tiistai 19. kesäkuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:
Puukotat minua silmään.
Pistelet neuloilla.
Jos et olisi tehnyt sitä
minun ei olisi tarvinnut
kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:
Sinä olet hullu.
On surullista nähdä
ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:
Mutta miksi minä tulen hulluksi?
Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt
miksi niin itsepintaisesti
väitit
että rakastit minua
kun et edes huomannut
että pian ei olisi jäljellä 
mitään minua
jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 
nimen
samaan aikaan kun minä
olin vajonnut todellisuuteen
korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja
Norjankielinen alkuteos Tysteren
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
365 s.







Olipa aika, jolloin Anne Holt oli suunnilleen ainoa norjalainen dekkaristi, jonka osasin nimetä. Nyt uusia kirjailijoita putkahtelee varsin usein ja suomennosten määrä on kasvanut reippaasti. Viime vuonna saatiin ensimmäinen suomennos Anton Brekke - sarjaan, toinenkin on jo tullut, kolmannesta en tiedä mutta luulisin että tulossa sekin. 

Tarina alkaa 1960-luvun New Yorkista. Vincent Giordano on otettu jäseneksi mafiaperheeseen. Vähän myöhemmin hän saa tehtäväksi eliminoida ilmiantajan. Koska perhe on Vincentille kaikkein tärkein, tehtävän suorittaminen ei tuota ongelmia. Kunnes myöhemmin hän kuulee, että ilmiantaja-asia ei olekaan niin yksinkertainen millaisena se hänelle esitettiin.

Nykyhetkellä Norjassa yritysjohtaja Wilhelm Martiniussen löydetään murhattuna. Epäiltyjä löytyy rutkasti; Wilhelm on ilmoittanut yrityksen vetäytyvän suurista kaupoista, jolloin monen ihmisen lompakko jää täyttymättä. Pian löytyy konkreettinen tyhjä lompakko, tajuttoman miehen luota. Lompakon omistaja on nimeltään Vincent DeLuca. Hallitusti peliriippuvainen rikosylikomisario Anton Brekke saa tapaukset kontolleen, apunaan yli-innokas mutta siksi niin hauska poliisioppilas Magnus Torp, sekä komisario Simon Haugen. Älykäs ja viilipyttymäisen tyyni Brekke saa aivoilleen haasteen, mutta täytyypä hänen matkustaakin ennen kuin tapahtumakulku on selvillä. 

Anton nojasi päätään niskatukeen ja katsoi ympärilleen. Latoja, suuria peltoja ja valtavasti metsää. Täydellinen paikka murhalle ja runsaasti paikkoja ruumiin piilottamiseen.

Hän mietti lyhyttä keskustelua Frode Moenin kanssa. Martiniussen ja Moen eivät selvästikään olleet hyviä ystäviä, ja loppuvaiheessa he eivät olleet edes hyviä kollegoita. Siitä huolimatta hän ei osannut kuvitella, että Moen itse olisi murhan takana. Jos Frode Moen olisi surmannut Martiniussenin, mies olisi ilman muuta tehnyt sen täällä. Hän olisi houkutellut Martiniussenin jonnekin ja ampunut tämän. Tai iskenyt hengiltä. Moen oli kuitenkin ehdottomasti sitä tyyppiä, joka voisi palkata tehtävään jonkun toisen, joka oli tehnyt sen ennenkin. Jonkun, joka tiesi mitä teki. Se selittäisi erikoisen skenaarion ja sen tosiasian, että Nora Röed Karlsen oli jäänyt eloon. Säälimätön murhaaja oli yksinkertaisesti saanut maksun vain yhden henkilön surmaamisesta.

Pidin tätä jopa yllättävän hyvänä. 1960- luku ja mafia eivät nouse kärkeen kiinnostuksen kohteissani, mutta tässä ne maustavat tarinaa kiinnostavalla tavalla. Etenkin kun mafian kanssa ei jäädä 60-luvulle vaan perhe on mukana myös nykyhetken tasolla. Lisäsyvyyttä tulee siitä, kun 60-luvun nuori Vincent on nyttemmin harmaantunut isoisä. 

Aluksi ajattelin että jaaha, seuraava ongelmakimppu-poliisi, tällä kertaa vuorossa peliriippuvuus. Onneksi pelaaminen on mukana niin, että se ei ole kaikkea hallitseva voima. Tappiot kirvelevät mutta Anton pystyy keskittymään työhön täysillä, ja työn ulkopuolella hänellä on muutakin elämää kuin pokeripöydät. Toivottavasti seuraavissa osissa sama jatkuu, eikä Anton uppoa pelimaailmaan kokonaan. Liikaa on kirjoja, joissa rikos jää sivuseikaksi päähenkilön keskittyessä ryyppämään tai arpoessa millä pillereillä jaksaa selvitä päivästä. 

Koska tarinalinja kattaa puoli vuosisataa, tapahtumia ja henkilöitä on paljon - mutta ei liikaa. Kokonaisuus on hallittu, henkilöt on helppo muistaa ja tapahtumat ovat melko suoraviivaisia. Toki matkalle mahtuu yllättäviä yhteyksiä ja kiemuroita, mutta keskus muodostuu muutamasta tapahtumasta joista ei koskaan edetä kauas. Lukijan ei tarvitse pysähtyä miettimään, että millä aikatasolla nyt mahdetaan olla, kukas tuo olikaan, mitä tuolle tapahtui ja niin edelleen. Kelpo avaus sarjaan siis!

Ilmiantajan ovat lukeneet myös taina j, Marika Oksa ja Mari. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 14, "kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".. 


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Ruotsinkielinen alkuteos Levande och döda i Winsford (2013)
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Tammi 2018
440 s.






Henkilökohtaisesti Elävät ja kuolleet Winsfordissa on minulle yksi tärkeimmistä Håkan Nesserin kirjoista. Näin siksi, koska kaupunkisarjan aiemmat osat ovat olleet pettymyksiä. Loistavan van Veeteren - ja melkein yhtä hyvän Barbarotti-sarjan jälkeen olisin halunnut pitää kaupunkikirjoista, mutta Lontoo ja New York jättivät minut kylmäksi. Tämä uusin suomennettu onkin suorastaan pankin räjäyttäjä. Tykkäsin ensisanoista lähtien, ja pitkästä pitkästä aikaa toivoin että kirja ei loppuisi ollenkaan. 

Tarina alkaa, kun Maria Holinek ja koiransa Castor saapuvat Exmoorin nummille. Maria - käyttäen sukunimeä Anderson - on vuokrannut talon talveksi. Ylhäällä nummella hän on kaukana kaikesta, kaukana tutuista ihmisistä, puhelimen ja sähköpostin tavoittamattomissa. Hän esittäytyy kirjailijaksi ja kertoo tulleensa Winsfordin kylään kirjoittamaan. Kylä toivottaa hänet tervetulleeksi, kyselemättä sen enempää miksi ja miten ruotsalainen nainen päätyy noin syrjäiseen paikkaan. 

Marian tarinaa keritään auki vähän kerrassaan. Työ tv-yhtiössä on alkanut tympiä, eikä elämää helpota kirjallisuusprofessori-aviomiehen aiheuttama skandaali. Maria ja Martin päättivät suunnata Marokkoon, paikkaan jossa Martin on viettänyt aikaa 1980-luvun alussa. Käy kuitenkin niin, että Marokon sijasta määränpääksi tulee Winsford, eikä sinne saavu kuin Maria. Mökissä hän käy läpi sekä elämäänsä että puolisonsa kirjoituksia. Hän haluaa selvittää Martinin salaisuudet, hän haluaa tietää mitä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten, hän haluaa päästä mukaan siihen mitä tapahtui ennen kuin he Martinin kanssa tapasivat. Nummi tarjoaa vastauksia mutta myös uusia kysymyksiä. Mitä Marialle on tarjolla Ruotsissa? Voiko 55-vuotias nainen aloittaa uudelleen tyhjästä? Mitä Englannilla on annettavaa?

Join kuin vastamyrkkynä kaksi lasillista erinomaista portviiniä, jota olin ostanut Dulvertonista, ja otin esiin tietokoneeni. Martinin kone, se jossa on ärsyttävä tarra Barcelonasta, saa toistaiseksi pysyä hänen mustassa salkussaan. Luulen että jossain vaiheessa avaan nekin, sekä salkun että tietokoneen, mutta tänä iltana se ei todellakaan tuntunut tarpeelliselta. Totesin että täällä ei ole nettiyhteyttä, ei tietenkään, tiesin sen kyllä. Jos myöhemmin tuntuu siltä että tarvitsen yhteyden - syystä jota en juuri nyt oikein keksi - voin mennä joko rannikkokaupunki Mineheadiin, jossa on kuulemma yksi jos toinenkin internetkahvila, tai sitten Dulvertonin kirjastoon. Tai näin ainakin luulen, ehkä vaihtoehtoja on lähempänäkin. Varmistin myös, ettei minun eikä Martinin kännykkä toimi talossa, ja päätin että tarkistan huomenna tilanteen hautakummulla josta Mr Tawking puhui. En missään tapauksessa yritä soittaa kenellekään - enkä lähettää sähköpostia tai tekstiviestiä - mutta on toki syytä selvittää, yrittääkö joku ottaa yhteyttä meihin. 

Tosin jo pelkkä kännykän aktivointi voi olla riski, en tiedä miten homma toimii. Mutta jos meitä aletaan etsiä, siis jos Interpol ja erilaiset tiedustelijat sun muut alkavat tosissaan jäljittää meitä, meidät tietenkin löydetään ennemmin tai myöhemmin. Idea on siinä, että kenellekään ei tule mieleen ruveta etsimään meitä. Koska siihen ei ole mitään syytä.

Kuten jo sanoin, en olisi halunnut tämän loppuvan. Onkohan se sumuinen ja sateinen nummi vaelluspolkuineen, joka imee mukaansa? Yksinolo, pimeät illat, seurana lähinnä kirjat ja omat ajatukset. Tiedättehän, Arnaldurin kirjat, Ruth Galloway - sarja, Susanne Janssonin Uhrisuo... Joka tapauksessa, olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, ihanaa että lopulta pääsin takaisin Nesserin kelkkaan. 

Tarina on kiinnostava, se on yllätyksellinen mutta käänteet ovat uskottavia. Samalla mukana on pieniä kiemuroita, jotka saavat epäilemään että ovatko asiat sittenkään näin vai onko taustalla vielä jotain muuta. Toisinaan Maria epäilee itsekin, jolloin lukijan on pakko kiirehtää eteenpäin saadakseen selityksiä. Nesser sirottelee pieniä taitavia koukkuja sinne tänne, lukemista on melkeinpä mahdoton jättää tauolle, vaikka esimerkiksi Marian nukkumaanmeno antaisi muuten siihen tilaisuuden.

Vilkaiskaa myös, mitä mieltä Takkutukka, Anneli A ja Tuijata ovat tästä.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 4, "kirjan nimessä on jokin paikka". 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
Englanninkielinen alkuteosThrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2017)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Kansi Laura Noponen
Bazar 2018
367 s.






Sarjan alussa Flavia de Luce oli yksitoistavuotias, kahdeksannessa osassa kahdentoista. Paljon on siis ehtinyt tapahtua melko lyhyessä ajassa! Tuskin hän on ehtinyt selvittää tapauksen Amerikassa, kun on aika palata koti-Englantiin. Paluu sujuu ikävissä merkeissä. Flavian isä on sairastunut vakavasti, ja Esmeralda-kana on syöty. Sisaret ovat yhtä inhottavia kuin aina. Flavia haluaisi mennä tapaamaan isäänsä sairaalaan mutta ei saa lupaa; isän voinnin pitää kohentua ennen vierailua.

