liki neljännesvuosisadan pituisen historian. Matka vuodesta 1991 nykyhetkeen on ollut pitkä ja kivikkoinen, vaikka bändi onkin saavuttanut hämmästyttävän paljon. On ollut musiikillisia erimielisyyksiä, asioiden erilainen tärkeysjärjestys, henkisiä ongelmia, "virallisen" musiikkimaailman ulkopuolisuus, puhumattomuus... Silti töitä on tehty tinkimättömästi, yleisön ehdoilla, pitäen ongelmat pois julkisuudesta.

Oli hauska lukea tarinaa, sitä kuinka teinipojat perustivat bändin ja tekivät alusta asti asiat omalla tyylillään. Soittotaito ei alussa ollut kummoinen mutta se ei haitannut. Asenne on ollut heti alusta asti kohdillaan. Kunnianhimoinen tavoite oli olla Suomen paras bändi. Ehkä hauskinta kirjassa ovat kuvaukset levynteosta. Tultiin ja tehtiin, se kuka sattui olemaan paikalla soitti tiettyjä osuuksia, biisit elivät vielä äänitysvaiheessa, sanoitukset Toni näytti muille vasta studiossa. Usein tuntui vallitsevan täysi kaaos, toisinaan hallittu mutta useimmiten hallitsematon.

Apulanta on menestystarina. Jo ensimmäiset ep:t löysivät ostajansa ja keikoille riitti yleisöä. Apulanta on alusta asti ollut omaleimainen ja persoonallinen bändi, sellainen joka erottuu joukosta. Tonin lauluääni on ainutlaatuinen, ja bändin soundi on aina tunnistettavissa Apulannaksi. Vaikka bändi on huipulla vuosi ja levy toisensa jälkeen, se on silti pysynyt uskollisena juurilleen. Tietty kapinallisuus säilyy aina.  

Katja Ståhl: Apulannassa on maailman ihanimmat jätkät, ne ovat supernastoja tyyppejä. Parempaa ei voi toivoa. Mutta bändien maailma on omanlaisensa. Jos Toni ja Sipe istuivat vierekkäin, kun mä soitin jommallekummalle, ne eivät voineet kertoa toisilleen mitä asiaa mulla oli. Mun piti soittaa erikseen molemmille ja kertoa samat asiat kahteen kertaan. Meileihin ne eivät vastanneet, ellei otsikkona ollut "Ilmailuasiaa". Sen työn ikävin puoli oli, että jätkiä ei saanut kiinni ja toeto ei kulkenut. Keksin Apulannalle uusia tapoja näkyä ja yhdistyä erilaisiin yhteyksiin ja asioihin, ja joskus jouduin tekemään päätöksiä keskustelematta bändin kanssa, koska en tavoittanut Tonia ja Sipeä. Mutta se ei ole mikään Apulannan erityispiirre vaan tyypillistä artismia.

Hämmästyttävintä on Tonin kyky kirjoittaa biisejä. Kun lukee lopun diskografiaa, huomaa, että jo ensimmäisillä ep-levyillä on ollut Apis-klassikoita. Ajatelkaa, vuodelta 1993 ovat esimerkiksi Elli ja Kelpaanhan, rakkaani?, Lupasit mulle on tehty 1994, Poistuisitko mun elämästäni ja Päivästä toiseen 1995... Eli Toni kirjoittaa tasokkaasti niin kaksi- kuin nelikymppisenä. Siihen ei moni pysty. 

En ole lukenut Pasi Kostiaisen kirjoittamaa, 1998 ilmestynyttä Apulanta-historiikkia, joten en voi vertailla kirjoja keskenään. Tästä kuitenkin pidin. Väntäsellä on selkeästi bändin luottamus, hänelle on kerrottu avoimesti hyvinkin arkoja asioita. Hän on saanut mukaan myös Apulannan entiset jäsenet, lisäksi kommentteja on henkilöiltä ja bändeiltä, jotka ovat tehneet Apulannan kanssa yhteistyötä. Huonoja kokemuksia ei sivuuteta eikä kaunistella, joten kirjasta tulee rehellinen olo. 

Loppuun täytyy kertoa yksi varhaisimmista Apis-muistoistani. Kotikuntani kirjastossa oli yksi nettikone, sivut latautuivat hillittömän hitaasti mutta oli hienoa olla netissä. Apulannan nettisivu oli se, missä kävin joka kerta. Sivun osoite oli silloin, jos en väärin muista, manna.yok.utu.fi. :)





sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Sibelius ja taiteen maailma

Sibelius ja taiteen maailma
Suomen Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo 2014
279 s.














