maanantai 13. joulukuuta 2021

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Johnny Kniga 2021

422 s.



Minä olen tyttö pikkukaupungista, tyttö joka eli nuoruuttaan 1990-luvulla. Eli Jyrki oli tuttu ja rakas ohjelma. Sen kautta sain kosketuksen moniin bändeihin, joista osa kulkee yhä mukanani. Etenkin lukioaikana 1990-luvun loppupuolella koulupäivät olivat usein kahdeksasta neljään, joten päivittäin en pystynyt ohjelmaa seuraamaan. Säännöllisesti kuitenkin, kuten moni muukin. Muistan myös käyneeni Tampereella Jyrki Snowjob -tapahtumassa ainakin pari kertaa, ja vaikka en lumilautailusta erityisesti piitannutkaan, oli tunnelma hieno.

On siis loogista, että kiinnostuin ohjelman historiikista. Kirjaa varten on haastateltu suurta määrää ihmisiä, joista osa oli mukana pitkään, osa lyhyemmän aikaa. Kokemukset tuntuvat olevan monin paikoin samankaltaisia, vaikka toki erojakin löytyy. 

Iltapäivälehtiin on tietysti noussut esiin seksuaalinen häirintä, josta tuodaan esiin että Jyrkin studio ei suinkaan ollut ainoa työpaikka 1990-luvulla, jossa räävitön puhe, mauttomat vitsit ja seksuaalinen vihjailu olivat osa työpaikkakulttuuria. Kirjassa tuodaan esiin, kuinka häirintä koettiin ahdistavana, mutta kuinka vaikea asialle oli tehdä mitään. Paikan isoin pomo oli pahin tekijä, ja MTV:n pomot nähtiin liian etäisinä, jotta heille olisi kerrottu. Häirinnän uhrit kokivat myös syyllisyyttä ja miettivät, olivatko itse aiheuttaneet kohtelunsa. On hyvä, että kirjaan on haastateltu niin monia ihmisiä, tätäkin asiaa käsitellään monen kokemana ja myös niin, että osa haastatelluista myöntää olleensa mukana ja katuvansa silloista käytöstään. 

Seksuaalinen häirintä on tärkeä aihe ja osa kirjaa, mutta olisin halunnut nähdä otsikoissa myös hyviä asioita. Monessa kohtaa tuodaan esiin se, kuinka Jyrki oli tv:n tekemisen korkeakoulu, ja kuinka moni sen tekijöistä on yhä alalla, moni vieläpä merkittävissä rooleissa. Jyrkiin palkattiin ihmisiä niin tutun kauppoina kuin ulkonäön perusteella, mutta vaikka ei aluksi olisi juuri mitään osannut niin kokeileva ja rohkea tekeminen opetti. Työntekijöillä ei ollut kapeita lokeroita vaan kaikki saivat - joskus joutuivat - tekemään monenlaista. Työpäivät olivat pitkiä ja vähäinen vapaa-aika meni usein työkavereiden kanssa baarissa, mutta harva tuntuu katuvan sitä, että oli mukana ohjelman teossa. Ohjelmassa esiintyvät saivat musiikkiaan esille, ja moni bändi nousi lentoon Jyrkin ansiosta. 

On hämmentävää, että arkipäivien suorat lähetykset saatiin tehtyä, niin kaoottiselta toiminta kirjan perusteella vaikuttaa. Käsikirjoituksia ei juuri ollut, väki oli usein töissä kännissä tai krapulassa, materiaalit valmistuivat viime tipassa... Katsojana en muista touhun vaikuttaneen hallitsemattomalta, kaoottiselta kyllä mutta se kuului asiaan. 

"Minna sanoi mulle, että 'Sun pitää keksiä jutut, varata kuvaajat, kamerat, valita musiikki, leikata juttu yhdessä editoijan kanssa ja pistää homma pakettiin'. Kysyin, miten se tehdään. Vastaus oli: 'Opettele.' Olin aluksi aivan pihalla, mutta kameramiehet ja leikkaajat onneksi opastivat mua. Kukaan ei opettanut mitään kädestä pitäen, mutta olihan se siistiä, että pääsi tekemään tuollaista. En välittänyt siitä, ettei ehtinyt nukkua paljon ja että palkka oli perseestä", Khalifa sanoo. 

Välillä työryhmän jäseniä koeteltiin odottamattomilla työtehtävillä, hetkessä keksityillä tuurauksilla ja erikoisilla kokeiluilla, kuten sillä, että jokaikinen porukasta harjoittelijoista lähtien laitettiin vuorollaan Jyrkin lähetykseen lukemaan uutiset. Kokeilunhalu näkyi myös siinä, että Jyrkin piti uudistua jatkuvasti visuaalisesti. Ei saanut urautua totuttuihin toimintatapoihin. 

"Kaikki mikä meni sovinnaisuuksien rajoissa oli lähetyksissä sallittua. Piti yrittää tehdä jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt. Se johti esimerkiksi tilanteeseen, jossa laitoimme Kari Peitsamon yhden hengen vessaan soittamaan vahvistimen ja sähkökitaran kanssa. Toinen kuvaaja oli vessassa Peitsamon kanssa, toinen kuvasi ovelta", Kimmo Mäki muistelee.

Kirja on raju lukukokemus, on todella karua lukea paitsi seksuaalisesta häirinnästä ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta myös siitä, kuinka työ- ja loma-ajoista ei piitattu, lisiä ei maksettu, työnkuvat muuttuivat ja kasvoivat äkillisesti... Samalla se on kuitenkin valtavan mielenkiintoinen ja muistuttaa, että Jyrkiä lähdettiin tekemään aikana ennen internetiä ja YouTubea, kännykkäkin oli vain harvalla. Ja kukapa olisi muistanut, että Kalervo Kummola hääräsi tässäkin taustalla! Vaikka ohjelma eli vain kuusi vuotta, yhteiskunta muuttui sinä aikana hurjasti. Onkin kiintoisaa palauttaa mieleen, mitä kaikkea ysärin lopulla ja vuosituhannen alussa tapahtuikaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito". Kovin moni sai laajentaa osaamistaan ydinalueensa ulkopuolelle, ja vaikka kädestä pitäen ei opetettukaan, neuvottiin kuitenkin. Kaikkea ei tarvinnut oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. 

Ja koska olennainen osa Jyrkin ohjelmapolitiikkaa oli tuoda esiin että tekevälle sattuu ja mokailu on suotavaa, halusin liittää kansikuvan sellaiseen valokuvaan, jossa on tilannekomiikkaa. Kuva on Norjan-retkeltä, tilanteesta jossa ystäväni piti istua kivelle juomaan viiniä. Hän istui ohi, mutta mikä tärkeintä, viini ei läikkynyt! :D 

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Helen Macdonald: Iltalentoja

  

Helen Macdonald: Iltalentoja

Englanninkielinen alkuteos Vesper Flights (2020)

Suomentanut Irmeli Ruuska

Gummerus 2021

327 s. 


Helen Macdonaldin kirjailijaesittelyssä kerrotaan hänen etsineen "yhteyttä luonnon ja eläinten kanssa lapsesta asti". Kirjojensa perusteella hän on yhteyden löytänyt. H niin kuin haukka kertoi siitä, kuinka Helen käsitteli surua isänsä kuolemasta hankkimalla kanahaukan ja yrittämällä kesyttää villin haukan, Mabelin. Iltalentoja on kokoelma esseitä, jossa tekstit ovat enimmäkseen linnuista, mutta mukana on myös esimerkiksi villisika, ajokoira ja lauma kauriita. Lisäksi on tekstejä luonnosta ja elämästä ylipäänsä, niin ukkosesta kuin siitä, miten paljon avaruudessa on planeettoja, joissa voisi olla elämäksi laskettavia organismeja.  

Pidän siitä, kuinka kaunistelemattomasti asioita käsitellään. Macdonald on luonnon puolustaja, mutta hän ei kiihkoile kertoessaan. On järkyttävää lukea esimerkiksi sellaisesta, että Britanniassa on sallittua tehdä linnut lentokyvyttömiksi katkaisemalla niiden toisesta siivestä viimeinen nivel. Ne pystyvät kävelemään ja uimaan mutta eivät lentämään, joten ne pysyvät kartanoiden järvissä ja lammikoissa "koristeina". Macdonald tuo esiin, kuinka tällaisissa tapauksissa luonto on muutettu eliittiversioksi itsestään, eli yritetty saada näyttämään aidolta vaikka maisemaa eläimineen on käsitelty paljonkin. 

Esseissä Macdonald kertoo asioista eri puolia, mikä on myös ehdoton ansio. Hän kertoo esimerkiksi aiheeseen liittyvästä historiasta ja siitä, mitä se tarkoittaa ammatinharjoittajan tai satunnaisen ohikulkijan näkökulmasta. Mielestäni tämä on myös tärkeää, että asioita valaistaan eri suunnista, eikä nosteta valokeilaan yhtä puolta, jota esitetään ainoana merkitsevänä tekijänä. 

Silloin minä oivalsin, että munilla on erityinen kyky herättää kysymyksiä ihmismielen haavoista ja hauraudesta. Tajusin, että juuri siksi lapsuuteni luontokokoelman pesät olivat saaneet minut kiusaantumaan: ne viittasivat omaan menneisyyteeni, aikaan, jolloin maailma oli ollut pelkkää eristystä hengissä pysymisen vuoksi. Ja sitten. Sitten koitti eräs päivä. Päivä, jolloin huomasin aivan yllättäen, että jos nostin haukanmunan lähelle suutani ja päästelin pehmeitä, kotkottavia äännähdyksiä, poikanen, joka oli valmis kuoriutumaan, vastasi. Ja siellä minä seisoin, huoneessa, jonka lämpötilaa valvottiin tarkoin, ja puhuin kuoren läpi olennolle, joka ei vielä tiennyt valosta eikä ilmasta mutta joka nousisi kohta jonkin länsirannikon tuulenpyörteen mukana kukkulanrinnettä verhoavaan pilveen, liukuisi vaivattomasti eteenpäin lähes sadan kilometrin tuntivauhdilla, kohoaisi terävin siivin ylöspäin ja liitelisi niin korkealle, että näkisi kaukana kimaltelevan Atlantin. Puhuin munankuoren läpi ja itkin. 

Tykkäsin kaikista kokoelman esseistä, mutta jos yksi pitää nostaa ylitse muiden niin se olkoon "Hänen kiertoradallaan", jossa Macdonald on astrobiologi, Mars-tutkija Nathalie Cabrolin mukana. Siinä on valtavan hienoa kuvausta paikoista ja olosuhteista, joissa Cabrol työskentelee. On kuivia kukkuloita, tummia vesiä, suolaisia aavikoita, vedenalaisia maailmoja, vaarallisia määriä UV-valoa, maanjäristyksiä, hylätty kaivosleiri... Huikean hyvä kertomus yhden ihmisen omistautuneisuudesta tutkimuskohteelleen, vakaumuksesta ja päättäväisyydestä saada tietoa. 

Pidän kokoelman tasaisuudesta, siitä kuinka kautta linjan välittyy Macdonaldin kunnioittava, rakastava suhtautuminen luontoon ja sen eri ilmiöihin. Hänelle kaikki on tärkeää, on kyse sitten niityistä, mäyristä tai sienistä. Hän on päässyt matkustamaan eri puolille maailmaa, ja kohtaa itselleen vieraampia asioita suurella uteliaisuudella, ilman ennakkoluuloja. 

Vaikka esseissä puhutaan myös ikävistä asioista, jää lukemisestä lämmin olo. Olen päässyt osaksi Macdonaldin rakastavaa läsnäoloa. 

En lukenut kirjaa suoraviivaisesti alusta loppuun. Neljä ensimmäistä esseetä luin putkeen, sen jälkeen availin kirjaa satunnaisista kohdista ja jos osuin keskelle esseetä, selasin seuraavan alkuun. Kirjaa ei ole jaettu eri osiin vaan esseet ovat myös sisällysluettelossa yhtenä putkena, joten siinä mielessä ei ole väliä missä järjestyksessä ne lukee. Alun perusteella en löytänyt selkeää logiikkaa tekstien järjestykselle; ensimmäinen kertoo linnunpesistä, toinen villisian kohtaamisesta, kolmas siitä kun lapsiperhe tulee katsomaan asuntoa ja perheen autistinen poika saa kontaktin papukaijaan (tämä oli ehkä kakkossuosikkini), neljännessä puhutaan kenttäoppaista ja siitä, kuinka nykyään ne ovat useimmiten sähköisessä muodossa. Jos tai kun luen kirjan joskus uudelleen, voin silloin kokeilla suoraviivaisuutta. Tässä hetkessä tuntui oikealta edetä selaillen.

En juuri välittänyt joutsenista, ennen kuin muuan joutsen ilmoitti minulle eräänä päivänä, että asenteeni oli väärä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 40, "kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6, "kirja kertoo rakkaudesta" ja 28, "kirja jonka lukemisesta on sinulle hyötyä". 


keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY 2003

298 s.





Jonkin aikaa Passion lukemisen jälkeen palasin Pirkko Saision vanhempaan tuotantoon. Punainen erokirja on jo vuodelta 2003, mutta tuntuu aina ajankohtaiselta. Siinä päähenkilö - Pirkko - kokee nuoruuden epävarmuutta sekä ihmissuhteissa että opiskelun ja harrastusten puitteissa. Oma seksuaalisuus on vielä vähän hakusessa, toisaalta se on varma, toisaalta päähenkilö ehkä haluaisi pitää sen vielä poissa. Kun klovninsilmäinen nuori nainen astuu kuvioihin, alkaa lesbous olla selvää. Vanhemmille, etenkin äidille, se on kova paikka. Välit ovat huonot, jopa kokonaan poikki, pitkän aikaa. 

Klovnisilmäistä seuraa Havva, ja perheeseen saadaan Sunnuntailapsi. Havva ei kuitenkaan tunnu kestävän vakiintumista ja perhe-elämää, vaan lähtee miehen matkaan. Eroaminen on pitkä prosessi, etenkin koska Havva ei tiedä mitä haluaa. Molemmat ovat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi kuin sen hetkinen suhteen tila, joten lopulta Havva lähtee. Ei yllättäen, mutta kipeää tehden. 

Tarina sijoittuu pääosin 1970-luvulle, jossa politiikka ottaa isoa roolia muun muassa Ylioppilasteatterissa. Päähenkilö, hän, kokee ulkopuolisuutta sekä rivijäsenenä että teatterin hallitukseen äänestettynä. Onko hän riittävän poliittinen, osaava? Entä opiskelu, onko hän enemmän dramaturgi vai näyttelijä, mille puolelle lavaa hän kuuluu? Jos pitää valita teatteri tai parisuhde, kumpi merkitsee enemmän?

Silloin tällöin näemme pilkahduksen nykyhetkestä, Honksusta ja veneretkestä saareen. Näemme päähenkilön, hänen, elämän asettuneen melko vakaisiin uomiin, vaikka välillä tulee muistutusta entisestä, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan tai yllättävässä kohtaamisessa klovnisilmäisen kanssa.

On avattava ovia; on suljettava niitä.
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.

On lähdettävä kotoaan näin:
On pantava keittiön ikkuna kiinni.
On tarkistettava, etteivät hellan levyt jääneet päälle.
On hengitettävä. 
On nostettava olohuoneen lattialle tipahtanut bussilippu. 
On käytävä makuuhuoneessa, mistä tarpeeton parisänky on kannettu muuttoautoon.
On nähtävä, että lattialla, poiskannetun sängyn alla, on kissan verta.
On muistettava hengittää.
On sammutettava valot. On suljettava ovi.

Olen aina tykännyt Saision tyylistä kirjoittaa, siitä kuinka paljon hän sanoo pisteillä ja tyhjillä riviväleillä. Siitä kuinka teksti imee mukaansa, saa lukijan tuntemaan samoja tunteita kuin mitä henkilöt tuntevat. Siitä kuinka hienoja oivalluksia hän esittää kerta toisensa jälkeen.

Voi elää katsomatta televisiota tai lukematta sanomalehtiä. 
Siihen tottuu.
Maailma ei siitä vähene vaan pelkistyy, niin kuin puu, josta lokakuun tuuli vie lehdet.

Saisio ei käsittele keveitä asioita kirjoissaan, mutta silti tulen onnelliseksi niiden lukemisesta. On ihana heittäytyä kielen vietäväksi, tulla kiskaistuksi sisälle tarinaan. Esimerkiksi Punaisen erokirjan tapauksessa lukijan ei tarvitse tuntea 1970-luvun politiikkaa tai yhteiskunnallista ilmapiiriä päästäkseen tiiviisti mukaan tapahtumiin. Saisiota lukiessa tulee tunne, että voi päästää köydet irti ja antautua menemään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Muita käypiä kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin" tai 29, "kirjan henkilön elämä muuttuu". 

Punainen erokirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kulttuuri kukoistaa ja Kujerruksia. 


maanantai 6. joulukuuta 2021

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

 

Kirjan kansi jäätikkömaisemassa, auringonsäteitä siilautii pilvistä
Raija Oranen: Kaikki tämä valo 

Otava 2021

286.




- Hyvää iltaa, sanoin teatterinjohtaja Aili Heickellille. - Te etsitte nuoria naisia. Tässä minä nyt olen.

Raija Oranen on biofiktioiden pioneeri, tarina Anita Välkistä on jo varsin mones romaani todellisesta henkilöstä. Tällä kertaa tilanne on ehkä ollut erilainen, sillä Välkin ajasta on varsin vähän aikaa. Lisäksi tämän ytär on elossa ja tarjonnut runsaasti lähdemateriaalia kirjaan. 

Tarinassa Anita on Kiteen-mökillä vuonna 1992. Saunanlämmitys, ruuanlaitto, tyttären perheen kanssa oleminen, siinä päivät kuluvat. Aikaa on myös muistelulle. Ikävä vähän aikaa sitten kuollutta puolisoa kohtaan on voimakkaasti läsnä, kipu on kova vaikka puolison vuosikymmenen mittainen sairastelu ei tehnytkään kuolemasta yllätystä. Mukana on myös huono omatunto siitä, että vaikeaa reumaa sairastava tytär joutui viettämään lapsuutensa lähes täysin isovanhempien luona, äidin reissatessa töiden takia ympäri maailmaa. Ura oli pitkä ja kunniakas, mutta sen päättyminen oli katkera paikka. Välkki tunsi, että hänellä olisi vielä ollut annettavaa. Pää pystyssä hän kuitenkin kulkee loppuun asti. 

Minä olen ilman rooleja rikki kuin ammuttu, tykillä pamauteltu täyteen reikiä, ne ovat niissä kohdissa, joissa roolien pitäisi olla ja joissa ne ovat. Vaikka on kulunut aikaa, nuo haavat eivät ole kasvaneet umpeen, eivät kokonaan, vaikka itsekin välillä luulen niin. Ei, yhtäkkiä niin kuin nyt, minä repeän haperaksi niin, että tuulet voivat kulkea lävitseni ja ujeltaa mennessään, tuiskuta ja pöllytä ja kiertää. Minä olen kuin harso, hyvin isoreikäinen, ja syvällä sisimmässäni katkera vaikka en tohdi tunnustaa sitä edes itselleni, sehän on väärin, se sotii kaikkia ihanteitani vastaan. Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä mitä elämä on minulle antanut. Olen minä, kyllä minä olen. Ja silti, silti juuri kun täytyn ensimmäisen todellisen kesäpäivän tuoksuista, valkoisten kukkien merisestä ihanuudesta ja auringon kuumottavasta kouraisusta ihollani, repeytyvät minuun ammutut reiät levälleen, ja tässä olen, kurkku tukahtuneena. Tämä on väärin, minulla on sittenkin huono luonne, en ymmärrä alistua ja mukautua, en vieläkään. Ikään kuin minulta olisi otettu pois jotain, vaikka olen menettänyt vain sellaista mitä en koskaan saanutkaan. 

Olisin kaivannut tarinaan vielä lisää Välkin urasta, enemmän tai pidemmälti kohtauksia eri maiden oopperoista, esitysprosesseista, ihmisistä joista monia hän varmasti kohtasi useita kertoja. Nyt ruuanlaitto saa melko ison osan verrattuna Välkin uramuisteluihin. Enemmän tilaa saavat kollegat Pekka Nuotio ja Usko Viitanen, muut laulajat ja kapellimestarit tulevat lähinnä mainituiksi tai saavat muutaman lauseen. 

Muuten tykkäsin kirjasta kovasti, Oranen kirjoittaa kauniisti niin Välkin suurista menestyksen hetkistä kuin yhtä suurista suruista. On koskettavaa lukea esimerkiksi Välkin syyllisyydentunnosta tytärtään kohtaan, vaikka tytär vakuuttaakin moneen kertaan ettei siihen ole syytä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien luona, että hänestä oli mukava ihailla menestyksekästä äitiä, äitiä joka ehkä kävi harvoin mutta aina tullessaan toi valon mukanaan. 

En tiedä, onko oopperan maailma yhä yhtä julma, toivottavasti ei. Tosin tarinasta välittyy myös se, että jostain syystä Välkkiä kohdeltiin huonommin kuin muita. Esimerkiksi hän ei saanut lyhyttä tai pidempää vapaata vieraillakseen ulkomaisessa oopperassa, kun muille vapaa olisi myönnetty. Karu on myös esimerkki, jossa kapellimestari (Jussi Jalas) suuttuu Välkille ja käytännössä sulkee kaikki ovet tämän edestä. Onneksi Välkki piti opettamisesta ja sai edes jonkinlaista tyydytystä oppilaidensa onnistumisten kautta.

Kautta linjan Välkki muistuttaa, että lahjakkuus yksin ei riitä, vaan menestyminen vaatii sekä kovaa työtä että onnea. Hän oli aina innokas esiintyjä ja suuntasi päättäväisesti kohti teatteria, mutta oikeaan aikaan kohdatut oikeat ihmiset johdattivat hänet oopperapolulle. Laulutunnit alkoivat varsin myöhään, mutta eivät liian myöhään uraa ajatellen. Joskus Välkki tunsi suoranaista pelkoa mutta onnistui ajamaan sen hiiteen, hän päätti luottaa itseensä, näyttää yleisölle että tässä olen, katsokaa mitä osaan. 

Taas huomasin että on olemassa tuttu nimi jonka elämästä en ole kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Viime vuosina on ollut suoranainen biofiktiobuumi, mutta mielestäni on vain hyvä asia, että unohduksiin painuneita henkilöitä nostetaan esiin ja muistutetaan, että jokainen heistä oli ja on paljon muutakin kuin menestys ja pinta. 

Kaikki tämä valo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6 "kirja kertoo rakkaudesta" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 


perjantai 3. joulukuuta 2021

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Kirja ikkunalla, taustalla isokokoinen amaryllis
Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Albert Bonniers Förlag 2021

395s.





Barbarotti-sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan, ja suomennos Kirjailijan viimeiset päivät on tulossa jo ensi keväänä. Kritisoin heti alkuun suomennoksen nimeä, se ei vastaa yhtään alkuperäistä nimeä eikä oikein kyllä sisältöäkään. 

Tarina on on jaettu osiin niin että eri osissa on eri päähenkilö. Osat kulkevat osittain samassa ajassa, toisinaan niiden välissä on kuukausia. Osat yksi, kolme ja viisi ovat kirjailijoiden näkökulmasta. Kaksi ensimmäistä kirjailijaa kiertää tapahtumissa, ja kohtaa stalkkerin. Kumpikin katoaa jälkiä jättämättä. Viidennessä osassa seurataan ilkeää kriitikkoa, joka kuitenkin on aiemmin ollut menestyskirjailija omalla nimellään, nyt on menestyskirjailija salanimellä. Myös hänellä on stalkkeri, ja myös hän katoaa. 

Osissa kaksi, neljä, kuusi, seitsemän ja kahdeksan päähenkilönä on komisario Gunnar Barbarotti. Kuukausien kuluessa hän on yhä enemmän ymmällään. Raivaako joku kirjailijoita pois elävien kirjoista? Jos kyllä, niin missä ruumiit ovat? Miksi yhdelläkään tapauksella ei ole silminnäkijöitä, teknisiä todisteita tai valvontakameran kuvia? Lunde kirjoitti kustantajalleen lupaamaansa pienoisromaania En skriftställares sista dagar och död (eli kirjailijan viimeiset päivät ja kuolema) ja Green kirjoitti päiväkirjaa; näissä molemmissa kerrottiin heidän kohtaamistaan oudoista asioista. Walde puolestaan oli kertonut stalkkerista pojalleen. Mutta miksi kukaan ei ollut kertonut poliisille, jos he tuntivat olonsa uhatuksi? Oliko heillä jotain salattavaa? 

"Bedömning tack", sa Sarah Sisulu tio minuter senare.
"Samma som din", sa Barbarotti. "En udda figur, men jag är böjd att tro honom."
"Sa hon ingenting mer? Vilken bedrövlig ledtråd!"
Barbarotti funderade ett ögonblick. "Kanske inte så bedrövlig ändå. De pratade om en kvinna."
"Det kommer jag också fram till."
"Det gäller bara att ta reda på vem."
"Bara? Det finns åtminstone fem miljarder att välja på."
"Om vi utesluter Indien och Kina är vi nere på tre."
Sarah Sisulu gav till ett förtjust skratt. 
"Jamen då så. Du kann stryka mig och Michelle Obama också. Jag är säker på att ingen av oss är inblandad."
"Finemang", sa Barbarotti. "Då är vi praktisk taget i mäl. Får jag bjuda dig på middag ikväll?"
Hon betraktade honom med en rynka i pannan några sekunder. 
"Inte om du har avsikter."
"Avsikter?" utbrast Barbarotti. "Är du inte klok? Jag skulle kunna vara din pappa."
"Knappast", sa Sarah Sisulu. "Min pappa är kolsvart."

Olen pitänyt sarjasta, ja pääsääntöisesti pidin myös tästä osasta. Alku on tosi tehokas, kun Lunde kirjoittaa pienoisromaaniaan ja tapahtumat muistuttavat kovin paljon hänen päiväohjelmaansa. Greenin ja Walden kanssa kestää kauemmin, ennen kuin päästään itse asiaan eli uhkailuihin. Niissä aloin jo odotella, koska osa loppuu ja pääsen taas Barbarottin matkaan. 

Loppu on mielestäni ongelmallinen siinä mielessä, että se tulee liian äkkinäisesti. Ensin on yli 350 sivua hidasta tapahtumakulkua, sitten naps vaan ratkaisu on Barbarottin mielessä ja kaikki vedetään yhteen viimeisen kymmenen sivun aikana. Koin, että kuilu aiemmin tapahtuneen ja lopun välillä on liian suuri. Loppu olisi voinut olla hidastempoisempi tunnelman siitä kärsimättä. Dekkariksi tämä on luokiteltu, mutta jännitystä ei ole oikeastaan ollenkaan. 

Pidän kovasti Barbarottin hahmosta, hän on niin syvästi inhimillinen epävarmuuksineen ja pelkoineen. Poliisina hän on kärsivällinen, hätiköimätön ja myös inhimillinen. Hän osaa tarkastella asioita myös uhrien ja omaisten näkökulmasta. Sama pätee hänen kollegaansa ja puolisoonsa Eva Backmaniin. Muutenkin ainakin tämän kirjan poliisit ovat kaikki mukavia tyyppejä, joiden kanssa asiat etenevät vaivattomasti. Miten virkistävää!

Palaan vielä suomennoksen nimeen, se siis viittaa Lunden tekstiin. Ongelma on mielestäni siinä, että katoamisketjussa on mukana kolme kirjailijaa eikä suinkaan yksin Lunde. Myös viimeiset päivät on hankala, sillä tapahtuma-aika on lokakuusta 2019 kesäkuuhun 2020. Olivatko ne fiktiivisen vai todellisen kirjailijan viimeiset päivät, joista hän kirjoitti? Kuka kuoli ja milloin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 41, "kirjassa matkustetaan junalla". Lunde junailee kirjailijavierailuille, ja kirjan alkupuolella Barbarotti matkustaa junalla Kymlingestä Tukholmaan ja takaisin. 


Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021: Luukku 3

 


Mietin jonkin aikaa, mistä kirjoittaisin tämän vuoden joulukalenteriin. Päätin tällä kertaa lähestyä aihetta työni kautta. Olen ollut kirjastossa töissä 10 vuotta, siitä ajasta vähän yli puolet Orivedellä, kahteen eri otteeseen. 

Kirjastomme saa perinteisesti joulukuusen kaupungin mailta, puutarhapuoli etsii sopivan ja toimittaa kirjastoon. Koristeita on saatu päivähoidosta: eri vuosina on kysytty eri päiväkodeista ja perhepäivähoidosta, halutaanko siellä askarrella kuusenkoristeita. Kuusen alle on laitettu lappu, jossa kerrotaan mistä minkäkin vuoden uudet koristeet on saatu. Myös aiempia hyödynnetään; mikäli kaikki eivät mahdu kuuseen niin niitä on laitettu esimerkiksi musiikkiosastolle (poistetuista nuoteista tehtyjä) tai asiakaspalvelutiskille. 

Päivähoidon kanssa on tehty vuosien saatossa tiivistä yhteistyötä, joskin perinteisempää on käydä lukemassa satuja päivähoidon yksiköissä, tai se että ryhmät tulevat kirjastoon joko satutunneille tai lainaamaan. Itse olen aina tykännyt meidän kuusenkoristeperinteestä ja siitä, että lapset voivat esitellä muille, että nämä on meidän ryhmän tekemiä. 

Tänä vuonna kuusi tuli vähän yllättäen, olin kysynyt sähköpostitse saammeko sen, ja pari viikkoa myöhemmin tuli puhelu että kuusi on löydetty, koska sen voi tuoda. Se tuotiin seuraavana aamuna. Emme olleet vielä kysyneet koristeita, koska emme olleet varmoja siitä tuleeko kuusi. Kun se tuli, koristelulla olikin jo kiire. 


Tänä vuonna keksittiin osallistaa lapsia koristeluun. Kuusen alla on aiempina vuosina saatuja koristeita ja ohje, että lapsi voi laittaa kuuseen koristeen. Tämä onkin ollut suosittu juttu, ja onkin kuultu lapsen kysyvän kaverilta, joko tämä on lisännyt koristeen. Aikuiset ovat olleet myös innostuneita, että onpa kiva juttu. 

Vähän meitä jännittää, saammeko pidettyä kuusen hengissä jouluun asti, kun se on tullut sisälle jo pari viikkoa sitten. Toistaiseksi se näyttää hyvinvoivalta. Ja on kiva kuulla lasten iloisia "joulukuusi!"-huudahduksia ovelta. Viimeksi eilen illalla yksi lapsi sanoi "onpa kaunis kuusi". Niin on, siitä olemme samaa mieltä. Tällä kertaa kuusi on tavallista lyhyempi, eli latvaa ei tarvinnut koristella silloin kun kuusi oli vielä pitkällään lattialla, vaan tikkaiden kanssa yletyimme yläoksille hyvin. Eli vähän tässä on kirjastolaisillakin ollut näppinsä pelissä, mutta etenkin alaosan koristelu on ollut lasten vastuulla. Ja hyvin on mennyt :) 

Oikein mukavaa joulunaikaa kaikille!

Logo: Niina Tolonen

Kirjabloggaajien joulukalenteri alkoi Kirjamies-blogista, sieltä näet kaikki luukkujen tekijät. Eilinen luukku avautui Tuulevin lukublogissa, ja huomenna on Ankin kirjablogin vuoro. 

torstai 2. joulukuuta 2021

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet sekä Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen
Wivi & Hanna
Atena 2021
298 s. 



Wivi Lönn on monelle tuttu nimi, Hanna Parviainen ei ehkä niinkään. Tänä vuonna he ovat mukana ainakin kahdessa kirjassa, Pirkko Soinisen fiktiivisessä teoksessa ja Kristiina Markkasen sekä Leena Virtasen kaksoiselämäkerrassa. 

Pirkko Soininen käy Wiwin elämää läpi lapsuudesta vanhuuteen. Tekstin sisällä vuosiluku-otsikot kertovat, mitä aikaa eletään. Yksi vuosiluku saattaa esiintyä kerran, toinen pari kolme kertaa. Kaikkea ei kerrota, vaan ajankohdasta on poimittu joku tai joitain olennaisia tapahtumia, onnistumisia, suruja, erityisen merkityksellisiä hetkiä. Fragmentaarisuudesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Wivistä ja aikakaudesta piirtyy eheä kuva. 

Soinisen kirjassa Hanna tulee mukaan vähän ennen puoltaväliä. Kaksi alansa rautaista ammattilaista kohtaa, ja pystyy jakamaan kokemuksia sekä siitä, millaista on olla osaava nainen miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Jos saa tilaisuuden näyttää osaamisensa, tulee siitä huolimatta vähätellyksi. Naisen sana on vähemmän painava. Siksi on joskus oltava miestyöntekijöitä kohtaan ankara, näytettävä että tässä kohtaa nainen määrää eikä siedä pilkkaa. 

Molemmilla on myös erityinen äitisuhde. Hanna on äitinsä ivaama, äiti on samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, että naisesta ei ole teollisuusjohtajaksi. Naisen ei pitäisi ajaa polkupyörällä, olla liian tiiviissä ystävyyssuhteessa toisen naisen kanssa, ei pitäisi näkyä niin kuin Hanna näkyy. Wivin äiti puolestaan on tukenut tytärtään tämän arkkitehtihaaveissa, sekä rahallisesti että rohkaisten, minkä vuoksi Wivi kokee velvollisuudekseen pitää äidin tyytyväisenä. Äiti ei pidä Hannasta, mikä tuo ristiriitaa Wivin ja äidin väliin. Sekä Wivi että Hanna pystyvät kuitenkin olemaan uhmakkaita, ja myös raha antaa mahdollisuuden karata äitien silmistä pois. 

Mutta tänään ulkoleikit eivät onnistu: on marraskuun puoliväli ja Näsijärvi myrskyää. Niin lähellä on heidän talonsa järven rantaa, että pärskeet lentävät ikkunoihin asti. Wivi uhmaa kurjaa ilmaa seistessään aivan liian lähellä rantaa liukkaalla kalliolla. Mutta hänen on mallattava paikka, mietittävä tarkoin, mihin mökkinsä sijoittaa. Hän on nimittäin alkanut piirtää leikkimökkiä. Miksei hän keksinyt tätä jo viime kesänä, jolloin oli välillä ihan kurjia ja pitkäveteisiä päiviä, eikä hän tiennyt mitä leikkiä, kun Ville ja Emil juoksivat omiin puuhiinsa eivätkä välittäneet hänestä tuon taivaallista. 

(...)

Tämän rakennuksen ei tarvitsisi huutaa, vaan se voisi kuiskata. Sen sisällä asuisi hiljaisuus, joka voisi tehdä ihmeitä. 

Tykkäsin kirjasta paljon. Asun Tampereella keskustassa, ja tässä on ihan vieressä sekä Talouskoulu että Aleksanterin koulu, eikä paloasemallekaan ole pitkästi. Liikun siis oikeastaan päivittäin Wivin suunnittelemien ja yhä käytössä olevien rakennusten luona. Havahduin kuitenkin, että en ole tiennyt Wivistä henkilönä mitään. Sama tunne oli aikoinaan Sara Hildén -elämäkerran kanssa, olen käynyt taidemuseossa ja kuljen usein Hildén-kaupan ohi, mutta henkilöstä nimen takana en tiennyt mitään. 

Tutut paikat tekivät siis kirjan läheiseksi, mutta pidin hurjan paljon myös tarinasta. Soininen osaa kuvata tunteita, asioita ja paikkoja hyvin elävästi, tuntui että olin Wivin vierellä koko ajan. 

Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että onko mikään muuttunut vuosisadassa? Yhä edelleen näyttää siltä, että 40-vuotias mies on asiantuntija ja 40-vuotias nainen on liian nuori ymmärtääkseen asioista mitään. Tai meillä kirjastossa, kun johtajamme jäi opintovapaalle, moni asiakas oletti ja suoraan kysyi, onko miespuolinen kirjastonhoitajamme nyt johtaja. Aika moni jäi hiljaiseksi kun sanoin että ei, minä olen. 

Valosta rakentuvat huoneet on luettu myös esimerkiksi blogeissa Luetut kirjat ja Leena Lumi. 

Tampereen keskuspaloasema

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen kirjoittavat Wivin ja Hannan elämästä vuorotahtiin, kunnes ennen puoltaväliä tiet risteävät. Loppupuolella Wivi ja Hanna esiintyvät enimmäkseen yhdessä, joskin joissakin luvuissa myös erikseen. 

Koska kyseessä on tietokirja, mukana on esimerkiksi pätkiä kirjeistä, sukulaisten ja tuttavien muistoja, valokuvia sekä otteita televisioon ja radioon tehdyistä haastatteluista. Wivi ja Hanna ovat äänessä itsekin, mutta kuvaa täydentää muu aineisto. Päähenkilöiden lisäksi nähdään tehtaan arkea ja myös yhteiskuntaa laajemmin. On sairauksia ja niiden hoitoa, homoseksuaalisuuden historiaa, talousasiaa... 

Ehkä Hannan lahjoitus NNKY:n talon rakennuskuluihin oli myös sijoitus rakkaan Wivin tulevaisuuteen. Hanna halusi varmistaa, ettei Wivi jäisi tyhjän päälle, ja huoleen oli syytäkin. Maailmantalous oli ajautumassa kriisiin, ja se tuntui myös Suomessa pulavuosina 1929-33.

Talon valmistumista juhlittiin isoin menoin ja vieraiden joukossa oli muun muassa tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, joka pari vuotta aiemmin oli myöntänyt Hannalle kauppaneuvoksen arvon. Wivi ei osallistunut juhlallisuuksiin vaan sulkeutui huoneistoonsa. Hän ei koskaan kertonut siihen syytä.

Oliko muutto kerrostaloon hänelle sittenkin pettymys? Se tuntuisi ymmärrettävältä, kun katsoo hänen omaa asumishistoriaansa. Hän ei ollut ylipäätään koskaan asunut kerrostalossa, kuten ei ollut Hannakaan. Wivi oli lapsesta saakka tottunut siihen, että kodin ympärillä oli puutarhaa ja luontoa, ja Kulosaari oli vastannut hänen omia ihanteitaan. NNKY:n talo sitä paitsi sijaitsi siinä vaiheessa aika ikävällä paikalla sivussa keskustasta. Toisaalta Hannalla ja Wivillä oli edelleen Sulkulansa sekä kaksi kesähuvilaa Keski-Suomessa, jossa he saattoivat viettää aikaa. 

Pidin myös tästä kirjasta. En tiedä, olisiko lukukokemus ollut kovinkin erilainen, jos en olisi lukenut alle Valosta rakentuvia huoneita. Nyt tuntui että Wivin mutta etenkin Hannan kuva täydentyi. Soinisen teoksessa Hannan työstä ei juuri kerrota, muuta kuin sen kautta että hänellä on paljon rahaa jota hän tuhlaa. Nyt vaneritehtaan historia ja kohtalo ovat esillä, ja kertovat sekä Hannan hyvistä että huonoista puolista tehtailijana. 

On erityisen kiinnostavaa lukea yhä elossa olevien sukulaisten muistoista ja Wivin kotien nykyisten asukkaiden ajatuksista. Samalla voi harmitella sitä, kuinka paljon hänen suunnittelemistaan rakennuksista on tuhoutunut. Onneksi jotain edes on jäljellä. 

Tampereen paloasemasta tuli mieleen, että tänä syksynä luin lehdestä, että nyt paloautoille suunnitellut oviaukot ovat käyneet pieniksi. Mikä oli ratkaisu? Se, että laitettiin uusiin paloautoihin lisää rahaa jotta niihin saatiin kääntyvät peilit, näin ollen oviaukkoihin ei tarvinnut koskea. 

Wivi & Hanna on luettu myös esimerkiksi blogeissa Pikkaraisen kirjakammi ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteeseen saan täytettyä kohdat 47 ja 48 eli "kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta".