torstai 23. helmikuuta 2017

Philip Teir: Akta dig för att färdas alltför fort

Philip Teir: Akta dig för att färdas alltför fort
Söderströms 2011
209 s.









Finlandssvenska läsutmaningen on edennyt toiseen kirjaan. Helmikuun teemana on "något som gör dig upphetsad" eli jotain joka tekee kiihtyneeksi, innostuneeksi. Yksi upphetsad-sanan käännöksistä on myös tohkeissaan, ja se ehkä osuu parhaiten kohdalleen. Miettikää nyt, jos kirja alkaa sanoilla "ett par månader innan jag oskyldig greps för inbrott i Jörn Donners arbetsrum" niin voiko olla muuta kuin tohkeissaan? Kuka tämä heppu on ja miksi hänet on pidätetty Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta? Mitä täällä tapahtuu?! 

Niin, mitä täällä tapahtuu? Se nousee mieleen usein Teirin novellikokoelmaa lukiessa. Tapahtumat ovat hämmentäviä, omituisiakin, mutta periaatteessa täysin mahdollisia. Ihmiset ovat monesti kummallisia, mutta hekin periaattessa mahdollisia. Monesti arkiset asiat kasvavat uskomattomiin mittasuhteisiin tai aiheuttavat hämmästyttäviä tapahtumaketjuja. Novelleissa tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti loppuhuipennusta, mutta ainakaan minä en osannut aavistaa mikä se huipennus on. Monesti tuli sellainen olo, että tietysti, näinhän sen piti mennä, täysin loogista. 

Kummallisista käänteistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - kokoelma on varsin riemukasta luettavaa. Kyllä olin monesti tohkeissani ja melkein kiljuin ääneen, kun tajusin mistä alkaneessa tarinassa on kyse. Esimerkiksi novelli "Vi hade ju kommit överens om att aldrig flytta till Esbo" päähenkilö Juha on kerrostalokyttääjä, ja mitä mainioin sellainen. Ei uskoisi, kuinka vetoavaa tekstiä voi tulla ihmisestä, joka vahtaa ikkunassa saadakseen kiinni tomppelin, joka on parkkeeratessaan naarmuttanut hänen autoaan:

Hela vintern hade han vetat att någon i huset inte kan köra bil. Eller rättare sagt: någon i huset kan inte parkera. Tre gånger har Juhas bil fått små repor längs den högra framdörren. Den senaste skråman är så allvarlig att Juha kommer att bli tvungen att ta bilen till verkstaden. Det är inte svårt för honom att gissa vem av grannarna som är den skyldige, men han tänker inte konfrontera denna Någon innan han är helt säker.

Först gör han sak han alltid velat göra. Han skriver en lapp och hänger den i trapphuset. Det är inte en åtgärd som han skulle ta till om stämningen i huset varit annorlunda, men på sistone har han hamnat i ett slags ställningskrig med husbolagets styrelse och därför känns en lapp som en logisk manöver.

Tai entäpä netin kiertokirjeet; kaikki ovat kuulleet nigerialaiskirjeistä mutta mitäs kun yksi tekijöistä on suomalainen mies? Monesti olisin halunnut kiljahtaa riemusta, mutta eivät novellit pelkkää hassuttelua ole. Ei, mukana on myös surullisia ja väkivaltaisiakin tapahtumia. Monipuolisuus tekee kokoelmasta tasapainoisen. Siinä käydään ihmisen elämänkaarta läpi, koska novelleissa seurataan maailmaa eri ikäisten silmin, pikkulapsista aikuisiin. 

Kokoelma on myös suomennettu, se on ilmestynyt vuonna 2012 nimellä Donner-ryhmä ja muita novelleja.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä
Myllylahti 2011
216 s.









Kiinnostuin Metropoliitta Panteleimonin uutuuskirjasta Murha kirjapiirissä, mutta tietenkään en voi lukea sitä koska se kuuluu sarjaan ja ensin on luettava sarjan muut osat. Eipä sillä, ei sarjan avausosa Murha kirkonkylässä vaikuttanut takakansitekstin perusteella laisinkaan epäkiinnostavalta tai ikävältä lukukokemukselta :D 

Eikä se sitä ollutkaan, päinvastoin. Hektisessä ja raa'assa maailmassa on aina tilaa tällaisille hidastempoisille ja vähäverisille dekkareille. Vaikka kirja sijoittuu 1950-luvulle, ei aikakausi erityisesti korostu vaan tunnelma on ajaton. 

Heti alkusivuilla löytyy ruumis. Paikallispoliisi Aulis Urhonen ja nimismies Felix Kurki arvelevat kyseessä olevan onnettomuuden. Kun lääkärinlausunto mahdollistaa tällaisen tulkinnan, tapaus suljetaan. Lukihäiriöisen Urhosen Elisabet-rouva kirjoittaa pöytäkirjan ja tulee näin ollen tuntemaan tapauksen. Kun yöllisille tapahtumille löytyy silminnäkijä, alkaa murhatutkinta. Urhonen ja rikoskomisario Jyrki Palokoski alkavat selvittää yön todellista kulkua. Miksi Valde Mikkinen päätyi tanssilavan sijaan kosken kivikkoon?

Kylä on pieni ja asukkaita vähän, mutta tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. On julkisia salaisuuksia mutta myös yksityisiä. Palapeli saa lisää paloja, mutta moni niistä herättää uusia kysymyksiä. Kun ihmiset eivät ole halukkaita kertomaan asioistaan poliisille, alkaa myös Elisabet osallistua tutkimuksiin. Naisena hän saa selville yhtä sun toista, osin ihan vahingossakin. Kun syyllinen lopulta paljastuu, on se järkytys koko Koskijärven kylälle.

Kahvi juotiin nopeasti. Palokoski muisti kiittää emäntää herkullisesta kakusta. Muuta keskustelua ei nyt katsottu tarpeelliseksi käydä. Miehet siirtyivät kanslian puolelle. Elisabet korjasi kahvipöydän ja vei toimiston puolelle mehukannun ja pari lasia. Poistuttuaan huoneesta hän jätti aivan kuin vahingossa välioven auki ja jäi istumaan sen lähelle sohvaan vieressään nippu kuvalehtiä.

Palokoski istuutui kirjoituspöydän ääreen ja levitti sille paperinippunsa. Hän kohotti katsettaan pöydän vastakkaisella puolella istuvan Urhosen puoleen. 
- Tehdäänpä nyt yhteenveto tästä Mikkisen tapauksesta, että mitä on mihinkin aikaan tapahtunut ja kuka olisi tappaja. Aloitahan sinä. Minä teen tässä samalla ylöspanoa.

Pidin kirjasta paljon. Vaikka kyseessä on dekkari, on se kuitenkin yhdenlainen hyvänmielen kirja. Vanhahtava kieli on ihastuttavaa luettavaa. Mielestäni kieli on myös visuaalista, ainakin minä sain päähäni hyvin selkeitä kuvia niin ihmisistä kuin maisemista. Pieni maalaiskylä ihmisineen on kuvattu niin, että ne vaikuttavat tutuilta. On olo, että asukkaat voisivat olla vaikka isovanhempieni naapurustoa, tavallisia ihmisiä tavallisine asioineen. Ehkä siinä piileekin kirjan viehätys; ei aina tarvi olla jotain ihmeellisen erikoista tai poikkeavaa, on poikkeava sitten superteknologiaa tai sadistinen sarjamurhaaja. 

Ainoa häiritsevä asia oli se, että yhden ihmisen nimi muuttuu pitkin kirjaa. Matkustajakoti-kahvilan omistaja rouva Ronkainen on toisinaan Maritta, toisinaan Marketta. Aluksi ajattelin että Impi Kyyhkynen kutsui tätä Marketaksi kiukuissaan, mutta ei. Rouva on ensimmäisellä tapaamisella poliisien kanssa Maritta ja myöhemmin Marketta. Myös Herkku-Nurkka vaihtelee mutta vain kerran. Tuossa kirjoitusasussa se on tekstissä, mutta sisäkannen kartassa nimi on Herkkunurkka. Harmillista epätäsmällisyyttä mutta ei se liikaa vaivannut.