Ateneumissa on parhaillaan esillä Sibelius ja taiteen maailma - näyttely, johon liittyen on julkaistu samanniminen kirja. Sibeliuksen syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta, joten koko vuosi on täynnä Sibelius-aiheista ohjelmaa, myös kirjoja ilmestyy useita.

Pelkkä juhlavuosi ei ollut syy kirjan lukemiseen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut Suomen ns. kultakauden kulttuuripersoonista, siis heistä jotka vaikuttivat taidemaailmassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Sibelius, Järnefeltit, Halonen, Aho & Soldan-Brofeldt, Gallen-Kallela, Edelfelt, Kajanus...

Sibelius ja taiteen maailma tarjoaa monia näkökulmia sekä Sibeliukseen henkilönä, hänen sävellyksiinsä että kulttuuriseen ilmapiiriin. Kirja koostuu artikkeleista, joissa ovat esillä muun muassa Ainolan taideteokset, Ainolan puutarha, Sibeliukselle läheiset ihmiset ja Finlandia. Mukana on runsaasti kuvia lähipiirin tekemiä taideteoksista, lisäksi on kuvia esimerkiksi lehtiartikkeleista ja kirjeistä. 

Sibeliuksesta on kirjoitettu kymmeniä kirjoja sekä Suomessa että ulkomailla. Silti tässä oli mukana monia uusia asioita, joitain yllätyksiäkin - yllätyksiä ainakin minulle. 

Ensimmäinen sanoitus tehtiin ilmeisesti vuonna 1919 amerikansuomalaisten kuoroharrastajien tarpeisiin. Sibelius itse muokkasi tenori Wäinö Solan vuonna 1937 kirjoittamaan tekstiin Finlandia-hymnin ensimmäisen mieskuorosovituksen, joka kantaesitettiin vapaamuurarien tiloissa Helsingissä 21.4.1938. Nykyisin käytetty versio, opus 26 n:o 7, sai alkunsa, kun Laulu-Miehet - kuoron johtaja Martti Turunen pyysi runoilija V. A. Koskenniemeltä sanoitusta sävellykseen.

 Adolf Hitler myönsi säveltäjälle Goethe-mitalin [...].

Lapsuuden ystävä Walter von Konowin mukaan Sibelius oli erittäin viehtynyt "metsän pimentoihin" ja hän leikki "vaanimalla satuolentoja". "Joskus tuntui aika kammottavalta kulkea hänen vierellään läpi hämärän metsän."

Vuonna 1922 Wettenhovi-Aspa ja Sibelius olivat yhdessä mukana perustamassa Suomeen vapaamuurariloosia.

Lukiessa mietin, että olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista syvällisemmin, nyt monet artikkelit ovat lyhyitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on näyttelyyn liittyvä julkaisu, ei varsinainen tietokirja. Jokaissa artikkelissa on viitteitä ja lähdeluettelo, minä ainakin löysin useampia kiinnostavan oloisia kirjoja. Joten voipi olla, että Sibelius-aiheisia postauksia ilmestyy tänä vuonna useampia :)

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin listaan tähän ylläolevan kuvan kirjat, ne on poimittu omasta hyllystä. Pystyssä vasemmalta oikealle ovat:
  • Ilvas, Juha (toim.): Pekka Halonen sanoin ja kuvin . Otava, 3. painos 2004
  • Kämäräinen, Eija: Akseli Gallen-Kallela. Katsoin outoja unia. WSOY, 3. painos 2005
  • Kämäräinen, Eija: Albert Edelfelt. Kultainen häkki. WSOY, 4. painos 2005
  • Rakkaus Keski-Suomeen. Aivi Gallen-Kallela-Sirén ja Hannu Tarmio kertovat Akseli Gallen-Kallelan ja Einari Vuorelan luovuuden lähteistä. Jonnaco 2007
  • Gallen-Kallela-Sirén, Janne: Minä palaan jalanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava 2002
  • Savolainen, Pentti: Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus Kirjat 2004
Vaakatasossa alhaalta ylöspäin ovat:
  • Lampila, Hannu-Ilari: Sibelius. Gummerus, 4. painos 2005
  • Lindqvist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja. Otava 2006
  • Ainola. Jean ja Aino Sibeliuksen koti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. korjattu painos 2004
  • Tawaststjerna, Erik (toim.): Sibelius. Otava 2003
  • Talas, SuviSirkku (toim.): Sydämen aamu. Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001