Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

 

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Japaninkielinen alkuteos Hon o mamorō to suru neko no hanashi (2017)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi 2021

182 s.

Kissat ovat ihania, useimmiten myös kaunokirjallisuudessa. Silti Helmet-lukuhaasteeseen oli yllättävän vaikea löytää kohta 32, "kirjan kansikuvassa tai takakansitekstissä on kissa". Kansia kyllä löytyy, mutta haluaisin aina tykätä myös sisällöstä. 

Syksyn uutuuksissa törmäsin Kissaan joka suojeli kirjoja, sen aihe vaikutti kiinnostavalta. Teini-ikäinen Rintarō perii isoisän kuoltua tämän omistaman kirjakaupan. Kauppa on hiljainen, asiakkaina näyttäisi nyt olevan pelkästään Rintarōn pari koulukaveria. Päivät soljuvat ohi, isoisää surren. Koulukaan ei enää kiinnosta, sillä Rintarōn pitäisi pian muuttaa tuntemattoman tädin luo. 

Vaan eipä aikaakaan kun kauppaan ilmestyy puhuva kissa, joka tarvitsee Rintarōn apua kirjojen pelastamiseen. Tiikeri-kissa johdattaa hänet labyrintteihin, jonne pääsee sopivasti suoraan kirjakaupasta. Tiikeri pystyy opastamaan Rintarōa, mutta tämän täytyy saada ihmiset luopumaan kirjojen vahingoittamisesta. Puhuminen on se keino, jolla ihmiset on herätettävä huomaamaan kirjojen ainutlaatuisuus ja se, että ne kuuluvat kaikkien saataville kokonaisuudessaan, ei vitriineihin vangittuna tai pahimmillaan yhden lauseen lyhennelminä. 

"Puhuva kissa", Sayo pamautti.

Kissa vavahti ällikällä lyötynä. 

Sayo oli selvästi nähnyt kissan. Nyt hän kääntyi kohti kaupan perällä avautuvaa käytävää, joka hohti sinertävää valoa, ja mykistyi hetkeksi.

"Mitä ihmettä!"

Rintarō seurasi Sayon katsetta ja vei taas kätensä varovasti silmälasien sangalle.

"Etkö puhunut jotain erityisistä ehdoista?"

"Niin pitäisi kyllä olla..." Yleensä levollinen kissa oli äkkiä harvinaisen poissa tolaltaan. "Uskomatonta."

"Rintarō", Sayo kuiskasi häkeltyneenä. "Minä näen jotakin outoa."

"Sepä hyvä, luulin olevani ainoa."

Sayo ei osannut vastata mitään Rintarōn heittoon. 

Kissa oli kuitenkin jo ehtinyt saada takaisin luonteenomaisen tyyneytensä. Se astahti Sayon eteen ja kumarsi juhlavasti. 

"Olen Tiikeri, raitakissa. Tervetuloa kirjojen labyrinttiin."

Kissan käytös oli yllättäen muuttunut sulavan hienostuneeksi.

"Olen Sayo Yuzuki", Sayo vastasi hieman empien. Seuraavalla hetkellä hän kuitenkin ojensi siron kätensä silittämään kissaa. 

"Voi miten söpö!"

Sayon kirkas ääni sai sekä Rintarōn että kissan silmät pyöristymään. 

Osaan seikkailuista Rintarō saa siis mukaansa luokkakaverinsa Sayon. Labyrintit eivät itsessään ole vaarallisia, mutta niissä on aina yksi henkilö, jonka kohtaaminen arveluttaa. Onneksi kirjoja vahingoittavat eivät ole ihmisille väkivaltaisia, joten asiat hoituvat todellakin vain puhumisen voimalla. Näin kirja pysyy tunnelmaltaan pääosin lempeänä. Pidän myös siitä, että pahikset ovat tavallisia ihmisiä, eivät yliluonnollisia olentoja. On myös hyvä, että heillä on perusteet toiminnalleen, niin ettei heitä esitetä yksipuolisina, vinksahtaneina kirjojen vihaajina.

Sivumäärä on vähäinen, mutta tässä jos missä on sivujaan suurempi kirja. Siinä on paljon viisaita sanoja, ja ainakin minua se herätteli monin tavoin. Tapanani on lainata kirjastosta valtava kasa kirjoja, joita en sitten ehdi lukemaan vaan joudun uusimaan lainat monta kertaa. Eli kirjat pölyttyvät makuuhuoneeni nurkassa, sen sijaan että ne olisivat kirjaston hyllyssä muiden ulottuvilla. Minulla on kyllä olemassa lukulista, johon lisään kiinnostavan oloisia kirjoja, eli ne olisivat tiedossani vaikka eivät lojuisi kotonani. Samoin mietin kirjojen silppuajaa, että aika monella lukeminen on mennyt suorittamiseksi. Pitäisi ehtiä lukea kaikki kiinnostava, jolloin ei ehkä olekaan aikaa paneutua lukemiseen, vaan silmät kiitävät sivulta toiselle hurjaa vauhtia, tai äänikirjaa kuunnellaan jopa kaksinkertaisella nopeudella. Tässä mietin, että osaisinko kertoa edes muutamalla sanalla jotain kaikista tänä vuonna lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista? Tällä hetkellä luettuja on 83 ja kuunneltuja 40. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirja vieköön! ja Kasoittain kirjoja.

Helmet-lukuhaaste on vihdoinkin valmis, perinteisesti aivan viime tipassa ja niin, että joulukuussa on tullut tarve etsiä kirjoja haastekohtiin. Postauksia on tullut reippaasti tiheämmällä tahdilla joulukuussa kuin muuten. Alkuvuonna kuvittelin, että haaste olisi helpompi saada täyteen ja että se valmistuisi jo alkusyksystä. On kuitenkin käynyt niin, että hurjan monet lukemani kirjat eivät ole sopineet vapaana oleviin haastekohtiin. Monen monituista kertaa olen lukiessa miettinyt, että tämä sopisi johonkin haastekohtaan, mutta olin sen numeron täyttänyt jo aikaisemmin. 

Tänään julkaistaan ensi vuoden Helmet-lukuhaaste, en sitä vielä ole nähnyt mutta uskoisin olevani mukana. Muutamaa lukemaani kirjaa olen pantannut sillä ajatuksella, että jospa ne sopisivat ensi vuoden haastekohtiin. Ja jos nyt seuraava Helmet-haaste valmistuisi vaikka lokakuussa, niin jäisi loppuvuoden paine pois :D Isoin hankaluus on aina siinä, että sopivia kirjoja löytyisi, mutta kun haluaisin myös pitää lukemastani. Odottavin mielin siis kohti tulevaa vuotta!

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

 

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

Englanninkielinen alkuteos Once Upon a Time in Hollywood (2021)

Suomentanut Juha Ahokas 

Like 2021

392 s.

Tunnustan heti, että en ole nähnyt Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvaa, enkä siten tuntenut kirjan hahmoja ennalta. Kiinnostus elokuvaa kohtaan kyllä heräsi, ja aion sen katsoa. Sen jälkeen voin miettiä, olisiko lukukokemus ollut erilainen, jos olisin sen nähnyt ennen kirjan lukemista.

Tarinassa on kolme päähenkilöä, näyttelijät Sharon Tate ja Rick Dalton sekä Rickin stuntmiehenä toiminut Cliff Booth. Eletään 1960-luvun loppua, ja kaikkien elämä on jonkinlaisessa risteyskohdassa. Dalton on tehnyt lännenelokuvia ja tv-sarjan, mutta on viime vuosina jämähtänyt pahiksen rooliin ja päätynyt aina tapetuksi. Sitten hänelle tarjoutuu mahdollisuus päästä tekemään länkkäreitä Eurooppaan, lisäksi hän pääsee mukaan uuteen tv-sarjaan. 

Cliff puolestaan kärsii töiden vähyydestä; kun Rick pääsee Eurooppaan, siellä on yleensä stuntit valmiina eikä häntä tarvita. Hän onkin ajautunut enemmän Rickin autonkuljettajaksi ja assistentiksi. Taustalla hänellä on sotasankarimenneisyys ja sarja erilaisia väkivaltatekoja, joista hän ei koskaan ole joutunut vastuuseen. 

Sharon on liftannut Hollywoodiin, päätynyt yksiin ohjaaja Roman Polanskin kanssa ja tehnyt menestyksekkäitä rooleja elokuvissa. Silti hän on epävarma, että tykkääkö yleisö hänestä ja toisaalta,  pitääkö hänen aina olla tietynlaisissa rooleissa, niin valkokankaalla kuin kotona. 

Kolmikon liepeillä häälyy myös Charles Manson "perheineen", aikaan jolloin ryhmän teot olivat lähinnä hengailua ja satunnaisia ihmisten säikyttelyjä. Esillä on enemmänkin Manson muusikkona, kerrotaan keiden kanssa hän vietti aikaa ja mikä hänestä olisi voinut tulla, jos musiikin saralla asiat olisivat menneet toisin. 

Uusi käänne saa Stacyn purskauttamaan juoman suustaan.

"Hyvästi, Bernardo", Rick sanoo heilauttaen kättään teatraalisesti. Sitten nojautuen eteenpäin hän kysyy Jim Stacyltä: "Saanko roolin nyt?"

Jim laskee lasin kädestään. "Totta kai saat, olet viimeinen kaveri helvetin listalla."

"Juuri sitä tarkoitin", Rick selittää. "Milloin viimeinen helvetin kaveri helvetin listalta on valittu mihinkään? Kun päästään viimeiseen helvetin kaveriin listalla, helvetin lista heitetään pois ja laaditaan uusi helvetin lista!"

Hitto, Stacy ajattelee, juuri niinhän sitä tehdään.

"Nyt listalla ei ole kolmea helvetin Georgea vaan kaksi helvetin Bobia. Redford ja Culp. Ja sitten yhtiössä päätetään tehdä kaverista britti, ja Michael Caine saa sen helvetin roolin. Tai yhtiössä päätetään lopultakin maksaa Paul Newmanille se, mitä hän pyytää. Tai Tony Curtisin väki soittaa ja tarjoaa hyvää diiliä Tonyn mukaan ottamisesta. Joka tapauksessa minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia."

Sitten Rick katsoo Cliffiin ja asettaa tyhjän lasinsa painokkaan lopullisesti baaritiskille kertoen, että on tullut aika häipyä.

"Ja näillä sanoilla, herra Lancer, lausun teille adieu. Minun on opeteltava helvetillinen määrä vuorosanoja vielä tänä iltana, ja minun on paras opetella ne kunnolla tai se nenäkäs pikku tarmonpesä tekee minusta hakkelusta huomenna."

Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, mietin että mahtaako minua kiinnostaa 1960-luvun Hollywood. En tiedä aikakauden elokuvia, en näyttelijöistäkään sen enempää kuin liudan nimiä. Kirja kuitenkin vei mukanaan heti alkusivuilta. Suosikkihahmoni on Cliff, josta paljastuu yllättäviä puolia pitkin matkaa. On myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan, millainen on stuntmiehen työ. 

Tarantino on saanut kirjoitustyöhön apua monilta näyttelijöiltä, jotka ovat kertoneet, millainen ala oli 1960-luvun lopulla. En tiedä, onko se lopultakaan muuttunut paljoa. On näyttelijöitä, jotka ovat jääneet tietynlaisten roolien vangiksi. Vai kuka muistaa nähneensä Willem Dafoen lempeänä perheenisänä? Kilpailu on kovaa, eikä yksi onnistuminen tarkoita sitä, että urasta tulisi menestyksekäs. Aina tulee uusia, nuorempia sankareita. Päihteet taitavat yhä olla ongelma monille; kaikilla ei pää kestä sen enempää menestystä kuin sen katoamista. 

Vaikka tarinassa on väkivaltaa, siinä on myös huumoria. Viihdyin kirjan parissa yllättävän hyvin, enkä olisi malttanut pitää lukemisessa taukoja. Lukiessa saa myös olla tarkkaavainen, välillä tarinassa hypätään muutaman vuoden taakse tai elokuvan kuvauksiin, ja joskus kestää hetken aikaa tajuta että miten tämä kohta liittyykään kokonaisuuteen. En myöskään pysynyt aina kärryillä siitä, kuka oli ollut missäkin elokuvassa tai tv-sarjassa, enkä tiedä mitkä niistä jos mitkään on oikeasti tehty, tai ovatko kaikki kirjan henkilöt oikeita ihmisiä. Se ei kuitenkaan haitannut, tiesin että aina voin googlettaa mutta en sitä jaksanut tehdä. Ehkä joku toinen jaksaa :)

Kaikkinensa hieno kirja!

Helmet-lukuhaasteeseen saan tällä - lopultakin - kohdan 5, "kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan". Se liittyy monellakin tapaa; toisaalta taustalla on Tarantinon oma elokuva, toisaalta kirjassa hahmot keskustelevat elokuvista, sekä niistä missä ovat näytelleet että niistä mitä ovat nähneet. 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

Books on Demand 2021

325 s.

En tiedä mikä kumma siinä on, että olen erityisen viehättynyt pyöräilykirjoista. Onko se lie kiireetön matkanteko, uudet paikat ja maisemat, tutustuminen erilaisiin olosuhteisiin ympäri maailmaa vai mikä. 

Jukka Salminen on kirjoittanut toisen matkakirjansa, tällä kertaa hän pyöräili syksystä 2013 syksyyn 2015 Etelä-Amerikassa. Matka vei Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Chilen kautta Brasiliaan. Salminen lähti liikkeelle yksin, mutta reiteillä mukaan tarttui muita pyöräilijöitä, niin että usein matka taittui kaksin tai kolmisin. Paljon poljettiin vuoristossa, joten matka eteni varsin hitaasti. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä kellään ei ollut kiire mihinkään. Etenkin alkumatkasta Salminen sairasteli paljon, ja joutui pitämään pitkiä toipumisaikoja. Se ei kuitenkaan tuottanut stressiä, sillä kun aikataulu on väljä, sitä ei oikeastaan rajoita muu kuin viisumeiden voimassaoloaika. Aina oli siis mahdollista tutkia karttaa ja valita joku muu reitti. 

Elämä maistui nyt kevyeltä, jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosivat jyrkät kalliot, joiden alla oli vaarana tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin tulviva joenuoma ja tie kättelivät toisiaan monessa kohdassa. Korppikotkat söivät tien varrella kuollutta koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen.

Alkoi sataa. Siitä huolimatta eräs pikkupoika - jonka nimen olen jo unohtanut - rupesi polkemaan vierelläni. Perulaiseksi varsin vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja ymmärrettävän rauhallisesti espanjaa puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä erittäin kauniisti. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea pyörää, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus. Kerroin hänelle matkoistani, ja kaikki kysymykset, mitä hän niistä minulta kysyi, olivat tavattoman oivaltavia. Huomasin, kuinka hän osasi eläytyä asemaani ja kuvitella tarkasti, millaista matkamiehen elämä tien päällä on.

Sanon suoraan, etten voinut sietää nuorten naisten kuvausta kirjassa. Kaikki olivat upeita, seksikkäitä ja vietteleviä, mutta ulkommuodon lisäksi heistä ei juuri muuta kerrottukaan. Välillä tuli olo, että kaikki yli 17-vuotiaat "rennon seksikkäät" olivat syy keskeyttää pyöräily ja hengailla paikkakunnalla vähän aikaa, ehkä lähteä juhlimaankin. Alkumatkasta yhden naisen kanssa kehkeytyi pidempi juttu, ja hänestä sentään mainittiin että hän on asianajaja, muuten tietyn ikäiset naiset nähtiin hetken huvina. Se on ehkä heistä ok, mutta itselleni tuli tietty vastemielisyys, että tässä nyt länsimainen mies katselee muodokkaita kolumbialais- ja brasilialaisnaisia bikineissään, eikä muulla ole väliä kuin että heidän kanssaan voi flirttailla ja haaveilla hetken huvista.

Se mitä olisin toivonut lisää, on arjen kuvaus. Joissain paikoissa Salminen viipyy viikkoja, mutta minulle jäi kuva etten muista näistä kaupungeista mitään. Siellä oltiin, syötiin, ehkä tehtiin pieniä pyöräretkiä lähiseudulle. Vaikka Salminen olisi asunut jossain perheessä, en silti pääse kiinni siihen, millaista arki on. 

Kirjan ehdoton vahvuus on maisemakuvauksissa. Pyöräily vuorilla on vaativaa, ja olosuhteet kuvataan elävästi. Nousut ovat raskaita, tiet monesti huonokuntoisia, pitää väistellä kiviä, tuuli on raaka, ohut ilma tekee hengittämisen vaikeaksi, korkealla on kylmä... Keho kuitenkin tulee voimakkaammaksi vuori toisensa jälkeen, ja maisemat huipulla ovat palkitsevia. Toisinaan on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa ja antaa kehon palautua, mutta keho ja mieli kertovat milloin on aika jatkaa eteenpäin. Vuoristoa pitää kunnioittaa, mutta vastavuoroisesti se antaa paljon. Toisaalta on maisemien ja olosuhteiden monipuolisuus, saman päivän aikana voi palella korkeassa vuoristossa ja laskea alas - joskus merenrantaan - missä lämpötila onkin 35 astetta.

Matkalla tulee vastaan pieniä kyliä, joissa asukkaat ovat pääosin ystävällisiä. Matkalainen saa pystyttää telttansa pihoihin, tai tulee kutsutuksi asuntoon, tai saa yöpyä kaupungintalolla tai poliisiasemalla. Netistä löytyy sohvasurffaajia, joiden luo voi majoittua. Rahaa ei ole paljoa, sen enempää matkaajalla kuin hänen kohtaamillaan ihmisillä, mutta sillä ei yleensä ole väliä. Monissa kohtaamisissa on lämpöä, ja vaikka joskus tilanne alkaisi jopa uhkaavasti, väärinkäsitykset pystytään selvittämään ja yhteisymmärrys löytyy. 

Päällimmäiseksi jää tunne, että vaikka matkaan lähtisi ilman kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa, kaikki sujuu hyvin. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Väljä aikataulu mahdollistaa muutokset, vaikka tulisi sairastumisia, pyörän rikkoutumisia ynnä muuta. Luottavainen ja avoin asenne auttaa pitkälle, kunhan pitää silmänsä auki eikä ole liian sinisilmäinen.

Helmet-lukuhaasteeseen sain kohdan 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä". 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Otava 2015

173 s. 

Anna-Leena Härkönen on tuottelias kirjoittaja, niin romaanien kuin kolumnien taitaja. Aihevalinnat ovat vaihtelevia, mikä on aina hyvä asia. Tähän kirjaan on koottu tekstejä, jotka ovat ilmestyneet lehdissä vuosina 2003-2011, yksi Helsingin Sanomissa ja loput Annassa. 

Kapealla palstalla painettuna kukin teksti on muutaman sivun mittainen. Jokainen niistä on sähäkkä, ja tuo ihan tavallisiin asioihin uutta mietittävää, esimerkiksi uuden näkökulman tai omakohtaisen kokemuksen. Monesti Härkönen analysoi viiltävästi, mutta samalla humoristisesti muistuttaen, että kaikkea ei aina tarvi ottaa haudanvakavasti. 

Kerran valitsin Turun kauppatorilla omenoita. Pähkäilin pitkään eri lajikkeitten välillä osaamatta päättää. 

- Mitkä sun mielestä on parhaita? kysyin myyjältä.

- Mitä välii sil on mist mää tykkään? myyjä kiekaisi. -Sulhan ne tulee!

Niinpä. 

(...)

Myös kotiseuturakkautemme on liikuttavaa. Turkulaiset ovat tästä paras esimerkki. Oma aviomieheni on Turusta, ja olen ajat sitten alistunut siihen, etten pysty kilpailemaan sen kaupungin kanssa. Toiselle naiselle saattaisin jotain mahtaakin, Turulle en mahda mitään. Eihän sitä voi edes vetää turpaan.

(...)

Pahin syyllisyyden aiheuttaja tuntuu nykyään olevan internet ja sen suositut keskusteluryhmät. Idea on periaatteessa toimiva: keskusteluryhmissä naiset voivat jakaa ajatuksiaan ja kysyä muilta äideiltä neuvoja vaikeissa tilanteissa. Mutta nainen on naiselle susi.

Monet pahaa aavistamattomat äidit lytätään kuin sääsket, elleivät he kuulu Suurten Äitien kerhoon. Suuret Äidit edustavat fanaattista uuskonservatismia. Naiset pysykööt hellan ääressä! Unikoulua ei saa pitää vaikka lapsi heräisi kymmeniä kertoja yössä! Äiti ei saa käyttää korkokenkiä, hän voi kaatua lapsi sylissä ja sitä paitsi näyttää aivan hutsulta! (Uskokaa tai älkää, tämä on totta!) Äiti ei saa käyttää meikkiä, koska silloin hän ei voi suukotella lastaan! (Minä ainakin voin. Kerran luulimme että lapsellani on joku outo ihottuma, joka paljastui huulipunatahroiksi otsalla ja poskissa.)

He pitävät itseään selvästi täydellisinä äiteinä, vaikka jotkut heistä kertovat läpsivänsä lapsiaan hyvällä omallatunnolla. ("Kun joskus vaan on niin väsynyt ja lapsen pitää oppia rajat!" Olemmeko palaamassa 50-luvulle?

Viihdyttävää ja ajatuksia herättävää tekstiä. Koska en lue Annaa, ei yksikään teksteistä ollut minulle ennalta tuttu. Mietin, että ei varmasti olisi haitannut vaikka olisin lukenut ne aiemmin, eiköhän nämä kestä useammankin lukukerran. Ja kun en lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä, pystyin miettimään että onko asiat yhä näin, vai onko jokin muuttunut ja jos on niin mihin suuntaan. Voisikin olla kiinnostavaa palata tähän viiden tai kymmenen vuoden päästä, ja katsoa tekstien ajankohtaisuutta silloin.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki". 

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Luettua ja maistettua.

Heikki Salo: Kynsilehto

 

Heikki Salo: Kynsilehto 

Kuvitus Eero Heikkinen

Like 2001

143 s.

Helmet-lukuhaaste on edennyt loppusuoralle, tällä kertaa sain täytettyä kohdan 27, "kirjan päähenkilö on eläin". Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja ihan sattumalta bongasin hyllystä Heikki Salon kirjan. Se koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kuolleet, Kynsilehtoon haudatut lemmikkieläimet kertovat elämästään ja kuolemastaan. Mukana on monipuolinen katras, on kissoja ja koiria, kilpikonnia ja kotiloita, papukaijoja ja akvaariokaloja. 

Sivun - parin mittaiset tarinat ovat samaan aikaan hauskoja ja traagisia. Harva eläimistä on kuollut vanhuuteen, yleisemmin henki lähtee onnettomuuden, myrkytyksen tai huonon kohtelun takia. Vaikka kuolema on ollut usein kauhea tapahtuma, eläinten kertomana se muuttuu usein mustaksi huumoriksi. Lakoniset toteamukset vetävät väkisin suuta hymyyn, samoin joidenkin eläinten käyttämä murre. 

Timmi

(...)

Arvaatte varmaan? 

"Hommataan Timmillekin oma hautapaikka valmiiksi!"

Että semmoinen neronleimaus.

Niinpä parin vuoden ajan viikoittain, keväästä syksyyn, poikkesimme myös täällä eläinten hautausmaalla ja hoidimme ennalta varattua lepopaikkaani. 

En tiedä mitä he siinä näkivät, tai mitä te asiasta tuumitte, mutta joka kerta kotiinlähdön aikaan sihautin kummulleni tuikeat kuset. 

-----------------------------------------------------

Naukku etc.

(...)

Kesälomittajaa leikkivällä laiskalla sukulaispojalla oli sinä perjantai-iltana kiire kaljalle. Niinpä hän päätti vähän rationalisoida työmetodeja. Kundi poltti meidät loput kerralla, ja annosteli sitten sopivasti eri astioihin.

Kalmankarvaita terkkuja lähettelee täältä haudan takaisesta pahviboksista puolikas kotikissa, noutajan häntä, rotan koipi ja pää, gerbiili, kanin pylly ja kanarialintu.

Noin suurin piirtein.

---------------------------------------------------

Vireeni

(...)

Son nyn nääs nii, että kyä mulle riitti se yks juaksukilpailu, se missä äijjävainaan siittiösolu kerkes äireenartum munasolun seinien suajaan ensimmäisenä. Sej jäläkeen en oo kiirusta pitäny. 

Meikä nuakku Pispan kennelis, ku ovellaj joku kailotti että "mollaan pohojammaalta, asutahan omakotitaloos ja ollahan laiskoja liikkumaha. Notta mikä koira meille sopii?" Mää melekeen liikahrin. 

(...)

Tämä oli toden totta yllätyskirja, en tiennyt ollenkaan tämmöisen olemassa olosta, enkä lainatessani arvannut että viihtyisin sen kanssa oikein hyvin. Eläinten huomiot ihmisistä ja maailmasta ovat teräviä, ja herättävät paljon ajatuksia. Vaikka kirja on julkaistu 20 vuotta sitten, havainnot ovat yhä tunnistettavia ja ajankohtaisia. Moni eläin kärsii, kun se on hankittu lemmikiksi ilman minkäänlaista tutustumista lajiin ja siihen, millaista huolenpitoa eläin tarvitsee. Tai on otettu seurallinen eläin ainoaksi lemmikiksi. Moni eläin kuolee, kun ei saa sairauteen hoitoa, tai kun ihminen hoitaa sitä oman mutu-tuntumansa mukaan. Eläimeen kyllästytään tai hermostutaan, kun ei ymmärretä miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Toisaalta eläimen kanssa ystävystytään, sitä rakastetaan, sen kanssa jaetaan elämä.

Minä tiedän nuo tyttöset. Äiti ei anna hankkia eläintä, ja isä on allerginen. Sitten sitä hoidetaan pientä nallenukkea tai kangashiirulaista kenkälaatikossa. 

Tuomas Mattila: Hammasratas

Tuomas Mattila: Hammasratas

Kuvitus Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen ja Teppo Jäntti

Tuomas Mattila 2021

275 s. 

Tartun varsin harvoin omakustanteisiin, mutta Tuomas Mattilan kirja vaikutti kiinnostavalta. Kadonnut virkamies, joka muistiinpanoissaan paljastaa, mitä hänen työpaikallaan EU-virastossa oikein tapahtuu.  Joel Pääkkösen muistiinpanot alkavat kuten mikä tahansa päiväkirja, mutta nopeasti meno muuttuu ja teksteistä tulee yhä harhaisempia. Hänen työhuonneessaan aiemmin työskennellyt henkilö on kadonnut, ja Pääkkönen on varma että katoamiseen liittyy jotain hämärää. Hän epäilee vuorollaan kaikkia, ja kokee olevansa tarkkailun kohteena. Mihinkään ei voi enää luottaa, ei ihmisiin eikä tietokoneisiin. Virasto on vain kulissi, joka peittää todellisen toiminnan - mitä ikinä se onkaan. 

Syyskuusta kesäkuuhun Pääkkönen kirjaa ylös työpaikan tapahtumia. Alkuun kaikki on normaalia, mutta kun epäilykset heräävät, niitä ei voi pysäyttää. Miksi hän sai patenttivirastosta vakituisen viran? Miksi hänet siirrettiin niin nopeasti Vaikeiden tapausten osastolle? Miksi tietokoneen toiminta takkuilee? Miksi ihmiset mulkoilevat häntä? Miksi virkamiehet näyttelevät olevansa asiallisia? Onko koko virasto sittenkin vain mielisairaala?

- Herra Pääkkönen, näen täällä tapahtumapäiväkirjassa aika useita teidän tekemiänne ilmoituksia...

Ehkä minuun itseeni yritetään muodostaa etäyhteys. Minua ohjataan jostain viidennestä kerroksesta, aivan presidentin kanslian kupeesta, ajatuskoneella.

- Viime viikollakin te olette soittanut kolme kertaa, ilman varsinaista syytä.

Kuka minulle muka on soittanut? En muista mitään tuollaista.

- Voinko vielä auttaa teitä? - joku ystävällinen mies kyselee, kuin minä olisin jotenkin vajaa.

- Vieläkö...

Kolautan luurin alas. 

Mistä se tuli? Painelen kuuloketta telineeseen että puhelu olisi varmasti katkennut, vaikka tiedän, että täällä on mikrofoneja kaikkialla (aion vielä kaivaa niistä joka ikisen esiin). Joku vilahti lasiseinän takana, näin vain harmaan housunliepeen. Oliko se Gerd? Tietokoneen ruutu on aivan valkoinen. Milloin se tapahtui? Aiheuttiko Gerd tämän tapahtumasarjan? Minulla oli jokin työ.

Tempaisen virtakaapelin irti seinästä. Nyt edessäni on vain musta ruutu, sieluton. Näen siinä taas omat kasvoni tummana kuvajaisena. Ehkä minä olen siirtymässä tuonne sisään, se nielaisee minut. Gerd odottaa jotakin luonnosta, muistan sellaista. Pyörittelen hetken johtoa kädessäni ja melkeinpä toivon, että se olisi omani. Tämän kaiken voisi lopettaa niin helposti. Kuka minulle soitti? Hän väitti, että meitä kaikkia tarkkaillaan. Tällainen on Pääkkösen laki: aina joku valvoo jotakuta jostakin syystä. On siis selvitettävä ensin, 1) kuka 2) ketä 3) ja miksi. 

Tarina on yhtä aikaa hauska mutta surullinen. Pääkkönen yksilönä hukkuu suureen virastoon, jossa hän kokee tekevänsä täysin merkityksetöntä työtä. Niinpä hän kehittää itsellensä merkityksellisen päämäärän, selvittää mitä virastossa todella on tekeillä. Hänen alati voimistuva harhaisuutensa aiheuttaa kommelluksia, jotka kuitenkin vain harvoin haittaavat viraston arkea. Hän kokee monia kiusallisia hetkiä, jotka kuitenkin ovat kiusallisia lähinnä vain hänen ylitulkintansa takia ja vain hänelle itselleen. Pääkkösen ajatuskulku usein kiihtyy kiihtymistään, jolloin yhä mielikuvituksellisemmat asiat alkavat vaikuttaa hänestä loogisilta ja todellisilta.

Elämä on siirtynyt pelkästään virastoon; Pääkkösen isä vilahtaa tarinassa mutta vain lyhyesti. Ystäviä Pääkkösellä ei tunnu olevan, vain pari läheisempää työkaveria mutta ei hän heitä tapaa työpaikan ulkopuolella. Ei siis liene ihme, että jonkinlainen romahdus on välttämätön seuraus tästä kaikesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 23, "kirja jota luet ulkona". Laajensin kohdan käsittämään kodin ulkopuolisen ajan; luin kirjaa työmatkoilla bussissa sekä käydessäni kahvilassa aamupalalla. Kirja sopisi myös vaikkapa kohtiin 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Hammasratas on luettu esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, Kirjojen kuisketta ja Jos vaikka lukisi. 

Sain kirjan kirjailijalta, kiitos! 

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken (1972)

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY 2008

143 s.

Talven pimeydessä, juuri kun vähäisetkin lumet ovat sulaneet pois, tartuin Kesäkirjaan. Olen lukenut Tove Janssonia aika paljon, jotain useampaankin kertaan, mutta tätä en ollut lukenut ennen. Kovasti heräsi kaipuu valoisaan aikaan, merta haistelemaan. 

Tarina kertoo Sophiasta ja hänen isoäidistään, jotka yhdessä Sophian isän kanssa viettävät kesää saaressa. Kesä on pitkä, mutta saarella riittää tekemistä. Aina voi kulkea ulkona tai käydä uimassa tai kertoa tarinoita. Sophia kokee paljon uusia asioita, sekä yksin että isoäidin kanssa. Vaikka isoäiti on usein väsynyt ja nukkuu paljon, hänestä on silti seuraksi ja juttukaveriksi. 

Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. 

Hän oli hyvin väsynyt ja tahtoi kotiin, vieraissakäynti oli tehnyt hänet epämääräisellä tavalla surulliseksi. Malanderilla oli idea ja hän koetti sitä ideaansa ymmärtää, mutta siihen menisi aikaa. Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä. Isoäiti huopasi kotiin päin ja katseli suurta taloa, joka rikkoi horisontin, ja hänestä se muistutti merimerkkiä. Jos siristi silmiään ja ajatteli jotakin muuta, niin se melkein voisi olla merimerkki, asiallinen ilmoitus, että tällä kohtaa muutetaan kurssia.

Joka kerran kun tuli myrsky, he muistivat Malanderin ja alkoivat keksiä eri tapoja millä pelastaa hänen veneensä. Hän ei koskaan käynyt vastavierailulla, siksi hänen talostaan tuli alatikiehtova maamerkki, joka kutsui tutkiskeluun ja mietteisiin. 

Eniten yllätyin siitä, kuinka riitaisaa yhteiselo on. Sophian ikää ei kerrota, mutta hän tuntuu olevan kovasti äkkipikainen ja haluaa määrätä tekemisen säännöt. Hyvin herkästi hän raivostuu tai purskahtaa itkuun, ja melkein jokaisessa luvussa hän huutaa isoäidille. Ehkä yhtä yllättäen isoäiti usein vänkää vastaan, mikä kiukuttaa Sophiaa vielä enemmän. Tästä tulee melkoinen kontrasti hitaaseen elämänmenoon, jossa päivät seuraavat toisiaan, useimmiten ilman tietoa siitä, mikä viikonpäivä tai edes kuukausi milloinkin on. 

Kirjassa on paljon hienoja kohtauksia, teksti on elävää ja tapahtumat näkee selvästi mielessään. Arjessa on mukana kujeellisuutta, pieniä lauseita joista lukija tulee hyvälle mielelle. Tästä tietysti kiitos lankeaa myös suomentajalle. 

Tällaiseen joulunajan stressiin Kesäkirja oli oiva pysäkki, se vei pariksi päiväksi mukanaan aivan toisenlaisiin maisemiin ja tunnelmiin. Oli mukavaa olla soutuveneessä, yöpyä teltassa, kummastella Erikssonia. Samalla se herätti kaipuun omiin isovanhempiin, jotka ovat kaikki olleet poissa jo useamman vuoden. Siskoni lapset alkavat olla aikuisia, ja mietin myös että millainen isotäti mahdan olla heidän lapsilleen, jos sellaisia joskus syntyy. Toivoisin olevani yhtä viisaan oloinen, elämään uteliaasti ja hätäilemättä suhtautuva kuin Kesäkirjan isoäiti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa leikitään". 

He lähtivät huopaamaan kotiin päin, huopaaminen on rauhallista ja mukavaa puuhaa eikä rasita vatsaa. 

Blogeissa Kesäkirja on ollut esillä tasaisesti vuosien ajan, siitä ovat postanneet esimerkiksi Luettua elämää, Kirjan pauloissa ja Oksan hyllyltä.