Kyllähän se niin on, että nyt odotan innokkaasti sarjan seuraavien osien lukemista. Uskon niiden olevan yhtä viehättäviä kuin nämä. 

Murhan kirkonkylässä laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissaJa kaikkea muuta sekä Kirjavuori.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo

Heikki Hietala: Viisto valo
Englanninkielinen alkuperäisteos Filtered Light - Other Stories (2012)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Sitruuna 2017
230 s.







Heikki Hietalalta on aiemmin suomennettu Hotelli Tulagi, joka oli hieno lukuelämys. Siksi uutuussuomennos Viisto valo oli yksi kevätkauden odotetuimmista kirjoista. Odotin mielenkiinnolla, mitä on luvassa, kun esittelyn perusteella tämä novellikokoelma on hyvin erityylistä verrattuna Hotelli Tulagiin.

Heti ensimmäinen novelli Huvila vei mennessään ja sama jatkui koko kirjan ajan. Koko ajan oli sellainen olo, että tekisi mieli kurkistaa novellien viimeiset rivit. Kaikissa novelleissa on joku outo, kummallinen juttu, joka saa lukemaan kiireesti eteenpäin ja selvittämään, mistä on kyse. Kiltti lukijahan ei kurkista loppuratkaisua etukäteen! :)

Novellit sijoittuvat tiettyihin paikkoihin, mutta paikat eivät ole mitenkään leimattuja. Forssalainen leirintäalue voisi olla melkein mikä paikka tahansa, lähes missä vaan. Sama pätee oikeastaan kaikkiin paikkoihin. Samalla tapahtumat ovat hyvin ajattomia ja universaaleja. 

Novellien tyyli vaihtelee, on pehmeä kauhua, realismia, scifiä ja vaikka mitä. Silti kokoelma on yhtenäinen. Novelleissa on näennäisen "järkevä" alku, mutta mukaan tulee aina jotain mikä tekee niiden maailmasta hieman vinksahtaneen. Mukana on elementtejä kansanperinteestä, esimerkiksi kummitusjuttuja jotka voi tunnistaa riippumatta siitä missä asuu, ääniä ja valoja joille ei löydy näkyvää selitystä...

Stephen ei lyhdyn lepattavassa valossa nähnyt uruista juuri muuta kuin että ne olivat hyvin suuret niin pieneen kirkkoon. "Ne ovat hienot", hän vastasi pikemminkin sanoakseen jotain kuin ilmaistakseen mielipiteensä. Sitten hän päätti tunnustaa kirkkoherralle kaiken. "Ja soivatko ne siis itsestään?"

Kirkkoherra kosketti nenäänsä etusormen päällä. "Olinkin varma, että teille on kerrottu siitä hiippakunnassa. Sieltä on lähetetty väkeä tutkimaan, onko niissä jutuissa perää, mutta urut tietävät, milloin pitää olla hiljaa. Kukaan ei ole koskaan saanut selville mitään, ei ole kuullut ääntäkään, mutta me täällä seurakunnassa - me tiedämme.

"Mutta eihän se sentään voi olla mahdollista? Urut tarvitsevat ilmaa pilleihinsä, ja palkeita täytyy käyttää ja jonkun pitää soittaa niitä, ennen kuin ne voivat päästää ääntäkään. Niin todellisessa maailmassa ainakin uskotaan", Stephen sanoi kirkkoherralle hymyillen.

(Tuuli pilleissä)

Todellisessa maailmassa, niin. Novellien tapahtumat tuntuvat puoliksi yliluonnollisilta ja mahdottomilta, puoliksi mahdollisilta. Lukiessa mielessä pyörii ajatus, entä jos? 

Viistolla valolla osallistun Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannessa on sinistä ja valkoista". 

lauantai 28. tammikuuta 2017

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott
Schildts & Söderströms 2014
287 s.









En enää muista, missä ensi kertaa törmäsin lukuhaasteeseen suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostuin heti, ja kiirehdin Ylen ruotsinkieliselle sivulle lukemaan asiasta tarkemmin. Innostuin monestakin syystä. Ensinnäkin haaste on mahdollinen toteuttaa, koska siihen "täytyy" lukea vain yksi kirja kuukaudessa. Toiseksi haastekohdat ovat erilaisia ja kekseliäitä. Kolmanneksi, olen lukenut paljon ruotsiksi mutta usein kyseessä on ollut pohjoismainen dekkari ruotsiksi käännettynä. Sanasto eri kirjojen välillä on kovasti samanlaista. On siis mielenkiintoista testata, miten sujuu erilaisten romaanien lukeminen.

Tammikuun haastekohta on "en gul bok". Kotikirjaston hyllyssä ei ollut hirveästi valinnanvaraa; ruotsinkielisiä kirjoja on paljon mutta valtaosa käännöksiä, etenkin amerikkalaisista kirjoista. Kiinnostavia kirjoja olisi ollut monia, mutta ne eivät olleet keltaisia. Kriteerit täyttäväksi valikoitui Jörn Donnerin Son och far. Historien om en brott, joka on käännetty suomeksi nimellä Poika ja isä. Erään rikoksen tarina. Muistelin että olisin lukenut kirjan suomeksi mutta en varmaankaan ole koska tarina ei ollut lainkaan tuttu. Ehkä tämänkin kohdalla on käynyt niin, että olen pyöritellyt kirjaa käsissä mutta kun en ole heti lainannut niin se on jäänyt.

Kirja on nimensä mukaan tarina rikoksesta, joskin rikosta saadaan odotella hyvä tovi. Alussa on rikkonainen perhe; isä on lähtenyt eivätkä lapset tiedä minne ja miksi. Yhteydet ovat olleet täysin poikki jo pitkään. Toimittajan uralle lähtenyt Erik huomaa seuraavansa osittain isänsä jalanjälkiä, ja kiinnostuu tästä. Kuka isä oli, miksi hän lähti, minne hän meni, kuka ja missä hän on nyt? Matkalla kohti totuutta hän kohtaa paitsi isänsä myös isoisänsä sekä isän tuttavia. Kuva ei kuitenkaan tahdo seljetä.

Toisaalla seurataan isän, Davidin tarinaa. Hän on ollut maailmankansalainen, kunnes tragedia on sitonut hänet kotiin. Elämä on muuttunut täysin, ja hän on valmis aloittamaan jälleen alusta. Menneisyys ei kuitenkaan niin vaan luovuta, vaan astuu sisään uuden elämän yritykseen.

I princip och praktik saknade  inte Erik sin far, hade aldrig gjort det under dessa tio år. Men när han, först som frilans, småningom som heltidsanställt journalist fick en bild av hur många människor som årligen bara försvann (en del av dem i form av ouppklarade mordgåtor) tyckte han denna dag och följande dags morgon på Alexandersgatan i Borgå att han skulle försöka göra allvar av försöket att finna sin far.

Trots allt fråga mamman?

Han hade försökt några gånger tidigare, medan hon van kvar i Borgå, innan hon fann den resliga, underbara kollega som lockade henne att flytta till Sverige, vilket Erik i ett anfall av svartsyn hade ansett vara på gränsen till landsförräderi, kanske närmast därför att familjen Karlssons familjeliv bröts sönder och det fanns ingen som kockade för Erik i och med att systern Rosa också hade försvunnit till bättre jaktmarket, till Stockholm, bättre betalt och ett i huvudsak svenstalade samhälle.

Niin. Erikin äiti ja sisar ovat muuttaneet Ruotsiin, siksikö Erik kaipaa yhteyttä isään? Hän kaipaa ja haluaa sitä, vaikka isä antaa ymmärtää että Erikin olisi parempi pysyä poissa. On asioita, joita isä ei voi kertoa ja joita poika ei voi ymmärtää.

Kirja oli hieman hämmentävä lukukokemus. Erikin osuus jää lopulta varsin pieneksi. Hän saa vain muutaman oman luvun, ajoittain hän on taustalla, mutta pääosin keskitytään Davidiin, hänen elämäänsä nyt. Rikos on tapahtunut ja taustalla vilahtaa poliisi, mutta enemmän nähdään Davidin yritystä sopeutua uuteen tilanteeseen. Mitä kertoa tutuille ja kollegoille, miten asettua ulkomaan vuosien jälkeen ensin Keravalle ja sitten Helsinkiin, miten sumplia naisasiat, miten olla yhteydessä ja tai yhteydettömyydessä toisaalta omaan isään ja toisaalta poikaan... Välillä mietin, että missäs se poika on, olisin halunnut lisää hänen mietteitään.

Toisaalta kirjan nimi viitannee myös Davidiin poikana ja Simoniin isänä. Ei heidänkään suhteensa ongelmaton ole, vaikka keskinäistä yhteydenpitoa on jonkin verran. Olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista myös Simonin näkökulmasta, sitä mitä hän miettii Davidista tämän lähdettyä perheensä luota, kuinka paljon he ovat pitäneet yhteyttä Davidin ollessa ulkomailla jne.

Poika ja isä on kuvaus perheen rikkoutumisesta, katkeruudesta, irtaantumisesta, liiankin tiiviistä läheisyydestä, kaipauksesta... Se näyttää, mitä ja miten kauaskantoisia seurauksia on isän päätöksestä. Samalla se muistuttaa, että aikuinenkin on jonkun lapsi ja kaipaa huomiota, läheisyyttä. Kylmäkiskoisen äidin ja poissaolevan isän kolmekymppinen poika Erik on maailmassa tuuliajolla, yrittäen löytää tukevaa rantaa jonne astua.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjapalkintoäänestys

Vuosi on vaihtunut, ja bloggaajien on aika äänestää viime vuoden parhaat kirjat. Itse osallistun tänä vuonna kolmeen kategoriaan. Aloitetaan Blogistanian Finlandiasta, jota emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi. Ehdokkaani ovat:

3 p: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Kirja ilmestyi jo alkuvuodesta, mutta se oli niin vaikuttava että koko vuoden lukukokemukset vertautuivat siihen. 

2 p: Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi. Erittäin harvoin kohtaan kirja, joka laittaa minut itkemään. Poikkeuksellisen hieno tarina menetyksestä, surusta - ja elämästä. 

1 p: Raija Oranen: Ackté!. Hieno fiktiivinen kuvaus todellisen diivan elämästä keskittyen häneen eikä "julkkispoikaystävään". 



Blogistanian Globaliaa emännöi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus. Äänestän vain yhtä kirjaa, eli 

3 p: Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Järkyttävä ja koskettava kertomus Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, joka pistää miettimään mitä kaikkea voi tapahtua ja kuinka kauaskantoisia seurauksia voi olla. 


Yleensä Blogistanian Tieto on kategorioista vaikein, koska aiemmin olen lukenut niin vähän tietokirjoja että on ollut hankala löytää ehdokkaita. Tänä vuonna on toisin, ehdokkaita oli helposti enemmän kuin kolme. Tietoa emännöi Yöpöydän kirjat, ja ehdokkaani ovat: ¨


3 p: Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. En muista milloin viimeksi olisin riemastunut luontokirjasta näin paljon! Sain paljon paljon enemmän kuin  mitä odotin.

2 p: Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa. Napakka ja hauska elämäkerta, jossa ei säästellä sanoja eikä tunteita.  

1 p: Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Koskettavia, lähelletulevia kertomuksia kiinalaisten perheiden arjesta yhden lapsen politiikan aikana ja sen jälkeen. 


Äänestys tapahtuu tänään klo 10 ja sen jälkeen selviää, miten blogeissa on tällä kertaa äänestetty. Yleensä hajontaa on paljon, jännittävää nähdä miten tällä kertaa.








sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa

Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa
WSOY 2016
268 s.









Raila Kinnunen ja Karita Mattila ovat tunteneet kauan. Siksi lienee luontevaa, että Kinnunen kokoaa yhteen Mattilan kertomia muistoja ja tarinoita. Kirjassa ei käydä läpi Mattilan koko elämää - ei, hän itse sanoo että lapsuus ja nuoruus kuuluvat muistelmiin, ja muistelmat kuuluvat eläkeläisille. Tämä kirja on fanikirja, yleisölle omistettu kooste Mattilan tähänastisesta urasta.

Jos maailmalla kysyttäisiin tunnetuimpia suomalaisia laulajia, Mattila olisi taatusti yksi heistä. Hän on laulanut Euroopassa ja Amerikassa jo yli 30 vuotta. Yleisön suosio on ollut yleensä suurta, enkä sitä yhtään ihmettele kirjan luettuani. Mattilalla on tinkimätön työmoraali; hänellä ei ole ongelma peruuttaa sovittua proggista jos tuntuu siltä, että hän ei ole siinä parhaimmillaan. Hän ei halua vain seistä patsastella lavalla ja laulaa roolia läpi, ei, hän haluaa olla roolihenkilö, eläytyä tähän, tuntea tämän läpikotaisin. Samaa moraalia hän peräänkuuluttaa koko porukalta, ja on siksi joutunut toisinaan pettymään niin ohjaajiin kuin kanssalaulajiin.

Kirjasta välittyy kaksikon keskinäinen läheisyys ja luottamus, tulee olo että Kinnuselle Mattila uskaltaa kertoa mitä vaan, silottelematta, kaunistelematta. Hän kertoo niin suosion huipulla olemisesta kuin vaikeista hetkistä, naisena olemisen ihanuudesta ja kamaluudesta, siitä kuinka pahalta tuntuu kun kotimaan lehtikritiikit teilaavat ja kuinka samalla tuntuu hyvältä kun yleisö rakastaa, 

Yli kolmekymmentä vuotta kestäneeseen ja yhä jatkuvaan uraan liittyy paljon onnistumisia, monia kommelluksia, ystäviä ja vihamiehiä. Lukiessa välillä naurattaa ääneen, välillä ei voi kuin ihailla Mattilan tarkkanäköistä analyysiä etenkin Suomesta ja suomalaisista. Nostan hattua myös sille, että Mattila analysoi itseään, myöntää virheet, osaa olla itseironinen.

Karita arvelee, että suoni ilmeisesti heikentyi jotenkin, ääni rupesi tekemään tenää jatkuvasti ja poksahti sitten aina yllättäen vähänkään tavallista suuremmasta rasituksesta. Vaikka silloin, kun Karita kävi jossain Tepsin matsissa karjumassa katsomossa äänihuulensa vappuhuiskaksi.

- En tietenkään tajunnut, mistä oli kysymys, kielsin koko asian. Sitten lontoolainen lääkäri sanoi, että minkäs leopardi pilkuilleen voi, mutta et voi tätä sillä lailla hoitaa, että elät loppuelämäsi varoen, puhut hiljaa ja varauksella. Silloin vasta tajusin, että on mentävä leikkauspöydälle. En ole tyyppinä hissuttelija, vaan hihkun, puuskahtelen, kiljahtelen, huutelen, raivoan, kirun. Oli mentävä leikkaukseen ja hyvä että menin, vuosi oli 1992.

- Äänivaikeuksieni aikana Suomessa odotettiin jo innoissaan, että olen förbi. Muistan erään näitä förbi-lausuntoja ruokkineen asiantuntijan käyneen joskus 1980-luvun lopussa Saksassa katsomassa Plácido Domingon esitystä. Domingo oli ollut huonossa kunnossa, ja Tietäväinen sitten raportoi halulla eteenpäin, että kohta on Plácido förbi. Nyt on vuosi 2015 ja ukko laulaa yhä!

Lukiessa ei tunnu siltä, että lukisi tietokirjaa. Pikemminkin melkein salakuuntelee ja -lukee kahden ihmisen välistä keskustelua ja viestittelyä. Tähän vaikuttaa myös kirjan rakenne: se ei etene kronologisesti vuoden 1981 Lappeenrannan laulukilpailun voitosta nykyhetkeen, vaan pomppii samankin luvun sisällä vuosia ja vuosikymmeniä suuntaan ja toiseen. Kinnunen toteaa Mattilan olevan haastateltavana rönsyilevä, ja on sisällyttänyt tämän piirteen myös kirjaan. Minua se ei haitannut. Kirja on jaettu kuuteentoista nimettyyn lukuun, jotka kuitenkin limittyvät monin paikoin. Liiallista toistoa ei ole. Välillä tosin ajattelin, että taas tulee yksi lause jostakin uudesta asiasta ja perään lause "tästä myöhemmin lisää". Olisi kenties voinut kertoa koko jutun jo siinä yhteydessä tai vaihtoehtoisesti mainita, mistä luvusta se löytyy. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Pidin siitä, että mukana on sekä pätkiä Mattilan kirjoittamista sähköpostiviesteistä että hänen käyttämäänsä murresanastoa ja finglishiä. Sitä kautta Mattila tulee lähemmäs lukijaa, eikä jää saavuttamattomaksi, kohteeksi johon vain haastattelijalla on oikeus. Pidin kielestä, siitä että Kinnunen kuvaa Mattilaa monipuolisesti eri adjektiiveilla, kertoo milloin kyyneleet virtaavat ja milloin nauru raikaa niin että ikkunat helisevät. Tulee olo, että lukijana on läsnä tilanteessa. 

Mielestäni Karita Mattila - korkealta ja kovaa on aito, lukijaystävällinen, koskettava kirja. Sain aikanaan kutsun Musiikkitaloon julkistamistilaisuuteen ja vieläkin harmittaa etten päässyt paikalle!

Aloitan tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdalla 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakuiskaaja ja Kirjatimpuri.


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, uusi työ, uusi kaupunki, uusi koti - taas

Aloitin vuoden alusta uudessa - tai uudessa vanhassa - työssä. Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen palasin Oriveden kirjastoon lasten- ja nuortenosastolle. Haikein mielin jätin Vantaan, mutta samalla olen täynnä intoa. 

Ensimmäinen työviikko jätti olon, että pää on samaan aikaan täynnä ja tyhjä. Moni asia on muuttunut, niin kirjahyllyissä, hankinta-asioissa kuin käytännön jutuissa. Paljon on tietysti rutiinia, niin että lainaus, palautus, tiedonhaku, varausten teko ja sen sellainen sujuu kyselemättä. Mutta tilanne on toinen kun tarvitsen uusia kirjastokortteja ja teippiä, mietin mihin lehtiin tulee kirjaston leima, missä säilytetään tikkaita, missä ovat nuorten elokuvat ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Samalla olen kolmen asunnon loukussa. Vantaan asuntoni on vielä tammikuun, koska saan asunnon Tampereelta vasta kuun vaihteessa. Siihen asti asun vanhempieni nurkissa Orivedellä. On siinä monenlaista tohinaa; onko Vantaalla tehdyt kirjavaraukset peruttu ja lainat palautettu, pitää hommata muuttolaatikot ja vuokrata pakettiauto, täytyy muistaa katkaista nettiyhteys ja siirtää sähkösopimus, selvittää millaisella bussilipulla ja aikatauluilla pääsen kulkemaan Tampereelta Orivedelle eri vuoroihin... Samalla pitäisi jaksaa treenata kevään puolimaratonille ja huolehtia ystävyyssuhteista. 

Tänä vuonna olen lupautunut mukaan kahteen isompaan juttuun. Yhteistyössä Ylen kanssa tehtävä Kirjablogit ja 101 kirjaa on suuri juttu, mutta varsinaisesti se työllistää minua vain kahden kirjan lukemisen ja postaamisen verran. Lisäksi olen ilmoittautunut mukaan Helmet-lukuhaasteeseen. Sitä tein myös viime vuonna mutta en saanut kaikkea kokoon. Tänä vuonna blogini on listattu mukana olijoihin, joten on syytä yrittää tosissaan saada kaikki kohdat ruksittua :) Vähän myös kiinnostaisi suomenruotsalaisen kirjallisuuden haaste, jossa lukutahti olisi kirja per kuukausi... 

Haasteista ja lukuinnostuksesta huolimatta sanon varoituksen sanan: kaiken tämän hässäkän keskellä on täysin mahdollista että en ehdi tai jaksa lukea tammikuussa oikeastaan lainkaan. Viikko jo mennyt, enkä ole lukenut yhtään kirjaa, kesken on kyllä parikin ja lainattuna vajaat kymmenen lisää. Katsotaan miten tulevina viikkoina käy!