lauantai 12. tammikuuta 2019

Fiona Barton: The Child

Fiona Barton: The Child
Bantam Press 2017
433 s.









I've always thought that's a funny saying. Let sleeping dogs lie. Because sleeping dogs always wake up eventually, don't they?

Pidin Fiona Bartonin esikoisteoksesta Leski, ja kiinnostuin kun löysin kirjastosta hänen toisen kirjansa. Alkuasetelma on kutkuttava: rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luita. Uutinen ei saa paljoa tilaa ennen kuin paljastuu, että kyseessä eivät suinkaan ole ikivanhat luut vaan kohtalaisen tuoreet. Leskestä tuttu toimittaja Kate Waters kiinnostuu asiasta. Kuka vauva oli, ja miksi hänet oli haudattu juuri tuohon paikkaan? Juttua ei tutki Bob Sparkes - myös hän Leskessä esiintynyt - mutta Bobin kautta Kate saa yhteyden poliisivoimiin, ja Bobin kanssa hän voi tehdä pohdintoja asiasta. Apunaan lehden uusi harjoittelija Joe hän alkaa syventyä tapaukseen. 

And today the baby is still here. Insistent. Demanding to be acknowledged.

Toisaalla on Emma, ahdistuneisuudesta kärsivä nainen, joka järkyttyy lukiessaan lehdestä pikku-uutisen löydöstä. Ja kun juttu vain paisuu, Emman elämä menee yhä enemmän sekaisin. Miksi? Mikä on hänen salaisuutensa? Miksi hänen on niin vaikea poistua kotoaan? 

Kolmas tarinan keskeisistä henkilöistä on Angela, nainen joka on vuosia sitten kokenut suuren tragedian. Uutinen järkyttää myös häntä. Mitä hänen perheellään on tekemistä löydön kanssa? 

Tapahtumakulku linkittää nämä kolme naista yhteen. Asiat selviävät heidän kannaltaan tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukija pitääkin siitä ettei edetä liian vauhdilla ja että matkalla riittää yllätyksiä. Loppu on mielenkiintoinen, tavallaan yllättävä mutta tavallaan myös odotettavissa oleva. 

Joku tässä tökki pitkin matkaa, en oikein osaa nimetä tarkkaan että mikä. Ehkä se oli Emman hahmo, ehkä liikaa puidaan hänen pahaa oloaan ja lääkitystään. Alkuvaiheessa Emma alkoi jopa vähän ärsyttää, mutta yhtäkkiä huomasin pitäväni hänestä sitä enemmän mitä pidemmälle kirja eteni. Sen sijaan Kate on loistava alusta loppuun. 

Takakannen esittelyteksti oli lopulta parempi kuin tarina, terveisiä vaan hänelle joka sen on tehnyt. Tarinassa on kuitenkin riittävästi imua, jotta luin sen mieluusti ja varsin vauhdikkaasti loppuun. 

Kirja on juuri suomennettu nimellä Lapsi. Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä". Tässä etsitään kahta. 


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2018
luettu e-kirja








Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä 
heijastaa

Oijoi millaisella herkkupalalla uusi "lukuvuosi" alkaa! Luin Tuukka Pietarisen runokokoelmaa bussissa matkalla kaupungin toiselle laidalle. Hymyilin, luin hitaasti, palasin vähän matkaa takaisin, jatkoin eteenpäin, palasin alkuun. Monia runoja luin uudelleen, toiset kokonaan, joistakin osan. Tänään luin sen uudestaan.

Suuressa palapelissä he yrittävät asettua
oikein suhteessa
varjoihinsa jotka yrittävät asettua oikein
suhteessa aurinkoon

Pidän hurjan paljon siitä, miten runot rakentuvat. Pidän toisteisuudesta, siitä miten asiat kiertyvät toistensa ympärille erotakseen taas. Miten runot kohoavat kuin vuoren huipulle, josta eivät laskeudukaan toiselle puolelle vaan vierivät takaisin mäen alle, lähtöpisteeseen. Rakastan sitä, miten valtavan isoja asioita kerrotaan vähäisellä sanamäärällä. Joskus riittää yksi sana, että runon koko maailma kääntyy vinksalleen. Kokoelmassa ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään tyhjäkäyntiä. 

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei
ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan

Jo ensimmäinen runo viritti olon, että voi vitsi tästä kirjasta tulen tykkäämään. Tunsin itseni onnelliseksi lukiessani. Sinänsä hämmentävää, koska runoissa on varsin rajuja asioita yksinäisyydestä, ohi kulkemisesta, hylkäämisestä, maailman ja elämän tuhoutumisesta. 

Tässä on kirja jonka aion hankkia omaksi, olen varma että palaan tähän vielä monta kertaa. 


Helmet-lukuhaasteesta täyttyy ensimmäisenä kohta numero 5, "kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi". Yksin ja toisin oli viime vuonna Hesarin esikoispalkintoehdokkaana. 



lauantai 5. tammikuuta 2019

Kirjakevät 2019: näitä odotan eniten

Hankien keskellä on mitä mainioin aika suunnata katse kevääseen, alkaahan kirjauutuuksia putkahdella heti tammikuussa. Katalogeja lueskelemalla olen saanut lukulistalle paljon lisää tavaraa, mutta koska tila ei riitä listaamaan kaikkea niin nostan esiin 10 odotetuinta. Ne ovat:

  • Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva. Olen nauttinut suuresti Rämön pyöräilykirjoista, niin luettuna kuin kuunneltuna. Jotkut olen lukenut pariinkin kertaan. Islanti on suosikkini, hälyinen Intia ei niinkään. Pitkistä pyörämatkoista lukeminen on ollut ajoittain suorastaan meditatiivista. 


  • Hideo Yokoyama: 64. Bazar. Lapsiin kohdistuvia rikoksia on ollut viime vuosina jännäreissä kovin paljon, mutta on mielenkiintoista lukea Japani-versio. Lapsen katoaminen aiheuttaa traumoja niin perheelle kuin tapauksen tutkijoille. 14 vuotta myöhemmin toinen lapsi katoaa, ja yksinäinen poliisi-susi päätyy tutkimuksissaan jonkin ison äärelle. Esittelytekstin perusteella ei ehkä erityisen originelli kuvio, mutta Japani tuo siihen omat mausteensa.

  • Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi. "Mies, nainen ja tarjoilija. Lumous, joka saa kadonneen ajan palaamaan." Eihän tällaista voi ohittaa!

  • Aki Salmela: Eläimen varjo. Tammi. Salmelan runoja olen lukenut paljon, kokoelmat ovat sellaisia joihin haluan palata yhä uudelleen.

  • Håkan Nesser: Café Intrigo. Tammi. Olen pitänyt valtaosasta Nesserin kirjoista. Kaupunkisarjassa on ollut pari, joista en niin piitannut, mutta pääosin hän kirjoittaa valtavan hienoja, syvältä koskettavia tarinoita.

  • Liisa Jokinen: Live like a Finn. WSOY. Tapanani on pommittaa saksalaista, puolisuomalaista miesystävääni suomalaisuusaiheisilla kirjoilla. Tavatessamme hän lukee englanninkielisiä ääneen, ja usein saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten jokin asia on Suomessa ja miten se on Saksassa. Toki hän tuntee suomalaista kulttuuria paljon enemmän kuin minä saksalaista, kiitos suomalaisen äidin ja äidinpuoleisten sukulaisten.

  • Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava. Tarviiko perustella? 

  • Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into. Suomalainen kirjoittaa portugalilaisesta poliisista, alkuun ehkä hiukan yllättävää mutta jo ensimmäinen kirja osoitti että kuvio toimii. Avausosa oli jo todella hyvä, toinen ehkä vielä hitusen parempi, joten kolmososa kiinnostaa ja saa suuret odotukset.

  • Aki Nummela: Juokse nopeammin, taloudellisemmin ja pidemmälle. Fitra. Juoksuharrastukseni on vuosien saatossa muuttunut jo melko vakavaksi, mutta koska aloitin yli 30-vuotiaana niin kehittymisen varaa on vielä paljonkin. Nummelan vankka osaaminen sekä juoksijana että valmentajana herättää odotuksen, että saan kirjasta paljon irti.

  • Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Kirjapaja. Aluksi luulin tämän olevan fiktiota mutta kyse onkin tositarinoista kirjakauppiaan elämästä. Totta tai tarua, samapa tuo. Aihe on joka tapauksessa sellainen, että tämä on pakko lukea.

Entäpä te hyvät lukijat, mitä kirjaa tai kirjoja odotatte?


keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Lukuhaaste: Maailman ympäri 80 päivässä

Viime syksynä pidin kirjavinkkausta ja keräsin kirjakärryjä kahdeksasluokkalaisille aiheena "Lukemalla maailman ympäri". Yksi vinkatuista oli tietysti teeman klassikko eli Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä, joka onneksi on olemassa myös selkokirjana. 

Tuosta sain idean: entäs jos tekisin blogihistoriani ensimmäisen itsekeksityn lukuhaasteen? Nimenomaan niin, että haasteessa noudatetaan Phileas Foggin matkan aikataulua ja karttaa. Pian totesin, että Fogg on pysähtynyt paikoissa, joihin liittyvää kirjallisuutta ei ole kuin korkeintaan jokin yksittäinen matkaopas. Tehkäämme siis niin, että oikea maa riittää, ei tarvitse olla juuri siihen tiettyyn kaupunkiin sijoittuva kirja. 

Haasteen säännöt:

  • Haasteen voi aloittaa milloin tahansa. Jos haluat aloittaa heti, ole hyvä. Jos haluat aloittaa samaan aikaan kuin milloin Fogg lähti liikkeelle, alkamispäivämäärä on 2.10. Voit lukea siihen tahtiin kuin Fogg liikkuu, aikataulu tähän on alempana. 

  • Kohdemaat ja -kaupungit sekä aikataulu noudattavat Vernen tekstiä. Olen poiminut sieltä päivämäärät, milloin Phileas Fogg on saapunut minnekin. Noudatan Vernen aikataulua, en Foggin. Alkumatkasta Fogg kirjoittaa muistiinpanoihinsa olleensa Lontoon ja Adenin välissä Pariisissa, Torinossa, Brindisissä ja Suezissa. Mutta koska Fogg ei enää myöhemmin mainitse paikkoja ja päivämääriä, päätin jättää hänen listauksensa pois. Jätin pois myös Ison-Britannian Queenstownin; Amerikan-laiva saapui sinne ja sieltä lähdettiin junalla Lontooseen jonne saavutaan samana päivänä.

  • Lukuaikaa on 80 päivää eli mikäli aloitat 2.10 urakan tulisi olla valmis 21.12. Postausaikaa on hieman pidempään eli kuun loppuun asti. Näin ollen lukuhaaste kestää koko vuoden :) En kuitenkaan aio olla niuhottaja, eli jos käytät lukemiseen 360 päivää niin se on täysin ok. Tai jos aloitat 2.3. ja olet valmis 21.5. Oma suunnitelmani on aloittaa 2.10, toivottavasti muistan :D 

  • Suosittelen linkittämään postaukset alle kommenttikenttään, joko yksittäin tai linkkinä koostepostaukseen. Yritän havaita kaikki ja laittaa mukaan omaan koontiini. Käytäthän postauksissa hashtagia #maailmanympäri80päivässä 

  • Matkan aikataulu on tämä:
         Lontoo / Iso-Britannia (2.10.)

         Aden / Jemen (14.10.)

         Bombay eli nykyään Mumbai / Intia (20.10.)

         Kalkutta / Intia (25.10.)

         Hongkong / Kiina (6.11.)

         Jokohama / Japani (14.11.)

        San Francisco / Yhdysvallat (3.12.)

        New York / Yhdysvallat (11.12.)

        Lontoo / Iso-Britannia (21.12.)

Kuka lähtee mukaan? :) 

PS. Tiedän että kuvassa oleva teksti on pienellä. Sain lisättyä tekstin ja vaihdettua värin, mutta suurentaminen ei onnistunut. Ainakaan vielä, yritän toisena päivänä uudelleen.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
381 s.









Kun puhutaan kirjojen nimistä, 14 solmua Greenwichiin on ainakin minulle varma kiinnostuksen herättäjä. Mitä tapahtuu Greenwichissä? Miksi sinne mennään? Millainen vauhti on 14 solmua? Myös kansi herättää kysymyksiä. Vettä, miksi? Meri? Myrsky?

Kirjassa lähdetään kiertämään maailmaa. Suomalainen Petr saa vanhalta ystävältään oudohkon viestin. Brittiläinen Graham pyytää häntä mukaan kilpailuun, jossa matkustetaan maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä eli nollameridiaania pitkin. Petr epäröi tovin mutta päättää lopulta lähteä. Mikään ei sido häntä Suomeen niin vaativasti, etteikö hän voisi irtautua arjesta, tai ei irtautua vaan vaihtaa arjen tilapäisesti toisenlaiseksi. Kaksikon lisäksi matkaan lähtee Grahamin vaimo Isla, myöhemmin seurueeseen liittyy Petrin veli Kari. 1700-luvun keinoin tehtävä matka on pitkä, kiehtova, hermoja koetteleva, puuduttava. Tiukka aikataulu ja kilpailuhenkisyys koettelee niin pari-, veljes- kuin ystävyyssuhteita. 

Moottoria ei sääntöjen vuoksi saanut käyttää edes satamasta lähtiessä. Vuokraaja oli jäänyt laiturille katselemaan. Kun pakittamisesta kieppuvan tuulen mukana ei tuntunut tulevan mitään, hän huusi että venettä oli turha mennä rikkomaan muitten kylkiin, ja hyppäsi laidan kautta kyytiin ja otti ohjauksen Grahamilta ja alkoi käskeä tarkasti milloin ja miten purjetta piti avata ja säätää, ja vaikka kangas aluksi lepatti ja paukkui, lähti vene muitten välistä ja lipui juuri siihen ainoaan avoimeen kohtaan missä sen pystyi kääntämään ja mistä sivutuuli alkoi painaa sitä suoraan ja tasaisesti avomerta kohti. 

Vuokraamon pitäjä ohjasi venesataman sokkeloista sellaiseen kohtaan viimeisen pitkän laiturisillan päähän josta itse vielä pääsi maihin. Siitä heidän oli jatkettava kolmistaan. Matkaa Ranskan rannikolle oli sata mailia, iltapäivä rupesi jo loppumaan ja satoi tihkua josta ei oikein tietänyt tuliko se taivaalta vai roiskuiko merestä.

Graham keskittyi ohjaamiseen. Hän yritti pitää suunnan suunnilleen keinahtelevan kompassin mukaan. Isla hoiti purjeita ja veljeni auttoi mitä auttoi ja ainakin piti päätettä auki roiskeilta suojaisessa kohdassa kajuutan porrasaskelmien päässä. Tiuhaan vaihtuvista paikannustiedoista oli katsottava sen verran ettei kulkukäytävän läntinen tai itäinen reuna alkanut lähestyä.

Tykkään tavattoman paljon Jalosen kielestä ja tyylistä kirjoittaa. Tekstissä on tietty rauhallisuus, vaikka tapahtumissa olisi tiukempiakin hetkiä. Lukijana koen luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, tai jos ei mene hyvin niin lopulta kääntyy hyväksi. Pidän yksityiskohtien runsaudesta, siitä kuinka pienen tuntuisissa tapahtumissa viivähdetään. On luettava rauhallisesti, keskityttävä jokaiseen sanaan. Koen että Jalonen kirjoittaa hyvin visuaalisesti. Pidän tekstin intensiivisyydestä, siitä kuinka se vetää mukaan, tässä tapauksessa matkalle maailman ympäri. Sieltä ei pääse pois kesken, enkä ainakaan minä edes haluaisi lähteä pois. Kaikkea termistöä en ymmärtänyt mutta se ei haitannut. 

Tätä on luettu varsin paljon blogeissa, postauksen ovat tehneet esimerkiksi Nanna ja Jokke.

Ja juhuu, sain sittenkin Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, vuotta 2018 jäi jäljelle vielä reilu tunti! Myönnän että olin lukenut tämän jo kesällä, mutta postauksen teko jäi. Onneksi, koska sain hyödynnettyä kirjan tähän :)  14 solmua Greenwichiin päättää haasteen kohtaan 43, "suomalainen kirja joka on käännetty jollekin muulle kielelle". Ainakin saksaksi tämä löytyy. 

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana
Saksankielinen alkuteos Mein Leben als Buch (2000)
Kuvitus Amelia Leoncini
Suomentanut Sari Hyvärinen
Like 2001
138 s.






Nyt löytyi helmi, joka osuu myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16, "kirjassa luetaan kirjaa". Sattuupa käymään niin hassusti, että divarinpitäjä Dietrich Oger - lempinimeltään Diogenes - herää eräänä aamuna kirjana. Kyllä, kirjana jossa on 138 sivua. Hämmästyttävää kyllä, hän ei säikähdä asiaa, eikä tunnu ihmettelevänkään sen suuremmin. Hänen puolisonsa Gisela panikoi enemmän ja yrittää jos jonkinlaisia keinoja muuttaakseen kirja-Diogeneksen takaisin ihmiseksi. Sepä ei niin vain onnistukaan. Kirjana Diogenes elää hyvin kaksijakoista elämää. Toisaalta on mahtavaa tarkkailla maailmaa ihan uudesta näkökulmasta, toisaalta ärsyttää olla riippuvainen toisista. Aistit toimivat ja hän kykenee kommunikoimaan kirjan sivuille ilmestyvän tekstin kautta, mutta liikkumiseen hän tarvitsee muiden apua. Eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Ennen pitkää Diogenes joutuu miettimään, mikä on hänen tulevaisuutensa jos hän ei voi jatkaa antikvariaatin pitäjänä.

Koira on poissa. Virtsalätäkkö, jonka se jätti välittömään läheisyyteeni, levittää ympäristöön läpitunkevaa hajua. Katukiveystä kansieni alla peittää iljettävä törkykerros.
Makaan katuojassa. Mikään ei kuvaa tilaani paremmin kuin tuo pateettinen, loppuun kulunut, lyhyt virke. 
Olen menettänyt sekä ruumiillisen eheyteni että kaiken valtani. Nainen, jota rakastin, paiskasi minut ikkunasta ulos kuin litistetyn jauhokoisan. Olen nyt elämäni aallonpohjassa.
Olen kurkkuani myöten täynnä kirjana oloa. 
Jos olisin ihminen, voisin nousta ylös ja kävellä asuntooni sen sijaan että vain makaan avuttomana ja odotan, että he tulevat ja heittävät minut roskalaatikkoon.

Sitaatti on nimenomaan aallonpohja, oikeastaan ainoa kohta mikä tekee surulliseksi. Muuten kirja on hauskaa luettavaa. Diogeneksen tyyli komennella puolisoaan ja ystäväänsä on huvittavan mahtipontinen. Ihmisenä hän oli pienikokoinen ja pyylevä, kirjana hänen egonsa on kuin viisivuotiaalla lapsella. En ala jos en saa mitä haluan! Huudan ja raivoan! Pidän mykkäkoulua! Ei saa tehdä näin ja noin! 

Tarinassa säilyy jännitys loppuun asti. Ei kerrota, miten Diogenes muuttui kirjaksi, mutta kerrotaan Giselan yrityksistä muuttaa hänet takaisin ihmiseksi. Jossain kohtaa Diogenes haluaa palata ihmismuotoon, mutta ei kertakaikkiaan tiedä miten se tapahtuu. Lukija saa jännittää pitkään, tapahtuuko muodonmuutos takaisin. 

Kuvitus on hauska, sivuilla nähdään niin viinitahroja, Geroldin repimä sivu kuin Giselan jakamien suukkojen huulipunajälkiä. Tulee olo kuin olisi itsekin ainakin puoliksi kirja :D Tässä luetaan paitsi Diogenes-kirjaa myös muita, sillä ihmisenä hän oli himolukija ja mieluusti kertoo siitä.

Tämän on lukenut myös Asko Kaunislehto

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.






Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.
Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.