perjantai 19. huhtikuuta 2019

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä
Ruotsinkielinen alkuteos Ett frågetecken är ett halvt hjärta
Suomentanut Terhi Vartia
Otava 2019
400 s.







Kansikuva sai minut herkeämään epäileväksi: onkohan tämä siirappista tusinatavaraa? Esittelyteksti ei vielä vakuuttanut, sillä "voidakseen pelastaa perheen, joka hänellä on, Elinin täytyy kohdata menneisyytensä" ei ole mitenkään omaperäinen. Kirjan alussa kuvioihin ilmestyy mies, mikä saa pelkäämään että onko tämä taas yksi tarina, jossa pääsisältö on naisen tasapainoilu kahden miehen välissä, jossa nainen määrittää itsensä vain miesten kautta.

Onneksi epäilykset ja pelot osoittautuvat turhaksi, ja jokunen yllätyskin osuu matkan varrelle.

Ruotsalainen Elin asuu New Yorkissa ja tekee unelmatyötään valokuvaajana. Työ on vaativaa, ja verottaa perhe-elämää. Eräänä päivänä Elin saa kirjeen, jonka ruotsinkielinen viesti sekoittaa pakan. Gotlantilaisen tytön tie vei Pariisin kautta New Yorkiin, ja Ruotsi jäi unohduksiin. Mutta vaikka Elin on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden ajan, nyt se palaa hänen luokseen. Ihmiset, maisemat, ilon ja surun hetket.  

Elin ei halua palata menneisyyden maisemiin, mutta hänen tyttärensä Alice pakottaa hänet. Yhdessä he lähtevät Visbyyn, toinen kohtaamaan vanhat haamut, toinen tutustumaan elämänsä palaseen, josta ei ole koskaan tiennyt. 

Seuraavalle sivulle hän on piirtänyt ulkomuistista pisamaiset kasvot, hymyilevän suun suurine vinoine hampaineen ja tuikkivat silmät, jotka katsovat häneen vetoavasti. Kasvojen ympärillä on pieniä tähtiä. Hänet valtaa outo kaipuu.

Ehkä hän jääkin sänkyyn. Vapaapäivä yksin. Kotona ei ole ketään, ei ole mitään tekemistä, ei velvollisuuksia. Hän laskee kirjan viereensä ja vetää peiton leukaan asti. Puristaa sitä molemmin käsin. Sitten hän tarttuu taas muistikirjaan, avaa sen ja etsii kuvan, jonka tulosti eilen. Asfaltin halkeamasta kasvava yksinäinen voikukka. Auringonkeltainen. Hän muistaa kaikki voikukat, joita he joutuivat kitkemään ja heittämään pois. Kauniit keltaiset kukat, joiden ainoana kohtalona oli tunkio. Mitä jos hän itsekin on voikukka? Rikkaruoho väärässä paikassa. Maalainen kaupungissa. Hän sulkee silmänsä.

Pidän siitä, että vaikka Elin on menestyvä ja rikas, hän ei ole pelkkää pintakiiltoa. Toki hän pyrkii olemaan aina huoliteltu, mutta tulee hetkiä jolloin hän ei välitä. Pidän siitä, että kirjassa ei luetella vaate- ja kosmetiikkamerkkejä, muu on etusijalla. Pariisi ja New York eivät ole luettelo nähtävyyksistä eivät luksuskenkiä ja shampanjaa, ne ovat elämää ja usein varsin kovaa elämää. Pidän siitä, että nykyhetken New Yorkissa ja 1980-luvun alun Gotlannissa viivytään lähes yhtä kauan; tarina on tasapainossa. 

Menestyksestä huolimatta Elin on yksinäinen. Lapsuudessa Gotlannissa ovat Fredrik sekä kaupan Gerd, nuorena  Pariisissa äitihahmo Anne, aikuisena New Yorkissa puoliso Sam sekä Alice, siinäpä ne. Vaikka hän on paljon tekemisissä esimerkiksi agenttinsa kanssa, jäävät kaikki muut ihmiset etäisiksi taustatekijöiksi. Se on varsin surullista. Samalla se ehkä muistuttaa siitä, että ulkokultainen kimallus on vain kylmä kuori, eikä sillä ole tekemistä aidon ystävyyden kanssa. Ja se osoittaa, että tällainen on länsimainen yhteiskunta nykyään; vaikka elämä on perseestä on näytettävä hymynaamaa ja piilotettava vaikeudet. 

