Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Dirigenten från Sankt Petersburg (2013)
Suomentanut Pekka Marjamäki
Gummerus 2014
451 s.

Takakannen perusteella epäilin, onkohan tämä ollenkaan minun kirjani; on asianajaja, investointipankki, öljy-yhtiö, turvallisuuspalvelu... Pelkäsin, että Pietarin kapellimestari olisi liian "äijä". Pelko osoittautui nopeasti turhaksi ja ennakko-oletukset vääriksi. Kyseessä on vauhdikas, vetävä, jännittävä ja ennen muuta hyvä dekkari.

Moskovassa menneisyyttä paossa elävä ruotsalainen Tom Blixen saa unelmien työtehtävän. Hän edustaa investointipankkia yrityskaupassa, jossa suuri öljy-yhtiö hankkii liki puolet kilpailijastaan. Pian Blixen kuitenkin kuulee ja kokee asioita, jotka saavat hänen epäilyksensä heräämään. Onko RusOililla kiikarissa keinot vallata kilpailija kokonaan? Miksi hänet valittiin kaupan hoitajaksi, eikä hänen pomoaan? Keneen voi luottaa? Ovatko hänen läheisensä vaarassa?

Venäjä, hän ajatteli.

Maa näytti itsestään jälleen uudenlaisen puolen ja muistutti Tomia kouriintuntuvasti siitä, ettei kukaan ollut koskaan täysin turvassa.

Tom ei ollut kuitenkaan ikinä kuvitellut, että joutuisi henkilökohtaisesti tekemisiin terrorismin kanssa. Terroritekoja ja muita katastrofeja tapahtui vain toisille ihmisille: tuntemattomille venäläismiehille ja -naisille, jotka matkustivat metrolla töihin, tyhmänrohkeille nuorukaisille, jotka kaahasivat kuolemaa halveksuen sataakuuttakymppiä Moskovan moottoriteillä. 

Tom työntyi jälleen yhden töllistelijäjoukon läpi. 

Hän ohitti varovasti huovan, jolle oli asetettu mustuneita ruumiinosia, ja tunsi järkytyksen iskevän koko voimallaan vasten kasvojaan. Kuolema tunkeutui heti hänen sieraimiinsa, samensi hänen näkökenttänsä, vihloi hänen korviaan.

Olen hämmästynyt siitä, että tykkäsin kirjasta todella paljon. Hämmästynyt siksi, että sen kuvaama maailma on miehinen ja väkivaltainen, naisia on vähän ja he ovat lähinnä vain uhrien ja viihdyttäjien roolissa. Raha ja maine jyräävät ohi ihmisarvon. Syö tai tule syödyksi.

Silti tässä on jotain, mikä vetoaa minuun. Ehkä se on Tomin haavoittuvuus, se että vaikka hän on raha-alan raudanluja ammattilainen ja pokerinaama on hänessä myös inhimillinen puoli. Osa hänestä ikävöi Ruotsiin jäänyttä perhettä, ikävöi sitä mikä kerran oli ja mitä ei koskaan saa takaisin. Mitä ei saa tekemättömäksi. 

Pietarin kapellimestari on sarjan avausosa, ja taas kävi niin että seuraavaa osaa odotellaan kovasti.     

Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Iloinen apina ja Eeva-Liisa Haapaniemi.  

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Ranskankielinen alkuperäisteos La femme au carnet rouge (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2015
190 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ranska on kiinnostanut minua lapsesta asti, siitä lähtien kun pikkutyttönä kuuntelin isosiskoni lukevan ääneen ranskankirjaansa. Muistan aina, että kyseisessä tekstissä etsittiin Asterix-sarjakuvakirjaa. Sama oppikirja oli käytössä yhä seitsemän vuotta myöhemmin, kun itse aloitin ranskan opinnot, Asterixia etsittiin sängyn päältä, sohvan takaa, pöydän alta...

Lienee siis selvää että myös ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa. Anna Gavalda on ollut yksi suosikkikirjailijani jo pitkään, samoin pidän Claire Castillonista ja Philippe Claudelista. Unohtamatta vanhoja klassikkoja, etenkin Monte Christon kreivi on ylittämätön.

Punaisen muistikirjan nainen vaikutti esittelytekstin perusteella kiehtovalta. Mies - Laurent - löytää hylätyn käsilaukun ja alkaa etsiä laukun omistajaa. Etsintä on palapelin kokoamista, ja vähitellen kokonaisuus hahmottuu. Mutta mitä tapahtuu palapelin valmistuessa, uskaltaako Laurent saattaa tarinan päätökseen?

Rautakehyksinen lasiovi muodosti turvallisen muurin hänen ja maailman välille. Hitaasti hän istuutui eteisaulan marmoriaskelmalle ja ummisti silmänsä. Odotti, että aivot suostuisivat rauhoittumaan ja toimimaan taas normaalisti. Niin kuin lentojen turvaohjeet vähitellen pyyhkiytyivät pois mielesä, niin katosivat nyt yksitellen varoitussignaalit: Kimppuuni hyökätään. Minä kuolen. Laukkuni varastettiin. En loukkaantunut - olen elossa. Hän katsahti postiluukkuihin, luki oman nimensä ja kerroksen: 6. krs vasen. Hänellä ei ollut avaimia, kello oli liki kaksi aamuyöllä, kuudennen kerroksen vasemmanpuoleista ovea ei niin vaan avattaisi. Tuo perin konkreettinen asia hahmottui hänen mielessään: en pääse kotiin ja käsilaukkuni on varastettu. Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. Hän katseli ympärilleen, ikään kuin laukku voisi ilmestyä jostain ja peruuttaa äskeisen kohtauksen. Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi, miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. Sitkeässä käsien tärinässä oli sekaisin pelkoa, epätoivoa ja suuttumusta, ja sitten niskakipu yhtäkkiä äityi. Hän tunnusteli niskaansa, siinä oli verta, ja tietysti nenäliinapaketti oli käsilaukussa.

Palatessaan kotiin kirjakaupastaan Laurent löytää liilan käsilaukun. Nopeasti hän tajuaa, että laukku on varastettu ja hylätty. Kunnon kansalaisena hän menee poliisiasemalle tekemään ilmoitusta. Jonotusaika on kuitenkin niin pitkä, että hän päättää lähteä kotiin ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen. 

Kotona laukku ei jätä häntä rauhaan. Se on kaunis, se on houkutteleva. Samalla se on hiukan pelottava:

Miehillä ei ole mitään senkaltaista. Korkeintaan vakiomallisia tietokonelaukkuja tai salkkuja, jotka on suunniteltu pelkästään kansioiden kuljettamista varten. Hän hörppäsi viiniä ja koki olevansa syyllistymäisillään kiellettyyn tekoon. Tunkeutuvansa toisen reviirille. Miehet eivät kaivele naisten laukkuja - varhaisimmat kansatkin noudattivat varmasti tätä ikiaikaista sääntöä. Lannevaatteiset aviomiehet eivät saaneet ottaa myrkkynuolia tai kasvinjuurta nakerrettavaksi vaimon parkkiintuneesta nahkalaukusta. Laurent ei ollut kertaakaan avannut Clairen laukkua, eikä sen puoleen edes lapsena äitinsä laukkua, muiden naisten laukuista nyt puhumattakaan.

Kiusaus on liian suuri; Laurent kurkistaa sisään ja tulee tempaistuksi itselleen outoon ja huumaavaankin maailmaan. Lukuisat isommat ja pienemmät taskut kätkevät sisäänsä monia esineitä sekä punaisen muistikirjan, jotka kertovat naisen elämäntarinaa.  Omistuskirjoituksella varustettu Patrick Modianon kirja antaa Laurentille naisen etunimen, Laure. Nimestä hän saa uskoa siihen, että nainen on mahdollista paikallistaa. Poliisiasemalla käynti unohtuu, kun pesulan kuitti johdattaa Laurentin tielle jolta ei ole paluuta. Hänen on löydettävä nainen ja palautettava laukku tälle.

Tarinaa kerrotaan sekä Laurentin että Lauren näkökulmasta, ja lukija saa tosissaan jännittää risteävätkö heidän tiensä koskaan. Laurent ei osaa selittää, miksi hänen on löydettävä Laure, miksi hän ei voi vain viedä laukkua poliisiasemalle, miksi Lauresta tulee hänelle jonkinlainen pakkomielle. Etsintäretkeä on jännittävää seurata, samalla tarinassa on kuitenkin romanttinen pohjavire joka saa toivomaan onnellista loppua. 

Punaisen muistikirjan nainen toi mieleeni Nicolas Barreaun kirjat Rakkausromaanin resepti ja Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Samalla se muistuttaa esimerkiksi Gavaldan kirjoja sillä, että siinä on ironista huumoria sekä omalaatuisia, muiden vähän omituisinakin pitämiä henkilöhahmoja.

Tykkäsin kirjasta hurjan paljon, tietenkin, mikäpä voisi olla ihanampi asia kuin pariisilainen kirjakauppa, takorautaiset kuvioidut portit, katukahvilat... Punaisen muistikirjan nainen piilottaa lukijan liilan käsilaukun taskuun, jossa se itkettää, naurattaa ja jännittää, vuorotellen ja samaan aikaan.

Kirjallinen ilta Helsingissä: Blogistanian palkintojenjako sekä Kirjailijan kanssa - lukupiiri kera Juha Itkosen

Torstai 26.2. oli yhdenlainen juhlapäivä. Kirsi Kirsin Book Clubista oli organisoinut Blogistanian palkintojenjaon Aleksin Suomalaiseen Kirjakauppaan, haastattelijana toimi Kirjasfäärin Taika. Kiitos molemmille kivasta ja tunnelmallisesta tilaisuudesta :)

Blogistanian Finlandia meni Anni Kytömäen Kultarinnalle, kirjalle jota itsekin äänestin. Kirjailijaa en ollut nähnyt esiintymässä enkä myöskään lukenut montaa haastattelua, joten kuulin monia itselleni uusia asioita. Esimerkiksi sen, että Kytömäki oli kirjoittamassa tarinaa satukilpailuun, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että yhdeksän sivun maksimimäärä oli liian pieni. Hyvä ettei Kytömäki ahtanut tarinaa siihen sivumäärään vaan antoi tarinalle sen tilan minkä se vaati. 

Globalia-palkinnon sai Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Ymmärrettävästi kirjailija itse ei ollut paikalla mutta iloinen yllätys oli kääntäjän saapuminen palkintoa hakemaan. Kaisa Kattelus on tuttu nimi monen kirjan kansilehdeltä, nyt oli kiva kuulla kommentteja kääntämistyöstä. Häneltä oli kysytty ideoita suomennettaviksi kirjoiksi ja hän ehdotti Atkinsonin Jackson Brodie - dekkareita. Kuinka ollakaan, hän sai ne käännettäviksi ja loogisesti myös kääntää muutkin Atkinsonin kirjat. Haastavaa käännöstyössä on Atkinsonin tapa käyttää pitkiä ja polveilevia lauseita. Samalla on oltava tarkkana, että huomaa kirjailijan käyttämät koukut. Ja tietenkin pitäisi saada brittilukijoille tutut kulttuuriset seikat (esim. ruoka, radio-ohjelmat) suomennettua niin että ne koskettaisivat myös suomalaista lukijaa.

Blogistanian Kuopuksen sai Jenna Kostetin Lautturi. En ole sitä vielä lukenut mutta siitä on näkynyt kiittäviä blogiarvioita. Lohjan kirjastoon sitä ei ole hankittu ollenkaan mutta ehkä Lukki-alueelta muualta löytyy. Jos ei niin sitten on käännyttävä muiden kirjastojen puoleen. Luin aiemmin Kostetin blogikirjoituksen, jossa hän oli hyvin hämmästynyt ja iloinen voitostaan. On todella hienoa, että pienen kustantamon esikoiskirjailija tuli huomioiduksi tällä tavalla. Palkintojen jaossa Kostet tuntui vieläkin hiukan hämmentyneeltä ja tietysti edelleen iloiselta. 

Tieto-palkinnon voittaja Minna Maijala oli sairastunut eikä päässyt paikalle, harmi! Hän oli lähettänyt tervehdyksen, jonka kustantajan edustaja kävi lukemassa. Herkkä, hellä, hehkuvainen on elämäkerta Minna Canthista, ja esittelyn perusteella haluan lukea sen. Kirja kuulemma näyttää Canthista myös sen inhimillisen puolen, ei vain tiukkaa naisasianaista. 

Palkintojenjaosta suuntasin Kirjailijan kanssa - lukupiiriin. Vieraana oli tällä kertaa Juha Itkonen, jonka teos Ajo oli keskustelussa. Osallistujia oli tusinan verran. Lukupiiri pidettiin Helsingissä Nuoren Voiman Liiton tiloissa, kiitos järjestäjille!

Kuten aiemmin Joel Haahtelan kanssa, tässäkin lukupiirissä oli todella mukava ja lämmin tunnelma. Alkuun lukupiirin emäntä Meri Savonen haastatteli Itkosta, ei pelkästään kirjasta vaan myös kirjailijan työstä ja kirjailijuudesta. Sen jälkeen käytiin keskustelua kirjasta. Toki sai kommentoida ja kysyä myös haastatteluosion aikana. 

Oli mielenkiintoista kuulla Itkosen kommentteja, aiheet vaihtelivat kirjoittamisprosessista kirjallisuuskritiikkiin. Kirjoitustyötä hän tekee työhuoneella; vaikka kirjoittamiseen on olemassa sille pyhitetty tila on siirtyminen arkielämästä fiktion maailmaan kivuliasta. Aina kirjoittaminen ei suju, mutta joskus päällä on flow-tila. Itkonen kertoi olevansa kirjoittaja, joka tyhjentää päänsä kerralla ja palaa tekstiin vasta kun on kirjoittanut päänsä tyhjäksi. Jos tekstiä on ehtinyt kertyä paljon, on alkuun tehty vierasta itsellekin. Kun vauhti on kova, on mahdotonta muistaa lausetasolla mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. 

Lukupiiriläisten kommentit kirjasta olivat varsin erilaisia. Koska kirjassa on useita päähenkilöitä, oli luonnollista että eri ihmiset samaistuivat eri henkilöihin. Joku tykkäsi henkilöstä jota toinen ei ymmärtänyt ollenkaan. Kaikkien inhokkia Kerttua ymmärrettiin; hänen käytökselleen on syy. Myös muiden toiminnan syistä keskusteltiin. 

Yhtä mieltä oltiin siitä, että vaikka Ajo on sävyltään surullinen niin se ei kuitenkaan ole synkkä. Juuri oikeisiin kohtiin on heitetty hyppysellinen huumoria tai toivoa, joten ankeus ei pääse valtaamaan alaa. Todettiin myös että kirjassa on monia käännekohtia, jotka herättävät lukijan mielikuvitusta. Entä jos Onni olisi mennyt halaamaan Heljää eikä vain miettinyt sitä? Entä jos Heljä olisikin juonut pullakahvit Marjan kanssa? Miten kohtalo olisi kääntynyt, miten tarina olisi muuttunut, jos?

Hauska kysymys oli se, kun yksi lukupiiriläinen tiedusteli eikö Itkosta ärsytä kun naisjoukko ruotii hänen kirjaansa. Vastaus oli että se ei ärsytä ollenkaan. Päinvastoin. Itkonen sanoi olevansa iloinen tällaisesta tilaisuudesta, jossa kirjailija pääsee lähelle lukijoita ja saa kuulla uusia tulkintoja ja kokemuksia kirjasta. Onhan totta, että tällaisessa on aivan erilainen vuorovaikutus kuin kirjamessuilla tai muussa tilaisuudessa, jossa yksi haastattelee kirjailijaa ja yleisö kuuntelee.

Itkonen kuulee kommentteja kirjastaan. Taustalla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Laura Serkosalo.

 

Vielä en tiedä, milloin on seuraava lukupiiri ja kuka siellä on vieraana. Jos vain aikataulu sopii niin aion osallistua taas, ovat nämä niin kivoja tilaisuuksia. Teekin oli oikein hyvää :)

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014
32 s.

Oi mikä ihastuttava, lumoava kirja! Salainen sienikirja on hauska, jännittävä ja taianomainen kuvakirja. Sen kerrotaan olevan ” lasten fiktiivinen tietokirja, joka innostaa avarakatseiseen luontoretkeilyyn”.

Jo kirjan kansi houkuttelee kurkistamaan sisään. Mitä kummallisia sieniä professori Fungus onkaan ystävänsä rouva Rimosan kanssa löytänyt vaarallisilla etsintäretkillään?

Koreakaulussieni

Koreakaulussieni on oikea hienostelija. Se kasvaa vain elokuisissa puutarhajuhlissa, kun illat ovat lämpimiä ja hämäriä. Sieni jää usein tanssin lumoissa olevalta juhlaväeltä huomaamatta. Koreakaulussieni kasvaa kohtaan, jossa se voi parhaiten aistia juhlatunnelman, mutta on suojassa tanssijoiden kengiltä.

Järjestimme rouva Rimosan kanssa omat elokuiset puutarhajuhlamme nähdäksemme koreakaulussienen omin silmin. Jouduimme pitämään juhlat kolmena iltana peräkkäin ennen kuin se ilmestyi ruusupensaan juureen. Ehkä vasta kolmannella kerralla tunnelma oli riittävän lumoava.

Tässä on kyllä paras kuvakirja pitkään aikaan, ihan kaikki on kohdallaan. Herkän kaunis kuvitus täydentää sieniin liittyviä lyhyitä mutta paljon kertovia tarinoita. Sienten nimet ovat ihastuttavia, on viimamörsky ja kulkurivahakas, kikatuskuukunen ja kameleonttihiippo… Jokaisesta sienestä kerrotaan, mikä se on tai mitä se tekee, joistakin myös kuinka professori on sen löytänyt. Monista on koottu myös tietolaatikko sivun loppuun; siinä kuvaillaan sienen ulkonäköä, levinneisyyttä ja käyttöarvoa.

Salainen sienikirja on kertakaikkisen hieno hyvän mielen kirja. Se vetää mukanaan professorin tutkimusmatkoille ja tutustuttaa moniin ihmeellisiin ilmiöihin ja ihmisenä olemiseen.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet myös Katja, Maria, Ulla sekä Nti Kirjastotäti.  

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Ann Cleeves: Musta kuin yö
Englanninkielinen alkuperäisteos Raven Black (2006)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2007
336 s.

Ensikosketus Ann Cleevesin dekkareihin oli tyrmäävä. Musta kuin yö aloittaa neliosaisen Shetlanti-sarjan ja pakottaa kyllä lukemaan muut osat mitä pikimmin. 

Ravenswickin kylästä löytyy teini-ikäisen tytön ruumis. Kyläläisten tuomio on selvä: syyllinen on paikallinen erakko. Miestä on vuosia epäilty toisen nuoren tytön tappajaksi, vaikka tämän katoamista ei ole koskaan selvitetty eikä ruumista ole. 

Komisario Jimmy Perez ei kuitenkaan usko asian olevan niin yksinkertainen. Hän on itse kotoisin Fair Islen saarelta ja tietää, kuinka helppo pienessä yhteisössä on leimata joku tai leimautua joksikin. Hän ei kuuntele juoruja vaan kaivaa esiin totuuden antaakseen oikeutta sekä kuolleelle tytölle että erakko-Magnukselle.

Jimmy Perez liikehti istuimellaan. Kylmyys palautti hänen ajatuksensa käsillä olevaan tehtävään. Catherine Ross ei ollut kasvanut pienessä alle sadan ihmisen yhteisössä, jonka jäsenistä monet olivat sukua keskenään. Sellainen oli varmasti ollut hänelle uutta, tunne siitä, että hän eli kuin kultakalamaljassa, kun kaikki tiesivät hänen asiansa tai ainakin luulivat tietävänsä. Hänen äitinsä oli kuollut sairastettuaan ptkään. Hänen isänsä oli keskittynyt omaan suruunsa ja ollut niin etäinen, että sitä saattoi pitää jopa laiminlyöntinä. Perez ajatteli äkkiä, että Catherine oli varmaan ollut yksinäinen. Varsinkin täällä sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki tunsivat toisensa. Vaikka Sally Henry asui aivan mäen juurella, ja vaikka Catherinella olisi ollut poikaystäväkin, jota ei vain vielä ollut löydetty, hän oli varmasti tuntenut itsensä hirveän yksinäiseksi. 

Tämä johdatti Perezin ajatukset Magnus Taitiin, sillä olihan tämäkin varmasti yksinäinen. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että Magnus oli tappanut tytön. Ainoa syy siihen, ettei häntä ollut vielä pidätetty, oli se, että häntä voitaisiin pitää asemalla vain kuusi tuntia. Täällä asiat eivät menneet kuten Englannissa. Eikä kukaan tiennyt, milloin vahvistukset Invernessistä saapuisivat. Entä, jos lentokoneessa olisi jotakin vikaa, eikä se tulisi ennen aamua? Silloin heidän olisi pakko päästää Magnus menemään keskellä yötä.

Pidin erityisesti kirjan tapahtumaympäristöstä. Saarimaisema myrskyineen on vaikuttava ja herätti matkakuumeen. Pienissä kylissä ja niiden eristäytyneisyydessä sekä omanarvontunnossa on jotain äärettömän kiehtovaa. Pidin myös Cleevesin tavasta kuvata ihmisiä; vaikka itse olen kotoisin liki 10000 asukkaan pikkukaupungista niin silti oli helppo tunnistaa pienille paikkakunnille ominaisia piirteitä. Oman kodin ja suvun julkisivun ylläpitäminen, erilaisten karsastaminen, epäluulo uusia asukkaita kohtaan, toisten asioista juoruaminen kun kaikki tuntevat kaikki... 

Tarinaa kerrotaan eri näkökulmista, ääneen pääsevät niin Jimmy Perez, erakko-Magnus, ruumiin löytänyt Fran kuin uhrin ystävä. Kaikki tuovat uusia ulottuvuuksia sekä tapahtumiin että ympäristöön ja myös kyläläisten sielunelämään.

Olisin kaivannut karttaa alueesta, olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten saaret sijoittuvat mantereeseen. Missä on Inverness, mitä pikkusaaria pääsaaren ympärillä on, millainen välimatka on Lerwickillä ja Ravenswickillä ja niin edelleen. Kartta olisi auttanut hahmottamaan kirjassa mainittuja paikkoja ja välimatkoja. 

Olisin myös halunnut tutustua Jimmy Pereziin paremmin. Hänen osuutensa kirjasta on ehkä yllättävänkin pieni. Toisaalta, kyseessä on sarjan avausosa joten Perezin hahmoa avataan varmasti enemmän myöhemmin. 

On ihanaa löytää tällainen hieman vanhempi sarja, eli seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa vaan suomennettuna on jo paljon. Shetlanti-sarjan lisäksi Cleevesiltä on suomennettu Vera-sarja, johon aion myön tutustua. 

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Margit, Kuutar ja Kati.

Kaupunkilomalla: Ed Sheeran (ja Ryan Keen) Tallinnassa

Olin lomalla hiihtolomaviikon ja kävikin niin, että tuli lähtö ex tempore - matkalle Tallinnaan. Entinen luokkakaverini ja alakouluaikainen ystäväni, kenet tapasin äskettäin noin 15 vuoden tauon jälkeen, pyysi kaveriksi Ed Sheeranin keikalle. Hän fanittaa Ediä muttei halunnut lähteä matkaan yksin, lippuja oli jo hankittuna kaksi. Tietenkin lähdin mukaan.

 

Matka alkoi maanantaina 16.2. Laiva lähti illalla, ja tietenkin otimme siellä loma- ja keikkakuohuviiniä, huomatkaa myös vesilasit pöydällä :) Laivasta piti lähteä aikaisin tiistaiaamuna, jo klo 6.45 lähdimme kohti hotellia. Meriton Grand Conference & Spa Hotelli oli Vanhan kaupungin laitamilla, pari kilometriä satamasta. Ihan varmaa reittitietoa ei ollut mutta pääsimme melko kivuttomasti perille, vain kerran kysyimme neuvoa ja silloin olimmekin jo korttelin päässä hotellista. Ihana yllätys oli se, että vaikka olimme paikalla jo aamukahdeksalta, saimme huoneen heti eikä vasta iltapäivällä. Lisäksi vastaanotossa sanottiin, että aamiainen on katettu. Yhden yön pakettiin ei varmastikaan kuulu kahta aamupalaa mutta kun siitä kerran sanottiin niin minähän menin syömään :) Muutenkin hotelli oli kiva ja viihtyisä, ylhäällä kuvassa on näkymä huoneen ikkunasta. Myös kylpyläosasto oli kiva, kävimme niin tavallisessa kuin porealtaassa, lisäksi suomalaisen saunan lisäksi aromi- ja suolasaunassa. Suolasauna varsinkin oli hauska; saunassa oli iso kulhollinen suolaa, sitä levitettiin koko kropalle ja sitten istuttiin saunan lämmössä. Hyvin huomasi että yksi kynsinauha on rikki, auts... 

 

Kylpylässä lillumisen jälkeen olikin aika laittautua ja suunnata keikkapaikalle eli Saku-areenalle. Menimme suosiolla taksilla, koska areenan sijainnista ei ollut tarkkaa tietoa, eikä tulostettuun karttaan olleet mahtuneet molemmat, areena ja hotelli. Matkaa oli kuitenkin jokunen kilometri, vähän yli 8 € tuli hinnaksi.

 

Ed Sheeran ei ollut itselleni nimenä tuttu, mutta kun ennen matkaa kuuntelin YouTubesta niin tiesin kuulleeni häntä ennenkin. I See Fire on Hobitti-elokuvassa, lisäksi ainakin Give Me Love tuntui tutulta. Lämppäri Ryan Keen oli ihan uusi tuttavuus, mutta hänpä veikin jalat alta! Kannattaa katsoa netistä molempien herrojen livevideoita, ovat kyllä huikeita esiintyjiä. 

 

Ryan Keen

Ed Sheeran

Pidin molempien esityksessä siitä, kuinka vilpittömän iloisilta he vaikuttivat suosiosta. Ed Sheeranin joillakin YouTube-videoilla on yli 200 miljoonaa näyttökertaa, kuitenkin hän vaikutti vähän ujolta ja hämilliseltä. Hän kiitteli moneen kertaan yleisöä, että ihmiset ovat vaivautuneet paikalle katsomaan häntä. Hänelle oli varmasti kerrottu että osa katsomossa heiluvista lipuista oli Suomen lippuja, koska hän kysyi ketkä ovat tulleet Suomesta asti - ja meitähän oli metelistä päätellen paljon! Hän rikkoi yhden kitaroistaan ja hämillisenä selitti että onpa noloa, kun häntä on tultu kuuntelemaan niin olisi kiva jos olisi ehjät soittimet. Pidän tyylistä, että vaikka ollaan maailmantähtiä niin ei olla lavalla "haistakaa ***** en puhu mitään olen vaan ja vedän keikan" - asenteella, vaan jutellaan yleisölle, opetetaan heille sävelkulkuja joita voi laulaa taustalauluna yms. 

 

Vajaan kolmen tunnin pituisen setin jälkeen oli yllätys, kuinka nopeasti areenalta pääsi pois. Taisi olla korkeintaan varttitunti, että olimme jo saaneet takit narikasta ja valmiina lähtemään. Matka takaisin hotellille ei ollutkaan niin yksinkertainen. Emme ymmärtäneet taksitoiminnasta mitään. Ihmisiä kerääntyi sinne tänne jonoiksi, mutta mitään tolppia ei näkynyt, yksi ständi oli missä luki taksi. Päätimme kävellä viereisen kauppakeskuksen luo, jos siellä asioihin tulisi selko. Sielläkin ihmisiä oli jonossa monessa kohtaa, mutta siinä sentään oli tolppia missä luki erilaisia taksijuttuja. Ihmettelimme edelleen, miten taksit toimivat, millä logiikalla yksi meni yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ja miksi kukaan ei pysähdy mihinkään vaikka ovat tyhjänä. No, emme onneksi joutuneet odottamaan kauaa ennen kuin lähelle pysähtyi tilataksi. Melkein kisasimme siitä toisen seurueen kanssa, mutta kun selvisi että hekin ovat suomalaisia niin hurautimme sitten kimppakyydillä keskustaan. Paluukyyti olikin kalliimpi, yhteensä reilut 38 €, meidän osuus siitä oli 13 €.

 

 

Keskiviikkona oli kotiinpaluupäivä. Kysyimme voimmeko jäädä hotelliin vähän pidemmäksi aikaa, huoneen luovutus olisi ollut puoliltapäivin mutta laiva oli lähdössä vasta kuudelta. Emmekä halunneet jättää laukkuja hotellin matkatavarasäilytykseen, koska se oli ihan päinvastaisessa suunnassa kuin satama. Lisäajan sanottiin maksavan 10 €/tunti, mietimme olisimmeko yhteen vai kahteen asti, päädyimme että tunti riittää. Yllättäen virkailija sanoikin että se maksaisi kympin mutta hän antaa sen meille ilmaiseksi. Ehkä näytimme sen verran väsyneiltä uimapuvut käsissämme, että hän totesi meidän kaipaavan porealtaassa makoilua ennen kotiinlähtöä. Ehdimme siis tehdä uuden kylpyläkierroksen :) 

Iltapäivällä lähdimme kaupungille kiertelemään. Varsinaisia ostoshaluja ei liiemmin ollut, väsymys oli aikamoinen ja lisäksi matkalaukut raahattavana. Päädyimme parille pienelle kujalle, Müürivahella oli käsityö- ja designkauppa Krunnipea Butiik, jossa oli myytävänä  koruja, saippuoita, kynttilöitä ja vaatteita. Ostin taas yhdet kirjastontätikorvikset :) Ai niin, ne maksoivat 16 €.

Hmm, onkohan mulla näihin sopivia vaatteita?

Pikkukujilta suuntasimme Viru-keskukseen. Toivoimme että siellä olisi ollut matkalaukuille säilytyspaikka, no ei ollut. Kuljetimme niitä edelleen mukana. Hirveää hinkua vaateostoksille ei ollut, toisaalta ei ollut tarvetta uusille vaatteille, toisaalta hinnat näyttivät olevan aika lailla Suomen tasoa. Kävimme Rahva Raamat - kirjakaupassa sekä pyörimässä että kahvilassa kaakaolla. Oli muuten iso kaakao ja ihana kauppa! Väritys oli tosi kiva, lisäksi tykkäsin siitä miten tuotteet olivat esillä. Sisustukseen oli todella panostettu.

 Tuollainen pikkusalkku olisi ihana, harmi vaan että hintalappu sanoi 140 €... Muistikirjan kannessa lukee My First Novel, harmi vaan en ostanut sitäkään. Kotona on vielä monta muistikirjaa joissa on runsaasti tilaa tarinoille.

Tuula Karjalaisen Tove Jansson - tee työtä ja rakasta oli kolmantena myydyimpien tietokirjojen hyllyssä.

Laivamatka kotiin olikin aika hiljaista. Kaksi päivää oli ollut melko täynnä ohjelmaa ja etenkin liikkumista paikasta toiseen. Yöunet olivat jääneet vähiin. Laivan saapuessa Helsinkiin totesimme, että ratikka on aivan täynnä, taidetaan kävellä bussiasemalle. Tietysti siihen aikaan illasta busseja meni enää kerran tunnissa, eli kun emme ehtineet yhdeksän bussiin niin piti odotella kolme varttia seuraavaa. Ja se olikin sellainen vuoro mikä ei mennyt moottoritietä vaan kierteli siellä täällä... No, puoli kahdentoista aikaan olin kotona, väsyneenä mutta tyytyväisenä. On se niin ihana käydä jossakin, ja on ihana kun löytää vanhoja ystäviä vuosien jälkeen uudelleen ja tavatessa tuntuu että juttu jatkuu ihan kun vasta viime vuonna oltaisiin oltu alakoululaisia.

 

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 s.

Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.

Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina. 

Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.

Kirjan alussa - nykyhetkessä - Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?

Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä. 

1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.

Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata. 

Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.

Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan. 

Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.

Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä.