sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 12. Erja Salmenkivi: Papyrusten aika

Erja Salmekivi: Papyrusten aika
Teos 2019
315 s.









Helmet-lukuhaaste saa kohdan 24, "sokkona hyllystä valittu kirja". Näin Papyrusten ajan kirjaston uutuuspöydällä ja nappasin samantien mukaan. Kansi sinänsä ei ole kauhean informatiivinen tai houkutteleva , mutta nimi iski heti. Mitä tiedän papyruksista? Sen, että niille on kirjoitettu aikana ennen paperia, niitä on säilynyt kohtalaisen vähän ja niitä on löydetty lähinnä vain Välimeren ympäristöstä. Siinäpä se.

Erja Salmenkivi on erikoistunut kreikankielisiin papyruksiin, ja sen huomaa. Kirja huokuu intoa aiheeseen, asiantuntemusta unohtamatta. Lukija saa tietoa paitsi papyruksesta materiaalina myös tietoa aikakausien kulttuurista Egyptissä ja Kreikassa, sekä lisäksi runsaasti esimerkkejä siitä, ketkä kirjoittivat papyruksille ja minkätyylistä tekstiä. Kirjan lopussa on liki 30 tekstiä kreikankielisinä, varustettuina suomenkielisillä kommenteilla eli lähinnä selityksissä. Kaikki tekstit löytyvät suomennettuina kirjan aiemmilta sivuilta, ja kreikankielisten yhteydessä on aina sivunumero, mistä suomennos löytyy. Lukijan ei siis tarvitse osata kreikkaa voidakseen seurata, mitä tekstissä on ja ymmärtääkseen kommenteissa sanotun. 

Yksi merkittävimmistä Augustuksen koko Välimeren aluetta koskeneista uudistuksista oli kaikkia täysi-ikäisiä miehiä koskenut henkivero. Hieman vastaava järjestelmä oli kyllä ollut olemassa ptolemaiolaisella ajalla - niin kutsutun suolaveron kerääminen - mutta Augustuksen verouudistuksella oli todella laaja-alaisia seurauksia koko valtakunnassa. Koska verovelvollisuus koski kaikkia 14-62 -vuotiaita miehiä, oli tärkeää tietää poikalapsen synnyinvuosi. Meille on säilynyt lukuisia poikalasten syntymätodistuksia eri puolilta Egyptiä. Esimerkiksi P.Gen. 1, 33 vuodelta 155 jaa. (teksti nro 20, s. 269) kuuluu:

Agathos Daimonille ja Herakleideelle alias Demetriokselle, metropoliksen kirjureille, Theonin pojanpoika, Heronin poika Kefalakselta ja tämän vaimolta, samasta isästä ja äidistä syntyneeltä sisarelta Didymelta, molemmat kotoisin metropoliksesta ollen kirjoilla Isiksen Dromoksen kaupunginosassa, ja Didymen holhoojana toimii sama Kefalas. Ilmoitamme meille syntyneen poikalapsen nimeltään Didymos, joka syntyi keisari Antoniuksen 16. hallitusvuonna ollen kuluvan 19. vuoden lopulla nelivuotias. Annamme (täten) ilmoituksen syntymästä. (Toinen käsiala:) Didymoksen syntymästä on tehty rekisterimerkintä metropoliksen kirjureille keisari Antoniuksen 19. hallitusvuoden Thoth-kuun 11. päivänä. [= 9. syyskuuta 155 jaa.]

Koin sekä suurta hämmennystä että suurta huvitusta lukiessani papyrus-tekstejä. Jestas sentään mitä kapulakieltä! Jos ymmärrän oikein, niin Didymos-poika on syntynyt Kefalakselle ja Didymelle (jotka ovat sisarukset?), ja syntymästä ilmoitetaan kirjureille nimeltään Agathos Daimos ja Herakleides (eli Demetrios).

Ei käy kateeksi tutkijoita ja kääntäjiä! Mietin, että ensimmäiset papyrusten löytäjät ja tulkitsijat ovat tehneet hurjan urakan, jotta ovat päässeet tekstien sanoman jäljille. Eikä niiden tulkitseminen liene helppoa nykytutkijoillekaan, koska säilynyt materiaali on pääosin melkoisen huonokuntoista. 

Tässä oli taas kirja sarjassa hyppy tuntemattomaan, mutta olen iloinen sen lukemisesta. Hurjan mielenkiintoista! Löytöjä on tehty vuosisatojen aikana, ja on mahdollista että niitä tulee vielä lisää, esimerkiksi Vesuviuksen vuonna 79 tapahtuneen purkauksen jäljiltä. Kuten Salmenkivi kirjoittaa, "(...) talosta voi tulevaisuudessa löytyä uusia kirjastohuoneita, varsinkin kun suuri osa kivettyneen laavamassan alle hautautuneen huvilan pinta-alasta on edelleen kaivamatta".

Kannessa on ilmeisesti kuvattu papyrusta, mutta se olisi ollut kivempi jos siinä olisi ollut muutama rivi tekstiä mukana. Vaikka kreikankielistä, se on hauskan näköistä.


lauantai 14. joulukuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 13: New York

Olemme matkamme loppusuoralla. Pysähdymme enää New Yorkissa ennen kuin suuntaamme takaisin Brittein saarille. New York on ollut ehkä kaikkein helpoin kohde, koska pysäkin kirja oli minulla lainassa syksyllä ja tiesin ensimmäisen 20 sivun jälkeen, että haluan postata siitä. 

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Ruotsinkielinen alkuteos Körsbär i snön (2019)
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Piia Aho
Otava 2019
415 s.






Kesällä 1953 nuori Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Voitettuaan novellikilpailun hän pääsee kuukaudeksi töihin Mademoiselle-lehteen yhdessä 19 muun valitun kanssa. Hei hei Wellesley, haloo New York! Lehtityö niinkään ei kiinnosta Plathia, ei, se on vain yksi keino saada kontakteja kirjallisuuden maailmasta ja tavata upeita miehiä. Kuukausi on käytettävä tehokkaasti; se on lyhyt aika kun tavoitteena on kirjoittaa esikoisromaani, juhlia joka yö ja käydä monilla treffeillä. 

En aio lähteä New Yorkista ennen kuin olen käynyt Pilvikerhossa. Mutta miten pääsen vartijoiden ohitse? 

Yhtäkkiä Pilvikerho tuntuu tärkeämmältä kuin kaikki maailman yökerhot ja muukalaiset kiiltävän mustissa autoissaan. Kunpa voisin kirjoittaa romaaniini luvun, joka tapahtuu kokonaan ylellisessä herrakerhossa. Kirjoittaisin naisesta, joka istuu kaikessa rauhassa ainoastaan miehille varatussa paikassa ja nauttii tuulen ujelluksesta syödessään täydellisesti leikattuja meloninpaloja.

Menenkö vartijoiden luokse ja sanon että hei, minä olen Sylvia Plath ja tarvitse epätavallisia kokemuksia voidakseni kirjoittaa romaanin nimeltä Pilvikerho.

Pidän kirjasta hurjan paljon. On ihanaa lukea nuorista naisista, jotka päästessään kauas kotoa uskaltavat rikkoa normeja ja käyttäytyä holtittomasti. Lukijana on helppo päästä mukaan tyttöjoukkoon, nauraa katketakseen heidän kanssaan. Samalla on helppo tuntea ympärillään tunkkaiset lakanat ja silmäluomissaan valvottujen öiden paino. 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi riehakkuus, sellainen go, girl! - fiilis. Kun Plath kiipeää paloportaita huoneeseensa, muistaa oman nuoruutensa ja sen, kuinka yritti hiipiä kotiin herättämättä vanhempia. Tekee mieli tuulettaa, kun Plath päättää ettei lähde sinne minne lehti käskee vaan menee mieluummin juhlimaan. On mahtavaa, ettei hän mieti, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä vaan antaa palaa. Kuitenkin, vaikka hän on räväkämpi kuin muut Mademoisellen kesätytöt, hän ei jää ulkopuoliseksi. Vaikka naisia on 20, he tuntuvat sujahtavan sulavasti yhtenäiseksi joukkioksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 15, "kirjassa käsitellään jotain tabua". Yhä edelleen tuntuu siltä, että naisen oikeus päättää omasta vartalostaan on joillekin epäselvää. Yhä edelleen naista paheksutaan, jos hän juo ja jos hänellä on irtosuhteita. Yhä edelleen naista halveksitaan, jos hänellä on elämässään muita tavoitteita kuin kodin laittaminen ja perheen perustaminen. Vaikka teknologia kehittyy ja tasa-arvosta puhutaan kauniisti, ollaan kuitenkin kaukana siitä, että nainen saisi vapaasti päättää, mikä on ja mitä tekee, tarvitsematta pelätä huorittelua, itsekkääksi haukkumista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämä on muuten yksi niistä kirjoista, joista tulee olo että suomennoksen luettuani haluan lukea myös alkukielisen. Ihan vaan riemastuakseni uudelleen. 

Aina välillä muistan, että blogissani on olemassa myös Kirja joka maasta - haaste. Kirsikoita lumessa kuitatkoon siitä Yhdysvallat. 

perjantai 13. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 11. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (äänikirja)


Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Englanninkielinen alkuteos Murder on the Orient Express (1934)
Suomentaja Leena Karro
Äänikijan lukija Lars Svedberg
WSOY 2009







On teoksia, joihin on palattava uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Itselleni yksi sellainen on Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. En tiedä, milloin luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta aikuisiällä olen tarttunut siihen useita kertoja. Myös äskettäin, sillä kirja on vakiokamaa kasiluokkalaisille pitämissäni genrevinkkauksissa sekä Lukemalla maailman ympäri - vinkkauksissa. Äänikirjan olen kuunnellut kahteen kertaan, joululomalla tulee kolmas kerta. Ajattelin lainata myös kirjastosta löytyvän vanhimman elokuvaversion, päärooleissa mm. Albert Finney, Lauren Bacall ja Sean Connery. Tuoreimmasta olen nähnyt sekä Kenneth Branaghin tähdittämän uusimman version että David Suchetin tv-elokuvan. Tästä kavalkadista saadaankin Helmet-lukuhaasteeseen kohta 33, ”olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan”.

Mietin, miksi tämä on minulle Se Kirja, se joka on kärkisijoilla klassikkosuosikeissa, ykkösenä Christien kirjoista, ja kivijalkana kirjavinkkauksissa. Kuten aiemmin olen todennut, tykkään suljetun huoneen (tai tässä tapauksessa junan) mysteereistä, mutta se yksin ei riitä. Tarvitaan muita selityksiä. Yksi on juonen kertakaikkinen nerokkuus. Se, keitä matkustajat ovat sekä miksi ja miten he ovat päätyneet juuri tuohon junaan, on todellinen mielikuvituksen taidonnäyte vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Loppu ei ole dekkareiden peruskauraa, vaan se laittaa lukijan miettimään mikä on oikein ja mikä väärin ja mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, oli kummalla puolella tahansa.

Oijoi, tuskin maltan odottaa jouluvapaata, sitten istun jonkun päivän ja kuuntelen Lars Svedbergiä. Ensimmäisellä kerralla olin kauheassa flunssassa ja nukahdin aina kesken, siispä jo ykköslevy piti soittaa monta kertaa että sen kuuli kokonaan. Jospa nyt pysyisi taudit loitolla niin jaksaa keskittyä J

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 10. Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kansi Piia Aho
Otava 2017
157 s.









Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.

Petri Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä, ja näiden kohtaamisten pohjalta on kirjoittanut ytimekkään teoksen Suomen historia. Ihan jokaiselle vuodelle ei ole muistitarinaa, joillekin on useampi. Osa ihmisistä esiintyy omalla nimellään, osa minänä, osa jää persoonattomaksi. Sillä ei ole väliä, koska yksittäisten ihmisten ja isojen yhteiskunnallisten tapahtumien suhde välittyy kaikista tarinoista.

Alussa olin hetken aikaa skeptinen, ajattelin että mikä kumma tämä on. Nopeasti kuitenkin kävi niin, että tarinat nappasivat mukaansa. Aiheet vaihtelevat sodasta lamaan, Kekkosesta onnettomuuksiin. Paljon on tapauksia, että vuosikymmenien jälkeen ihminen muistaa yhden hetken tai yhden sanotun asian, kaikki muu ympärillä on hämärää. On mielenkiintoista lukea näistä hetkistä, ja siitä, kuinka ne limittyvät osaksi jotain suurempaa mullistusta.

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta, kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.

(…)

Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14. kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin niin suutuksissamme toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vaan kieloja. Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä ”tahdon” ei tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle.
(…)

Matkustin mieheni ja poikani ja pojan perheen kanssa laivalla Helsingistä Tukholmaan kaksi päivää Estonian onnettomuuden jälkeen. En saanut yöllä unta. Nousin ja lähdin laivan käytäville kävelemään. Muuten oli autiota, mutta seinäkartan kohdalla seisoi ihmisiä. Jäin katselemaan karttaa ja niitä pieniä valopisteitä, joista näkee matkan edistymisen. Oli aivan tyyntä, koko sen suuren laivan liikkeen tajusi vain rakenteiden tasaisesta värinästä. ”Nyt ollaan samalla alueella”, joku sanoi hiljaa.

Mielestäni kirja on taidokas läpileikkaus maamme vuosisataisesta historiasta. Moni tarina rakentuu niin, että alussa on laajempi ja epämääräisempi juttu, lopussa joku pysäyttävä havainto tai miete. Vaikka tarina olisi puoli sivua pitkä, se kasvaa sanamääräänsä paljon isommaksi. On paljon traagisia tapahtumia, mutta ne on kerrottu lempeästi ja lämpimästi. Lukemisesta jäi lohdullinen olo, tunne että mitä ikinä eteen tulee, kaikesta selvitään, kaikki kääntyy hyväksi.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä asettuu kohtaan 26, ”kirja jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”. Ei ollut helppo kohta, valtaosa kanssamatkustajista tuijottaa kännykkää. Lentokoneessa joku luki Karin Slaughteria, mutta näin vain että on joku englanninkielinen kirja, nimi jäi epäselväksi. Muutama muu lukija oli lentokoneessa, junassa tai bussissa, mutta kirjojen kannet pysyivät piilossa. Onneksi nyt oli tämä yksi bussimatkustaja, joka liikautti kirjaa niin että näin mitä kannessa on.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 9. Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient (2019)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 s.








Suhtaudun aina hieman pelokkaasti - tai ainakin epäilevästi - kirjoihin, joiden kannessa on toisen kirjailijan antamat kehut. Kuten tässä A. J. Finnin ”täydellinen trilleri”. Välillä kun on niin että kirjan lopussa kiitetään kyseiset kehut antanutta kirjailijaa avusta käsikirjoitusvaiheessa. Lisäksi olen huomannut, että monet piinaavan jännittäväksi luonnehditut trillerit ovat varsin usein hidastempoisia, suorastaan tylsiä. Hiljainen potilas onnistui kuitenkin tekemään vaikutuksen.

Tarinaa kertoo psykoterapeutti Theo Faber. Hän kiinnostuu erityisen paljon tapauksessa, jossa aviomiehensä murhasta syytetty ja tuomittu taiteilija Alicia Berenson lakkaa puhumasta. Miksi näin kävi? Kun Berensonia hoitavassa laitoksessa avautuu työpaikka, Faber hakee ja pääsee sinne. Hän on päättänyt murtaa vaikenemisen muurin ja saada selville, mitä murhailtana todella tapahtui. Hän suuntaa kohti päämääräänsä varsin suoraviivaisesti, suorastaan jyräämällä. Mitä ikinä Berensonille on syötetty lääkkeenä, mitä ikinä hänelle on käytetty terapiamuotoina, Faber haluaa muutoksia. Muut lääkärit tuntevat olonsa ristiriitaiseksi, osa suhtautuu hänen toimiinsa myönteisesti ja osa vastustaen. Tavoite on hyvä, mutta kuinka pitkälle voidaan mennä yrityksissä saada Berenson puhumaan?

Alicia oli kuitenkin ollut niin pahasti peloissaan, että oli pyytänyt Barbielta apua - ja myöhemmin myös Gabrielilta. Mitä hän oli tehnyt sen jälkeen? Oliko hän ehkä kertonut huolistaan vielä muillekin? Se asia minun oli selvitettävä.

Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan, mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.

Värähdin kylmästä - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.

Tarinaa seurataan paitsi Faberin kertomana myös Berensonin päiväkirjojen kautta. Lukija saa tietää asioiden kulun ennen Faberia, mutta siitä huolimatta loppuun riittää yllätyksiä. Pidän päiväkirjamerkinnöistä, mielestäni on tärkeää että tarinasta nähdään myös Berensonin puoli. Kirjoitettuna se toimii ehkä jopa paremmin, kuin jos hän puhuisi asioista.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä käy kohtaan 40, ”kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia”. On ankeaa lapsuutta, narsismia, rajatilapersoonallisuutta, pakkomielteitä. Välillä lukiessa jää miettimään, ketkä tässä ovatkaan enemmän järkkyneitä mieleltään, hoitolaitoksen lääkärit vai potilaat. Itselleni jäi laitoksen toiminnasta enemmän ahdistunut olo kuin toiveikkuus siitä, että mielenterveysongelmaiset parantuvat.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 8. J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Englanninkielinen alkuteos The Story of Kullervo
Toimittanut Verlyn Flieger
Suomentaneet Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin
WSOY 2016
163 s.






Kuten moni varmasti tietää, Tolkien oli hyvin kiinnostunut suomen kielestä, ja Kalevala on ollut yksi hänen innoittajistaan. Fliegerin mukaan Tolkien yritti opiskella suomea voidakseen lukea Kalevalaa alkukielellä, mutta pettymyksekseen joutui tyytymään (huonoon) englanninnokseen. Kullervon tarina on Tolkienin varhaistuotantoa, ja se on harmi kyllä jäänyt kesken. Vaikka se on puolestaan toiminut pohjana myöhemmille tarinoille, olisi ollut kiinnostavaa lukea Kullervon loppu Tolkienin kertomana. Tarinasta on valmiina noin kolme neljännestä, loppu on olemassa vain lyhyenä juonihahmotelmana.

Tunnustan, että en ole lukenut Kalevalaa. Kullervo ja hänen elämänsä on kuitenkin tuttu tarina. Siitä lienee ollut puhetta koulussa ja mahdollisesti myös kirjallisuusopinnoissa. Olen nähnyt Kansallisbaletin version tarinasta kerran livenä ja kahdesti tallenteena. Ehkä siksi Tolkienin teksti tuntui välillä siltä, kuin olisi kotiin tullut. 

Kaiken tämän emo kertoi ja antoi pojalleen taidolla taotun mahtavan veitsen, joka oli Kalervolla ollut aina vyöllä muualla kuin tuvassa, ihmeellisen terävä se oli ja ajan hämärissä taottu, ja emo oli kiskaissut sen seinästä siinä toivossa, että voisi miestänsä auttaa.

Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani." Eikä hän näitä sanoja lausunut kuin sen ainoan kerran, mutta sen ainoan kerran kuuli Untamo hänen sanansa. Ja Untamo vapisi vihasta ja pelosta ja sanoi: hän ajaa turmioon ja tuhoon sukuni, koska hänessä on Kalervo uudesti syntynyt.

Tolkienin tarina vie kirjasta vain kolmisenkymmentä sivua. Alussa on esipuhe ja johdanto, joissa Flieger kertoo sekä Kalevalasta että Tolkienista. Tarinan jälkeen on vielä kaksi Tolkienin esitelmää Kalevalasta sekä lopussa vielä lisää Fliegerin pohdintaa aiheesta. Esitelmien tärkeydestä en ole varma, varsinkin kun ne ovat keskenään lähes identtiset. Tolkienin ei tiedetä esittäneen jälkimmäistä julkisesti, joten en ole ihan varma miksi se on haluttu julkaista myös. Ehkä siksi, että esitelmät on tehty eri aikoina, ne on haluttu mukaan molemmat.

Johdannossa on mielestäni yksi erityisen mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Flieger muistuttaa, että Kullervon tarina "[Se] on paitsi Tolkienin ensimmäinen novelli myös hänen ensimmäinen yrityksensä kirjoittaa tragediaa ja hänen ensimmäinen proosamuotoinen hankkeensa myytin kertomiseksi, joten se voidaan nähdä koko hänen kertomakirjallisen kaanoninsa edeltäjänä." Laittaa miettimään, millaisia myöhemmät teokset olisivat olleet, jos ei olisi ollut Tolkienin kiinnostusta Kalevalaan ja Kullervoon. Olisivatko muut kansalliseepokset riittäneet pohjustamaan sen, mitä hän lopulta teki? 

Välillä teki mieli naurahtaa ääneen; Tolkien on esseissään / esitelmissään tavoittanut sata vuotta sitten jotain, mikä on edelleen totta. Vai mitä sanotte tästä:

Mitä näiden runojen alkuperään tulee, tietoni eivät ole kovin suuret, enkä yritä kertoa kovin paljon enempää ku(in) mitä tiedän. Siitä lähtien, kun Väinömöinen saapui ja teki suuren harppunsa, valmisti "kanteleensa" hauen luusta, suomalaisten kerrotaan aina pitäneen tällaisista balladeista; ja näitä balladeja he ovat väsymättä laulaneet päivästä toiseen ja jättäneet perinnöksi isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle aina tähän päivään asti, jolloin, kuten balladeissa nyt surkutellaan, ne ovat "muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu mitä mainioimmin kohtaan 27, "pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja". Ei ollut mikään helposti täytettävä kohta, jonkin aikaa sai miettiä että mitä siihen voisi laittaa. Mikä lie ajatuslama ollut, Tolkien on kuitenkin itsellenikin tuttu kirjailija jo liki 20 vuoden ajalta. 

  

torstai 5. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 7. Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
287 s.









Kaksikko Eppu Nuotio - Pirkko Soininen on pukannut maailmaan kolmannen osan Salome Virta - sarjaan. En tiedä sanooko kolmas kerta totuuden, mutta Punainen vaate on sarjan kirjoista paras. Pidin avausosasta Nainenparvekkeella, sen sijaan toinen osa Sakset tyynyn alla jätti minut kylmäksi. Siinä koin Salomen olevan käsittämättömän kylmä, itsekäs ja huonotapainen, eikä itse tarinasta jäänyt mieleen juuri mitään. Liekö syynä osin myös se, että käsitelty maalaus (ja taiteilija) oli itselleni aiemmin tuntematon.

Nyt kuitenkin Salome on taas oivassa vedossa sotkeutuessaan taideväärennösten maailmaan. Tarina alkaa Berliinistä, jossa Salome osallistuu juhliin. Illan isäntä näyttää hänelle taidekokoelmaansa, jonka helmi on Elin Danielson-Gambogin maalaama omakuva. Vähän myöhemmin Salome kuulee, että kyseinen omakuva kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Ja koska on millainen on, Salome ei kertakaikkiaan voi jättää asiaa sikseen. Poliiseja toki on turha sotkea mukaan, siitä aiheutuu vain vaivaa ja pahaa mieltä Salomen läheisille. Sitä paitsi hän on aivan kyvykäs selvittämään mysteerejä itsekin.

Toisessa tasossa tarina seuraa Elin Danielsson-Gambogin elämää hänen kirjeidensä välityksellä. Ystävä Dora Wahlroos on ensin suuri tuki, sittemmin petturi. Kirjeenvaihto tuntuu aluksi ehkä vähän irralliselta, vaikka koko ajan odotinkin että sen merkitys omakuvalle varmasti paljastuu jossain vaiheessa. Kiinnostavaa se on kuitenkin, etenkin 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaihteen naistaiteilijan asemasta, siitä että nainen joutuu uurastamaan enemmän kuin mies saadakseen hyväksyntää ja menestystä. Myös siitä ristiriidasta, että naisen odotetaan avioituvan ja jäävän kotiäidiksi, vaikka hänellä olisi palo ja edellytys työskennellä taiteilijana.

Salome hakee tiskiltä toisen kahvin, avaa kannettavansa ja alkaa googlailla. Mitä ihmettä hän oikein on tekemässä? Miten tämä asia mitenkään hänelle kuuluu? Mitä väliä sillä on, jos Lemken työhuoneen seinällä roikkuu suomalaisen naistaiteilijan teoksesta väärennös? Ketä taulu voisi siellä vahingoittaa? Salome yrittää ylipuhua itseään luopumaan hankkeesta, joka on viemässä häntä jo täyttä vauhtia mukanaan. Hän muistuttelee mieleensä, kuinka ikävästi kaikki oli viimeksi päättyä, miten hiuskarvan varassa kaikki oli, jopa hänen henkensä. Hän muistelee, miten haavoittuvaiseksi tunsi itsensä kaiken sen jälkeen, miten hän päätti, ettei enää ikinä työntäisi nenäänsä muiden asioihin. Mutta nythän kyseessä on vain väärennös. Mitä pahaa hänen vaatimattomista tutkimuksistaan voisi koitua?

Salome siemaisee kahviaan ja puntaroi asiaa huolellisesti eri kanteilta - kaksi minuuttia. Sen jälkeen hän klikkaa auki sähköpostiohjelman ja kirjoittaa Stefan Lemkelle. Tuomakselle hän ei voi mainita asiasta mitään, sillä sillä sekunnilla, kun Arvo Joenmaa kuulisi Elin Danielson-Gambogin nimen, hän tietäisi, että Salome on saanut vihiä jostakin. Ja sitten isä ja poika seuraisivat hänen jokaista askeltaan. Ei kiitos, Salome ajattelee, tämä on hoidettava omin päin.

Tarina on viihdyttävä, se etenee oikein mukavaan tahtiin. Salomen yksityiselämä on puolittaisessa kaaoksessa, mutta se kulkee mukana eikä sitä jäädä vatvomaan. Taideväärennöspuoli etenee ehkä liiankin helposti, tuntuu että Salomen kohdalle osuu tavattoman paljon onnellisia sattumuksia ja juuri oikeiden henkilöiden tapaamisia. Kuitenkin olo on mukava koko ajan, ei yhtään tunnu siltä että tarina etenisi pikakelauksella.

Sarjan toisen osan jälkeen mietin, että jättäisin lukemisen siihen. Onko lie sitten kaunis kansi vai taulun kuva kansiliepeessä vai mikä, mutta jokin sai tarttumaan Punaiseen vaatteeseen, ja kun sitä aloitti lukea niin olikin vaikea löytää kohtaa missä voisi pitää tauon. Nyt olen taas innoissani ja kaipaan kovasti neljättä osaa.

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 44, ”kirja kertoo Berliinistä”. Salome asuu siellä, samoin hänen miesystävänsä. Siellä sijaitsee omakuva, josta koko juttu lähtee liikkeelle. Vaikka liikutaan myös Krakovassa, Helsingissä ja Tampereella, on Berliini keskuspaikka. Ja on kiva, että kaupunkia ja sen ihmisiä myös kuvataan, se ei ole pelkkä kulissi.