Pidän siitä, mitä Elinille ja Fredrikille tapahtuu nykyhetken Visbyssä. Siinä olisi kaikki edellytykset vetää yhteen kaikki viihdekirjallisuuden kliseet, mutta onneksi, onneksi Lundberg kirjoittaa toisin. 

Kirjan on lukenut myös Anu.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
188 s.








Nimettömäksi jäävä mies matkustaa pieneen La Bastide-de-Séroun kylään ja asettuu luostariin. Hän on päättänyt jatkaa kirkkohistorian opintojaan, ja haluaa tutustua Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessiin. 900 vuotta sitten Adèle putosi jyrkänteeltä, jäi henkiin, parani aiemmista vammoistaan ja alkoi tehdä ihmetöitä. Miestä kiinnostaa silminnäkijöiden kertomukset sekä onnettomuudesta että ihmeteoista. Mitä eri ihmiset näkivät, mitä otettiin mukaan aikalaisten kuvauksiin tapahtumista, miten tarina on elänyt ja ehkä muuttunut vuosisatojen aikana. 

Hiljainen, kylmä luostari ja sen säntillinen elämä saavat miehen pohtimaan omaa elämäänsä, kipupisteitä. Keskustelut munkki Paulin kanssa eivät tarjoa suoria vastauksia, mahtaako sellaisia ollakaan. Mies palaa jyrkänteelle kerran toisensa jälkeen, mutta vastauksia ei ole sielläkään.

En kaipaa kotiin. En kaipaa elämästäni mitään, vaikka muutama päivä sitten mieleeni ei muuta mahtunutkaan kuin kaiken kaipaaminen. Ajattelen asuntoani Mariankadulla, sen hiljaisia ja tyhjiä huoneita, jotka eivät välitä olenko paikalla vai poissa ja tulenko minä koskaan takaisin. Nuo huoneet ottavat vastaan kenet tahansa, ja minä voisin olla kuka tahansa. Juuri nyt kukaan ei odota minua.

Myöhemmin makaan vuoteessani hiljaa. Ajatukseni karkailevat, vaikka huoneen yksinkertaisuus yrittää pitää kaiken paikallaan: kapea vuode ja kaappi, pöytä ja pesuvati, puinen krusifiksi seinällä, kynttilä. Yhteinen pesutila on käytävän päässä. Maisema jatkuu ikkunasta kauas laaksoon, ja tähän aikaan vuorokaudesta maailma kadottaa mittasuhteensa.

Kynttilä palaa, enkä sytytä muuta valoa. Pidän pimeydestä, joka ympäröi minut, koska se ei ole pelottavaa vaan lohduttavaa pimeyttä. Tunne on uusi, sillä pelko on kulkenut minun mukanani mihin ikinä olen mennyt, se on pitänyt tiukasti kiinni, ohjannut minua kaikessa ja estänyt astumasta elämän syvään ytimeen.

Vaikka kirjan alaotsikko on Pienoisromaani, se kertoo suuren tarinan. Ollaan pienellä alueella niin ajassa kuin paikassa, mutta pienuuden sisään mahtuu suuria asioita. Elämä, elämän mielekkyys, mielekkyyden löytyminen ja katoaminen, ihmisyys. Hetkessä oleminen, ja siitä kurottaminen kauas niin taakse kuin eteen. Ihmissuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset, lähestymiset ja etääntymiset.

Haahtelan kieli on kaunista, kuten aina. Adèlen ja miehen tarina on kuitenkin sikäli poikkeava, että se vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Kielen visuaalisuus nostaa silmien eteen selkeitä kuvia, joita haluaa jäädä katselemaan. Lisäksi tekstissä on paljon kohtia, joita on makusteltava, annettava ajatusten liitää minne ne haluavatkaan sillä hetkellä mennä.

Kapeista ikkunoista sinertää kuun valoa, paperinohutta ja vaaleaa. Seison kappelissa vieraana. En ymmärrä kaikkia sanoja, mutta niiden poljento rauhoittaa mielen. Ja samalla minusta kuitenkin tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää näytelmää, joka paljastuu hetkenä minä hyvänsä; nämä kummalliset miehet kaavuissaan, heidän alati toistuvat mantransa ja ristinmerkkinsä, luostarin hiljainen satumaailma. Jonakin päivänä he heräävät unesta, ihmettelevät itseään, viikkaavat kaapunsa, petaavat sänkynsä, unohtavat Jumalansa ja jättävät luostarin vuorituulten armoille rapistumaan. Vai onko tämä sittenkin enemmän totta ja maailma ulkopuolella enemmän unta?

