Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott
Schildts & Söderströms 2014
287 s.

En enää muista, missä ensi kertaa törmäsin lukuhaasteeseen suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostuin heti, ja kiirehdin Ylen ruotsinkieliselle sivulle lukemaan asiasta tarkemmin. Innostuin monestakin syystä. Ensinnäkin haaste on mahdollinen toteuttaa, koska siihen "täytyy" lukea vain yksi kirja kuukaudessa. Toiseksi haastekohdat ovat erilaisia ja kekseliäitä. Kolmanneksi, olen lukenut paljon ruotsiksi mutta usein kyseessä on ollut pohjoismainen dekkari ruotsiksi käännettynä. Sanasto eri kirjojen välillä on kovasti samanlaista. On siis mielenkiintoista testata, miten sujuu erilaisten romaanien lukeminen.

Tammikuun haastekohta on "en gul bok". Kotikirjaston hyllyssä ei ollut hirveästi valinnanvaraa; ruotsinkielisiä kirjoja on paljon mutta valtaosa käännöksiä, etenkin amerikkalaisista kirjoista. Kiinnostavia kirjoja olisi ollut monia, mutta ne eivät olleet keltaisia. Kriteerit täyttäväksi valikoitui Jörn Donnerin Son och far. Historien om en brott, joka on käännetty suomeksi nimellä Poika ja isä. Erään rikoksen tarina. Muistelin että olisin lukenut kirjan suomeksi mutta en varmaankaan ole koska tarina ei ollut lainkaan tuttu. Ehkä tämänkin kohdalla on käynyt niin, että olen pyöritellyt kirjaa käsissä mutta kun en ole heti lainannut niin se on jäänyt.

Kirja on nimensä mukaan tarina rikoksesta, joskin rikosta saadaan odotella hyvä tovi. Alussa on rikkonainen perhe; isä on lähtenyt eivätkä lapset tiedä minne ja miksi. Yhteydet ovat olleet täysin poikki jo pitkään. Toimittajan uralle lähtenyt Erik huomaa seuraavansa osittain isänsä jalanjälkiä, ja kiinnostuu tästä. Kuka isä oli, miksi hän lähti, minne hän meni, kuka ja missä hän on nyt? Matkalla kohti totuutta hän kohtaa paitsi isänsä myös isoisänsä sekä isän tuttavia. Kuva ei kuitenkaan tahdo seljetä.

Toisaalla seurataan isän, Davidin tarinaa. Hän on ollut maailmankansalainen, kunnes tragedia on sitonut hänet kotiin. Elämä on muuttunut täysin, ja hän on valmis aloittamaan jälleen alusta. Menneisyys ei kuitenkaan niin vaan luovuta, vaan astuu sisään uuden elämän yritykseen.

I princip och praktik saknade  inte Erik sin far, hade aldrig gjort det under dessa tio år. Men när han, först som frilans, småningom som heltidsanställt journalist fick en bild av hur många människor som årligen bara försvann (en del av dem i form av ouppklarade mordgåtor) tyckte han denna dag och följande dags morgon på Alexandersgatan i Borgå att han skulle försöka göra allvar av försöket att finna sin far.

Trots allt fråga mamman?

Han hade försökt några gånger tidigare, medan hon van kvar i Borgå, innan hon fann den resliga, underbara kollega som lockade henne att flytta till Sverige, vilket Erik i ett anfall av svartsyn hade ansett vara på gränsen till landsförräderi, kanske närmast därför att familjen Karlssons familjeliv bröts sönder och det fanns ingen som kockade för Erik i och med att systern Rosa också hade försvunnit till bättre jaktmarket, till Stockholm, bättre betalt och ett i huvudsak svenstalade samhälle.

Niin. Erikin äiti ja sisar ovat muuttaneet Ruotsiin, siksikö Erik kaipaa yhteyttä isään? Hän kaipaa ja haluaa sitä, vaikka isä antaa ymmärtää että Erikin olisi parempi pysyä poissa. On asioita, joita isä ei voi kertoa ja joita poika ei voi ymmärtää.

Kirja oli hieman hämmentävä lukukokemus. Erikin osuus jää lopulta varsin pieneksi. Hän saa vain muutaman oman luvun, ajoittain hän on taustalla, mutta pääosin keskitytään Davidiin, hänen elämäänsä nyt. Rikos on tapahtunut ja taustalla vilahtaa poliisi, mutta enemmän nähdään Davidin yritystä sopeutua uuteen tilanteeseen. Mitä kertoa tutuille ja kollegoille, miten asettua ulkomaan vuosien jälkeen ensin Keravalle ja sitten Helsinkiin, miten sumplia naisasiat, miten olla yhteydessä ja tai yhteydettömyydessä toisaalta omaan isään ja toisaalta poikaan... Välillä mietin, että missäs se poika on, olisin halunnut lisää hänen mietteitään.

Toisaalta kirjan nimi viitannee myös Davidiin poikana ja Simoniin isänä. Ei heidänkään suhteensa ongelmaton ole, vaikka keskinäistä yhteydenpitoa on jonkin verran. Olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista myös Simonin näkökulmasta, sitä mitä hän miettii Davidista tämän lähdettyä perheensä luota, kuinka paljon he ovat pitäneet yhteyttä Davidin ollessa ulkomailla jne.

Poika ja isä on kuvaus perheen rikkoutumisesta, katkeruudesta, irtaantumisesta, liiankin tiiviistä läheisyydestä, kaipauksesta... Se näyttää, mitä ja miten kauaskantoisia seurauksia on isän päätöksestä. Samalla se muistuttaa, että aikuinenkin on jonkun lapsi ja kaipaa huomiota, läheisyyttä. Kylmäkiskoisen äidin ja poissaolevan isän kolmekymppinen poika Erik on maailmassa tuuliajolla, yrittäen löytää tukevaa rantaa jonne astua.

Blogistanian kirjapalkintoäänestys

Vuosi on vaihtunut, ja bloggaajien on aika äänestää viime vuoden parhaat kirjat. Itse osallistun tänä vuonna kolmeen kategoriaan. Aloitetaan Blogistanian Finlandiasta, jota emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi. Ehdokkaani ovat:

3 p: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Kirja ilmestyi jo alkuvuodesta, mutta se oli niin vaikuttava että koko vuoden lukukokemukset vertautuivat siihen. 

2 p: Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi. Erittäin harvoin kohtaan kirja, joka laittaa minut itkemään. Poikkeuksellisen hieno tarina menetyksestä, surusta - ja elämästä. 

1 p: Raija Oranen: Ackté!. Hieno fiktiivinen kuvaus todellisen diivan elämästä keskittyen häneen eikä "julkkispoikaystävään". 

Blogistanian Globaliaa emännöi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus. Äänestän vain yhtä kirjaa, eli 

3 p: Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Järkyttävä ja koskettava kertomus Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, joka pistää miettimään mitä kaikkea voi tapahtua ja kuinka kauaskantoisia seurauksia voi olla. 

Yleensä Blogistanian Tieto on kategorioista vaikein, koska aiemmin olen lukenut niin vähän tietokirjoja että on ollut hankala löytää ehdokkaita. Tänä vuonna on toisin, ehdokkaita oli helposti enemmän kuin kolme. Tietoa emännöi Yöpöydän kirjat, ja ehdokkaani ovat: ¨

3 p: Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. En muista milloin viimeksi olisin riemastunut luontokirjasta näin paljon! Sain paljon paljon enemmän kuin  mitä odotin.

2 p: Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa. Napakka ja hauska elämäkerta, jossa ei säästellä sanoja eikä tunteita.  

1 p: Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Koskettavia, lähelletulevia kertomuksia kiinalaisten perheiden arjesta yhden lapsen politiikan aikana ja sen jälkeen. 

Äänestys tapahtuu tänään klo 10 ja sen jälkeen selviää, miten blogeissa on tällä kertaa äänestetty. Yleensä hajontaa on paljon, jännittävää nähdä miten tällä kertaa.

Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa

Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa
WSOY 2016
268 s.

Raila Kinnunen ja Karita Mattila ovat tunteneet kauan. Siksi lienee luontevaa, että Kinnunen kokoaa yhteen Mattilan kertomia muistoja ja tarinoita. Kirjassa ei käydä läpi Mattilan koko elämää - ei, hän itse sanoo että lapsuus ja nuoruus kuuluvat muistelmiin, ja muistelmat kuuluvat eläkeläisille. Tämä kirja on fanikirja, yleisölle omistettu kooste Mattilan tähänastisesta urasta.

Jos maailmalla kysyttäisiin tunnetuimpia suomalaisia laulajia, Mattila olisi taatusti yksi heistä. Hän on laulanut Euroopassa ja Amerikassa jo yli 30 vuotta. Yleisön suosio on ollut yleensä suurta, enkä sitä yhtään ihmettele kirjan luettuani. Mattilalla on tinkimätön työmoraali; hänellä ei ole ongelma peruuttaa sovittua proggista jos tuntuu siltä, että hän ei ole siinä parhaimmillaan. Hän ei halua vain seistä patsastella lavalla ja laulaa roolia läpi, ei, hän haluaa olla roolihenkilö, eläytyä tähän, tuntea tämän läpikotaisin. Samaa moraalia hän peräänkuuluttaa koko porukalta, ja on siksi joutunut toisinaan pettymään niin ohjaajiin kuin kanssalaulajiin.

Kirjasta välittyy kaksikon keskinäinen läheisyys ja luottamus, tulee olo että Kinnuselle Mattila uskaltaa kertoa mitä vaan, silottelematta, kaunistelematta. Hän kertoo niin suosion huipulla olemisesta kuin vaikeista hetkistä, naisena olemisen ihanuudesta ja kamaluudesta, siitä kuinka pahalta tuntuu kun kotimaan lehtikritiikit teilaavat ja kuinka samalla tuntuu hyvältä kun yleisö rakastaa, 

Yli kolmekymmentä vuotta kestäneeseen ja yhä jatkuvaan uraan liittyy paljon onnistumisia, monia kommelluksia, ystäviä ja vihamiehiä. Lukiessa välillä naurattaa ääneen, välillä ei voi kuin ihailla Mattilan tarkkanäköistä analyysiä etenkin Suomesta ja suomalaisista. Nostan hattua myös sille, että Mattila analysoi itseään, myöntää virheet, osaa olla itseironinen.

Karita arvelee, että suoni ilmeisesti heikentyi jotenkin, ääni rupesi tekemään tenää jatkuvasti ja poksahti sitten aina yllättäen vähänkään tavallista suuremmasta rasituksesta. Vaikka silloin, kun Karita kävi jossain Tepsin matsissa karjumassa katsomossa äänihuulensa vappuhuiskaksi.

- En tietenkään tajunnut, mistä oli kysymys, kielsin koko asian. Sitten lontoolainen lääkäri sanoi, että minkäs leopardi pilkuilleen voi, mutta et voi tätä sillä lailla hoitaa, että elät loppuelämäsi varoen, puhut hiljaa ja varauksella. Silloin vasta tajusin, että on mentävä leikkauspöydälle. En ole tyyppinä hissuttelija, vaan hihkun, puuskahtelen, kiljahtelen, huutelen, raivoan, kirun. Oli mentävä leikkaukseen ja hyvä että menin, vuosi oli 1992.

- Äänivaikeuksieni aikana Suomessa odotettiin jo innoissaan, että olen förbi. Muistan erään näitä förbi-lausuntoja ruokkineen asiantuntijan käyneen joskus 1980-luvun lopussa Saksassa katsomassa Plácido Domingon esitystä. Domingo oli ollut huonossa kunnossa, ja Tietäväinen sitten raportoi halulla eteenpäin, että kohta on Plácido förbi. Nyt on vuosi 2015 ja ukko laulaa yhä!

Lukiessa ei tunnu siltä, että lukisi tietokirjaa. Pikemminkin melkein salakuuntelee ja -lukee kahden ihmisen välistä keskustelua ja viestittelyä. Tähän vaikuttaa myös kirjan rakenne: se ei etene kronologisesti vuoden 1981 Lappeenrannan laulukilpailun voitosta nykyhetkeen, vaan pomppii samankin luvun sisällä vuosia ja vuosikymmeniä suuntaan ja toiseen. Kinnunen toteaa Mattilan olevan haastateltavana rönsyilevä, ja on sisällyttänyt tämän piirteen myös kirjaan. Minua se ei haitannut. Kirja on jaettu kuuteentoista nimettyyn lukuun, jotka kuitenkin limittyvät monin paikoin. Liiallista toistoa ei ole. Välillä tosin ajattelin, että taas tulee yksi lause jostakin uudesta asiasta ja perään lause "tästä myöhemmin lisää". Olisi kenties voinut kertoa koko jutun jo siinä yhteydessä tai vaihtoehtoisesti mainita, mistä luvusta se löytyy. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Pidin siitä, että mukana on sekä pätkiä Mattilan kirjoittamista sähköpostiviesteistä että hänen käyttämäänsä murresanastoa ja finglishiä. Sitä kautta Mattila tulee lähemmäs lukijaa, eikä jää saavuttamattomaksi, kohteeksi johon vain haastattelijalla on oikeus. Pidin kielestä, siitä että Kinnunen kuvaa Mattilaa monipuolisesti eri adjektiiveilla, kertoo milloin kyyneleet virtaavat ja milloin nauru raikaa niin että ikkunat helisevät. Tulee olo, että lukijana on läsnä tilanteessa. 

Mielestäni Karita Mattila - korkealta ja kovaa on aito, lukijaystävällinen, koskettava kirja. Sain aikanaan kutsun Musiikkitaloon julkistamistilaisuuteen ja vieläkin harmittaa etten päässyt paikalle!

Aloitan tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdalla 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakuiskaaja ja Kirjatimpuri.

Uusi vuosi, uusi työ, uusi kaupunki, uusi koti - taas

Aloitin vuoden alusta uudessa - tai uudessa vanhassa - työssä. Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen palasin Oriveden kirjastoon lasten- ja nuortenosastolle. Haikein mielin jätin Vantaan, mutta samalla olen täynnä intoa. 

Ensimmäinen työviikko jätti olon, että pää on samaan aikaan täynnä ja tyhjä. Moni asia on muuttunut, niin kirjahyllyissä, hankinta-asioissa kuin käytännön jutuissa. Paljon on tietysti rutiinia, niin että lainaus, palautus, tiedonhaku, varausten teko ja sen sellainen sujuu kyselemättä. Mutta tilanne on toinen kun tarvitsen uusia kirjastokortteja ja teippiä, mietin mihin lehtiin tulee kirjaston leima, missä säilytetään tikkaita, missä ovat nuorten elokuvat ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Samalla olen kolmen asunnon loukussa. Vantaan asuntoni on vielä tammikuun, koska saan asunnon Tampereelta vasta kuun vaihteessa. Siihen asti asun vanhempieni nurkissa Orivedellä. On siinä monenlaista tohinaa; onko Vantaalla tehdyt kirjavaraukset peruttu ja lainat palautettu, pitää hommata muuttolaatikot ja vuokrata pakettiauto, täytyy muistaa katkaista nettiyhteys ja siirtää sähkösopimus, selvittää millaisella bussilipulla ja aikatauluilla pääsen kulkemaan Tampereelta Orivedelle eri vuoroihin... Samalla pitäisi jaksaa treenata kevään puolimaratonille ja huolehtia ystävyyssuhteista. 

Tänä vuonna olen lupautunut mukaan kahteen isompaan juttuun. Yhteistyössä Ylen kanssa tehtävä Kirjablogit ja 101 kirjaa on suuri juttu, mutta varsinaisesti se työllistää minua vain kahden kirjan lukemisen ja postaamisen verran. Lisäksi olen ilmoittautunut mukaan Helmet-lukuhaasteeseen. Sitä tein myös viime vuonna mutta en saanut kaikkea kokoon. Tänä vuonna blogini on listattu mukana olijoihin, joten on syytä yrittää tosissaan saada kaikki kohdat ruksittua :) Vähän myös kiinnostaisi suomenruotsalaisen kirjallisuuden haaste, jossa lukutahti olisi kirja per kuukausi... 

Haasteista ja lukuinnostuksesta huolimatta sanon varoituksen sanan: kaiken tämän hässäkän keskellä on täysin mahdollista että en ehdi tai jaksa lukea tammikuussa oikeastaan lainkaan. Viikko jo mennyt, enkä ole lukenut yhtään kirjaa, kesken on kyllä parikin ja lainattuna vajaat kymmenen lisää. Katsotaan miten tulevina viikkoina käy!

Tulossa: Kirjablogit ja 101 kirjaa

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Suomi 100 vuotta! Ilokseni voin ilmoittaa, että myös Hemulin kirjahylly on mukana tässä juhlavuoden suursatsauksessa :) Mukana on kaikkiaan 81 kirjablogia, joissa julkaistaan vuoden mittaan arvioita Yleisradion kokoamalta kirjalistalta. Bloggaajien keskuudessa on tehty arvonta, ja ainakin minä sain luettavakseni kirjat joihin en muuten varmasti olisi tarttunut.

Sain vuoden 1982, jossa kirjana on Kaari Utrion Ruusulaakso. Utrio on tietenkin tuttu kirjailijanimi, mutta tämä kirja on minulle täysin uusi tuttavuus. Toinen kirja on aivan outo mutta samalla mielenkiintoinen, nimittäin vuosi 1929 ja Aarno Karimon tietokirja Kumpujen yöstä. 

Tarkoitus on, että blogeissa julkaistaan arvio samaan aikaan kuin kirjoja käsitellään Ylen tv- ja radio-ohjelmissa. Aiheeseen liittyvä nettisivusto http://yle.fi/kirjojensuomi on avautunut tänään. Samalla Yle Areenaan on tullut ennakkoon katsottavaksi ja kuunneltavaksi ohjelmat 50 ensimmäisestä kirjasta. Facebookiin on avautunut Yle Kirjojen Suomi - sivu...

On hienoa ja jännittävää olla mukana tällaisessa projektissa, pienenä mutta tärkeänä ja innokkaana osana! :) Blogin Facebook-sivulla tein uudenvuodenlupauksen, luen tänä vuonna entistä enemmän kotimaista kirjallisuutta, myös vanhempaa ja tietoa. Hyvä alku tulee Utriosta ja Karimosta. 

Jouluiloa ja lukurauhaa

Jouluaatto!

Lähdin Vantaalta torstaina, maa oli kurainen ja lämpötila plussalla, lumesta ja valosta ei tietoakaan. Pysähdyin ensimmäisen yön Tampereella ystäväni luona, ulkona oli ihan yhtä ankeaa. Koiralle puettiin punainen puku ja tonttulakki, yritettiin saada vähän joulufiilistä, aika heikolla menestyksellä...

Eilen tulin Orivedelle vanhempieni luo, perinteisesti odottamassa oli kuusenkoristeluprojekti. Tänä vuonna en tunkenut kuuseen kaikkia mahdollisia koristeita vaan pysyttelin yhtenäisemmässä värimaailmassa :D Kuusen, joulukukkien, omenien ja mandariinien, tonttulakin, joululimpun ynnä muiden tärkeiden asioiden avustuksella alkaa vähitellen tuntua joululta. 

Toivotan kaikille jouluiloa, missä, miten ja kenen kanssa joulun aikaa vietättekään. Olkoon joulurauha, lukurauha, lenkkeilyrauha - ja myös ilo kaikessa! 

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain
Doubleday 2015
214 s.

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on yksi niistä kirjoista, jonka toivon saavan mahdollisimman paljon lukijoita. Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa ajatuksia herättävä. Sama linja jatkuu viime vuonna ilmestyneessä teoksessa The Boy at the Top of the Mountain, jossa seurataan 1930-luvun tapahtumia lapsen silmin.

Kirjan alussa Pierrot on 7-vuotias pienikokoinen lapsi, joka asuu Ranskassa ranskalaisen äitinsä ja saksalaisen isänsä kanssa. Isää riivaavat sotamuistot, joita hän yrittää turruttaa viinalla. Kun isä menehtyy ja myöhemmin myös äiti, Pierrot päätyy orpokotiin. Siellä hän saa ystävän, mutta on edelleen kiusaamisen kohteena pienikokoisuutensa takia. Kun orpokotiin saapuu kirje isän Beatrix-siskolta, on Pierrot'n aika lähteä kohti tuntematonta. Junamatka Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan on lapselle jännittävä, eikä pelkästään kolmen vaihdon takia. Yhdessä junassa ainoa vapaa paikka on hytissä, jonka on valloittanut nuorisojoukko unoformuissaan. Pierrot samaan aikaan ihailee ja pelkää heitä. Hänen isänsä on ollut sotilas, mutta tuleeko hänestä koskaan mitään?

Junan määränpää ei ole mikä tahansa itävaltalainen paikka. Ei, Pierrot on menossa Berghofiin, jossa täti työskentelee Hitlerin taloudenhoitajana. Pierrot'sta tulee Pieter, ja hänen on unohdettava sekä ranskan kieli että taakse jäänyt juutalainen ystävä Anshel. Hitler on aluksi ollut epäileväinen lasta kohtaan, mutta pian heistä tulee niin läheisiä kuin olosuhteet antavat myöten. Kun Pieter saa lahjaksi Hitlerjugendin unoformun, muutos kiihtyy. Arasta ranskalaispojasta tulee itsetietoinen ja vallanhimoinen saksalaisnuori. Toisaalta Pieter kuvittelee olevansa merkittävämpi kuin onkaan, hän korostaa olevansa korkea-arvoinen Hitlerjugendin jäsen vaikka hänellä ei olekaan omaa osastoa johdettavana. Toisaalta hän ei lainkaan aavista, kuinka suuri valta hänellä on ihmisten kohtaloihin.

'What makes you think I don't like you, Pieter?' she asked.

'You don't talk to me like you used to. And you moved seats to sit beside Gretchen Baffril and never told me why.'

'Well, Gretchen had no one to sit next to', said Katarina, 'after Heinrich Furst left the school. I didn't want her to be alone.'

Pierrot looked away and swallowed hard, already regretting beginning this conversation. 

'You remember Heinrich, don't you, Pieter?' she continued. 'Such a nice boy. So friendly. You remember how we were all shocked when he told us the things his father had said about the Führer? And how we all promised to tell no one?'

Pierrot stood up and brushed down the seat of his trousers. 'It's getting cold out here', he said. 'I should go back inside.'

'You remember how we heard that his father had been taken from his bed in the middle of the night and dragged out of Berchtesgaden and no one ever heard from him again? And how Heinrich and his mother and his younger sister had to move to Leipzig to stay with her sister because they had no money anymore?'

A bell rang from the doorway of the school, and Pierrot glanced at his watch. 'Your tie', he said, pointing at it. 'It's time. You should put it on.'

'Don't worry, I will', she said as he walked away. 'After all, we wouldn't want poor Gretchen to be left sitting on her own again tomorrow, would we? Would we, Pierrot?' she shouted after him, but he was shaking his head, pretending that she wasn't speaking to him; and somehow, by the time he got back inside, he had removed their conversation from his memory and placed it in a different part of his mind - the part that housed the memories on Maman and Anshel; a place he rarely visited any more.

Kirja on tietyssä mielessä hirvittävän surullinen. Pierrot / Pieter on varsin yksinäinen koko ajan. Oikeastaan hänellä on sekä Ranskassa että Saksassa vain yksi ystävä, jotka kummatkin hän menettää. Hän haluaa hirveästi näyttää, hän haluaa olla jotain, hän haluaa olla merkittävä. Isän sotilastausta painaa ja painostaa samalla kun hän joutuu hautaamaan muistot äidistään. Lukijana on kauheaa seurata, millainen jääkylmä egoisti hänestä kasvaa. Mutta mitä mahdollisuuksia lapsella on, jos noin kymmenvuotiaasta eteenpäin isähahmona on Hitler? 

Olisin kaivannut kirjaan lisää pituutta. Lopussa sota on ohi ja Pierrot / Pieter päätyy liittoutuneiden käsiin. Vapauduttuaan hän kulkee siellä täällä, aina vaan yhtä yksinäisenä. Kuitenkin hänen elämälleen Berghofin ajan jälkeen uhrataan vain muutamia sivuja, kertomatta mitä hänestä tulee "isona", millainen hänen loppuelämänsä on. Ainakin minulle loppu oli pettymys, tuntui että vaikka tarina tuli päätökseen niin se jäi kesken. Kasvutarina kuultiin kokonaisuudessaan, mutta lopputulos jäi liian avoimeksi.

Olen sitä mieltä, että Boyne on jälleen kirjoittanut ison ja tärkeän kirjan, kuitenkaan toistamatta itseään. Asiat saavat uusia ulottuvuuksia lapsen silmin kuvattuna. Lukijana on toisinaan piinaavaa seurata, mitä Pierrot / Pieter kuulee ja näkee, mitä ratkaisuja hän tekee, miten hän aiheuttaa isoakin vahinkoa sekä tahtomattaan että tahallaan. Miten hän miettii kokousmuistiinpanoja tehdessään, että onpa kummallista rakentaa suihkuja joista ei tule vettä. Tekisi mieli napata häntä kädestä kiinni ja viedä pois, sanoa että "lapsikulta tämä ei ole sinun paikkasi". 

Toivon totisesti että The Boy at the Top of the Mountain suomennetaan jossain vaiheessa.