Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

 

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

Kiinankielinen alkuteos 13·67 (2014)

Suomentanut Rauno Sainio

Punainen Silakka 2025

612 s. 

Kun Lainattu kaupunki tuli kirjastomme valintalistoille näkyviin, en epäröinyt sen tilaamista. Hongkongiin sijoittuvaa dekkari- tai muutakaan kirjallisuutta ei liikoja ole. Kansikin on kiva (suunnittelija Tuomo Parikka). 

Kirjassa on kuusi kertomusta, jotka etenevät ajassa taaksepäin alkaen vuodesta 2013 ja päättyen vuoteen 1967. Päähenkilöinä ovat Kwan Chun-dok ja Lok Siu-ming, joista ensin mainittu on mukana kaikissa tarinoissa ja jälkimmäinen viidessä ensimmäisessä. 

Kaikille kuudelle rikostarinalle on yhteistä se, että asiat eivät lopulta ole ollenkaan sitä miltä ne näyttivät. Kun kaikki vaikuttaa jo selvältä, Kwan Chun-dok paljastaa jotain mikä keikauttaa asiat uusille raiteille. Joskus tarina jatkuu melko pitkäänkin ennen kuin tapaus selviää lopullisesti. Välillä poliisi toimii harmaalla alueella esimerkiksi valehdellessaan epäillylle, mutta useimmiten rikolliset ovat tehneet jonkin virheen jota kukaan muu kuin Kwan ei hoksaa. Toisinaan Lokia käy melkein sääliksi, kun Kwan ei kerro hänelle kaikkea vaan antaa hänen tehdä oletuksia ja virheellisiä päätelmiä. Samalla lukeminen on erittäin nautittavaa, kun odottaa mitä ovelia kuvioita eri tapauksista paljastuu. 

"Juttu on viimein ratkennut. Kiitos itse kullekin, että viitsitte tänään tulla paikalle. Ja kiitos mestarilleni, joka on kiistämättä leponsa ansainnut. " Komisario Lok istui yhä vuoteen ääressä. "A-Sing, voit nyt sammuttaa kameran. Omppu, pakkaa sinäkin tietokoneesi."

Du-du.

Katseet kääntyivät tietokoneen näytölle, jonka osoitin sanoi EI. 

"Mestari, mitä nyt?"

Du-du.

Epäilys kietoi huoneen huntuunsa. Tietokoneen näyttö oli taas huomion keskipisteenä. Matala merkkiääni kuulosti siltä, että potilas halusi sanoa vielä jotakin. 

"Mestari, yritätkö sanoa... että juttu ei olekaan vielä ratkennut?"

Ping.

Läsnäolijat tuijottivat ruutua hämmästyineinä.

Todella hyvä, superkiinnostava ja koukuttava kirja, jossa Hongkongin historia ja yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat esiin juonen luontevana osana. Länsimaisiin dekkareihin verrattuna rikosteknistä tutkimusta on vähän, enemmän keskitytään ajatustyöhön, ihmisten haastattelemiseen ja poliisin keskinäiseen keskusteluun. Pidän myös siitä, että eri kertomuksissa keskeisiä henkilöitä on vähän, jolloin lukijan on mahdollista muistaa kuka on kuka.  

Suomentajalle toivoisin suurempaakin ylistystä, hän on tehnyt käännöstyössä suuren ja erittäin onnistuneen urakan. Olen superiloinen tästä kirjasta, ihanaa että sain lukea sen!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle". 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjamies. 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Englanninkielinen alkuteos The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää 

Otava 2003

302 s.

Uskokaa pois, en ole koskaan aiemmin lukenut McCall Smithin kehuttua Mma Ramotswe -sarjaa! Sitäpä hauskempaa on, että nyt kun luin ensimmäisen niin vielä on monta monituista osaa jäljellä. 

Precious Ramotswe perii edesmenneeltä isältään karjaa. Hän myy sen pois ja perustaa etsivätoimiston. Botswanassa ei ole ennestään yhtään naisetsivää, mutta tomera Mma Ramotswe ei anna sen haitata. Hän uskoo kykyihinsä. Hiljaiseloa ei kestä kauaa, ennen kuin hän saa ensimmäisen juttunsa, jonkin aikaa sen jälkeen toisen ja sitten yhä useamman. Kerta toisensa jälkeen hän osoittautuu sekä nokkelaksi että ovelaksi, puhumattakaan pelottomuudesta. Hän on kuitenkin myös ymmärtäväinen, eikä ilmoita kaikkia rikkomuksia poliisille. Inhimillisyys on tärkeää, ja jos pahis ei vielä ole paatunut niin hän saa tilaisuuden parantaa tapansa. 

Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella. Tällainen oli sen omaisuus: pieni valkoinen pakettiauto, kaksi kirjoituspöytää, kaksi tuolia, puhelin ja vanha kirjoituskone. Lisäksi toimistolla oli teekannu, jossa Mma Ramotswe - Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä -  teki rooibosteetä. Ja kolme mukia - yksi hänelle, yksi sihteerille ja yksi asiakkaalle. Eihän etsivätoimisto oikeastaan muuta tarvitse. Etsivän työ perustuu älyyn ja vaistoon, ja niitä Mma Ramotswella oli yllin kyllin. Niitä tosin ei voinut luetella inventaariossa muun omaisuuden mukana.

(...)

Jos meni Kalahariin, saattoi kuulla yöllä leijonia. Sillä leijonia siellä tosiaan yhä oli, noilla avarilla mailla, ja kun pimeässä kuuli niiden korahtelevat yskähdykset ja urahtelun, niiden tiesi olevan lähellä. Hän oli ollut siellä kerran, nuorena tyttönä, kun hän oli mennyt erään ystävänsä kanssa käymään syrjäiselle karjatilalle. He olivat olleet syvällä Kalaharissa, niin kaukana että karja oli hädin tuskin tullut siellä toimeen, ja hän oli saanut tuntea, kuinka yksinäistä on olla maassa, jossa ei ole ihmisiä lainkaan. Se oli pelkistettyä Botswanaa; se oli hänen maansa syvin olemus. 

Tämä oli monella tapaa yllättävä lukukokemus. En osannut ollenkaan odottaa, että Mma Ramotswe selvittää monta lyhyttä juttua eikä yhtä pitkää. Jotkut tapaukset selviävät parin sivun aikana. Isä-Ramotswen historiaa kerrotaan lähes yhtä paljon kuin tyttären historiaa, tuntuu kuin Mman elämä käytäisiin läpi pikakelauksella. Palataankohaan siihen sarjan myöhemmissä osissa, vai keskitytäänkö niissä nykyhetkeen? Yllätyin myös siitä, kuinka hauska kirja oli. Mma Ramotswe on kuten sanottua nokkela selviytymään hankalistakin tilanteista, ja lisäksi hän tuntee mitä yllättävämpiä ihmisiä joilta saa apua aina tarvitessaan. 

Vuosi Afrikassa -haaste varmasti tulee sisältämään monia rankkoja lukukokemuksia, joten tällainen hiukan keveämpi oli kiva. Saa nähdä raaistuvatko rikokset jatkossa. Nyt oli muun muassa petoksia ja isä joka epäilee tyttären tapailevan jotakuta poikaa, toki myös yksi hurja noitatohtoritapaus. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni tulee Botswana. 

Pitkän sarjan avausosa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englanninkielinen alkuteos How to Age Disgracefully (2024)

Suomentanut Ulla Selkälä 

WSOY 2025 

383 s.

Viisikymppinen Lydia pääsee töihin Mandelin yhteisötaloon seniorikerhon ohjaajaksi. Eipä hän osaa aavistaa, kuinka värikäs ja ennalta-arvaamaton joukko kerhoon saapuu. On kleptomaani Art, jonka ura näyttelijänä viilenee uhkaavasti. On Ruby, joka neuloo jättikokoisia asioita. On Daphne, joka ei juuri ole poistunut kotoaan viiteentoista vuoteen mutta jonka katse jäädyttää isoimmatkin pahikset. On viisi aviomiestään haudannut Anna, joka hurjastelee seniorimopolla tukka milloin minkäkin värisenä. On entinen paparazzi William, joka kylläkin jää harmillisen pieneen rooliin. Lisäksi mukana ovat emännättä jäänyt koira Maggie Thatcher, teini-ikäinen Ziggy tyttärensä Kylien kanssa sekä nippu päiväkotilapsia. 

Kun kaupunki uhkaa sulkea huonokuntoisen yhteisötalon ja myydä tontin rakennuttajille, seniorikerho ryhtyy viivytys- ja pelastustoimiin. Mutta riittääkö aika, kun samaan aikaan pitäisi hoidella Lydian petollinen aviomies, Ziggyä kiristävä pahis sekä Daphnen rahojen perässä oleva rakkaushuijari? 

Daphne nauroi niin kovasti, että hänen kädessään olevasta kupista loiskahti viskiä lautaselle. Harppu nosti lautasen huulilleen ja kaatoi viskin suoraan kitusiinsa. Lydia tuijotti häntä. "Vähemmän sääntelyä ja välikäsiä", hän sanoi Lydialle silmää iskien.

"Pauline ilmeisesti ihaili Rautaroivaa", Lydia sanoi.

"Sopii kuvaan!" Art hymähti. "Mutta nimenhän voi vaihtaa, vai mitä? Miten olisi Marilyn Monroe?"

"Minä äänestän Helen Mirreniä", Anna ilmoitti. "Hän on loistava esimerkki siitä, miten vanheta arvokkaasti. Kerrassaan esikuvallinen."

"Mitä hauskaa arvokkaasti vanhenemisessa on?" Daphne sanoi. "Minä ainakin aion vanheta niin epäarvokkaasti kuin mahdollista."

"No, olet päässyt hyvin alkuun", Artilta lipsahti ennen kuin hän ehti estää itseään. 

Toisaalta pidin tästä paljon, toisaalta olin hiukan pettynyt. Seniorijoukko on mahtavan persoonallinen poppoo, mutta harmittaa että Lydia on kuvattu sellaisena perheelle uhrautuneena itsensä hiirulaiseksi alentaneena viisikymppisenä, joita kirjallisuudessa kyllä riittää. Tietenkin hän saa itsetuntonsa takaisin ja tietenkin kaikkien hahmojen ongelmat ratkeavat ja ihmiset elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, vähän rosoa olisin kaivannut tähän niin kliseiseen lopputulemaan. 

Paitsi aktiiviset seniorit myös Ziggy on hyvällä tavalla poikkeava henkilöhahmo; nuori vielä koulua käyvä yksinhuoltajaisä, joka miettii onko hänellä tulevaisuutta. Tytär on tärkeä, ja juuri hänen vuokseen olisi päästävä ensin opiskelemaan ja sitten töihin. 

Tarina on mukaansatempaava, ja usein oikein odotin että mitähän napakkaa sanailua tai odottamatonta toimintaa senioreilta seuraavaksi tulee. Tykkäsin myös siitä, kuinka luontevaa senioreiden ja päiväkotilasten yhdessä tekeminen on heti alusta lähtien, jotenkin heillä on keskinäistä luottamusta vaikka eivät toisiaan tunteneet aiemmin. 

Kaikkinensa varsin mukava lukukokemus, joka sekä naurattaa että saattaa vähän itkettääkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa on epilogi eli jälkisanat". 

Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjavinkit, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjasähkökäyrä.

 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ranskankielinen alkuteos Allah n'est pas obligé (2000)

Suomentanut Marjatta Ecaré 

Tammi 2002

202 s.

Norsunluurannikolla syntynyt, nuorena orvoksi jäänyt Birahima ajautuu lapsisotilaaksi ja taistelee Liberiassa ja lopussa myös Sierra Leonessa useankin eri johtajan joukoissa. Hän kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa suorastaan lakonisesti. Hänellä on mukanaan neljä sanakirjaa, ja melkein joka sivulla on mainintoja siitä, mitä jokin sana jonkun sanakirjan mukaan tarkoittaa. Viimeisillä sivuilla käy ilmi, että Birahima kertoo tarinaa serkulleen.

Ruumiita tulee runsaasti, niin aikuisia kuin lapsia, mutta Birahimalle se on arkea eikä siis mitenkään kummallista. Arki on ollut karua jo ennen lapsisotilaaksi tuloa, eikä väkivalta ole vierasta kenellekään. 

Kikin kylään heimosota tuli kymmeneltä aamulla. Lapset oli koulussa ja vanhemmat kotona. Kik oli koulussa ja sen vanhemmat kotona. Heti kun ensimmäiset laukaussarjat kajahti, lapset painui metsään. Kik painui metsään. Ja niin kauan kuin kylästä kuului meteliä, lapset pysyi metsässä. Kik pysyi metsässä. Vasta seuraavana aamuna, kun meteliä ei enää kuulunu, lapset uskalsi palata kotitiloille. Kik palasi kotitilalle ja löysi isän, jonka kurkku oli leikattu auki, veljen, jonka kurkku oli leikattu auki, äidin ja sisaren, jotka oli raiskattu ja joiden pää oli murskana. Kaikki sen läheiset ja kaukaiset sukulaiset oli kuollu. Ja jos jollakulla ei ole enää ketään koko maailmassa, ei äitiä, ei isää, ei veljeä eikä sisarta, ja jos se on pikkuinen, soma pikkukundi viheliäisessä ja julmassa maassa, missä kaikilta leikataan kurkku auki, mitä se silloin tekee? 

Se rupeaa tietysti lapsisotilaaksi, eli yhtä kuin small-soldier, child-soldier, jotta se saisi syödäkseen ja voisi vuorostaan leikata kurkkuja auki, sillä muuta ei ole enää tehtävissä. Pikkuhiljaa (pikkuhiljaa tarkottaa että siirtyy asteittain ajatuksesta tai teosta toiseen) Kikistä tuli sotilaslapsi. Sotilaslapsi oli kekseliäs. Kekseliäs small-soldier valitsi oikotien. Koska se valitsi oikotien, se astui miinaan. Me kannettiin sitä häthätää kyhätyillä paareilla. Me nostettiin se seinää vasten istumaan kun se oli kuolemaisillaan. Me jätettiin se. Me jätettiin se yhtenä iltapäivänä, kun se oli kuolemaisillaan, yhteen kirottuun kylään kyläläisten armoille, sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä. 

Onneksi kirjassa on vain parisataa sivua, sillä se on melkoisen rankkaa luettavaa. Lukiessa mietin, että kirja on 20 vuotta vanha mutta lieneekö mikään muuttunut? Jos Liberiassa onkin, niin ei koko maailmassa, sillä lapsisotilaita on yhä. Paljon. Kourouma tuo Birahiman kautta esille sen, että kovin monella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Sotilaana saattaa kuolla, mutta jos jää ihan yksin niin kuolee varmasti. 

Tarinaa kertoessaan Birahima on yhä hyvin nuori, kymmenen tai kaksitoista, ei hän tiedä itsekään. Hän sanoo, että on "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta ja puhun kuin rääväsuu", ja tällainen kerrontatapa keventää rankkojen asioiden kuvausta. Lapsen tapa kuvata poliittisia ja kulttuurisia tapahtumia on yksinkertaistava, tehden ne helposti ymmärrettäviksi sellaiselle lukijalle joka ei paikallisia oloja ja historiaa tunne. Toisaalta kirjan viimeinen neljännes, Sierra Leonen osuus, muuttuu nopeasti muuta romaania tylsemmäksi ja epäuskottavammaksi, kun Birahima listaa vuosilukuja ja päivämääriä ja vaihtuvia vallanpitäjiä ajatuksineen. Harmillisesti tällainen "historiakirjaosuus" latistaa muuten tehokkaasti ravistelevaa tarinaa. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Liberian. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa".

Ei Allahin tartte on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tarukirja, Prosperon kirjahylly, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjakimara. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025

481 s. 

Aloin lukea kirjaa jännityksellä, sillä olin kuullut että se sisältää paljon sotakuvausta ja että väkivaltaa on kuvattu raa'asti ja realistisesti. En kuitenkaan kokenut tarinaa niin hirveänä kuin mitä etukäteen pelkäsin. 

Tarinan alussa eletään korona-aikaa. Päähenkilö Kostja asuu Helsingissä ja työskentelee sairaalassa vahtimestarina. Hän on saanut käsikirjoituksen valmiiksi ja toivoo jonkun neljästä suurimmasta venäläisestä kustantamosta julkaisevan sen. Vastaukset, kun niitä alkaa saapua, ovat kuitenkin kielteisiä.

Kostja menee Venäjälle käydäkseen armeijan. Läheiset eivät ymmärrä miksi; hän on kaksoiskansalainen ja ollut jo Suomessa armeijassa. Varusmiesaikana hän ei pääse lomalle, joten hän suostuu sopimussotilaaksi eli kahdeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Kostja ei ole uskonut sodan mahdollisuuteen, mutta eipä aikaakaan kun hänellekin tulee käsky rintamalle. 

Liikennevalo palaa punaisena. Yötaivaalla välkkyy, tykkituli jylisee. Ensin miehet koettavat löytää kytkintä, josta puomi saataisiin ylös, sitten sitä koetetaan kammeta lihasvoimin. Joku satuttaa itsensä, kuulen kirosanat. Raja-asemalla palavat valot, lattialla lojuu papereita. Helikopteri lentää matalalta ylitsemme. Etummainen vaunu ajaa puomista läpi. Vedän pään alas ja luukun kiinni.

Periskoopissa näkyy vain ajoittainen välähdys yötaivaalla. Valonvahvistin ei toimi.

Seisomme koko letka tiellä peltojen keskellä. Päivä valkenee, me vain kuuntelemme sotaa. Nousemme jaloittelemaan. Taistelupanssarivaunusta tulee mies, joka sanoo että ei ole ikinä edes laukaissut vaununsa pääasetta. Sama homma, minä sanon. Muumio pistäytyy sanomaan että siviilirakennuksia ei sitten saa turhaan tuhota. Kysymme vettä, mutta Muumiolla ei ole antaa. 

Tykkäsin, tämä on todella hyvä! Hohkolla on sotilastausta ja se näkyy uskottavana tarinankerrontana. Pidän siitä, millaisia ristiriitoja kirjassa on. Kostja ja puolisonsa Tanja käyvät ennen sotaa Ukrainassa sukulaisten luona, ja heillä on Suomessa niin ukrainalaisia kuin venäläisiä ystäviä. Sodan aikana Kostja on välillä täysin turtunut ja ryöstelee taloja tai ampuu koiria huoletta, toisinaan hänen moraalinsa herää ja hän estää toisia käyttämästä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Aikamoinen kuilu on myös siinä, kuinka luja usko Kostjalla ja armeijalla on sodan oikeutukseen ja siinä menestymiseen, kun kuitenkin laitteisto on vanhaa ja rikkinäistä ja miehet osaamattomia. 

Pidän kerrontaratkaisusta, jossa tarina etenee päiväkirjamaisina lukuina, joista osa on monta sivua pitkiä ja osa puoli sivua. Yhdessä luvussa ollaan yhdessä tilanteessa tai hetkessä, seuraavassa jo jossain toisessa. Sotakohtausten välissä saattaa olla kirjallisuusaiheinen keskustelu tai soitto kotiin. Esimerkiksi 117-sivuinen ensimmäinen kirja sisältää 95 lukua. Lukujen ja kirjojen välit antavat lukijalle pienen tilan hengähtää. 

Mielestäni realistisuus on tässä erityisen tärkeä asia. Uutisotsikoissa alkaa olla yhä enemmän droonihyökkäyksiä, joten monelta saattaa unohtua että eivät ne panssarivaunut ja konekiväärit ole mihinkään kadonneet. Ja se on ihan sama osuuko käsikranaatti vai droonin pudottama ammus, ihmisliha ei mahda kummallekaan mitään. 

Helmet-lukuhaasteissa tämä menee vuoden 2026 haasteessa kohtaan 44, "kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi" ja vuoden 2025 haasteessa kohtaan 42, "kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja". Esikoispalkintoehdokkuus tuli viime vuonna ja ihan ansaitusti. Kostja puolestaan tekee huonoja valintoja sillä, ettei läheisten kehotuksesta huolimatta järjestä itselleen vapautusta Venäjän armeijasta, vaikka hän on myös Suomen kansalainen. Hän myös vaihtaa lyhyemmän varusmiespalvelukseen pidempään sopimussotilaan tehtävään, minkä seurauksena joutuu rintamalle. Mielestäni huono valinta on myös se, ettei hän luota Tanjaan vaan vahtii tätä mustasukkaisesti. 

Volodjan pojat on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Mummo matkabloggaa, Kirjoja hyllystäni ja Savannilla. 

Lukuhaasteet vuodelle 2026: Vuosi Afrikassa ja Helmet-lukuhaaste

 

Olin marraskuussa 2023 lomamatkalla Sansibarin saarella. Silloin ymmärsin, kuinka vähän tiedän Afrikasta. Tein vuodelle 2024 Vuosi Afrikassa -haasteen, mutta en ehtinyt lukea kuin pari kirjaa. Jotenkin en tajunnut, että Arvid Lydecken - ja Topelius-palkintojen raatilaisuus toi vuoden aikana kotiin parisataa kotimaista lanu-kirjaa luettavaksi, mikä tehokkaasti rajoitti muuta lukemista. Aloitankin siis haasteen uudelleen ja toivon, että tänä vuonna saan luettua useita kirjoja. Toivon myös, että löytäisin jonkin verran muutakin kuin sotaa, rotusortoa, ylisukupolvisia traumoja jne. Tänä maailman aikana kaipaan lukemistooni edes pienessä määrin iloa, yhteisöllisyyttä ja onnistumisia. 

Helmet-lukuhaasteeseen osallistun jo aika monetta kertaa. Myös tämän kanssa on ollut parina viime vuotena hankaluuksia raatilaisuuden takia. En ole saanut hiiskua lanu-kirjoista mitään ennen kuin finalistit on julkaistu marraskuun lopussa, enkä mitenkään ole saanut täytettyä lanu-kirjoilla puolta haastekohdista. Vuoden 2024 haastetta täytin vuoden 2025 alussa, mutta kolme kohtaa jäi tyhjäksi. Nyt on vuoden 2025 haasteessa vielä 10 kohtaa tyhjänä. Muutamaan on kyllä kirja valittuna tai luettuna, mutta voi olla että kaikkiin en saa osumaa. Tavoite onkin saada tämän vuoden haaste valmiiksi ja mielellään hyvissä ajoin, ettei joulukuulle jää postaussumaa. 

Lisäksi on mahdollista, että osallistun muihin lukuhaasteisiin, joita bongaan somesta. Pari kertaa olen ollut mukana Kirjakimaran järjestämässä Kirjoja ulapalta -haasteessa, tällaiselle meri-ihmiselle se on tosi kiva :) Uskon ehtiväni tänä vuonna mukaan. Raatilaisuuden jälkeen on melkeinpä riehakas tunne, että nyt saan taas lukea mitä haluan :D Aikuisten romaaneja ja käännettyä nuortenkirjallisuutta on tullut luettua tavallista vähemmän viimeiset kolme vuotta, mutta nyt niille on taas enemmän aikaa. 

Suunnittelin osallistuvani ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kertaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Yksi postaamaton kotimainen klassikko on viime vuodelta luettuna, joten voin käyttää sitä mikäli en ehdi lukea Helmet-lukuhaasteeseen sopivaa brittiklassikkoa. 

Leppoisaa uutta lukuvuotta! Eihän tehdä lukuhaasteista tai muusta pakonomaista suorittamista, eihän? :)