Niinpä Flavia yrittää saada aikansa kulumaan, mikä ei olekaan ihan helppo tehtävä. Ennen kuin sattuu onnenpotku. Kirkkoherran Cynthia-rouva pyytää Flaviaa toimittamaan kirjeen, mutta kuinkas sattuukaan, Flavia löytää vastaanottajan kuolleena. Poliisin kutsumiselle ei ole kiirettä, eihän kuollutta voi enää auttaa. Flavia tekee ensin omat havaintonsa ja käynnistää ajatustyön, vasta sitten on poliisin vuoro. 

Nopea nuuskaisu paljasti, että ilmassa ei tuntunut savun tai kynttilöiden hajua eikä palaneen vauvanrasvan tai minkään vastaavan katkua, mikä olikin oikein mukavaa. Sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Vaikka olen saanut syntymälahjaksi vahvan vatsan, on kuitenkin asioita jotka ovat täysin kestämättömiä.

En aistinut muuta hajua kuin sen vienon rikin tuoksahduksen, mikä saattoi olla peräisin vaikkapa sytytetystä tulitikusta. 

Huokaisin helpotuksesta, kun varmistuin, että huoneessa ei näkynyt noki- tai tuhkajälkiä, ei lattiaan piirrettyjä pentagrammikuvioita, eikä muitakaan kammottavuuksia, joista Daffy niin mielellään luki minulle ääneen Dennis Wheatleyn selkäpiitä karmivista kirjoista.

Juuri kun olin kehumassa itseäni siitä miten järkevästi osasin toimia, ruumiin suunnalta alkoi kuulua rapinaa. Käännähdin ympäri ja näin, että ruumis liikkui.

Olen pääosin tykännyt Flavia-sarjasta. Esimerkiksi Filminauha kohtalon käsissä on sellainen, jota lukiessa suorastaan riemastuin. Ihana suljetun huoneen mysteeri! Talo täynnä ihmisiä tarkoittaa taloa täynnä epäiltyjä! Kolmasti naukui kirjava kissa on sarjan synkkävireisin osa. Flavia on aina vähän yksinäinen ja ulkopuolinen, nyt vielä enemmän. Isä on poissa, suosikkini Dogger vilahtelee vain ohimennen, komisario Hewitt vain käväisee tarinassa... Ainoastaan polkupyörä Gladys on uskollisesti läsnä. Flavia ei juuri tapaa ihmisiä, ja ne keitä hän tapaa niin heidän seurassaan hän ei viihdy. Kuvaavaa on hänen ajatuksensa, kun hän ruumista tutkiessaan hymyilee: "[S]e taisi olla ensimmäinen hymyni moneen kuukauteen." Eikä tarinan myöhemmissäkään vaiheissa tule syytä hymyilyyn, päinvastoin. Tapauksen selviää tuskallisen hitaasti, ja kotiolot ovat ankeat. 

Kirjan tunnelma on kovin alakuloinen. Harmi. Olen tykännyt siitä, että tarinoissa on ollut huumoria, jopa sellaista että melkein naurattaa ääneen. Tässä huumori on ohimenevää, kunnes taas synkkyys jysähtää niskaan. Flavialla ei ole juuri ollut ystäviä ennenkään, mutta nyt ei tahdo löytyä edes juttukaveria. Kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi, kaikilla on muuta ajateltavaa. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos esimerkiksi Dogger tai Hewitt olisivat olleet tiiviimmin mukana. Nyt Flavia on minun makuuni liian yksin. Toivottavasti seuraavassa osassa hänen elämäänsä tulee edes vähän valoa ja lämpöä.

Suomentaja Maija Heikinheimolle lähetän lämpimiä tervesiä. Sarjan alun luin suomeksi, sitten osat 5-7 englanniksi ja tämän suomeksi. Mielestäni lukeminen on ollut yhtä vaivatonta kummallakin kielellä. Käännös ei tunnu missään vaiheessa pakotetulta, tarina soljuu eteenpäin ja tekstin vangitsevuus toimii myös suomeksi. 

Blogeissa "kirjavaa kissaa" on luettu ahkerasti, siitä ovat postanneet muun muassa Marja-Liisa, Evaria, Niina T. ja Mari.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 42, "kirjan nimessä on adjektiivi".

torstai 7. kesäkuuta 2018

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.









Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa
Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet (2018)
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
190 s.








Nimetön nainen muuttaa poikaystävän perässä pieneen kylään Pohjois-Ruotsiin. Asia herättää ihmetystä sekä etelässä että pohjoisessa; ”vain” rakkaudenko takia hän muuttaa tuhannen kilometrin päähän, vieraaseen kylään, paikkaan jossa ei tunne kuin poikaystävänsä. Nainen itse on muutolle ja muutokselle avoin. Parisuhde on ohi oikeastaan jo ennen muuttoa, mutta erosta huolimatta nainen päätyy jäämään uudelle paikkakunnalle. Kylä on kuitenkin ystävällismielinen, uutta ihmistä ei katsota karsaasti vaan uteliaasti.

Vähitellen nainen saa jalansijaa uudessa kotipaikassaan. Hän tutustuu ihmisiin, pääsee töihin, kotiutuu. Päivät ja yöt ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta nainen kokee silti muutoksen olleen sen arvoista.

Luonto on jatkuvasti läsnä. Ollaan pienellä paikkakunnalla, vesien ja tunturien äärellä. Paikalliset tuntevat luonnon ja sen merkit, naisella on paljon opeteltavaa. Vähän myös pelättävää, koska luonto voi yllättää. Välillä tuntuu kuin naisella olisi maisema-ahdistus; liian paljon ja liian lähellä, liian monimuotoista ja liian aistivoimaista.

Kukaan ei vajoa täällä jäihin, koska täällä tunnetaan jää. Ja koska jää on täällä paksua.

En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.

(…)

Minulle on uutta että voi ajaa autolla ilman päämäärää. Ajella taajamassa, jäällä, toisinaan maantiellä päättämättä minne. Ja että voi ajaa jonkun luokse ilmoittamatta etukäteen. Avata oven ja astua sisään ja huikata hei. Vaikka tahtoisin omaksua nämä tavat, en osaa. Olla suuntaamatta minnekään, olla kokonaan ilman suunnitelmia. Eikä minulla liioin ole ketään, jonka luokse voisin ajaa käymään. Stina ei varmaan juuri kulmiaan kohottaisi, mutta minä en tuntisi oloani luontevaksi.

Tykkäsin kirjasta. Osittain ehkä siksi, että muuttaminen pienelle, vieraalle paikkakunnalle on tuttua. Reilut 10 vuotta sitten muutin parintuhannen asukkaan kuntaan, josta en tuntenut kuin silloisen poikaystäväni. Hänen ollessaan iltavuorossa mietin aluksi, että mitä tuli tehtyä. Muutamalla kadulla valaistus, muuten pilkkopimeää. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei oikein mitään tekemistä. Tuntemattomien kiinnostus, joka ajan myötä haipui ja aloit olla kiinnostava itsenäsi, et jonkun tyttöystävänä.

Mielestäni Willows kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta. Samoin pidän luonnon kuvauksesta. Tarinan tenho on sanojen voimassa, kauniissa kielessä jota ei ole tehty turhan koukeroiseksi. Henkilöhahmot ovat varsin simppeleitä ja konstailemattomia, juuri siksi heistä on helppo pitää. Pitkälti ollaan nykyhetkessä, ilman menneisyyden painolasteja. Otetaan vastaan se, mitä elämällä on antaa tässä ja nyt. 

Kirjaa lukiessa tunsin kaipuuta pohjoiseen. Täältä ratikkatyömaan keskeltä olisi ihana päästä Lapin hiljaisuuteen ja luontoon. Tosin vain väliaikaisesti, en usko että itselläni olisi kanttia muuttaa sinne pysyvästi. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 1, ”kirjassa muutetaan.”

Sisämaata on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Kosminen K, Kymmenes kirjain, Aina joku kesken sekä Täysien sivujen nautinto -blogit.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Norjankielinen alkuteos Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.




Kirjan alaotsikko kertoo täsmälleen mistä on kyse, paitsi että jättihai tarkentuu jäähaiksi. Morten A. Strøksnes ja ystävänsä Hugo Aasjord lähtevät pyydystämään jäähaita pohjoisilta vesiltä, Länsivuonoilta. Hugo on kokenut merenkävijä, Morten ei niinkään. Yhdessä he muodostavat päättäväisen retkikunnan, vaikka välillä usko on koetuksella. Merelle voi lähteä vain oikeanlaisissa sääolosuhteissa, joita joutuu joskus odottamaan kauan. Ja vaikka kaikki muu olisi kohdallaan, jäähai ei aio jäädä kiinni tuosta vaan.

Jos Hugon ote olisi irronnut silloin kun veli kapusi häntä pitkin, tuskin kumpikaan olisi jäänyt henkiin kertomaan tarinaa. Hugon mielestä tarinan opetus oli kuitenkin se, ettei Länsivuonossa loppujen lopuksi tule kylmä, vaikka joutuukin veden varaan vajaaksi puoleksi tunniksi maaliskuussa. 
- Olimme ulkona loppupäivän vaatteita vaihtamatta. Tai kyllähän meille tuli kylmä. Korvien takaa ja niskan yläosaa alkoi paleltaa.
Joskus mietin, miten monta prosenttia ystävästäni oikeastaan on merinisäkästä.

Ennalta vähän epäilytti, että noinkohan tämä on kiinnostava kirja, Ei huolta, kyllä se on ja heti alusta asti. Tämä on vähän kuin matkakirja, yhtä tärkeä kuin lopputulos / kohde on matka sinne. Merelle tehdään useita retkiä, joillakin ei tapahdu mitään, toisilla melkeinpä liikaakin. Välillä tunnelma kiristyy, mutta välit eivät ehdi tulehtua pahasti koska retkien välillä on aina kuukausien tauko.  

Strøksnes kertoo merestä, merenelävistä ja vähän avaruudestakin. Hän puhuu meriaiheisesta kirjallisuudesta ja miettii, mitä merelle tapahtuu. Vaikka ihminen on sikäli viisas että kunnioittaa ja vähän pelkää merta, silti ihminen on merelle suuri uhka. On hurjaa ajatella, että jopa neljän kilometrin syvyydestä löytyy muovikasseja.

Lukiessa jouduin googlettelemaan useamman kerran, koska Strøksnesin elävä kuvaus vaati etsimään kuvia. Oli ihan pakko saada tietää, miltä näyttää syvännekrotti, jolla "on päälaella tai alaleuassa pyyntiantenni, jonka huipulla oleva lyhty keikkuu silmien edessä". 

Entäs sitten tämä:

Siellä on jo ennestään pilkkopimeää, niin ettei musteen ruiskauttaminen paljon auta, ja siksi vampyyritursaalla onkin toinen keino: se puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan. Lonkero ajelehtii yksin vedessä ja vilkuttaa pieniä sinisiä valoja. Tämä harhauttaa hyökkääjän ja antaa lopulle vampyyritursaalle tilaisuuden paeta."

Kyllä on oveluuden multihuipentuma! :) 

Välillä jäähai jää taka-alalle, kun Strøksnes pohtii luontoa ja sen selviytymistä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan karata kauas itse asiasta, vaan piankin tarina kaartuu takaisin Länsivuonoille. Avaruusosuus on ehkä tarpeeton, koska se on toisaalta pieni, ja toisaalta merenalaisissa asioissa on ihan tarpeeksi pureskeltavaa. 

Strøksnes kertoo tapahtumista eläväisesti, ja suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienon työn kääntäessään sen. Ei ehkä ole helpoin aihe kääntää, vaikka monista eläimistä onkin mukana niiden latinankielinen nimi. Veneistä, kalojen käsittelystä ynn muusta kerrotaan, mutta ei liikaa eikä liian raskaasti. Välillä pysähdytään toviksi esimerkiksi lipeäkalaan, mutta pian jatketaan matkaa toiseen aiheeseen tai toiseen paikkaan. 

Kirjoja ulapalta - haaste saa jatkoa tällä, samoin Helmet-lukuhaaste jossa täyttyy kohta 45, "palkittu tietokirja". Norjassa Merikirja on saanut useampiakin palkintoja. Se on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?