Tämä ei ole kirja, joka ahmaistaan hetkessä. Ei, tämän parissa viivytään, edetään hitaasti sana kerrallaan. Kenelläkään ei ole kiire, ei Adèlella, ei miehellä, ei lukijalla. Lukiessa tuntui siltä kuin olisin ollut saippuakuplan sisällä. Näkyvillä mutta irti kaikesta muusta, suojassa mutta kuitenkin tietoisena siitä, että kupla voi puhjeta milloin tahansa. 

Adèlen kysymys on luettu myös blogeissa Kirjareppu sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmet-lukuhaasteeseen ujutan tämän kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". 

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Teatterissa: Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Maaliskuun viimeinen perjantai oli samalla kertaa hieno ja hämmentävä. Päivän olin lastenkirjastotyön seminaarissa Tampereella, illaksi lähdin Bloggariklubille Helsinkiin. Aamupäivällä Henkka Hyppösen seminaariesityksessä oli puhe sekä varhaisten työkalujen kehityksestä miljoonia vuosia sitten että tekoälystä. Bloggariklubin aluksi kuulimme Minna Leinon ja Anni Kleinin kertovan tekeillä olevasta Sapiens-näytelmästä. Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten Yuval Noah Hararin teos - ja nykyihmisen 70000 vuotta - kääntyvät näyttämölle. Tämän jälkeen haastattelussa oli kirjailija Emma Puikkonen, jonka Lupaus-kirja käsittelee ilmastonmuutosta. 

Ilmastonmuutosta on myös Yhdennessätoista hetkessä, tosin vasta lopussa. Sitä ennen seurataan pitkä tovi hallituksen työskentelyä, leikkauslistan etenemistä sekä tutkijoiden raportointia yhteiskunnan tilasta. Täytyy tunnustaa, että minun vastaanottokyvylleni tavaraa on liikaa. Alussa nähdään poliitikkoja paitsi lavalla myös aitioissa, joskin näyttelijät siirtyvät nopeasti kaikki lavalle ja toisiin hahmoihin. Hahmoja on ehkä liikaa. Esimerkiksi puoluejohtajat Päivi Räsänen ja Jussi Halla-aho esiintyvät ensimmäisen minuutin aikana, sen jälkeen eivät enää ollenkaan. Koin hankalaksi sen, että hahmojen ulkomuoto ei juuri muutu roolin vaihtuessa. Videotaulu toki näyttää kenestä on kyse. 


Ja ne videotaulut... Pääsääntöisesti en lämpiä niille, en nytkään. Niska kenossa tuijotetaan tekstimassaa tekstimassan perään. Helposti käy niin, että jos unohtuu katsomaan näyttelijää, taulun teksti on vaihtunut ja osa siitä jää lukematta. Toisaalta, kun on lukenut sanomalehden muutamana päivänä viikossa, on hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Miksi leikkauksia tarvittiin niin paljon ja mistä on leikattu. Silti, monelta on saattanut unohtua että tapahtumien juuret juontuvat jo kymmenen vuoden takaa. Hyvä että se tuodaan esiin, samoin kuin tuodaan mukaan otteita perustuslaista muistuttamaan, että ihan mitä tahansa ei sovi rahan takia tehdä.

Koin aika raskaana sen, että valtaosa esitysajasta oli niin tiukasti talousasioissa. Kansallisteatterin nettisivulla näytelmästä kerrotaan, että se "antaa äänen niille, joita ei tahdota kuunnella ja nostaa valokeilaan sen, mitä ei haluta nähdä" Ensiksi mainittua jäin odottamaan. Olihan siinä se mielenterveysongelmainen vanhus ja irtisanottujen joukko TE-toimiston luona, mutta siinäkö kaikki? Missä esimerkiksi aktiivimallin leikkuriin ja sitä kautta toimeentulovaikeuksiin joutuneet, tai ammattiin opiskelevat joiden pitäisi oppia ammattinsa itsenäisellä ja etäopiskelulla, tai naisvaltaiset kuntatyöntekijät joiden lomarahoista vietiin kolmannes (vaikka työministeri lehdessä sanoikin ettei niillä rahoilla saada yhtään uutta työpaikkaa vientiteollisuuteen) tms.? 

Kuten yllä olevasta voi päätellä, puuduin aika pahasti tähän katkeamattomaan talouspolitiikan virtaan. Yhtäkkiä mukaan tuli ilmastonmuutos ja voi jestas kuinka vaikuttava kohtaus onkaan se, jossa tuuli vie ihmiset ja tavarat mennessään! Hieno muistutus siitä, että vaikka ihminen kuinka pyrkii hallitsemaan ja olemaan luonnon herra, sitä hän ei ole. Huu, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee näkemäänsä.

Pian edellä koetun jälkeen minuun iski kova ilmastoahdistus. Emma Puikkosen kirjan päähenkilö joutuu hoitoon ilmastoahdistuksen vuoksi, toivottavasti minulle ei käy samoin... Ahdistus syntyi monen palasen kokonaisuudesta. Aamulla siis oli puhe siitä, kuinka varhaisten työkalujen kehittymisessä kului miljoona vuotta siihen, että joku keksi teroittaa työkalun toisen reunan. Nykyään joka vuosi haetaan tuhansia, jopa satoja tuhansia patentteja. Tekoäly on jo voittanut parhaat shakkitietokoneet. Kuten joku kysyi, mitä jos tekoäly pyyhkäisee ihmiset pelilaudalta? Illan esityksessä videotaululla näkyi raportin osa, jossa ennustettiin että maapallon lämpötila nousee neljällä asteella vuoteen 2100 mennessä, minkä seurauksena suuri osa planeettaa muuttuu elinkelvottomaksi. Pysähtykääpä hetkeksi miettimään sitä, että ihmislaji on ollut olemassa miljoonia vuosia, on ollut kymmeniä tuhansia sukupolvia ennen meitä nyt eläviä, ja ollaan siinä tilanteessa että tuho on muutaman sukupolven päässä. Vuoteen 2100 on 81 vuotta. Minä en ole silloin näkemässä mitä tapahtuu, mutta sisareni lapset saattavat olla, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa taatusti ovat. 

Niin, mitä tähän enää lisäisi. Kusessa ollaan. 

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa ainakin lokakuun 2019 loppuun asti. Luin muiden bloggaajien arvioita ja esitys näyttää jakavan mielipiteitä varsin voimakkaasti. On meitä jotka jäivät kylmäksi, mutta on myös niitä jotka ovat liimautuneet tuoliin. 

Kuvat: Mitro Härkönen

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Sari Mällinen, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko Samuli Laiho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Videografiikka ja animaatiot Ville Virtanen


maanantai 1. huhtikuuta 2019

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä
Minerva 2019
382 s.








Heti alussa alkoi naurattaa. Olen kuunnellut Yle Areenasta Matti Rämön pyöräilykirjoja kirjailijan itsensä lukemana, joten välittömästi uuden kirjan avattuani aloin kuulla päässäni Rämön tasaisen rauhallista luentaa. Sen vuoksi - tai ansiosta - halusin lukea häiriöttä, ilman taustamusiikkia tai urheilulähetyksiä. Juuri ja juuri siedin tiskikoneen ääntä. Luin hitaasti, pätkän kerrallaan. 

Muutaman vuoden tauon jälkeen kesä 2018 oli taas pyöräilyaikaa. Entisiin reissuihin verrattuna napapiirin retkessä on paljon samaa, mutta myös uutta. Matka alkaa tuttuun tapaan, pakkaaminen on jäänyt varsin myöhäiseen. Pyörä on tuskin päässyt vauhtiin, kun on ensimmäisen kommelluksen aika, tällä kertaa se on eksyminen Nastolassa. Ei saisi nauraa, etenkin kun itse on surkea suunnistaja ja lahjakas eksyjä, mutta... Ja miten voi olla, että vaikka oli hirmuinen hellekesä niin ensimmäisen viikon ajan sataa vettä? :D Lukijan onneksi Rämö on viilipyttyasenteella liikkeellä, kuten aina. Matkalla ei ole kiire, päinvastoin. Eksymisiä tulee ja menee, kun haluaa mennä pieniä teitä eikä painaltaa valtateiden piennarta. Aina on aikaa pysähtyä katselemaan maisemia, tutkimaan kiinnostavia kohteita, vaihtaa muutama sana kohdattujen ihmisten kanssa.

Ohitan Käpylän pientaloalueen. Vaaran laelta on lyhyt lasku keskustaan koulun ja terveyskeskuksen ohi. Seisautan karavaanini kaupan eteen. Päivän ensimmäisen etapin saldo on 35 kilometriä, joka vie pysähtelyineen lähes kolme tuntia. Hymyilen perille pääsemisen riemua. Pyöräretken yksi hienous on perille pääsyn ilo, ja päivän aikana voi päästä perille monta kertaa. Olemisen ja elämän tarkoitus kiteytyy hetkeksi siihen, että on saavuttanut tavoitteen, jonka on itselleen asettanut. Tunti sitten elämäni tarkoitus oli päästä Rautavaaraan, ja nyt olen perillä. Kokemus on hyvin terapeuttinen. Se vapauttaa onnistumisen iloa ja sysää turhan murehtimisen ja eksistentiaalisen tuskan nurkan taakse.

Ihmiset, kuunnelkaa polkupyöräfilosofia! Miettikää, kuinka paljon parempi olo monella olisi, jos osattaisiin asettaa pieniäkin tavoitteita, vaikka joka viikolle joku pieni juttu mistä voi kokea onnistumisen iloa. 

Olen aiemminkin ylistänyt Rämön kirjoja, enkä koe minkäänlaista tarvetta muuttaa linjaani. Jälleen kerran hän taivaltaa pitkän matkan antaen lukijoiden eteen paljon tietoa, painavaa pohdintaa mutta myös hauskoja sattumuksia. Osan matkasta mukana pyöräilee kumppani Eeva, tuoden retkeen uutta twistiä. Ei ole yksinkertainen juttu sovittaa yhteen erilaista päivärytmiä, erilaisia ruokailutottumuksia jne. Pikku kahnauksia tulee väistämättä, mutta eipä elämä koskaan ole pelkkää sateenkaarella tanssimista. Kunhan mennään reilusti plussan puolella niin se riittää. 

Pikkutien risteyksessä vanha tienviitta opastaa Hiirikylään. Nimi nostattaa mielen laukkaamaan. Kuinka paljon pitää olla hiiriä, että ne riittävät antamaan nimen kylälle? Muistan vuosien takaa sen alkutalven aamuyön tunteen, kun kömmin omaan sänkyyn kahden poissa vietetyn yön jälkeen. Ihmettelin, mitä kummaa on peiton alla. Enkä ihan heti ymmärtänyt, miten sänkyyni oli voinut päätyä keko kuivattuja karpaloita. Puuhakas hiiri oli aloittanut talvivarastojen keruun.

Olen tykännyt kaikista Rämön kirjoista, niin kotimaan kuin ulkomaan retkistä. Osa kiitoksista menee tietysti kustantajalle, joka julkaisee myös kotimaanmatkailua. Helsingistä napapiirille ja takaisin tulee melkoisen pitkä matka, jonka varrelle mahtuu monenlaista paikkaa ja tapahtumaa. Osa herättää matkakuumeen, osa tuo tunteen että tuonne en ainakaan halua. Pakko myöntää, että Puolangan pessimismi saa hihittämään ääneen. 

Avulias nainen, joka on ihan liian pirteä pessimistisen grillin myyjäksi, täyttää kuitenkin juomapulloihini kolme litraa kraanavettä. Hymyillen hän toivottaa hyvää matkaa. Tosipessimisti laatisi valituksen liian hyvästä palvelusta. Tai ehkä tosipessimisti hyväksyy myös sen, että odotukset huonosta palvelusta menevät pieleen.

Usein suomalaisia pidetään hiljaisina ja varautuneina. Näyttää kuitenkin siltä, että matkalaista ollaan valmiita auttamaan. Yleensä niin, että kun kysyjä kaipaa vettä niin häneltä kysytään jääkö hän tai he syömään. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa ollaan yksin". Vaikka osan matkasta mukana on seuraa, ja muitakin ihmisiä tavataan tuon tuosta, on pääasiallinen tunnelma yksinolo. Ja sehän se on hyvän suhteen merkki, kun kaksin pystytään olemaan yksin. 


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kati Routa: Vihanpitäjät

Kati Routa: Vihanpitäjät
Kansi: Jussi Kaakinen
Crime Time 2018
298 s.








Tiedättekös kuulkaa, minä sitten tykkään näistä kotimaisista dekkareista, kun ei tarvi mässäillä irrotetuilla raajoilla eikä kryptisillä viesteillä, vaan jännitystä saadaan ja ylläpidetään muilla keinoin. Pidän myös päähenkilöistä, kuten tästä Kati Roudan Rosi Tikkurista. Ihana räväkkä Rosi, joka sanoo asiat suoraan. Ensi alkuun ei ole kauhean uskottavaa, että poliisiharjoittelijan paikalta poispotkittu Rosi alkaa tutkia kadonneen teinipojan tapausta omin päin, mutta tilanne muuttuu kun Joelista paljastuu yhteys Rosiin. 

Neljätoistavuotiaan pojan katoaminen ei ole asia, joka nousee poliisin prioriteettilistalla korkealle. Karkaaminen on todennäköisempi selitys, etenkin kun selviää että poika on ollut kovin yksinäinen. Rosi kuitenkin uskoo, että kyse on jostain muusta, jostain vakavasta. Hänen mielestään ei voi ohittaa esimerkiksi sellaista tosiasiaa, että pojan toimittajaisä on saanut uhkausviestejä. 

Siinä se röhnötti hänen autossaan repsikan paikalla, miehen pikkuveli, yhtä tanakasti hönössä kuin veljensä aikoinaan, mutta kalliimmin pukeutuneena, silti kuin ihmisen varjona. Esa Ketovuori oli horjahtanut portaikkoon ja kierinyt seuraavalle tasanteelle pehmeästi kuin humalaiset aina, ilman naarmuja tai mustelmia, ainoina jälkinä pudotuksestaan rapaa ja hiekoitushiekkaa mustissa muotivaatteissaan. Hän oli taluttanut sen takaisin ulos ja työntänyt työautoon selviämään.

Poika kateissa puolitoista viikkoa, mahtoi se olla rikki. Taru pakkasi siivousvälineitä autonperään ja tunsi miestä kohtaan sekä myötätuntoa että raivoa. Mistä juontui niin syvä veliviha, että se oli mennyt puhumaan poliiseille potaskaa? Niin suureen katkeruuteen hän oli aiemmin törmännyt vain kirjoissa, silloin, kun oli vielä ehtinyt lukemaan. 

Ihmiselämät ovat melkoisessa sotkussa Vihanpitäjissä. On salaisuuksia, turhautumista, katkeruutta, on haikailua ja haihattelua. Yllättäviä yhteyksiä ja sukulaisuuksia putkahtelee tuon tuosta, ei kuitenkaan niin paljoa että mentäisiin saippuaoopperaan asti. Toimiva ratkaisu on se, että moni henkilöhahmo saa äänen ja eri luvuissa tapahtumia seurataan eri henkilöiden kokemana. Hahmogalleria on riemastuttavan värikäs ilman kliseisiä tyyppejä. 

Niskakarvoja nostattavaa jännitystä ei löydy, sen verran paksu huumorikerros tarinaa kuorruttaa. Mutta onhan tämä erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

Vihanpitäjät on luettu myös blogeissa Kaksi sivullista, Kirjarouvan elämää ja Kirjat kertovat.


torstai 7. maaliskuuta 2019

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Karisto 2019
32 s.







Jaakon pää on poksahtamassa. Syy on kauhea: hänen päässään on hirmuisen paljon rumia sanoja. Pää on täyttynyt rumista sanoista, koska koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät niitä koko ajan lisää eivätkä huomaa ollenkaan, mitä Jaakolle on tapahtumassa. Mutta Jaakko on tomera tapaus, hän lähtee ulos keräämään kauniita sanoja. 


Hän kyselee tutuilta ja tuntemattomilta, ja jokainen antaa hänelle kauniin sanan. Hän kerää ne rasiaan, välillä kerraten mitä hänellä jo on. Jotkut sanat kuulostavat rumilta, mutta tärkeintä on että ne ovat sanojansa mielestä kauniita. Niinhän sitä sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, tässä tapauksessa kuulijan korvassa. Lopulta Jaakko palaa kotiin ja vapauttaa kauniit sanat sinne. 

"Arsenal", mies ähkäisee, nappaa pallon kainaloonsa ja on jo takaisin kentällä. 
Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan.

Lukija saa pohtia omia rumia ja kauniita sanojaan. Yksi Jaakon kokoelman sanoista on kevytviili, itse en olisi keksinyt sitä ehkä sadan ensimmäisen sanan joukossa, mutta se ehkä johtuu siitä että en pidä viilin mausta. Sen sijaan pidän sanoista hulavanne, pähkinäpensas, kumkvatti ja kolmiloikka.

Kerro minulle kaunis sana on haikeankaunis tarina kauniissa paketissa. On hiukan surullista, kuinka kauan Jaakko kulkee ulkona ennen kuin kukaan tajuaa että hän on liikkeellä yksin. Kuitenkaan tarina ei ole synkkä eikä aikuislukija ehdi huolestua. Karoliina Pertamon kuvitus virittää hienosti sanojen ja kirjainten maailmaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.








En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta