torstai 21. syyskuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Valenciana (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2017
210 s.







No niin, kun lukujumi on lähteäkseen niin se todella lähtee! Heti Syyskuun jumalien jälkeen käteen tarttui toinen lukuhermoon osunut kirja. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ensimmäinen Zinaida Lindénini mutta ei varmasti viimeinen.

En haluaisi luokitella kirjaa novellikokoelmaksi. Se koostuu kahdeksasta tarinasta, jotka kuitenkin ovat pikemminkin saman tarinan eri kulmia. Yhden luvun päähenkilö vilahtaa toisessa jonka päähenkilö tavataan kolmannessa ohimennen, Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus vaikuttaa muutamassa, pari kertaa lennetään, toisinaan ollaan Suomessa ja toisinaan Japanissa... Tapahtuu suuria, yhteisöön vaikuttavia mullistuksia mutta myös pieniä yksilötason järistyksiä. Yhteistä kaikelle on se, että luvun / tarinan / novellin lopussa henkilö ei ole enää sama kuin alussa. 

Anastaja oli tullut kuvaan jo ennen sitä. Hänen vuokseen Ukko menetti maan jalkojensa alta hitaasti mutta varmasti ja kävi araksi ja epävarmaksi. 
Kaappari Matti Pellonpää vei hänen nimensä. Ja koko hänen elämänsä. Anastus se oli, eikä mitään muuta.
Kaikki alkoi joskun kahdeksankymmentäluvun keskivaiheilla, kun Ukko oli mies parhaassa iässä. Eräänä päivänä hän kuuli tyttärensä Sannin sanovan iloisesti:
"Äiti arvaa mitä? Joku setä luki radiossa satuja ja sitten joku täti sanoi, että se oli meidän isä."
"Se... taiteilija on vain minun kaimani", Ukko selitti synkästi. "Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kaima. Ei sillä ole mitään merkitystä."
"Miksei?"
Sanni kuulosti pettyneeltä.
"Minä tykkään siitä!" hän jatkoi. "Se on kivaa. Ihan kuin sinä olisit radiossa. Niin kuin olisit kuuluisa. Vaikka se on vain leikkiä..."
Aiemmin Ukko oli kuunnellut radiota mielellään. Nyt hän alkoi suhtautua siihen epäluuloisesti. Mutta Sanni piti tulokkaasta, joka kiehtoi häntä ennen kuin hän oli edes nähnyt tätä valkokankaalla.

(Anastaja)

Kirja on monella tavoin hieno. Jokaisessa (osa)tarinassa on jokin yllätys, jotain mitä lukijan on mahdoton arvata etukäteen, mutta josta samalla jää olo että ei tässä vedetä mattoa lukijan alta vaan saadaan tämä hämmästymään. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta tarinoiden ihmiset kasvavat, osa hyvinkin paljon. Joskus ei tarvita kuin pari ylimääräistä päivää jumissa toisella puolella maapalloa, niin ihminen muuttuu ja yleensä parempaan suuntaan, ehkä avoimemmaksi, ehkä huolehtivammaksi. 

Kokoelma on tasaisen vahva, Kertomukset ovat erilaisia mutta niissä on paljon samaa. Paikka ja aika vaihtuu, joskus ollaan yksin ja joskus porukassa, mutta kaikissa on sama pohjavire. On melankolista sävyä ja jopa pelkoa mutta myös ilon tai onnistumisen hetkiä. Jokaisen luetun tarinan jälkeen jää lohdullinen olo. 

Tuli sellainen olo, että haluan lukea tämän myös ruotsiksi. Ja ehkä uudelleen suomeksi. On olo, että tästä saa niin paljon, että ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita kaikkea. Silti henkilöhahmot ehtivät tulla läheisiksi.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ehditty lukea myös Kirjarepussa ja KosminenK - blogissa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan nimessä on tunne".

tiistai 19. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Into 2017
304 s.









Blogi on ollut vähän hiljainen viime aikoina, olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista. Kirjoja on kesken useampi, mutta oikein missään en pääse eteenpäin. Kunnes käteen tarttui Saara Henrikssonin uutuus Syyskuun jumalat ja se olikin sitten menoa. Tässä on aivan fantastisen hyvä kirja, kertakaikkiaan! 

Syyskuun jumalissa tapaamme amerikkalaisen Paulin, joka on tullut Budapestiin töihin, opettajaksi yliopistoon. Kaupunki osoittautuu pian hyvinkin kummalliseksi; katujen nimet muuttuvat yön aikana, Paulin asuintalon kerrosmäärä vaihtelee eri päivinä, ovi ilmestyy ja katoaa, metroasemat vaihtavat nimeä, toisinaan hänellä on tytär ja toisinaan ei... Niin asiat kuin ihmiset muuttuvat toisiksi, eikä koskaan voi aamulla tietää mitä asunnon oven ulkopuolella tänään odottaa. 

Naapurissa asuva vanhus tutustuttaa Paulin Syyskuun jumalat - nimiseen seurueeseen. Herra Gáborin mukaan näiden järjestämissä iltamissa Paul saa tietoa asioista, niin kaupungin oudosta käytöksestä kuin unkarilaislähtöisestä isoäidistään. Mutta mitä useammin Paul tapaa ryhmän jäseniä, sitä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä. Jokin muuttuu jatkuvasti mutta mikä? Maailma? Muistot ja kokemukset? Toisiinsa sekoittuvat todellisuudet? 

Järkeily ei auta. Asunto oli eilen siinä, nyt se on poissa. Samalla paikalla voi sijaita kaksi eri taloa, kaksi eri historiaa, eikä vain kahta vaan useampi. Eikä Paul näe sitä, ainakaan samalla kertaa, rakentajat eivät näe, eikä sitä varsinkaan näe kaupunki, joka ei voi katsoa itseään ulkopuolelta, kaupunki nyt ei voi ylipäätään tajuta itseään, se on katuja, taloja ja niiden alla hiekkaa ja simpukankuoria, eikö niin?

Hän tuntee yhä lattiavahan tuoksun, savunhajun, näkee silmissään valon hehkuvan kiiltävistä paneeleista. Isoäiti Elizabeth yritti vanhoilla huonekaluilla ja muutamilla perityillä esineillä luoda uudelleen maailman, jonka oli jättänyt taakseen. Isoäidin asunto oli museo, jossa aika oli pysähtynyt ja tavarat aseteltu näytteille ihailtaviksi, ei käytettäviksi. Paul käveli siellä kuin kirkossa. Oma peilikuvakin heijastui vieraana vaatekaapin peilin tummuneessa soikiossa. Ja vielä kaukaisempi muisto: järven rannalla huvila, jossa jokainen nurkkaus, jokainen esine ja jopa ikkunasta lankeava valo oli edellisen hetken kuva. Kuin aika itse olisi halunnut jäädä paikoilleen.

Rakennustelineet rämisevät, aika kulkee.

Pidän kovasti kirjan maailmasta, tuosta näennäisen tavallisesta kaupungista joka kuitenkin on vähän vinksallaan. Ei millään yliluonnollisella tavalla vaan päinvastoin, kaikki kummallisuudet tuntuvat normaaleilta. Melkein odottaa, että omankin talon ja asunnon numero olisi muuttunut yön aikana. Tarinan aika ja paikka tuntuvat iättömiltä, ikuisilta. Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta. 

Pidän siitä, miten Paul reagoi hämmentäviin asioihin. Toisinaan hän epäilee järkeään, mutta ei ala raastaa hiuksiaan tai sinkoilla kiihdyksissä sinne tänne. Yleensä hän toteaa että nyt asiat ovat näin, onpa outoa mutta minkäs teet. Minkäpä hän sille mahtaa, jos kerroksia on talossa tänään neljä ja huomenna kolme. On vain mentävä päivien virran mukana. Toki hänellä joskus keittää yli, mutta melko hillityllä tavalla.

Arkisella tasolla tämä on myös pienoisen matkakuumeen herättäjä. Budapest on kuvattu kiinnostavana ja kiehtovana kohteena, ei jähmeänä ja liikkumattomana vaan elävänä, hengittävänä. Kaupunki ja sen ihmiset ovat yhtä.

Kirja on luettu myös blogissa Sanoja, sanoja, ja sielläkin tähän tykästyttiin. 

Kirja joka maasta - haasteestani kuittaan Unkarin ja Helmet-lukuhaasteesta kohdan "valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella".




maanantai 18. syyskuuta 2017

Teatterissa: Koivu ja tähti Kansallisteatterissa

Syyskuun Bloggariklubissa päästiin katsomaan Pirkko Saision versiota Topeliuksen sadusta Koivu ja tähti. Kolmetuntinen sessio on melkoista menoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta huumori keventää rankkoja hetkiä. 

Näytelmässä seurataan sisarusparin Hagarin ja Kristofferin elämänkulkua eri aikatasoilla. Poikasena Kristoffer ryöstettiin Venäjälle, eikä kotiinpaluu ole helppo. Hagar on kokenut hylätyksi tulemisen tunteen, eikä pääse siitä koskaan kunnolla eroon. Sisarusten välinen side on kuitenkin tiivis, oli aikataso sitten mennyt tai tuleva. Riitelyä on, tottakai, mutta tiukan paikan tullen toista puolustetaan viimeiseen asti. 

Hagar ja Kristoffer kutsuvat ystäviä mökille. Tavallinen illanvietto muuttuu yhä omituisemmaksi, kunnes lopulta ollaan jo liki Selviytyjät-henkisessä eloonjäämistaistelussa. Tuttu muuttuu oudoksi, metsä saa uhkaavia sävyjä, ilmansuunnat vaihtavat paikkaa. Kukaan ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miten selvitä tilanteesta. 

Pidin esityksestä kovasti. Ainoa miinuspuoli on se, että ensimmäisellä puoliskolla minun oli ajoittain vaikea saada sanoista selvää. En tiedä, puhuivatko näyttelijät niin nopeasti etteivät korvani ja aivoni pysyneet mukana, vai mistä oli kyse. Toisella puoliskolla tätä ongelmaa ei ollut.

Erityisesti Tiina Weckström Hagarina on nostettava esiin. Hän hallitsee näyttämöä aivan suvereenisti. Hagar käy läpi tunnekirjon ääripäästä toiseen, ja Weckströmin vimma sekä vahva läsnäolo välittävät tunteet katsojalle ytimiin asti. 

Myös muu roolitus on onnistunut. Huvituin etenkin Katariina Kaitueen Lillemor-hahmosta; verrattuna kevään hyytävän jäiseen Lady Macbethiin Kaitue saa nyt vetää överiksi ihan kunnolla. Oi voi kun juustojen kanssa ei olekaan crackereita ja hilloa! Jukka Puotila tekee taattua laatutyötä Kristofferina. Hänet tunnetaan ehkä enemmän tv:n puolelta tasaisen vakaista roolihahmoista, mutta tässä hän pääsee repäisemään ja riehumaan, olemaan kaikkea muuta kuin tavallinen suomalainen mies.

Koivun ja tähden maailma menee vähän vinksalleen, mutta se on alati tavattoman kaunis. Lavastus ja valot muovaavat tunnelmaa tehokkaasti. Pidin kokonaisuudesta, mutta myös monista yksityiskohdista. Heti alussa kuiskasin seuralaiselleni, että onpa iskevä alku. Metsä, puuhahmot, jopa monotoninen puhe imaisevat heti mukaan. Myös loppu on tehokas, joskin olisin jättänyt viimeisen repliikin pois. 

Karin Paciuksen äitihahmo on varsin kylmäävä. Rukin tasainen poljento säestää puhetta, joka kuvaa elämän karuutta ja tulevaisuuden toivottomuutta. Kurkiaurasta jääneiden lintujen taistelu on lyhyt mutta äärettömän koskettava hetki. 

Kuvat Stefan Bremer

Koivu ja Tähti Kansallisteatterissa
Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue sekä Paula Siimes
Ohjaus Laura Jäntti
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Musiikki Markus Fagerudd
Valosuunnittelu Morten Reiman 


perjantai 15. syyskuuta 2017

Turun kirjamessut: Lippuarvonta

Syksy etenee ja kirjamessukuume kasvaa! Yhtenä kohokohtana on Turku, jonne olen menossa ainakin lauantaina 7.10, mahdollisesti olen myös sunnuntain. Akkreditoiduin messuille bloggaajana, ja passin seuraksi posti toi kaksi lippua arvottavaksi. Siispä toimeen!

Arvonta alkaa nyt ja päättyy ensi viikon sunnuntaina eli 24.9 klo 12.00. Siinä on vielä kaksi viikkoa messuihin, luulisi postin ehtivän kuljettaa liput onnelliselle voittajalle. Jos haluat osallistua arvontaan, hihkaise kommentti :) 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ida Pyk: Paris, chérie: så där sager folk, alltså

Ida Pyk: Paris, chérie: så där säger folk, alltså
Rabén & Sjögren 2012
219 s.









Ai ai, olen taas jäljessä aikataulusta... Elokuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin on otsikolla "en bok som du inte vill att andra ska se dig läsa". Siihen kategoriaan löytyi täydellinen ehdokas heti! Tunnustan, että olen lukenut Ida Pykin teoksen jo aiemmin, siksi valinta oli helppo.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä se lupailee hempeyttä, vaaleanpunaisia unelmia. Paris, chérie: så där säger folk, alltså ei kuitenkaan ole pinkkiä höttöä, vaan siinä on kimallekuorrutuksen alla hyvinkin synkkiä sävyjä.

17-vuotias Alva asuu Tukholmassa. Vanhemmat ovat eronneet, isä juo, koulussa on tylsää. Eräänä päivänä Alva tapaa metrossa Lindan, jonka mielestä Alva sopisi mallintöihin. Koekuvat otetaan eikä aikaakaan, kun puhelinsoitto tulee. Toimisto Pariisissa haluaa Alvan, mutta miten saada vanhemmat suostumaan siihen, että hän muuttaisi yksin Pariisiin? Perheolosuhteet kuitenkin pahenevat, ja Alva saa lähtöluvan. Pian hän on Pariisissa, kulkee castingista toiseen, saa uusia ystäviä ja elää todellista VIP-elämää. Mutta kaikesta kimalluksesta huolimatta elämä ei lopulta ole helppoa, ei Pariisissakaan. 

Det stora varuhuset dallrar i hettan. Tusentals människor trängs runtomkring mig, tittar i skyltfönster på dyra kläder, parfymer, tvålar, väskor. På bottenplanet, där accessoaravdelning ligger, är det kaos. Folk går på varandra, tränger sig fram för att hitta det senaste, det mest åtråvärda. Jag känner mig inte intresserad av skorna längre. Tvärtom, jag vill inte ha dem. Jag baxar mig ut baklänges förbi ryggar och fötter som trampar på mina tår.

Jag går ner mot kajen i stället. Där är det folktomt. Inga båtar med turister. Inga älskande par på de gröna bänkarna. Bara en uteliggare ligger utsträckt på ett par tidningar. Tiden står stilla. Jag sätter mig och tittar ut över vattnet. Jag är viljelös. Ensamheten känns förlamande. Så upptagen är jag med att vara olycklig att jag inte ens märket att Olga sitter på bänken mittemot.

Mielestäni kirja on rakennettu hienosti. Tarina alkaa Pariisista, palaa ajassa taaksepäin Tukholmaan, siirtyy taas Pariisiin, edelleen Tukholmaan ja niin edelleen. Tiedämme jo Alvan olevan Pariisissa, ennen kuin tiedämme seikoista, joiden takia hän on siellä. Pariisin loisto vuorottelee ankean Tukholman kanssa. Toisessa paikassa Alvalla on ystäviä, toisessa ei. Silti, Pariisikin on oikeastaan vain ohikulkupaikka, pysähdyspaikka jossa yksinäiset hahmot kohtaavat ja yhdistyvät hetkeksi, jatkaakseen sitten matkaa kuka minnekin.

Vaikka Alva on 17-vuotias lukiolainen, ei ikä korostu kirjassa. Oikeastaan päinvastoin, Alva vaikuttaa hyvinkin kypsältä ja harkitsevalta. Mallintyö tuo tullessaan juhlaa, mutta hänellä ei mene pää pyörryksiin vaan maalaisjärki säilyy. Juuri siksi kirjaa oli niin kiva lukea. Siinä ei vedetä mitään överiksi, vaan se on hyvinkin todentuntuinen. Ei ole glitterihöttöä koristeltuna supernololla mokailulla ihanan mallipojan nähden, vaan nuorten arkea hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Toivoisin, että kirja suomennettaisiin jossain vaiheessa. Näitä niin sanottuja tavallisia tarinoita ilman suurta angstia tarvittaisiin nuortenosastolle lisää.

Syyskuu on jo pitkällä, mutta onpa valmiina seuraava haastekirjakin. Aiheena on "en bok från ett antikvariat". Olen tehnyt vuosia sitten löydön, ja ostanut muistaakseni 1920-luvulla julkaistun opuksen nimeltä På vandring i Venedig. Siitä lisää kuun vaihteessa! 

torstai 31. elokuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Englanninkielinen alkuperäisteos See You in the Cosmos 2016
Suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co 2017
324 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Kosmoksessa tavataan kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, jolla on missio. Hän on rakentanut raketin, jolla aikoo lähettää avaruuteen kultaisen iPodin. Laitteelle on tallennettu tarinoita hänen elämästään. Tehtävän toteuttaminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin Alex on kuvitellut. Ensimmäinen vastoinkäyminen tulee jo rautatieasemalla matkalla rakettifestivaalille. Hän on liian nuori matkustamaan junalla. Alex on liikkeellä yksin, koska äidillä on usein huonoja päiviä eikä tämä pääse sängystä ylös. Isoveli Ronnie asuu kaukana, eikä oikeastaan edes tiedä Alexin lähdöstä. Onnekseen Alex tapaa vanhemman pojan, jonka kanssa he tekeytyvät veljeksiksi. Niin matka voi alkaa, mukana Alexin rakas koira Carl Sagan.

Junassa on Zed, nuori mies joka on päättänyt olla puhumatta ja sen sijaan kirjoittaa sanomansa. Kaverinsa Steven kanssa he ottavat Alexin autoonsa ja lähtevät tämän mukana festareille. Road trip vie kohti autiomaata. Alex tallentaa tapahtumia ahkerasti. Samalla hän miettii, kenelle niitä kertoo. Millaisia avaruuden asukkaat ovat? Miltä he näyttävät, miten he asuvat, sataako siellä? Raketin ja iPodin lähettäminen ei suju niin kuin Alex on suunnitellut, mutta ikävistä asioista seuraa myös hyvää. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä, pääsee Los Angelesiin selvittämään kuolleeksi sanotun isänsä kohtaloa ja saa täydennettyä kuvaa perheensä historiasta.

Venice Beach oli kuulkaa tosi valtava. Näin sen jo kaukaa ja sanoin: Son of a beach! B-E-A-C-H. Siellä oli tosi paljon hiekkaa, ja se oli ihan tavallista hiekkaa jota meni koko ajan kenkiin, joten me riisuttiin kengät ja sukat ja käveltiin merenrantaa, missä hiekka oli märkää ja tasaista ja tummanruskeaa. Me mentiin veteen, mutta vain nilkkoja myöden, ja sanoin Terralle, että niillä aalloilla pystyisi kyllä surffaamaan. Jokainen aalto imi rantaan tullessaan hiekan jalkojeni ympäriltä ja varpaitteni välistä pikku pyörteinä. Sanoin Terralle: Eikö olekin kiinnostavaa, että jos ei liikuta jalkoja, kun aalto tulee, uppoaa vähän, ja ehkä jos pysyy paikoillaan tarpeeksi kauan, hiekka kohoaa kaulaan asti, ja silloin jää jumiin. Terra sanoi: Mitä jos siinä vaiheessa kun huomaa jääneensä jumiin, on liian myöhäistä, eikä ole muuta tehtävissä kuin katsoa omaa hukkumistaan? Ja minä sanoin: Pysytään liikkeellä, koska sinä et saa hukkua.

Me pysyttiin liikkeellä ja käveltiin merenrantaa, ja rannalla oli sinisiä rantavartijoiden torneja ja keltaisia rantavartijoiden autoja ja ihmisiä lenkkeilemässä ja keittelemässä koirille frisbeetä. Lainasin taas Terran puhelinta ja tekstasin Stevelle ja kysyin, oliko löytöeläintalosta soitettu Carl Saganista. Mutta ei kuulemma ollut.

Mutta sitten aurinko alkoi olla lähellä horisonttia, joten me pysähdyttiin katsomaan auringonlaskua. Kun se alkoi laskeutua vuorten taa rannan kaukaisessa päässä, pystyin katsomaan suoraan aurinkoon, en koko aikaa mutta enemmän kuin päivällä. Vielä auringon mentyä pilvet olivat kirkkaanpunaiset ja horisontti oli kultainen ja vesi purppuraista ja olisi pitänyt lähettää runoilija.

Tässä on kirja, joka herättää monenlaisia tunteita. On liikuttavaa seurata Alexin intoa raketti- ja nauhoitusprojektiinsa. On hauskaa lukea hänen ajatuksiaan, pohdintaa ja kyselyä itselleen oudoista asioista. Vielä hauskempaa on Alexin riemu haaveiden totutumisesta, uusista paikoista ja kokemuksista. Monet pohdinnoista ovat yllättävänkin syvällisiä.  Samalla kuitenkin kirjan pohjavire on melankolinen. On surullista, että Alex on niin yksinäinen, että hän joutuu huolehtimaan itsestään ja äidistään, että hänellä on yksi oman ikäisensä ystävä (Benji) ja muut ystävänsä ovat matkalla tavattuja aikuisia. 

Alexin hahmo on tietenkin hallitseva. Cheng on onnistunut luomaan uskottavan 11-vuotiaan, joka ei syvällisine mietteineen mene liian pikkuvanhaksi, koska lapsenomainen riemastuminen ja tunteiden vaihtuminen suuntaan jos toiseen tapahtuu sekunnissa keventäen tekstiä. Toisaalta ajoittaiset pitkät tajunnanvirtamaiset lauseet ilman välimerkkejä tekevät lukemisesta välillä raskasta. Kaikkinensa tämä on kirja, joka sopii luettavaksi kaikille kouluikäisistä aikuisiin. 

Kosmoksessa tavataan on luettu myös blogeissa Dysphoria, Luetut.net ja Kirjakko ruispellossa

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan kansi on mielestäsi kaunis".

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
Crime Time 2016
218 s.









Uskallanko tunnustaa? Ehkä uskallan: en ole koskaan lukenut yhtään Tuija Lehtisen kirjoittamaa aikuistenkirjaa. Johtunee siitä, että viihdekirjallisuus ei ole ykkössijalla kiinnostuksen kohteissani. Mutta Mirkka-kirjat, ne on luettu moneen kertaan! Ja ne muutkin nuortenkirjat, silloin 90-luvulla...

Olikin varsin kiinnostavaa tutustua Lehtisen seuraavaan aluevaltaukseen, dekkariin. Väärä vainaja on sarjan avausosa, ja minä kyllä innostuin kovasti. Erja Repo on ihastuttavan räväkkä oman tiensä kulkija, joka ei anna kenenkään hyppiä nenälleen. 

Sarjan alussa Erja on juuri jäänyt eläkkeelle poliisin työstään. Rauhallisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ole luvassa. Vastikään menehtyneen äitinsä asunnolla Erja tapaa naisen, joka haluaa kertoa mieltänsä painavat huolet. Jennin kummitäti on kuollut ja krematoitu, mutta Jenni on varma siitä että vainaja on joku muu kuin Outi. Hiukan vastentahtoisesti Erja suostuu selvittelemään asiaa, ja saakin eteensä mutkikkaan tapauksen. Vaaditaan useamman palapelin kokoaminen ja jokunen lasillinen grappaa ennen kuin kiemuraisen tapauksen koko kuva selkiytyy. 

Painosta päätellen laatikossa voisi olla koruja tai miksei jopa ase, sillä mistä sitä tiesi, mitä viattoman pulmusen hahmoon oli kätkeytynyt. Tämä oli tässä, Erja ajatteli ja raotti laatikon kantta. Kissinvillat se oli. Erja tuijotti laatikon sisältöä äimistyneenä. Kuusi erilaista kissanruokapurkkia sievästi vieri vieressä. Gourmet-laatua. Ei jumalauta, Erja ulvaisi mielessään. Oliko tämä naisen ruokavarasto pahan päivän varalle? Oliko tällä ollut kissa jossain vaiheessa? Vai Outillako se oli ollut? Kummalla vain, varmaa oli, että asunnossa viimeksi ollut oli käpälöinyt mirrinmurkinoita.

Sormenjäljet, niinpä. Niistä voisi löytyä niin Outin kuin tuntemattoman DNA:ta. Kuten kymmenien muidenkin aina kaupan hyllyttäjistä lähtien. Suurimmalla osalla oli kuitenkin hommissa aina hanskat käsissä, joten ehkä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus päästä purkkien piilottajan jäljille. Edellyttäen tietenkin, että tämä oli sormenjälkirekisterissä. Hän ei kuitenkaan voinut kiikuttaa todisteita rikoslaboratorioon ja panna prosessiä käyntiin. Ensin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja saada joku vakuuttumaan, että kannatti tutkia. Se oli yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään konkreettista esitettävän. Olisi tarvittu ruumis, mutta se oli puhallettu, ja toinen tuhkattu savuna ilmaan.

Tässä kohtaa tämä oli juuri oikea kirja, koska se palautti uskoani dekkareihin. Äskettäin luin Gard Sveenin Verikarkelot, ja sen jälkeen olo oli että taas samaa. Tuntuu siltä, että viime aikoina kaikki dekkarit ovat käsitelleet lapsia tai nuoria, silvottuina tai uhrattuina, unohtamatta sitä että päähenkilöpoliisi riitelee pomonsa kanssa ja kaikilla on aina puhelin joko kiinni tai akku tyhjänä. Väärä vainaja on suoranainen piristysruiske, se päräyttää meikäläisen lukuhermoon kuin Erjan Harrikka. 

Miinus tulee kirjan lyhyydestä. Tapahtumat ovat hiukan liian nopeatempoisia, paikkoja on paljon ja yhdellä kertaa niissä viivytään varsin lyhyen aikaa. Jouduin toisinaan miettimään että ahaa, Pähkinärinne, mitä ja ketä siellä onkaan. Henkilöitä on monia eikä heistä saada vielä mitenkään syvällistä kuvaa, mutta saadaan vihjeitä siitä millainen rooli heillä on Erjan elämässä ollut.

Henkilöhahmot ovat loistavia, keskinäiset kemiat toimivat, oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen kemia. Erityisesti nautin Erjan ja hänen entisen luokkakaverinsa Anna-Kaisan keskinäisestä sanailusta. Toisen kauna ja toisen piittaamattomuus luovat mahdottoman herkullista tilannekomiikkaa. Polkupyöräilevä toimittaja Vattulainen herättää uteliaisuuden; mikäs tuo on miehiään? Huumoria on paljon mutta se ei ole osoittelevaa, se esiintyy kipakoina kommentteina ja jopa yksittäisinä sanoina.  

Seuraava osa Viesti menneisyydestä ilmestyy lähiaikoina, menee lukulistalle. Toivottavasti siinä on enemmän sivuja, jotta päästään vielä syvemmälle henkilöhahmojen elämään. Ja toivottavasti siinä on vähän myös suvantokohtia, ettei Erja paina pikakelauksella paikasta toiseen.