tiistai 20. syyskuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 s.









Hahaa! Kerrankin saan sanoa asian toisinpäin! Eli: pidin tästä kirjasta enemmän kuin olisin halunnut. 

Yleensähän se menee niin, että kirjalta odottaa paljon - etenkin jos on suosikkikirjailijan uutuus tai runsaasti rummutettu ja kehuttu - ja sitten se ei olekaan niin hyvä kuin mitä on odottanut. Sitten on esikoiskirjailija Ritvanen, jonka teos saa vuorotellen repimään hiuksia ja nauramaan. 

Tarinassa ovat vuorotellen äänessä Jesse ja Marjatta, poika ja äiti. Heidän taivaltaan seurataan 1980-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2011, Marjatan kuolemaan saakka. Marjatta on taiteilija, kohukirjailija ja lööppijulkkis jolle taiteilijaelämä on mennyt lapsen edelle. Hän ei kadu päätöksiään ja tekojaan, ei vaikka seurauksena on ollut suuri kaipaus sekä useita pitkiä, jopa vuosien mittaisia taukoja yhteydenpidossa. 

Jesse on ollut äidin poika, halunnut miellyttää äitiä, ollut tähän melkeinpä rakastunut. Kun äiti on poissa, Jesse samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Äiti on hänelle himon ja palvonnan kohde. Vaikka kaikki menee pieleen aina silloin kun äiti on läsnä - milloin hän on tarpeeksi selvä ja muistaa tulla sovittuna aikana - ei hän voi hylätä tätä. Äiti on poissaolevanakin hallitseva ja vaikuttaa Jessen elämään monin tavoin. Julkkisäiti kiinnostaa ihmisiä, mutta samalla epänormaali ihastuminen äitiin vaikeuttaa naissuhteita. 

Soitan numerotiedusteluun ja pyydän niitä yhdistämään.
Äiti vastaa heti, se ei ollut nukkumassa. Se on juuri riidellyt Sepon kanssa, kuulen myöhemmin.
- Sanopa yks asia, aloitan.
- Kuka tää on?
- Etkö sä tiedäkään? Eikö unet ole kertoneet?
- Ai Jesse. Kuule -
- Sano yks asia. Millainen ihminen lähtee vetämään kun sillä on kuusvuotias skidi? Jättää kaiken ja lähtee?
- Sä olet kännissä.
- Niin olen! Ja mä esitän sulle kysymyksen nyt kun sä olet naisen aseman ja ihmismielen liikkeiden ekspertti. Kannattaako sellaisen ihmisen alkaa äidiksi? Onko sellainen ihminen terve? Sun mielestä?
- Noi on asioita joista sä et voi tajuta mitään.
- Niin no en tietenkään
- Eikä tää oo nyt hyvä hetki Jesse. Mulla on yks toinen asia kesken -
- Ahaa! No totta kai! Kuule mene hoitamaan se loppuun.
Myöhemmin toivon että olisin lopettanut tähän. Mutta raivo on saanut vallan, lapsellinen, kömpelö halu satuttaa. Kivahdan kireällä, ohuemmalla äänellä:
- Vittu mä vihaan sua saatana.
Viisi sanaa joita vivahteikkaampia en sinä hetkenä suomen kielestä löydä, viisi sanaa joita kadun heti ne sanottuani. 
Äitini reaktio: se alkaa nauraa.
- Mut niinhän kaikki nykyään. Sä et ehkä usko mut Seppo sano just - 
Lyön luurin sen korvaan. 

Lukukokemus oli todella hämmentävä. Ajattelin heti alussa että voi yök, hirveästi viinaa, seksiä, väkivaltaa. Eikä edes tyypillisiä; poika himoitsee äitiä, pienenä poika ahdistelee seksuaalisesti naapurin tyttöä, on uskottomuutta, perhekeskustelut suurelta osin kiroilua ja tahallista toisen loukkaamista, isoäiti ryyppää lapsenlapsen synttäreillä... Ja samalla lukijan pieni häpeän tunne siitä, että tuollaiset asiat naurattavat. 

Miten muistat minut ei suinkaan ole pelkkää naurua ja kauhistelua. Se on välillä todella ahdistavaa luettavaa. Äidin varjo on niin vahva, että se ajoittain hukuttaa Jessen. Hän velloo itsesäälissä, kiihdyttää itseään vihaan, tuntuu siltä ettei hän haluakaan omaa, itsenäistä, äidistä irrallista elämää. Isäkin on olemassa mutta hän jää väistämättä taustahahmoksi, samoin äidin miesystävät ja Jessen naisystävät. 

Mietin, että ehkä kirja osui minun makuhermooni koska Marjatta ja Jesse ovat niin äärihahmoja. Kumpikaan ei muistuta ketään tuttuani, kummastakaan ei tarvitse pitää. Jesse on oikea surullisen hahmon ritari, mutta ei hänen puolestaan sureta. Ainakaan minua. Välillä kyllä olisi tehnyt mieli ravistella Jesseä, että herää hyvä mies! Hanki elämä! 

Kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Maisku, Arja, Alma Kalmak, Tani ja Opus eka.

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan kohta "kirjan nimi on kysymys".

lauantai 17. syyskuuta 2016

Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heino: Kelmit
S&S 2016
272 s.









Jyrki Heino jatkaa ansiokasta sarjaa luutnantti Carl Wennehielmistä. Olen lukenut sekä Kellarin että Kellon ja tykännyt molemmista. On varmaan arvattavaa, että nautin suuresti myös Kelmien lukemisesta. 

Aiemmissa osissa kaupunginviskaali Appengren on ollut ehkä hieman pienemmässä roolissa kuin tässä uusimmassa. Ehkä hän on ollut niin tiiviisti osa Wennehielmiä, nyt hän tutkii asioita omin päin ja tapahtumia kuvataan kohtalaisen paljon myös hänen näkökulmastaan. Hyvä niin. 

Wennehielm itse on aivan yhtä mainio tapaus kuin ennenkin. Olen aiemmin verrannut hänen seikkailujaan Poirot'n sattumuksiin, ja teen sen taas. Eikös vaan käykin niin, että kun Wennehielm on Naantalissa hermoja lepuuttamassa niin sinne samaan kaivohuoneeseen sattuu yksi jos toinenkin vilpillinen henkilö. Eikä aikaakaan niin yksi joukosta löytyy kuolleena. Wennehielm ei usko ensimmäiseen selitykseen vaan lähtee penkomaan tapausta.

Samoihin aikoihin Turussa löytyy kuollut kirjankuvittaja. Tapauksesta syytetään piikatyttöä, joka vannoo viattomuuttaan. Kaupunginviskaalin velvollisuus on syyttää jotakuta, eikä Appengren aio syyttää piikaa ellei hän pysty uskomaan tämän syyllisyyteen. Pian Appengrenin ja Wennehielmin tutkimukset risteävät, ja Wennehielm huomaa astuneensa vaikutusvaltaisten tahojen varpaille. Huoli perheen turvallisuudesta on suuri, mutta niin on myös tarve selvittää totuus. 

Elettiin Herran vuotta 1800. Valistuneimmat aavistivat maailman muuttuvan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka päivät yhä seurasivat toisiaan näennäisen samankaltaisina. Monet tervehtivät edistystä riemulla, mutta useimmat kavahtivat tulevaisuuden arvaamattomuutta. Uuden sataluvun käynnistyessä luutnantti Wennehielm lähestyi viittäkymmentä ikävuotta. Vatsa oli pulskistunut sopivan miehekkääksi ja muutenkin hän oli mielestään hyvässä ruumiin kunnossa, lukuun ottamatta nuoruuden päivinä sodassa ruhjoutunutta jalkaa. Sen kanssa luutnantti oli vähitellen oppinut elämään, ja kepin avulla kulku sujui sutjakkaasti.

(...)


Turun vähäisimmät kadut olivat hyvin kapeita. Jos vastakkaisten talojen ikkunat sattuivat samalle kohdalle, näki vaivatta kamarista toiseen. Rehellisiä ihmisiä arjen jakaminen naapurin kanssa ei tietenkään häirinnyt - aioastaan niitä, joilla oli salattavaa. Entinen kaupungininsinööri Ek oli ottanut tehtäväkseen vähentää salaisuuksien määrää. Taukoamatta hän tarkkaili lähimmäisiään suoraan ikkunasta tai epäsuorasti katupeilien kautta. Pieninkään rike tai synti ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Palkollisten erheet Ek saattoi välittömästi näiden isäntien tietoon. Porvarien ja säätyläisten hairahduksista kelpo kasööri riensi uutisoimaan maistraatin virkamiehille. Appengren oli aina kiertänyt kaukaa tämän kansalaisista rehellisimmän, mutta nyt heidän oli kohdattava.

Pidän kirjan kielestä. Sanavalinnat osuvat kohdalleen, ne eivät tunnu kieli poskessa hiotuilta eivätkä keinotekoisilta vaan täysin luonnollisilta. Huumoria on ollut jo aiemmissa osissa, tässä ehkä vielä enemmän. Välillä melkein nauratti ääneen, vaikka tuntui että sehän olisi täysin sopimatonta kun tässä ollaan lukijana mukana tapaamassa milloin ketäkin arvohenkilöä tai "arvohenkilöä".

Ajankuvaus on tarkkaa ja sitä on kiinnostavaa lukea. Enpä ole tiennyt kaivohuoneista tai prunninjuomisesta yhtään mitään! Turku ei ole itselleni tuttu paikka, olen käynyt siellä vain muutaman kerran, mutta kaupunkikuvaus on kiehtovaa luettavaa. 

Hauskaa, että kirjassa on paljon paikallaanoloa ja kohteliasta seurustelua, ei pelkkää toimintaa. Wennehielmin yksityiselämäkin tuntuu olevan esillä aiempaa enemmän. Kaisa-mamsellin mielipiteiden miettiminen, kodin laajennus, pelko hoitaa pientä lasta ynnä muut seikat tuovat Wennehielmin hahmoon ihan uusia puolia. 

Saapa nähdä, saavatko Wennehielmin seikkailut vielä jatkoa. Toivottavasti. 

Kelmit on luettu myös Kirjasähkökäyrässä ja Kirjarepussa.

  

torstai 15. syyskuuta 2016

Teatterissa: Sumu Kansallisteatterissa

Kuva: Stefan Bremer
Syksyn ensimmäinen bloggariklubi oli Kansallisteatterissa Sumun ensi-illassa. Kevään viimeisellä klubilla käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Jokela vieraili kertomassa Sumusta, ja näimme videolta pienen pätkän. Olikin kiinnostavaa mennä katsomaan, mikä johti videolta nähtyyn ja mitä sen jälkeen tapahtui. 

Kokoonnuimme Lavaklubille klo 18. Iloinen yllätys oli, että Jokela piipahti tervehtimässä meitä. Ja kuulemma tuli omasta tahdostaan, kukaan ei ollut pyytänyt. Hieno ele!


Kuulimme muun muassa, että ensi-ilta ei kauheasti jännitä. Näytelmä ei kuulemma ole täysin valmis, jos nyt esitys koskaan voi sellainen olla. Kuitenkin, se on niin valmis kuin se ensi-illassa voi olla. N'yttelijöillä oli ollut vapaa aamu, ohjaajalla sen sijaan ei. Hän oli katsonut videolta ennakkonäytöksen ja sen pohjalta antanut puhelimitse viimeiset ohjeet. 

Katsomossa oli jännä tunnelma ennen esityksen alkua. Esirippu oli auki, ja salissa leijaili - sumua. 

Esityksen ensimmäiset repliikit saivat suun auki. Mitä siellä puhutaan, mitä tapahtuu? Somnimag-yhtiön innovaatio, aivotoimintaa tarkkaileva ja vaurioita kuntouttava aparaatti nimeltään MGD-laite on valmis ja käytössä kotimaan sairaaloissa. Nyt se halutaan viedä ulkomaille. Kun työ- ja elinkeinoministeriö ehdottaa kauppaa Venäjälle, yhtiön miehet hätkähtävät mutta ryhtyvät toimiin. Kaupanteko ei kuitenkaan ole helppoa, ei vaikka apuna on suomenvenäläinen simultaanitulkki Larissa. 

Kuva: Stefan Bremer
Esitys on hieno kokonaisuus. Mielestäni näyttelijävalinnat ovat menneet täysin nappiin. Toimitusjohtaja Ollin haastavan roolin tekee Timo Tuominen. Ollilla ei ole helppo tehtävä luotsata firmaa, jossa hääräävät mukana Venäjä-vastainen tutkija Taisto sekä "mä osaan kaiken ja handlaan kaiken" -myyntitykki Jone. Asiaa hoitavat henkilöt vaihtuvat Venäjällä, ministeri vaihtuu, Larissa saattaa olla tai saattaa olla olematta vakooja, Taisto heittäytyy someradikaaliksi... Tuominen tulkitsee loistavasti Ollin tasapainoilua eri tahojen välissä, tunteita hämmennyksestä epätoivoon, hätäännyksestä sovitteluun. 

Myös muut suoriutuvat oivallisesti. Kari Ketonen Jonena naurattaa moneen kertaan. Jonessa olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla lipeväksi "pikkurouva ministeri on nyt hiljaa" -tyypiksi mutta onneksi, onneksi hän ei ole sellainen. Jone luottaa rajattomasti itseensä ja siihen, että selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja vieläpä ilman pintaaarmuja. Tuo luottamus on luontevaa, ei mahtailevaa eikä ylikorostunutta. 

Jani Karvinen on jääräpäinen Taisto. Tämän maailmassa etiikka ja moraali ovat ykkösasia, nimenomaan Taiston etiikka ja moraali. Maailma ei ole mustavalkoinen, mutta Taisto haluaa katsoa asioita vain yhdestä näkövinkkelistä. Siitä käsin hän esittää suuria kysymyksiä. Elena Spirinan hahmo Larissa yrittää luotsata mieskolmikkoa Venäjän markkinoille, vaikka nämä sähläävät välillä ihan urakalla. 

Ensimmäisen puoliskon jälkeen tuumin, että jos lukisin tekstiä paperilta niin en ehkä jatkaisi alkua pidemmälle. Aivotutkimus ja kansainvälinen kauppa eivät ole mukavuusalueellani... Esitettynä teksti on kiinnostavaa, koko ajan oli sellainen olo että mitenkähän tässä käy. Tunne jatkui väliajan jälkeen. Jossain kohtaa oli hetkellinen pysähtyneisyyden tunne, en oikein tiedä mistä se johtui. Oliko kenties liian monta samantyyppistä Venäjä-repliikkiä, liian pitkä kohtaus vai mikä lie. Ennätin siinä kuitenkin miettiä, että päästäänkö tästä eteenpäin vai jäädäänkö jauhamaan. No, eteenpäin päästiin ja loppuun asti. Tunnustan, mietin toisella puoliskolla useamman kerran, että minkälainen loppu mahtaa olla. Herran sähelsivät siihen malliin, että vastassa tuntui olevan vain umpikujia. Jokela sai taitavasti kasattua homman kokoon, ja ainakin minä yllätyin siitä miten kaikki lopulta päättyy.

Pidin paljon myös tilannekomiikasta. Hahmojen lausahdukset naurattivat usein, samalla kuitenkin piti miettiä että itse asiassa, saisikohan tälle nauraa, voiko tälle asialle nauraa. Huumoria on lausahdusten lisäksi myös kohtauksissa, etenkin Ollin ja Larissan käymä kehityskeskustelu oli yksi suosikeistani. Jukka-Pekka Palon esittämä ministeriön virkamies oli hahmona kertakaikkisen hupaisa, kaikessa vakavuudessaan suorastaan naurettava :)

Pakko vielä kehua äänimaailmaa. Vaikka välillä kaksi tai kolmekin henkilöä puhui samaan aikaan, sai kaikkien sanoista selvää. Esityksen musiikki oli välillä suorastaan hypnoottista. 

Sumu. Itsesensuurikomedia
Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela
Rooleissa Timo Tuominen, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Elena Spirina, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo, Larin Pacius ja videolla Ria Kataja
Lavastus Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Pauliina Manninen
Dramaturgi Minna Leino
Ohjaajan assistentti Martina Marti

Sumu Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.12 asti.





maanantai 12. syyskuuta 2016

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016
416 s.









Max Seeckin esikoisteos Hammurabin enkelit vaikuttaa olevan yksi syksyn odotetuimmista dekkareista, ainakin kun katsoo Helmet-kirjastojen varausjonoja ja lueskelee some-keskusteluja. Eipä siinä mitään, hyvää kannattaa odottaa!

En päässyt kirjassa vauhtiin, monta päivää meni niin, että luin luvun tai kaksi kerrallaan. Sen jälkeen menikin loput kaksi kolmasosaa parissa illassa. Mietin loppuun päästyäni, miksi en saanut luettua ensimmäistä kolmannesta putkeen. Keksin hyvin yksinkertaisen ratkaisun: pelkäsin että kirjassa on liikaa paikkoja ja liikaa henkilöitä. Alussa on italialainen Antonio Kroatiassa, suomalainen Raimo Helsingissä, suomalainen Daniel Helsingissä, kroatialainen Borko Kroatiassa... Olen lukenut Tom Clancya, Ilkka Remestä ynnä muita, joiden kirjoissa viipotetaan ympäri maailmaa ja henkilöhahmoja vilahtelee runsaasti, niinpä on vaikea muistaa kuka on kuka ja mistä kuka tuntee kenetkin ja keillä kaikilla on yhteistä historiaa. 

Tässä ei kuitenkaan ole niin. Keskeisiä henkilöitä on lopulta vain muutama, samoin tapahtumapaikkoja. Vaikka ollaan milloin Eduskunnassa, milloin Suomen suurlähetystössä Zagrebissa, milloin pakomatkalla eri puolilla Balkania, joka paikassa tavataan vain muutama henkilöhahmo ja heidätkin tipotellen. On helppo pysyä mukana, missä ollaan ja kenen matkassa. Se jos mikä tekee lukemisesta sujuvaa.

Daniel Kuisma on puolustusvoimien erityisasiantuntija, joka lähetetään Kroatiaan selvittämään Suomen suurlähetystön työntekijän katoamista. Tehtävä ei ole helppo. Juttua on tutkittu huolimattomasti ja useita asioita on jätetty kokonaan selvittämättä. Daniel sekä hänelle työpariksi osoitettu Annika Lehto ulkoministeriöstä saavat avukseen paikallisesta poliisista Josip Buvinan, ja yhdessä kolmikko yrittää saada selville, mitä Jare Westerlundille on tapahtunut. Kuten dekkarigenreen kuuluu, yllätyksiä riittää ja kukin joutuu tahoillaan pohtimaan, keneen loppupeleissä voi luottaa. Eikä piipahduksia menneisyyteen voi välttää, etenkään Daniel, joka on kokenut Bosnian sodan 1990-luvulla varsin läheltä.

"Aivan. Mutta oli miten oli, pöly ei ole vielä suinkaan laskeutunut. Veikkaan että viimeisessä vaihtoehdossa vastapuoli pyrkii tuhoamaan johtolankoja ja varmistamaan. että katoaminen jää ikuiseksi arvoitukseksi. Siksi pidän melko varmana, että saamme seuraa ennen pitkää joka tapauksessa." Daniel painoi huulensa tiukasti yhteen. Annika näytti yhtäkkiä pelokkaalta ja epävarmalta. Naisesta aikaisemmin huokunut itsevarmuus ja määrätietoisuus olivat ilmeisesti kokeneet kolauksen. 
"Älä huoli", Daniel jatkoi, "tyhmiä he eivät ole. Meidän vahingoittamisemme olisi pahin virhe jonka he voisivat tehdä. Heidän kannaltaan on tietysti järkevintä, että poistumme täältä tyhjin käsin. Mutta vahingoittumattomina. Muutenhan tänne lappaa lisää tutkijoita ja poliiseja." Hän katsoi rauhoittavasti Annikaan. 
"Kun sanoit, että kaikki tietävät tulostamme, tarkoititko, että joku suurlähetystössä vuotaa tietoja?" Annika kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
"Täällä tieto liikkuu niille, jotka sitä haluavat ja ovat valmiita siitä maksamaan. En väitä, että kukaan suomalaisista diplomaateista raportoisi suoraan Westerlundin sieppaajille, mutta ketjuun mahtuu monta pikkulintua aina siivoojista autonkuljettajiin", Daniel sanoi ja näki WC:n oven avautuvan.

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Tarina on jännittävä, vauhdikas ja yllätyksellinen. Väkivalta ei ole liian veristä, enemmänkin kyse on takaa-ajosta ja kissa-hiiri -leikistä. Kroatia tapahtumaympäristönä on erikoinen mutta erinomaisen onnistunut valinta. 

Ainoa asia, mistä en pitänyt, on Annikan hahmo. Jo alussa hänet nähdään Raimo Hämäläisen silmin vartaloa myötäilevässä valkoisessa jakkupuvussa, kauniina, seksikkäänä ja itsevarmana. Vähän myöhemmin hän on Danielin silmin viehättävä ja siro. Josip Buvina tytöttelee häntä. Ja kuinka ollakaan, tuo ulkoministeriön määrätietoinen tutkija itkee silmät punaisena tultuaan höynäytetyksi ja huomattuaan ettei Daniel luota häneen kahden päivän tuttavuuden jälkeen. Ei! Miksi oi miksi ainoasta keskeisestä naishahmosta on tehty pillittävä objekti vartalonmyötäisissä vaatteissa? Miksei Annika tuijota mieshenkilöitä ja puntaroi heidän "hohdokkaita olemuksiaan"? Ehkä paisuttelen asiaa liikaa mutta sittenpähän paisuttelen :)

Muuten Hammurabin enkelit on kaikinpuolin mainio kirja. Samaa mieltä ollaan myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Haikuarvioissa

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Palkintoja ja haastevastauksia, osa 3: Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista - haaste

P.S Rakastan kirjoja - blogin Sara muisti minua Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista - haasteella, lämmin kiitos siitä! Olen iloinen ja mielelläni osallistun :) 

Säännöt ovat yksinkertaiset: "Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa / konserteissa / baletissa / taidenäyttelyissä / you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista." 

Listojen tekeminen on aina kivaa ja samalla vaikeaa. Mistä kaikesta kirjoittaa? Mitkä asiat niputtaa yhteen, mitkä laittaa erikseen? Aloitan kokoamalla kolme viimeistä tapahtumaa, joista olen postannut

BACH. Forms of Silence and Emptiness. Kuva: Sakari Viika.

Toukokuussa pääsin näkemään Kansallisoopperan Carmina Buranan. Se oli vaikuttava kokemus, samaan aikaan hauska ja koskettava, musiikin riemua eri ikäisten laulajien tulkitsemana ja huippuhyvän orkesterin säestämänä. Esitys on taltioitu oopperan nettisivuille Stage24-osioon, ja olenkin sitä fiilistellyt useamman kerran, etenkin töissä on kiva laittaa kuulokkeet korviin ja vääntää milloin mitäkin Prezi-esitystä tai Kahoot-visaa musiikin tuodessa hyvää mieltä. 

Vain päivää aiemmin olin seuraamassa baletin puolella nykytanssia. BACH. Forms of Silence and Emptiness oli sekin huikean hieno elämys. Tapahtui paljon, mutta kokonaisuus oli hallittu. Bachin musiikki sai uusia ulottuvuuksia. 

Huhtikuun lopulla oli Vantaan Energia-areenalla Tanssin päivän gaala. Kapas vaan, sielläkin oli Kansallisbaletti edustettuna :) Mutta myös paljon paljon muuta, tanssikouluista tanssiteatteriin, pienistä lapsista aikuisiin. Tykkäsin kaikista esityksistä, ihastelin etenkin pienimpien tanssijoiden energiaa ja riemua lavalla. Jännityksestä ei ollut tietoakaan, tai jos sitä oli niin se ei näkynyt esityksissä. Pidin siitä että eri tanssilajeja nostettiin esiin, esitykset olivat monipuolisia ja monimuotoisia. 

Laura Zaray: Baladi Ruh.
Seuraavaksi kolme viimeistä tapahtumaa, jotka melkein näin. Ensimmäisenä Kansallisbaletin Romeo ja Julia, joka näytettiin suorana lähetyksenä 3.9 ja jota olisi voinut seurata Sanomatalon Mediatorilla. Olin Tampereella ja Lempäälässä ystävän häissä, eli oli erinomainen syy olla jossain muualla kuin striimin äärellä.

Toisena Taiteiden yö, joka oli Helsingissä 25.8. Erityisesti olin kiinnostunut Valokuvataiteen museosta, Salaisesta puutarhasta, Bach-vaellustapahtumasta, Kansalliskirjastosta ja Eero Aarniosta Designmuseossa. Kuinkas sattuikaan, jouduin muuttamaan sisäilmaremontin tieltä pois ja sain avaimet uuteen asuntoon perjantaina 26.8. Taiteden yön sijaan olin kotona pakkaamassa. 

Kolmas missattu tapahtuma oli Klassikot torilla Tikkurilassa. Perjantaina 12.8 oli heavy-klassikoita ja lauantaina 13.8 oopperan solisteja. Hieno tapahtuma ihan naapurissa, mutta minä lähdin perjantaina suoraan töistä kohti Tamperetta ja lauantaisia ystävän polttareita. Oikein hyvä syy olla muualla :) 

Sitten kolme tapahtumaa, joita seurasin etänä. Ensimmäisenä on RSO:n konsertti, syyskauden avaus, Musiikkitalossa 8.9. Pakko tunnustaa, että en ole vielä koskaan ollut katsomassa konserttia Musiikkitalossa, kahvilla ja muissa tapahtumissa olen siellä ollut.

Toisena Helsingin Juhlaviikkojen konsertti, jossa pianisti Lang Lang esiintyi Musiikkitalossa RSO:n kanssa. Niin tämä kuin aika monet muutkin RSO:n konsertit ovat olleet loppuunmyytyjä, on siis hienoa että niitä on mahdollista katsoa Yle Areenassa sekä suorana että tallenteena. 

Kolmas oli huhtikuun lopulla Kansallisbaletin Pieni merenneito. Stage24 on loistava keksintö, jos ei näe esityksiä livenä niin aika monet näkyvät tallenteina. Tätä olin katsomassa suorana mutta nettiyhteys pätki välillä pahasti. Musiikki eteni mutta kuva ei. Siksi on kiva, että esityksen pystyi katsomaan myöhemmin ilman pätkimisiä. 

Entäpä tulossa olevat kolme tapahtumaa? Ensimmäinen on ensi keskiviikkona 14.9, kun menen Kansallisteatteriin katsomaan Sumua. Näytös on osa bloggaajaklubia, ja tarkoitus on että esityksestä tehdään porukalla videobloggaus. Hui, jännittävää! Tarkkaan en vielä tiedä mitä tapahtuu, muuta kuin että esityksestä keskustellaan sekä väliajalla että esityksen jälkeen. 

Sumu. Kuva: Stefan Bremer
Väliin saattaa tulla muuta, mutta tällä tietoa toinen syksyn tapahtumista on Kansallisbaletin Liisa Ihmemaassa. Olen varannut lipun torstain 27.9 näytökseen. Olen nähnyt Liisan vain dvd:ltä, kuvattuna Lontoon Royal Opera Housessa vuonna 2011. Olin valtaisan ihastunut etenkin lavasteisiin, onkin mielenkiintoista nähdä livenä paitsi koreografia myös lavasteet ja puvut. 

Heti perään on kolmantena tapahtumana yksi syksun kohokohdista eli Helsingin kirjamessut. Olen siellä oletettavasti tänäkin vuonna bloggaajapisteessä päivystäjänä. Ohjelmaan en ole vielä tutustunut, joten siitä kirjoitan myöhemmin erikseen. Mutta jo nyt arvaan että niin paljon on kiinnostavaa ja niin paljon menee päällekkäin että kaikkea en näe mitä haluaisin. 

Koen olevani varsin monipuolinen kulttuuri-ihminen. Kirjat ovat lähellä sydäntä, ovat olleet aina. Kirjastotyö ja kirjablogin pitäminen ovat vain vahvistaneet kirjarakkautta. Jonkin verran kirjoitan itse, päähän putkahtelee toisinaan tarinoita joista jotkut tulevat paperille helposti, toiset vaikeasti. Suurin hankaluus on siinä, että henkilöt ovat niin omituisia että joudun tekemään paljon taustatutkimusta pystyäkseni kirjoittamaan esimerkiksi museojunista tai viulunsoitosta. 

Televisiota en ole omistanut vuosikausiin. En kaipaa tuutin täydeltä kokki-, laihdutus- ja sisustusohjelmia. Pidän - tietenkin - kulttuuriohjelmista, niin dokumenteista kuin esitystaltioinneista. Mieluummin selaan muutamia nettisivustoja ja poimin sieltä kiinnostavia ohjelmia, kuin pitäisin telkkaria päällä taustahälynä. Arvostan kirjastopalveluita myös siinä, että niiden kautta on pääsy erilaisiin ohjelmiin. Nyt viimeksi olen lainannut Bones- ja Criminal Minds - sarjoja. Bones on edennyt yhdenteentoista kauteen, Criminal Mindsista on nähty vasta ensimmäinen. Tässä kohtaa on pakko mainostaa Helmetin e-kirjastoa ja etenkin Naxos Video Librarya. Kirjastokortin numerolla pääsee ilmaiseksi sisään maailmaan, jossa on valtava määrä esimerkiksi balettiesityksiä (samasta baletista voi olla useita versioita), dokumenttiohjelmia, konsertteja ja teatteriesityksiä.

Musiikin suhteen olen rajoittuneempi, tykkään raskaasta musiikista ja valikoidusti klassisesta. Pidän musiikista, jossa nuo tyylit yhdistyvät. Nightwish ja Therion olkoon "oopperahevin" edustajia, David Garrett esimerkki "rock-sinfonioista". Kannattaa testata esimerkiksi Garrettin tulkintaa Bachin Toccatasta tai Gunnareiden November Rainista. 

Puuh, arvasin että tästä tulee pitkä kirjoitus, toivottavasti jaksoitte lukea loppuun. Mielelläni luen teidän kaikkien kokemuksista kulttuurin parissa, vaikka nyt en nimeltä mainiten haastakaan ketään.





maanantai 5. syyskuuta 2016

Katarina Baer: He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016
360 s.









Katarina Baer on tutustunut isovanhempiensa natsimenneisyyteen ja tuo sitä kautta yhden uuden näkökulman paljon käsiteltyyn aiheeseen. Toki muitakin vastaavia kirjoja on, mutta ne ovat tainneet olla pääosin natsien johtohahmojen sukulaisten tekemiä. Baerin isovanhemmat sen sijaan ovat olleet tavallisia ”rivinatseja”; isoisä oli puolueen jäsen varsin suurella järjestysnumerolla eikä ollut erityisen vastuullisissa tehtävissä. Se nimenomaan on sekä Baeria itseään että lukijaa kiinnostava puoli, se miten kansallissosialismi vaikutti yksittäisen perheen arjessa, mistä se juontui ja minne asti on kurkottanut.

Tutkimuksen tekeminen ei ole ollut helppoa. Ihmisiä ja asiakirjoja on ollut vaikeaa jäljittää ja toisinaan ne ovat vieneet väärille jäljille ja vääriin paikkoihin. Vastapainoksi on tullut yllätyksiä, jotka ovat valaisseet toisinaan pieniä, toisinaan isoja asioita. Baerin kuva isovanhemmistaan on elänyt koko tutkimuksen ajan, ja sen päätyttyä kuva on täydempi mutta ei välttämättä kokonainen. Silti matka on ollut tärkeä, koska sen avulla hänelle on avautunut uusia ovia sekä perheen että maailman historiaan.

Gerhard siis ajatteli päivittäin yhä useammin, että hän taisteli oikealla puolella, vaikka se oli ollut hänen vakaa käsityksensä alusta asti. Miksi hänen nyt piti muistuttaa itseään asiasta? Tulee vaikutelma, että hän oli alkanut horjua uskossaan. Oliko hän kuullut joukkoammunnoista ja tuhoamisleireistä, ja oliko se saanut hänet kauhistumaan, tai oliko hän nähnyt siviilien murhaamista omin silmin, tai peräti osallistunut siihen itse, pääsemättä eroon kuulemastaan, näkemästään, kokemastaan? 

Isoisäni tiesi. Hän tiesi holokaustista. 

(...)

Gerhard oli perillä juutalaisten kansanmurhasta jossain mittakaavassa, hän ymmärsi natsien syyllisyyden ja hän myös tiesi, että jos Saksa häviäisi sodan, natsien hirveät rikokset tulisivat julki, eikä heidän syyllisyyttään annettaisi anteeksi vuosisatoihin. Hän oli saksalaisen kollektiivisen (ja ehkä omankin) syyllisyyden vanki, eikä hän nähnyt muuta keinoa kuin hulluuden jatkamisen.

(...)

Minulla ei ole vastausta. Ymmärrän jollain tavalla, miksi isovanhempieni elämä meni niin kuin se meni, ja heidän tarinansa valossa käsitän Kolmannen valtakunnan syntyä  - ja ehkä jopa radikalisoitumista - aiempaa paremmin. Mutta en tiedä, kuinka suhtautua heihin, papinpoikaan ja opettajantyttäreen, joista tuli natseja. Ja heihin viimein tutustuneena tajuan vähintään yhtä huonosti kuin ennenkin, kuinka holokausti, heidän kannattamansa järjestelmän järisyttävä hirmuteko, oli mahdollinen.

Kirja kysyy yleisellä tasolla, täytyykö lasten ja lastenlasten kantaa vanhempien ja isovanhempien synnit? Millainen vastuu jälkipolvilla on aiempien sukupolvien teoista ja ajatuksista? Baerin perheen kohdalla kysymys on tietysti henkilökohtaisempi. Kuinka suhtautua läheisen ihmisen vaiettuun menneisyyteen? Miten muuttuu käsitys läheisestä, kun kuva saa uusia rumia puolia? 

He olivat natseja on kiinnostava ja koskettava tutkielma yksittäisistä ihmisistä, joiden kautta kuitenkin saadaan paljon laajempi kuva tapahtumista, niiden syistä ja seurauksista. Pidin siitä, että Baer pääsi lähtemään työhön puhtaalta pohjalta. Taakkana ei ollut isän, isoäidin tai muiden sukulaisten tarinoita Kolmannen valtakunnan suuruuden vuosista. Hän tiesi jotain ennalta, jotain muuta arvasi, mutta palapelistä oli vain nurkat valmiina ennen työhön ryhtymistä.

Silminnäkijäsivuston kirjoitukset, sukulaisten kirjeet ja arkistolähteet ovat tärkeä lisä tekstiin. Ne toimivat sekä lähteinä että keinona kirjoittajan etäännyttää itsensä. Lukijalle ei pääse syntymään kuvaa, että Baer on tulkinnut lähteitä omien tarkoitusperiensä mukaan, kenties asioita kaunistellen. Ei, lukija saa tai joutuu kohtaamaan raadollisen todellisuuden.

Samalla olisin kaivannut vielä lisää tietoa lähteistä. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän siitä, mitä reittejä pitkin Baer pääsi niiden luo. Nyt välillä ollaan jossain, olisin halunnut lukea miten sinne on päästy, miltä Baerista on tuntunut lentokentällä ja niin edelleen. Yhtään ei olisi haitannut, vaikka kirjassa olisi ollut sata sivua lisää. Ja myös kuvia, vaikka niistä kirjeistä, arkistorakennuksista ynnä muusta, ei pelkästään ihmisistä.

Mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on tärkeä kirja, tärkeä yleisemminkin kuin Baerin perheelle. On saatu taas yksi pala lisää siihen kuvaan, joka kertoo meille mistä Kolmannessa valtakunnassa oli kyse, ja joka toivottavasti estää meitä koskaan unohtamasta. 

Kirja on luettu myös blogeissa Leena Lumi, Kirjabrunssi, Sinimarjan matkassa: luettuja kirjoja ja Taikalyhty  -elokuvablogi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja". Etenkin sisareni mies lukee paljon varsinkin toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja.

torstai 1. syyskuuta 2016

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Tanskankielinen alkuperäisteos Pigerne fra Englandsbåden (2015)
Suomentanut Kari Koski
Aula 2016
380 s.








Pienten kustantamoiden kirjat saattavat mennä helposti ohi, onneksi kirjastoihin vielä tulee painettuja katalogeja mistä voi bongailla kiinnostavia kirjoja. Yksi tällainen on Lone Theilsin uutuusdekkari Kohtalokas merimatka, Nora Sand -sarjan avausosa. 

Tanskalainen Nora työskentelee Lontoossa kirjeenvaihtajana. Yhden työkeikan jälkeen hän päätyy kuvaajan kanssa pieneen Brinen kylään. Siellä hän sattuu huomaamaan pikkuisen antiikkikaupan, josta mukaan tarttuu matkalaukku. Kotona hän löytää laukusta valokuvia, jotka johdattavat hänet selvittämättömäksi jääneen katoamistapauksen jäljille. Keitä kuvan lapset ovat ja mitä heille on tapahtunut? Miksi heistä on valokuva juuri tässä laukussa? Mikä yhteys kylällä on Tanskaan?

Ihmiselämästä ei näkynyt merkkiäkään. Ei autoa, ei polkupyöriä. Jos joku oli tullut tänne, hän oli jalan. Nora kääntyi ja käveli varovasti lähemmäksi taloa. Hän asteli hitaasti ikkunan luo. Oliko hän nähnyt jonkun kasvot? Piilossa tummien ikkunoiden takana?

Kun hän tuli lähemmäksi, hän huomasi seisovansa keittiön ikkunan ääressä. Hän pisti päänsä aivan kiinni ikkunaruutuun ja varjosti silmiä kädellään. Keittiön pesuallas oli peitetty läpinäkyvällä muovilla, ja keittiön pöydällä oli muovipurkissa jotain mikä näytti kuivuneelta maalilta. Sen vieressä oli kahvikuppi, josta pisti esiin teelusikka, ja kupin kohdalla näkyi iso ruosteenvärinen tahra, joka muistutti kämmenenjälkeä. Samanlainen näkyi pesualtaan luona seinälaatoilla, jotka olivat olleet alun perin valkoiset. Oliko se verta? Nora siristi silmiään ja yritti nähdä peremmälle huoneeseen. Hän koetti pyyhkiä toisella kädellään suolakerrosta mutta onnistui vain sotkemaan ikkunan entistä pahemmin.

Hän säpsähti kun kuuli oven jysähtävän kiinni keskellä hiljaisuutta. Mistä se kuului? Hän yritti juosta talon toiselle puolelle mutta kompastui korkeaan heinikkoon. Kun hän pääsi taas jaloilleen, auton moottorin ääni rikkoi hiljaisuuden. Hän kiirehti takaisin etupihalle. Autotallin ovi oli auki. ja hän ehti juuri ja juuri  nähdä mustan maasturin, joka kääntyi jyrkästä mutkasta. Hän hapuili vapisevin käsin auton avaimet taskustaan ja istahti autoon. Mutta kun hän pääsi päätielle, tasaisessa maastossa ei näkynyt missään mustaa autoa. Se oli kadonnut kuin maan nielemänä.

Theilsillä on toimittajatausta, mikä varmasti osaltaan selittää tarinan sujuvuuden ja koukuttavuuden. Mielestäni tarina on ennen muuta tasapainoinen. Noran menneisyys nousee esiin mutta hän ei vello menneissä murheissa. Tapahtuvat etenevät välillä vauhdikkaasti mutta mukana on suvantovaiheita jolloin sekä Nora että lukija saavat pohdiskella asioita. Välillä olin kyllä hetken hukassa, että onkos Nora nyt Englannissa vai Tanskassa, sen verran useasti hän vaihtoi maata.

Pidän tällaisesta, missä tapahtumaketjun aukkoja tilkitään vähä vähältä, pala kerrallaan. En erityisemmin välitä sellaisesta, että kolme neljäsosaa tarinasta on paikallaanpolkevaa ja lopussa paljastuksia tulee hirmuinen vyöry joka miltei hukuttaa lukijan. Pidän myös tämänkaltaisista dekkareista, joissa raakuuksilla ei mässäillä vaan jännitys on psykologista ja vähän kerrassaan tihenevää. Ja loppu - se oli ainakin minulle yllätys.

Kirjan on lukenut myös Krista.

Kohtalokas merimatka sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman".