Imre Kertész: Kohtalottomuus

Imre Kertész: Kohtalottomuus
Unkarinkielinen alkuperäisteos Sorstalanság (1975)
Suomentanut Outi Hassi
Otava 2003
240 s.

Sheferijm haastoi vuoden alussa bloggaajat Idän pikajunaan, itse aloitin haasteen vähän sattumalta keskellä vuotta ja tietenkin kuljen "väärään" suuntaan eli Istanbulista Pariisiin. Kiire tulee jos aion ehtiä perille, Kohtalottomuuden myötä olen vasta puolimatkassa eli Budapestissä.

Ei ollut turhan helppoa löytää Budapestiin sijoittuvaa kirjaa. Niitä on, mutta halusin ottaa kirjan jota en ole ennen lukenut. Moni kirja on vanha, eikä kirjastoissa ole montaa kappaletta. En halunnut tehdä sattumanvaraisia varauksia vaan valitsin pari kiinnostavan oloista joista lainasin sen kumpi ensinnä tuli vastaan.

Olen lukenut paljon kirjoja, sekä kaunoa että tietoa, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Sitä aikaa kuvaa myös Kohtalottomuus. Monista muista se eroaa siinä, että näkökulma on teini-ikäisen pojan. 14-vuotiaan Györgyn isä komennetaan työleirille, ja pian sen jälkeen poikakin saa komennuksen töihin, ei leirille vaan öljynjalostamoon. Työpaikka tuntuu lottovoitolta: työ on kevyttä ja ennen kaikkea sieltä saa virallisen henkilöllisyystodistuksen jonka ansiosta liikkuminen Budapestissa on helpompaa. 

Onnea ei kestä kauaa. Eräänä aamuna György pysäytetään työmatkalla ja viedään niin sanotulle tullikamarille. Sieltä matka jatkuu pian keskitysleirille. Pitkään György uskoo, että edessä on valoisampi tulevaisuus. Vaikka sota on jo loppupuolella, eivät nuoret pojat tiedä sen raakuudesta juuri mitään eivätkä osaa pelätä. 

Seuraavana päivänä minulle sattui hieman outo tapaus. Aamulla nousin varhain ja lähdin töihin niin kuin tavallisesti. Oli luvassa kuuma päivä ja bussi oli täynnä matkustajia. Olimme jo ohittaneet laitakaupungin talot ja ylittäneet myös Csepelin saarelle vievän lyhyen, yksinkertaisen sillan, jonka jälkeen tie kulkee jonkin aikaa avoimen peltomaiseman halki, vasemmalle jää matala, lentohallia muistuttava rakennus, oikealle kasvihuoneita, ja siinä kohden kävi niin, että bussi jarrutti äkisti, minkä jälkeen kuulin ulkoa pätkiä komentavan sävyisestä puheesta, jota lipunmyyjä ja muut matkustajat toistivat minun suuntaani: jos autossa on juutalaisia, heidän on poistuttava. No niin, ajattelin, he haluavat varmaan tutkia paperini, tarkistaa rajanylitysluvan.

(...)

Tosiaan, sen olisin itsekin tahtonut tietää, tiilitehtaallahan meille ei ollut sitä kerrottu. Oli ainoastaan sanottu, että se joka haluaa voi ilmoittautua töihin, vieläpä Saksaan. Minusta, samoin kuin toisista pojista ja monista muistakin tehtaalla olleista, ajatus tuntui heti houkuttelevalta. "Juutalaisneuvostoksi" kutsutun toimikunnan käsivarsinauhoistaan helposti tunnistettavat jäsenet sanoivat, että niin tai näin, ennemmin tai myöhemmin kaikki joutuisivat kuitenkin siirretyksi tiilitehtaalta Saksaan, halusivatpa sitä tai eivät, ja ensimmäiset vapaaehtoiset saisivat parhaat paikat sekä tilaisuuden matkustaa kuudenkymmenen ryhmissä junanvaunua kohti, kun myöhemmin täytyisi yhteen vaunuun kaluston riittämättömyydestä johtuen mahduttaa ainakin kahdeksankymmentä, niin kuin he selittivät kaikille; silloin ymmärsin itsekin, että ajatteluun ei tarjoutunut turhan paljon aikaa. 

Keskitysleirielämä on Györgyn tarinassa erilaista. Hän ehtii olla Auschwitzissa vain kolme päivää ennen kuin hänet siirretään Buchenwaldiin. Siellä hän joutuu tulehtuneiden haavojen takia sairaalaan, ja viettääkin oikeastaan koko leiriaikansa sairaalavuoteessa. Mutta sielläkään ei ole helppoa. Nälkä vaivaa, vaikka ruokaa saa enemmän kuin jos on työssä. Jos ystävystyy jonkun sairaalatyöntekijän kanssa, saattaa saada toisinaan enemmän leipää tai muuta ekstraa. Mutta pääosin sairaalaväki on töykeää, samoin kuin muut potilaat. Kielivaikeudet haittaavat tutustumista, ja kuolema katkaisee orastavat ystävyyssuhteet.

Kirjan asiasanat ja sittemmin takakansiteksti vaikuttivat kiinnostavilta. Olin kuitenkin lukemisen jälkeen pettynyt; mielestäni kirja on varsin tylsä. György toteaa itsekin jossain kohtaa, että hämmästyttävää kyllä keskitysleirissä voi olla tylsää. 

En osaa sanoa mitään erityistä vikaa, jotain mistä en olisi pitänyt ollenkaan. Alku oli kiinnostava, mutta jotenkin tarina lopahti. Teinipojan naiivius hämmästytti, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua epäuskottavalta. György on keskitysleirissä vajaan vuoden, ja vapautuu kun sotilaat pakenevat liittoutuneiden saapuessa leiriin. Silti, ihan kuin hän ei olisi tiennyt vainoista juuri mitään etukäteen, vaikka ne olivat jatkuneet vuosikymmenen ennen kuin hänet otettiin kiinni.

Ehkä petyin siihen, että Györgyn leirikokemukset sijoittuvat niin paljon sairaaloihin. Siellä ei tapahdu paljoa, joten tarina tuntuu vähän jaarittelulta. Muita unkarilaisia ei juuri ole, joten Györgylla ei ole puhekumppaneita vaan hän havainnoi ja ajattelee asioita. Mutta liika on liikaa: en jaksa lukea kerta toisensa jälkeen taas uudesta likaisesta sängystä, ötököistä, leipäpalan koosta, haavojen sitomisesta, kaiuttimien kuulutuksista. 

Pahoin pelkään, että olisin jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut osa lukuhaastetta. Tästä matka jatkuu kohti Wieniä, heti huomenna alkaa sinne sijoittuvan kirjan etsintä. 

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Bazar 2015
317 s.

Olen aiemmin kirjoittanut Cristian Rönnbackan kirjoista Rakennus 31 ja Julma. Tykkäsin molemmista, etenkin siitä että toisin kuin monet muut sarjat nämä eivät ole keskenään identtisiä. Juonikuviot ovat joka kerta hyvinkin erilaiset, eikä lukija osaa aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää.

Antti Hautalehto - sarja on kotimaisen rikoskirjallisuuden taidonnäyte. Sen neljäs osa Kylmä syli on tasaisen vahva alusta loppuun. 

Talvisessa Porvoossa katoaa mies, joka löytyy myöhemmin hukkuneena. Pian hyisestä joesta löytyy toinen mies, nippa nappa elossa. Miksi miehet ovat pudonneet tai hypänneet jokeen, miehet joilla on takana hauska ilta ja edessä iloinen tulevaisuus? Antti Hautalehto haluaa tutkia tapaukset tarkasti ja alkaa pian epäillä niiden liittyvän toisiinsa. Rikos vahvistuu, kun jälkimmäiselle jokeen joutumiselle löytyy silminnäkijä. Pian tapaus muuttuu yhä laajemmaksi ja hankalammaksi. Jälkiä ei ole, silminnäkijä katoaa, valvontakameroista ei ole apua... Millaista aavetta poliisit jahtaavat?

Antti avasi vainajan päällä olevan talvitakin ja koetti povitaskua. Sieltä löytyi lompakko. Ensimmäisessä muovitaskussa oli hymyilevä kuva naisesta, jonka Antti tunnisti. Lesken kuva, hän ajatteli ja kaivoi esiin ajokortin. Onneksi ne nykyään olivat muovia. Vanhan ajan punainen pahviajokortti ei ollut oikein pitänyt nesteistä eikä eritteistä, vaan oli mennyt usein muusiksi vaikka olisi ollut haperossa muovitaskussa. Kortista Antti luki nimen joka arvatenkin täsmäsi. No niin. Sitten oli edessä se kaikkein vittumaisin rasti. Suruviesti ja tunnistaminen. Vai oliko nyt kyseessä ehdollinen suruviesti: näyttää siltä että ukkosi on kuollut, mutta tietenkin on vielä olemassa pieni virhemarginaali, tosin en hirveästi uskoisi sen varaan... Nyt vaan tarttis käydä kurkkaamassa onko se tuolla oikeuslääketieteellisen jääkaapissa. Voi paska... Tietenkin piti olla tyytyväinen siitä että kadonnut oli löytynyt ja omaiset saisivat asian päätökseen. 

Antti ei nähnyt, kuinka muiden ohi ajavien autojen seassa hiljalleen etenevän valkoisen pakettiauton kuljettaja katsoi heidän suuntaansa.

Mies oli lähtenyt ajelemaan joenrantaa nähtyään pelastuslaitoksen auton perässä trailerilla veneen. Hän oli jättänyt auton kauemmaksi ja kävellyt metsän kautta katsomaan jokeen laskettua venettä. Hän huomasi epäilleensä oikein. Paikalla oli selvästi poliisin ruumiskoira ja sen ohjaajan seurassa kiharapäinen noin nelikymppinen mies, joka varmasti oli poliisi. Mies katsoi kun sukeltajat nostivat mytyn pintaan. Mytyllä oli samanlainen sininen takki yllään kuin nuorella pikkujouluista palanneella sällillä, sillä jonka hän oli vienyt uimaan. Mies palasi autolleen mutta ei voinut malttaa kiusausta ajaa paloautojen ohi ja katsoa tilannetta lähempää.

Kirjan huumori upposi minuun täysillä. Onhan se välillä aika rankkaa ja raadollista, mutta niin se tapaa olla raskaissa ammateissa. Omalta lähihoitajan uraltani muistan ruokatuntijutut, olivat ne aika hirveitä (ja toisinaan hyvin eritepitoisia) mutta auttoivat jaksamaan. 

Tässä postausta kirjoittaessani aloin miettiä, että minulla ei ole mitään mielikuvaa Antti Hautalehdon ulkonäöstä. Sitaattia kirjoittaessani mietin, että jaa, onkohan se Antti kenet rannalla nähdään, onko hänellä kiharat hiukset? En tiedä eikö häntä ole kuvailtu kovin tarkkaan vai olenko vaan aina kiirehtinyt lukemaan eteenpäin. Sinänsä sillä ei ole mitään väliä, olipahan hassua havaita että näin on.

Kylmä syli alkaa hyvin pahaenteiseen sävyyn, mikä pakottaa lukemaan eteenpäin ja sitten sitä ollaankin jo koukussa. Rikokset näyttävät yksinkertaisilta mutta taustalta paljastuu yllätyksiä. Tapahtumien tempo on melko verkkainen mutta jännite säilyy eikä tarinassa ole tylsiä kohtia. Kyseessä on siis oivallinen jännäri.

Kirja on luettu myös blogeissa Luin viimeksi, Kirjan vuoksi ja Lukeva tutkija. 

Liza Marklund: Rautaveri

Liza Marklund: Rautaveri
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Järnblod (2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
333 s.

Tunnustan suhtautuvani ristiriitaisin tuntein Liza Marklundin dekkareihin, tunnustan samalla että en ole lukenut häneltä muuta kuin dekkareita. Uutispommi oli ensimmäinen kosketus Annika Bengtzoniin, tykkäsin kirjasta aivan älyttömän paljon. Sen jälkeen olen lukenut kaikki sarjan osat, mutta etenkin viimeisimmissä olen jopa miettinyt jättäväni lukemisen kesken. On tuntunut siltä, että rikostarina on jäänyt taustalle kun on vatvottu Annikan yksityiselämää monelta kantilta. 

Nyt on sitten ilmestynyt sarjan viimeinen osa, Rautaveri, joka tietenkin piti lukea. En odottanut kirjalta suuria, joten yllätyin iloisesti. Mielestäni se on yksi koko sarjan parhaista. 

Annikan elämä on aivan yhtä stressaavaa kuin ennenkin. Toimittajan työ, uusioperhe lapsineen, huono suhde äitiin, kadonnut sisar, Kvällspressenin paperiversion lopettaminen... Huh! Kaiken härdellin keskellä Annika keskittyy murhaoikeudenkäyntiin. Syyttäjä ja poliisi ovat varmoja siitä, että syytetty on syyllinen. Todisteketju on kuitenkin hivenen epävarma, mikä riittää puolustusasianajajalle. Yhdessä poliisi Nina Hoffmanin kanssa Annika paneutuu tapauksen taustoihin ja samalla yrittää etsiä siskoaan. Tietenkin hän joutuu jälleen kerran hengenvaaraan jahdatessaan totuutta.

Annika sipaisi tukan pois otsaltaan, elämä oli joskus niin absurdia. Se, että hän oli juuri tässä juuri nyt, oli osaksi hänen omaa syytään tai ansiotaan, riippui siitä miten asiaa katsoi. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Kvällspressenin Washingtonin-kirjeenvaihtajana, ja edellissyksynä, heti pääkallonpaikalle palattuaan, hän oli koonnut listan naisista, jotka oli edellisen puolen vuoden aikana murhattu Tukholmassa tai sen lähiöissä. Naisia oli viisi, kaikki murhat olivat tapahtuneet uhrin kodin tai työpaikan välittömässä läheisyydessä, ja kaikissa oli käytetty aseena jonkinlaista veistä. Kaikissa tapauksissa tekijäksi oli epäilty naisen silloista tai entistä kumppania, minkä seurauksena surmia oli ympäröinyt lähestulkoon hiiskumaton mediahiljaisuus (tiedotusvälineissä vaimojen murhia ei laskettu kunnollisiksi murhiksi vaan vain likaisiksi perhetragedioiksi ja siksi ne päätyivät samaan uutispimentoon kuin huumesurmat tai Afrikan kansanmurhat). Patrik oli tietenkin väittänyt, ettei listalla ollut mitään uutisarvoa, kunnes Annika oli höläyttänyt sanat, joita oli katunut monta kertaa jälkeenpäin: "Mutta ajattele, jos täällä riehuu sarjamurhaaja eikä kukaan ole älynnyt epäillä sitä."

Ja nyt, viisi murhatuomiota myöhemmin, hän seisoi tässä ja mietti, kenet oikeastaan tapaisi: säälittävän vaimonhakkaajan, häikäilemättömän sarjamurhaajan vai oikeusmurhan uhrin?

Vaikka lukiessa tiesi sarjan päättyvän tähän, ei silti tuntunut siltä että olisi jätetty jäähyväisiä. Hyvä niin. Asioita jää auki ja toisia solmitaan yhteen, ihan kuin missä tahansa yksittäisessä kirjassa tai minkä tahansa sarjan osassa. 

Tykkäsin tarinasta, mielestäni juoni on vetävämpi kuin muutamassa edellisessä osassa. Vaikka lukija saa tietää asioita ennen Annikaa, jännite ja jännitys säilyvät loppuun asti. Pidin Ninan hahmosta, mutta olisin halunnut Annikan toimittajakollegoita enemmän mukaan, etenkin Beritiä kenen kanssa hän on viettänyt aikaa pitkin sarjaa. Nyt jäi olo, että toimituksesta mukana ovat vain Annika ja Anders. Sen sijaan Thomas alkaa olla liiankin kamala. En käsitä ollenkaan, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Harmillista, koska sarjan alussa pidin hänestä ja olisin kovasti toivonut hänen ja Annikan avioliiton olevan onnellinen. 

Mielestäni Marklund on tehnyt oikean ratkaisun laittaessaan Annikan tarinalle pisteen. On hyvä lopettaa tyylikkäästi, siinä vaiheessa kun viimeisimmässä kirjassa on vielä uutta annettavaa eivätkä kirjat ole vanhan toistoa tai aina saman kaavan uudelleen pyörittämistä.

Liebster Award ja uusi blogi

 

Sain Liebster Award - tunnustuksen peräti kahdelta taholta! Lämmin kiitos Nina Kasoittain kirjoja - blogista ja Satu Kirjat kertovat - blogista :) 

Tunnustushaasteen säännöt ovat:

 

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi. 

2. Laita palkinto esille blogiisi. 

3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.

4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat tunnustuksen ja joilla on alle 200 lukijaa.

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille tunnustuksesta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Nina ja Satu ovat keksineet kysymyksiä, joista moneen joutui todella miettimään vastausta. Koska tunnustuksen antajia on kaksi, saatte nyt tutustua meikäläiseen 22 kysymyksen verran :)

Ninan 11 kysymystä ovat:

1. Montako kirjaa sinulla on tällä hetkellä kesken? Mitä ne ovat?

- Kesken on kolme kirjaa, ei ollenkaan tavaton määrä. Ne ovat Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi, Vesa Sirénin Aina poltti sikaria: Jean Sibelius aikalaisten silmin sekä Imre Kertészin Kohtalottomuus.

2. Mikä on mieluisin lukupaikkasi?

- Jouduin viime muutossa hävittämään ihanan mutta niin kulahtaneen laiskanlinna-nojatuolini. Tilalle ostin vuodesohvan, ja sen nurkasta on tullut vakipaikka. 

3. Minkä kirjan hankit viimeksi?

- Kirjamessut tulivat tähän väliin, sieltä ostin Leena Landerin Liekin lapset, Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka ja Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Ennen messuja tein loistohankinnan, kirjaston poistomyynnistä löytyi Katja Kaukosen Kohina. 

4. Oletko kokeillut e-kirjan lukemista? Jos olet, mitä pidit?

- Olen lukenut muutaman e-kirjan mutta se ei ainakaan vielä ole minun juttuni. Ehkä olisi, jos käytössä olisi lukulaite. Suuren osan työajasta olen silmät kiinni näytössä niin en jaksa enää kotona lukea siitä. Sitä paitsi paperikirja on esineenä kaunis. 

5. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

- Huomasin äsken ihan sattumalta, että blogini täytti elokuun lopussa neljä vuotta. Ja kas kummaa, neljä vuotta sitten elokuun alussa päättyi kolmen kuukauden mittainen harjoittelu kirjastossa ja vaihtui sijaisuuteen. Ehkä siinä oli kipinä bloggaamiseen? Tuntui luontevalta olla kirjastontäti joka pitää kirjablogia. Tunne vahvistui kun osallistuin some-koulutukseen, jossa yhtenä aiheena oli blogikirjoittaminen. Siellä tein ensimmäisen tekstin, jota en uskaltanut heti julkaista, vaan sitä piti kotona muokata vielä monta kertaa... 

6. Jos voisit hypätä mukaan jonkun kirjan tarinaan, minkä valitsisit? Miksi?

- Tämä oli ehkä vaikein kysymys. Valitsin Kate Mortonin Kaukaiset hetket, koska se on viimeisin kirja joka todella säväytti. Milderhurstin linna on kiehtova ympäristö, haluaisin päästä samoilemaan villiintyneeseen puutarhaan ja kymmeniin liki unohtuneisiin huoneisiin. 

7. Mitkä kolme kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

- Ne kolme jotka nousevat aina heti mieleen kun kysytään lempikirjoja, eli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia ja Anna Gavaldan Kimpassa. Ne kaikki olen lukenut monta kertaa enkä kyllästy niihin ikinä. Muuttaessa ja kirjoja uudessa kodissa järjestellessä tosin tuli monta kertaa mieleen ajatus "tästä kirjasta en halua ikinä luopua".

8. Keneen fiktiiviseen hahmoon haluaisit tutustua oikeassa elämässä?

- Monte-Criston kreivin Edmond Dantèsiin. Johtunee osittain siitä, kuinka loistava Gérard Depardieu on kirjasta tehdyssä tv-sarjassa :)

9. Millaisia kirjoja luet mieluiten? 

- Helpompi ehkä sanoa, että en juurikaan lue kauhua, sotaromaaneja ja chick litiä. Melkeinpä kaikki muu kaunokirjallisuus menee ja tietokirjallisuudestakin monet aiheet.

10. Onko sinulla aikaa lukea niin paljon kuin haluat?

- On, ehkä yllättävää kyllä. Toki omassa hyllyssä on monta lukematonta, ja kirjastosta koko ajan yli 40 lainaa, mutta enemmänkin kyse on siitä että etenkin kirjaston kirjoissa kaikki kiinnostava pitää napata heti mukaan sen sijaan että ottaisi kirjojen nimet ylös ja lainaisi niitä kolme kerrallaan.

11. Mikä on mielestäsi ulkonäöltään kaunein kirja? 

- Niitä on monta, omasta hyllystä löysin jo monta kaunista, esimerkiksi Rebecca Stottin Veden muisti, Laura Lindstedtin Sakset, Kate Jacobsin Pieni lankakauppa, Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus, Carlos Ruiz Zafónin Marina...

Satu kysyi seuraavaa:

1. Minkä kirjan muistat parhaiten lapsuudestasi?

- Ronja Ryövärintytär, luin sen monta kertaa. Kaarina Helakisan Lumottu ruusu oli kuvakirja jota luin alakouluikäisenäkin, senkin monta kertaa. Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa oli kummallinen kirja, siihen ihastuin vasta aikuisena.

2. Mikä on mielestäsi paras lukemasi dekkari ja miksi?

- Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus, koska sen juonikuvio on kertakaikkisen nerokas. 

3. Kuka on suosikkikirjailijasi?

- Tykkään monista, vaikka harmikseni lähes kaikilla on tuotannossaan kirja tai pari joista en erityisemmin pidä. Carlos Ruiz Zafón (jo kolmatta kertaa postauksessa!) on yksi niistä joiden kaikista kirjoista pidän suunnattomasti. Muita ovat Anna Gavalda, Claire Castillon, Virpi Hämeen-Anttila ja Joel Haahtela. Ihan varmasti unohdin jonkun rakkaimmista. 

4. Minkä elämäkerran luit viimeksi?

- Hanns & Rudolf, joka kertoo saksanjuutalaisesta Hanns Alexanderista ja samalla myös natsiupseeri Rudolf Hössistä.  

5. Milloin luet mieluiten?

- Aina :) Paras aika on viikonloppuna päivällä, lenkin jälkeen, kun saa olla eikä tarvitse lähteä mihinkään tai mennä nukkumaan lähiaikoina.

6. Mikä on erikoisin paikka, missä olet lukenut kirjaa?

- Sauna, vaikka se ei lukutoukille olekaan erityisen erikoinen.

7. Mikä kirja on jäänyt mieleesi erityisestä syystä, miksi?

- En haluaisi nostaa esiin negatiivisia lukukokemuksia, mutta yksi pahimmista on ollut Marina Catanin kirja Pariisi, kevään ja elämän tuoksu: Albert Edelfeltin elämäkerta. Kirjan kieli on paikka paikoin käsittämätöntä, suorastaan hupaisaa. En pystynyt keskittymään sisältöön lainkaan kun jämähdin lähes joka lauseessa ihmettelemään epäloogisuutta tai lyönti- ja sanastovirheitä. Olen ilkeä, mutta en voi olla laittamatta tähän muutamaa esimerkkilausetta:

Edelfelt oli kerran aiemmin maalauksessaan tutkinut imettäjän.

 

Edelfeltin muotokuvasarjaa oopperalaulajasta Aino Acktésta (1876-1944) voidaan pitää la parisienne tulkintana (katso teosesittely). Maailmannäyttelyn yhteydessä hän oli Edelfeltin rinnan primus moottori musiikkialalla.

 

Aikeena oli maalata historiamaalaus kuningatar Blankast, mutta näyttää siltä että taiteilijan omat tunteet olivat voimakkaassa myrkyssä.

 

Edelfeltiä on usein luonnehdittu leijonaksi, mutta hän kuoli myös leijonan horoskooppi-merkissä.

 

8. Millaisen kirjan haluaisit itse kirjoittaa?

- Kauniin ajattoman tarinan, sanamääräänsä paljon suuremman.

 

9. Ketä kirjan henkilöä mielestäsi muistutat?

- Tähän on pakko todeta että en osaa sanoa. Te ketkä olette minut tavanneet, onko ehdotuksia? Voisin ehkä olla Ellu tai Anne, tiedättehön tv-sarjan jonka pohjalta on julkaistu sarjakuvakirja? :)

 

10. Mistä hankit mieluiten kirjasi?

- Suurin osa lukemistosta tulee kirjastosta. Omaan hyllyyn hankin pääasiassa kirja-aiheisista tapahtumista ja alennusmyynneistä. Kirjadton poistomyynneistäkin on löytynyt aika monta kivaa hyllyntäytettä. 

 

11. Minkä kirjan pariin palaat mielelläsi yhä uudestaan?

- Tähän voisin taas sanoa ne kolme lempikirjaani. Anna Gavaldan Kimpassa jäi tauolle hetkeksi siitä syystä että tein siitä gradun ja tympäännyin totaalisesti. Parin vuoden graduahdistuksen jälkeen se palasi suosikiksi. 

 

Huh, siinä oli aikamoinen urakka vastattavaksi! Itse haastan viisi blogia, joista en ole varma mikä niiden lukijamäärä on, jostain syystä Blogger ei näytä yhdenkään seuraamani blogin lukijamäärää. Mutta annan Liebster Awardin blogeille:

 

Eksynyt kirjojen maailmaan

Sinisen linnan kirjasto

Kasoittain kauniita sanoja

Hannan kirjokansi

Lukupino

Kysymysten keksiminen oli mietintämyssyä vaativaa mutta näitä asioita haluan tietää:

1. Jätätkö koskaan kirjaa kesken?

2. Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja mitä lainasit?

3. Kuunteletko äänikirjoja?

4. Mitä kirjaa et koskaan anna/myy pois?

5. Luetko kirjan siksi, että sen kirjoittaja on julkkis?

6. Luetko tietokirjoja?

7. Mikä on ollut omituisin tapahtumapaikka lukemissasi kirjoissa?

8. Oletko lukenut yhtään Kalle Päätalon kirjoittamaa kirjaa?

9. Mistä kirjasta tehdyn näytelmän haluaisit nähdä?

10. Luetko kun matkustat julkisilla kulkuneuvoille? Jos et käytä julkisia, luetko kun istut autossa repsikan paikalla?

11. Kuka kirjailija haluaisit olla ja miksi?

Siitä sitten vastauksia miettimään :) 

Tässä samalla "mainostan", perustin juoksuharrastukseeni liittyen uuden blogin nimeltä Sinne minne lenkkarit vie. Huomasin, että tässä juoksu jäi vain yksittäisiksi tapahtumiksi ja aiheeseen liittyviksi kirjoiksi eikä kokonaisuudesta saa mitään kuvaa. Siksi uusi blogi, jossa kuvaan hidasta matkaa kohti juoksijaksi kehittymistä.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Englanninkielinen alkuperäisteos The Killing Lessons
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2015
446 s.

Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä on yksi parhaista jännityskirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Se on raaka mutta verisiä yksityiskohtia ei ole liikaa. Pahempaa tai parempaa on psykologinen jännitys, eräänlainen kissa ja hiiri  - leikki sekä murhaajien kesken, heidän ja silminnäkijän sekä heidän ja viimeisimmän uhrin välillä. 

10-vuotias Nell Cooper sattuu olemaan ulkona juuri sillä hetkellä, kun hänen kotiinsa tunkeutuu kaksi miestä. Miehet ovat tulleet tappamaan koko perheen. Äiti ehtii varoittaa Nelliä, ja tämä pääsee karkuun. Hänet on nähty, ja hän on nähnyt murhaajan, joten turvallista paikkaa keskellä harvaan asuttua lumikinosten täyttämää seutua ei ole. Nell osuu erakoituneen ja siksi kummallisena pidetyn ja hiukan pelätyn Angelon mökkiin. Lähes liikuntakyvytön Angelo ja Nell joutuvat miettimään, miten selviävät eristyksissä ja mistä saavat apua. 

Toisaalla kovaluinen komisario Valerie Hart kollegoineen huomaa karmaisevan seikan: satunnaiset surmateot ovatkin kaikkea muuta eli heillä on tähtäimessään sarjamurhaaja. Miten saada kiinni tekijä, joka liikkuu eri osavaltioissa, tappaa epäsäännöllisin välein eikä jätä rikospaikalle muita jälkiä kuin kummallisia esineitä?

Sokki oli sekoittanut hänen aivonsa. Hän käytti kiduttavan, epämääräisen pitkän ajan ryömimällä ympäri mökkiä - hän löysi ruostuneen veitsen, rikkonaisen sahan, puolet harjaksistaan menettäneen luudan - ennen kuin hänen oli pakko myöntää, ettei hänellä ollut apunaan muuta kuin kamiinan messinkikahvainen hiilihanko, joka oli hädin tuskin kolmenkymmenen sentin pituinen.

Sitten, omasta typeryydestään ällistyneenä, hän muisti kirveen. 

Joka tietenkin sijaitsi mökin yhteydessä olevassa pikkuruisessa puuvajassa. 

Unohda. Sisätilojen tutkailu oli vienyt häneltä voimat. Hänellä ei ollut mitään jäljellä. 

Mutta kuva tytöstä juoksemassa kauhuissaan metsän halki ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä tytön paljaiden säärien liikuttavuus tai se täysi avuttomuuden tila, johon tyttö oli joutunut.

Yllätyin iloisesti, lähinnä siksi että etukäteen pelkäsin kirjan olevan verisempi. Olen jo vähän kyllästynyt tiettyihin kirjailijoihin, joiden teoksissa mässäillään silpomisilla ja uhrien kidutuksella. Tässä kerrotaan mitä uhreille on tehty, mutta kohtauksia ei pitkitetä eikä niitä ole tarpeettoman paljon. Vaikka ruumiita on useita, ne (tai niiden kunto) eivät nouse etualalle vaan pääosassa ovat elävät ihmiset. 

Pidin siitä, että tarinaa seurataan monesta näkökulmasta. Äänen saavat tietenkin Nell ja Angelo, Valerie ja murhaaja mutta myös viimeisin uhri, Claudia, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen elää. Moniäänisyys, mahdollisuus päästä eri osapuolien pään sisään luo jännitettä ja jännitystä. Monilla hahmoilla henkinen tila on sellainen, että jonkinasteinen romahdus saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa. 

Tietenkin jännittäviä ovat myös tapahtumaympäristö ja olosuhteet, etenkin kohdat joissa ollaan metsässä tai lumen saartamassa mökissä. Tilanteet ja tunnelmat vaihtelevat, on toivoa ja epätoivoa, pelkoa ja päättäväisyyttä, epäluuloa ja luottamusta. 

Vaikka tarinassa on monta näkökulmaa, monta keskeistä henkilöhahmoa ja useita tapahtumapaikkoja, on se ehjä kokonaisuus. Lukiessa oli helppo pysyä kärryillä siitä, missä mennään ja kenen mukana. Henkilöhahmot ovat eläviä ja moniulotteisia. 

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Bleue, Lilli, Jori ja Annika K. 

Helsingin kirjamessut 2015: Neljän päivän rutistus

Huh! Nyt se on ohi, tämän syksyn kirjamessu-urakka. Neljänä päivänä tuli kierreltyä, ei sentään aamusta iltaan vaan muutama tunti kerrallaan. Kiitos järjestäjälle mahdollisuudesta akkreditoitua bloggaajana! Bloggaajapisteellä vietin aikaa ja osallistuin kahteen bloggaajatapahtumaan. Sen lisäksi näin jonkin verran ohjelmaa, en tietenkään kaikkea mitä olisin halunnut nähdä mutta joitain suosikkejani kuitenkin. Tässä koontia pitkästä viikonlopusta, pahoittelut kuvien huonosta laadusta, minähän olen erinomainen kuvaaja mutta kännykän kamera on huono...

Torstaina olin intoa täynnä: yksi vuoden kokokohdista oli alkamassa. Menin bloggaajapisteelle klo 15 ja olin siinä klo 17 asti yhdessä Kulttuuri kukoistaa - blogin Arjan kanssa. Karkkikulho houkutteli ihmisiä, aika tasaisesti väkeä pysähtyi juttelemaan. Keksin että kirjoitetaan valmiiksi vinkkilistoja, Arja oli tuonut kasan lappuja. Laittelimme otsikoiksi mitä mieleen juolahti, esimerkiksi "näitä lukiessa nauroin ääneen", "omat lempikirjat", "kovat kotimaiset"... 

Minä vasemmalla, Arja oikealla

Bloggaaja"päivystyksen" jälkeen kiertelin hetken aikaa. Heti pistettämme vastapäätä oli sisustuskauppa Piirongin tila, josta ostin kangaskassin. Siitä tulikin heti lempparini ja se kulki mukana joka päivä:

Alustavasti katselin missä mitäkin on, mutta vielä en jäänyt kirjaostoksille. 

Perjantain messuilu alkoi Otavan ja Liken bloggaajatapahtumalla, jossa tapasimme Otavan kirjailjoista Tua Harnon ja Pasi Pekkolan sekä Likeltä Antti Tuomaisen. Vaikka aikaa oli vain kolme varttia, kuulimme kirjailijoiden uusista teoksista ja saimme kysellä heiltä kaikenlaista. Tilaisuus oli hauska ja mielenkiintoinen. On aina kiinnostavaa kuulla, mistä ideat syntyvät, mitä taustatyötä tarvitaan, mitä muuta elämässä on kuin kirjoittaminen... Kirjailijoista saa paljon irti, kun on rauhallinen tila ilman hälinää. 

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola

Tapahtuman jälkeen oli reilu tunti aikaa ennen seuraavaa bloggaajapäivystystä. Perjantai-iltapäivä oli melko hyvä ajankohta kiertelyyn, koska väkeä ei ollut paljoa. Pöytiin pääsi katselemaan ja käytävillä oli tilaa liikkua. Olin bongannut kahden euron pöytiä jo torstaina, tänään menin tutkimaan tarjontaa. Mukaan tarttuivat Marianne Cederwallin Ajattelen sinua kuolemaani saakka ja Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Bauermeisterin kirjaa olen pyöritellyt kirjastossa ja ajatellut että se saattaisi olla kiva. No, nyt se muutti luokseni. Näiden lisäksi löysin Siltalan viiden euron tarjouspöydästä Leena Landerin Liekin lapset. Muistan pitäneeni lukiossa esitelmän Landerista, mutta en yhtään muista mitä kirjoja luin. Nyt olen aloittanut uusinta Kuka vartijoita vartioi - teosta, ja koska pidän siitä niin haluan lukea lisää. 

Toinen bloggaajapäivystys oli vain tunnin mittainen, siinä olin yhdessä Hyllytontun höpinöitä - blogin Tiinan kanssa. Kävijöitä oli vähemmän kuin torstaina, sekä pisteelle pysähtyneitä että ohikulkijoita. Taisi olla niin että koululaiset olivat jo lähteneet ja työssäkävijät olivat tulossa vasta lauantaina tai sunnuntaina. Hauskaa kuitenkin, että moni bloggaaja ja myös pisteelle pysähtynyt oli tehnyt omat kirjavinkkilaput; niitä oli kertynyt vino pino. Sekä torstaina että perjantaina tuntui siltä, että jutulle jääneillä oli hyvin laaja maku kirjallisuuden suhteen. Monet lukivat kirjoja laidasta laitaan, kaikkea dekkareista venäläisten klassikoiden kautta tietokirjoihin. Taisi käydä niin, että bloggaaja(t) sai(vat) yhtä paljon vinkkejä kuin mitä antoivat muille. 

Kari Hotakainen hengaili Siltalan tiskillä.

Lauantai alkoi WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan järjestämällä bloggaribrunssilla. Kahden tunnin aikana kuulimme kahdeksaa esikoiskirjailijaa (Simo Hiltunen, Roope Sarvilinna, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen, Kaisa Haatanen, Erkka Mykkänen, Inga Röning ja Jussi Seppänen), Katja Kettua ja Mihail Siskiniä. (Pahoittelen Siskinin kirjoitusasua, näppäimistössä ei ole sopivaa merkkiä s-kirjainten päälle eikä läppärini tekstinkäsittelyohjelma toimi.) Kuulimme esikoisromaaninsa julkaisseilta heidän tiestään kirjailijoiksi. Yleisökysymyksissä haluttiin tietää muun muassa se, mitä kirjailijat lukevat. 

Saara Turunen

Vuokko Sajaniemi

Erkka Mykkänen

Mihail Siskin signeeraa

Brunssilta suuntasin - vihdoinkin - seuraamaan messualueen ohjelmaa. Aloitin ruotsinkielisellä puolella, jossa Kaj Korkea-aho kertoi Pahasta kirjasta. Järkeilin, että olen lukenut sen verran paljon kirjoja ruotsiksi että eiköhän sanavarasto riitä. Ja se riitti, ymmärsin mitä lavalla puhuttiin muun muassa siitä, että kirjassa naishahmot ovat taustalla tai melkein näkymättömissä, mutta heillä on kuitenkin merkitystä. Ja siitä, ettei kirja ole yksinomaan synkkä vaan siinä on myös huumoria. Oli hauska kuulla mitä muuta Korkea-aho tekee, nimittäin kirjoittaa näytelmiä ja onpa tulossa tv-sarjakin. Ja on idea seuraavaan kirjaan, josta haastattelija kysyi tuleeko siitä Goda boken...

Kaj Korkea-aho ja haastattelija Wivan Nygård-Fagerudd

Pakko tunnustaa, että näin vain tämän yhden haastattelun kokonaisuudessaan. Sattumalta osuin kahteen muuhun niin että alusta vain pieni pätkä jäi pois, haastattelut tehtiin kirjakauppojen pisteillä. Ensin osuin kuuntelemaan Carl-Johan Vallgrenia, jota nauratti suunnattomasti kirjan suomenkielinen nimi Varjopoika. Hän pyysi haastattelijaa toistamaan suomenkielisen nimen, koska se kuulosti hänen mielestään niin hauskalta. Tunnelmassa mentiin äärilaidasta toiseen, hauskasta nimestä kirjan moniongelmaiseen päähenkilöön Danny Katziin. 

Carl-Johan Vallgren

Toinen sattumabongaus oli Jyrki Erra, jonka molemmat kirjat olen lukenut. Kaunasin sivut sijoittuu 1500-luvulle ja Berliinin ajokoirat 1980-luvulle. On kiinnostavaa ja hivenen erikoista, että saman tekijän kirjat sijoittuvat ajallisesti noin kauas toisistaan. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka erilaista taustatyötä kirjat vaativat. Jänittävää nähdä, missä ajassa ollaan seuraavassa kirjassa. 

Jyrki Erra

Iltapäivällä piipahdin lastenalueella Mysteerilauantaissa. Siskoni oli siellä esiintymässä, ja perinteisesti halusin olla seuraamassa hänen esitystään. Jari Mäkipää oli haastattelijana, oli hauska nähdä miltä Hurrikaani-etsiväkerhon keksijä näyttää. 

Netta Walldén lukee, Jari Mäkipää kuuntelee

Ihanasta vihreästä teltasta lähdimme siskoni kanssa syömään, sen jälkeen teimme pikaisen kierroksen kirjapuolella ja lähdimme kotiin. Suunnitelmana oli treffata sunnuntaina uudelleen. 

Sunnuntain aloitin piipahtamalla Takauma-lavan luona, jossa Tittamari Marttinen ja Siri Kolu puhuivat nuortenkirjallisuudesta. En ehtinyt keskustelun alkuun mutta kuulin noin puolet. Marttinen ja Kolu ovat tehneet huomion, että realistinen nuortenkirjallisuus on nousussa. Palkintoehdokkuuksissa on yhä yksi "kiintiödystopia" mutta entistä enemmän huomiota annetaan tavallisille tarinoille. Aiemmin realistista nuortenkirjallisuutta on kritisoitu liiasta rankkuudesta, siitä että nuorella on vastuu perheestä. Nyt ajat taitavat olla niin kovat, että moinen ei enää hätkäytä.

Tittamari Marttinen ja Siri Kolu

Päivä jatkui tutusta paikasta, bloggaajapisteestä. Kaverina oli tällä kertaa Bibliofiilin päiväunia - blogin Mari. Tunti meni vikkelästi, väkeä poikkesi tasaiseen tahtiin. Vinkkilappuja vietiin ja uusia kirjoitettiin. 

Puoliltapäivin suuntasin jälleen ruotsinkieliselle puolelle, jossa Fabian Dahlströn kertoi Sibeliuksen kirjeistä ja päiväkirjoista. Sibeliuksen päiväkirjat 1939-44 on syksyn kirjoista se, jota odotan ehkä eniten. Haastattelija (jälleen kerran mainio Wivan Nygård-Fagerudd) oli tehnyt huomion, että Sibelius on ollut hyvin erilainen tyyliltään sen mukaan, kenelle on kirjoittanut. Dahlström komppasi sanoen, että kirjeissä Sibeliuksella oli tavoitteena tuottaa vastaanottajalle hupia. Kirjeet mesenaatti Axel Carpelanille ja ystävä Adolf Paulille ovat tyystin erihenkisiä kuin teksti, jonka Sibelius on kirjoittanut päiväkirjaansa. Haastattelussa todettiin, että päiväkirja on kuin pyjamabileet ja kirjeet ovat pukujuhlat. 

Tästä esityksestä osa meni ohi korvien. Dahlström puhui välillä mikrofoniin sivulta, joten ääni jäi vaimeaksi. Lisäksi ympäröivää hälyä oli enemmän kuin lauantaina. 

Matka jatkui Mika Waltari - lavalle, jossa Claes Andersson kertoi uudesta runokirjastaan. Pidin Anderssonista, mutta esitystä häiritsi takanani ollut mies. Hän kommentoi itsekseen koko ajan, tai ehkä hän kaipasi muilta lähellä olijoilta tukea, mutta kukaan ei vastannut. Hänen kommenttinsa olivat tyyliin "just joo" ja "eikö tuon jätkän olisi aika vetäytyä". Teki mieli kääntyä sanomaan että sopii mennä katsomaan jotain muuta esitystä jos tämä ei miellytä. Baba Lybeckin haastattelussa Andersson puhui niin nykyään kovasti paljon tilaa saavasta misantropiasta eli ihmisvihasta, vanhenemisesta, suhteista edeltäviin ja seuraaviin sukupolviin kuin runouden nykytilasta. Varsin paljon ja painavaa asiaa puoleen tuntiin, mutta paketti pysyi hyvin koossa.

Iltapäivällä keskityin kiertelemään siskoni kanssa, pyörimme sekä kirjaosastossa että ruokapuolella. Maistiaiset olivat tämänkin päivän lounas... Kirjastotätinä bongasin tietysti olennaisia hahmoja:

Yleisfiilis messuista on, että ohjelmaa oli valtavan paljon ja melkein jokaisen puolen tunnin kohdalla oli jotain kiinnostavaa.  Silti jäi sellainen olo, että omassa tekemisessä olisi ollut tehostamisen varaa. Näin hyviä esityksiä, mutta vähän. Ehkä neljä päivää messuhulinaa on liikaa, etenkin kun torstaina alla oli kuusi tuntia ja perjantaina viisi tuntia töissä. Olisin ehkä voinut ottaa vähemmän bloggaajapäivystysvuoroja ja keskittää toiminnan viikonloppuun. No, ensi vuonna uudet messut ja uudet toimintasuunnitelmat :)

Kävijöitä tuntui olevan vähemmän kuin aiempina vuosina: myös lauantaina ja sunnuntaina oli tilaa sekä käytävillä että kirjakasojen luona. En tiedä oliko myyntiä vähemmän vai enemmän kuin aiemmin, mutta siinä missä kirjojen luona oli väljää olivat katsomot pullollaan. Katsoi melkein mitä tahansa lavaa, olivat penkit täynnä ja ihmisiä seisoskelemassa ympärillä. Voisi siis sanoa, että onnistunut tapahtuma, tänäkin vuonna.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Englanninkielinen alkuperäisteos The Distant Hours (2010)
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Bazar 2015
727 s.

Toistan itseäni: Oijoijoi, ihana, ihana kirja!

Viime vuonna olin haltioissani Kate Mortonin Hylätystä puutarhasta, ja nyt olen ihan yhtä haltioissani, ellen vielä enemmänkin, Kaukaisista hetkistä.

Edie Burchill kiinnostuu äitinsä menneisyydestä, kun tämä purskahtaa itkuun saatuaan kirjeen. Äiti ei suostu kertomaan mistä on kyse, joten Edie lähtee tutkimaan asiaa omin päin. Alkuksi hän osuu puoliksi sattumalta Milderhurstin linnaan, jossa hänen äitinsä on ollut evakkona toisen maailmansodan aikaan. Linnassa hän tutustuu kolmeen sisarukseen, ja kiinnostuu myös heidän tarinoistaan. Mikä on saanut Percyn, Saffyn ja Juniperin pysymään rapistuneessa linnassa vuosikymmenet, puolittain erakkoina? Miksi äiti ei ole kertonut ajastaan linnassa, ja miksi naiset eivät ole pitäneet yhteyttä sodan jälkeen?

Myöhemmin Edie saa tehtäväksi kirjoittaa johdannon linnan entisen isännän kirjoittamaan kirjaan, josta julkaistaan 75-vuotisjuhlapainos. Hän on lukenut kirjan lapsena ja se on ollut aina yksi hänen suosikeistaan, joten tietenkin hän suostuu. Paluu linnaan vie hänet yllättävän totuuden luo. 

Nousin askeliani varoen aina vain ylemmäs ja ohitin sään kuluttaman aurinkokellon, vaikeneville korokkeille nostetun kärsivällisen uurnarivistön, kaksi kivipeuraa, jotka ottivat mittaa toisistaan laiminlyötyjen pensasaitojen ohi, kunnes tulin vihdoin viimeiselle portaalle ja rinne vaihtui tasamaaksi. Ryhmyisten hedelmäpuiden oksat muodostivat eteeni lehtikäytävän, joka veti minua puoleensa. Muistan ajatelleeni tuona ensimmäisenä aamuna, että puutarhalla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma; ihan kuin sille olisi annettu käsky ja se olisi odottanut minua, kieltäytynyt jättämästä eksyksiin ja punonut juoniaan toimittaakseen minut linnaan.

Hentomielistä höpsötystä totta kai. Voin vain olettaa, että olin jyrkän nousun jälkeen pyörällä päästäni ja altis mahtipontisille ajatuksille. Joka tapauksessa olin tarmoa täynnä. Olin peloton (joskin aika hikinen) seikkailija, joka oli muljahtanut omasta ajastaan ja paikastaan ja oli matkalla valloittamaan... no jotakin. Mitäpä tuosta, että retken huipennus sattui olemaan kolme vanhaa naista ja kartanon kiertokäynti, mahdollisesti kutsu jäädä teelle, jos oikein tuuri kävi.

Edellisessä postauksessa Ihmeellisten asioiden museosta kaipasin tarinankerrontaa muidenkin kuin Coralien ja Eddien näkökulmista. Kaukaisissa hetkissä sen saan, sillä siinä palataan Edien äidin Meredithin sodanaikaisiin kokemuksiin linnassa, samoin vuosien 1939 ja 1941 tapahtumia koetaan sekä kolmen sisaruksen että Tom Cavillin näkökulmasta. Mielestäni tällainen ratkaisu on oivallinen. Siinä nähdään ihmisten väliset suhteet molempien / kaikkien kokemana, lisäksi kaikki päähenkilöt saavat lisäulottuvuuksia. 

Huomasin, että siinä missä Hylätyssä puutarhassa on kartano ja puutarha, tässä on linna ja puutarha. Muistan ajatelleeni lukiessa, että jaaha, minua ei haittaa mutta joku muu saattaa ärsyyntyä ja ihmetellä, eikö olisi löytynyt muuta päätapahtumapaikkaa. Ajatuksissani vilahti myös, että jotakuta saattaa ärsyttää varsin koristeellinen ja adjektiivipitoinen kieli, minä olin tietysti iloinen että runsaan kuvailun ansiosta kirjan sivumäärä on suuri ja lukunautinto kestää kauemmin. Minulle kirjassa ei ollut yhtään tyhjäkäyntiä, vaan kuvailu loi mieleen visuaalisen maiseman ja toi hyvin todellisen tunnun siitä että olisin itsekin ollut mukana.  

Näiden kahden lukemani kirjan myötä Kate Morton on nousemassa yhdeksi ehdottomaksi suosikeistani. On hauskaa, että tämäkin on julkaistu jo 2010, joten voi olettaa Mortonin kirjoittaneen lisää. Sitä en sitten tiedä, jaksanko odottaa suomennoksia vai etsinkö käsiini englanninkieliset kirjat. 

Kaukaiset hetket on luettu myös blogeissa Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket ja Lillin kirjataivas.

Ruksaan Kirja joka maasta - haasteen kohdan Iso-Britannia.