Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

 

Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dark Times (2020)

Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas

Blue Moon 2021

381 s.

Olen lukenut paljon Ian Rankinin teoksia, en ehkä ihan koko Rebus-sarjaa mutta lähes kaikki. Olen myös poikkeuksetta pitänyt niistä. On mielestäni hyvä, että Rankin on antanut Rebusin ikääntyä sarjan myötä; tällöin elämän koko kirjo pääsee paremmin esiin kuin jos kaikki kirjat sijoittuisivat muutaman vuoden aikajanalle. 

Tässä uusimmassa suomennoksessa John Rebus on eläkkeellä ja juuri muuttanut pienempään asuntoon koiransa Brillon kanssa. Hän ei ehdi purkaa muuttolaatikoita, kun jo tulee lähtö pohjoiseen. Samantha-tyttären puoliso on kadonnut, ja vaikka isä ja tytär eivät ole olleet läheisiä. Rebus lähtee oitis paikalle. Ja sehän on selvää, että eläkkeellä oleva poliisi on yhä poliisi ja kiinnostunut tapahtumista. Katoamistapauksessa perheenjäsenet ovat yleensä epäiltyjä, kovin usein myös syyllisiä. Rebus ei luota paikallispoliisiin vaan tekee myös omia tutkimuksia. Miksi Kevin oli kiinnostunut alueella 1930-luvulla olleesta internointileiristä? Liittyykö läheinen kommuuni asukkaineen tapahtumiin? Entä paikalliset kiinteistöbisnekset, joista juontaa tapahtumalinja Lontooseen asti?

Lontoossa Rebusin entinen aisapari Siobhan Clarke saa hoidettavakseen paitsi rikostapauksia myös Brillon. Samalla hän yrittää pysyä selvillä siitä, mitä pohjoisessa tapahtuu. Onko vaarana, että Rebus sulkee silmänsä tietyiltä seikoilta, koska hänen tyttärensä on asianosainen? Onko vaarana, että hän joutuu pulaan tehdessään omia tutkimuksiaan? 

Mutta miksi hylätä auto niin silmiinpistävään paikkaan? Koska murhaaja joutui paniikkiin alkuperäisen sokin väistyttyä. Tämä oli panikoitunut, pysäyttänyt auton ja paennut paikalta. Levikettä lähin talo oli Samanthan. Ja missä oli Carrie kaiken tämän tapahtuessa? Creasey ja hänen joukkonsa epäilemättä arvelivat, että hän oli riittävän vanha jätettäväksi tunniksi yksin - tuntia enempää siihen ei olisi tarvittu, ei ehkä enempää kuin neljäkymmentä minuuttia. Ennakolta harkittua? Siihen kysymykseen he eivät kyenneet vielä vastaamaan. Juuri nyt merkitystä oli sillä, että he pystyivät löytämään uskottavan epäillyn ja patistamaan tämän tunnustamaan. Rebus ei voinut tietää, mitä ruumiinavaus oli tuonut esiin tai mitä todisteita rikospaikalta oli saatu kootuksi. Halusivatko he kaikki Samanthan vaatteet ja kengät analysoitaviksi? Volvo oli jo käyty läpi, eikä Rebus uskonut sieltä löytyneen mitään raskauttavaa - jos olisi, Samantha olisi jo pantu syytteeseen.

Miksi ottaa Keithin läppäri ja muistikirjat? Hän epäili, ettei rikososasto lainkaan vaivannut itseään sillä - ne olivat yksityiskohtia, joita voisi silottaa myöhemmin tai pyyhkäistä syrjään. 

En osaa sanoa, mikä minua sarjassa kiehtoo. Yksi syy on varmasti Skotlanti, joka itselleni on tuntematon mutta jossa haluaisin joskus käydä. Rebus on miellyttävä, inhimillinen hahmo. Pidän siitä, että hänen vastuksenaan on keuhkoahtaumatauti, ei päihdeongelma tai maailman paskimmat kollegat. Kautta koko sarjan hän on ollut yksinäinen susi, jolla on kuitenkin tukenaan joku tai joitakin. Vaikka hän vetää mutkia suoraksi, tukijat ymmärtävät miksi hän niin tekee. 

Maailman synkin laulu on taattua Rebus-toimintaa, jossa asiat selviävät vähitellen eikä toimintaa ole juuri muuten kuin loppuratkaisussa. Pidän siitä, että vaikka kuvioissa on mukana valvontakameroita, etenkin pohjoisen osuuksissa asioita selvitetään puhumalla ihmisten kanssa. Uhrin tai uhrien elämä on tärkeää, ei vain heidän kuolemansa. Poliisit pyrkivät selvittämään, keitä uhrit olivat ihmisinä, ei pelkkinä tiliotteina tai puhelutietoina. 

Toivoisin kovasti, että John Rebus pysyisi vielä pitkään riittävän hyvässä kunnossa sotkeutuakseen poliisitutkintoihin. Hän on yksi niistä hahmoista, joista en haluaisi luopua ja joita tulen kaipaamaan kun heistä aika jättää. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan ravintolassa tai baarissa. Pohjoisessa ollessaan Rebus viettää rutkasti aikaa May Collinsin emännöimässä Glen-pubissa. Hän syö siellä, majoittuu sen yläkerrassa - ja onpa välillä siellä töissäkin. 

Elly Griffiths: The Midnight Hour

 

Elly Griffiths: The Midnight Hour

Quercus 2021

345 s. 

Elly Griffiths on tuottelias kirjailija, ja myös siitä harvinainen, että hän kirjoittaa useaa sarjaa samaan aikaan. Ruth Gallowayn seikkailuja on saatu suomeksi jo monta osaa, Harbinder Kaur sai vastikään ensiesiintymisensä suomeksi. Sen sijaan Stephens & Mephisto -sarja odottaa yhä suomennosvuoroaan, vaikka se onkin edennyt kuudenteen osaan. 

Tätä viimeksi mainittua voi kutsua myös Brighton-sarjaksi, ja se ehkä olisikin osuvampi nimitys, sillä nyt entiset armeijatoverit Edgar Stephens ja Max Mephisto ovat taustahahmoja. Edgar on edennyt korkealle poliisissa, eikä juuri enää näyttäydy kentällä. Pääroolissa onkin nuori naiskonstaapeli Meg. Max puolestaan on menettänyt asemansa taikurina, sillä televisio on jyrännyt näyttämötaiteen yli. Pienet roolit elokuvissa sekä avioliitto Hollywoodin supertähden kanssa takaavat kuitenkin sen, ettei hänen nimensä unohdu. 

Aikaisempia suurempaan rooliin nousee tässä etsivätoimisto Holmes & Collins. Edgarin vaimo Emma joutui hylkäämään poliisinuransa avioliiton vuoksi, mutta hän on toimittajaystävänsä Samin kanssa perustanut etsivätoimiston. 

Nyt Meg ja Emma kohtaavat usein, sillä he työskentelevät saman tapauksen parissa. Teatterimoguli Bert Billingham on murhattu, ja yksi hänen lapsistaan epäilee äitiään Verityä murhaajaksi. Verity väittää olevansa syytön, ja palkkaa Holmesin & Collinsin selvittämään tapahtumien kulkua. Sekä poliisi että etsivät pääsevät mukaan teatteribisneksen maailmaan, paikkaan jossa ystäviä on vähän ja vihollisia paljon. Kun mukana on joukko esiintyviä taiteilijoita, ei ole helppo selvittää kuka puhuu totta ja kuka valehtelee silmääkään räpäyttämättä. 

"Bert Billington! Amazing!"

DI Willis sighed. "You've no idea who he is, have you?"

"No," said Meg. "Sorry." She didn't remind her boss that she was born in 1945 and so didn't share his happy memories of the war years and whenever it was that this Bert Billington was famous. What was an impresario anyway?

"He owned theatres," said DI Willis, in a patronising voice that made Meg think that he wasn't sure either. "And he produced shows. He was married to Verity Malone". This name was definitely said as if it should mean something. And it did stir a faint memory in Meg's brain. Something to do with feathers and shiny satin. 

"The singer?"

"Yes. The one and only Miss Malone." The DI sounded like he was quoting now. "She started out as a dancer but she was really famous as a singer in the 1920s. My mun and dad went to see her once. At the Croydon Empire."

"I think my dad had a picture of her." The memory was coming into focus: brilliant smile, costume that was little more than a corset, plus feather boa. "My mum used to say it was indecent." Strangely, though the picture had been black and white, Meg's memory of it was in technicolour, yellow hair and red lips, the boa a brilliant, clashing pink. 

"Well, we're going to see her now," said the DI. "They live in Tudor Close in Rottingdean. Get your stuff together."

Meg jumped up with alacrity, What "stuff" did the DI think she needed? Women police officers were meant to carry handbags but Meg never bothered. She was in uniform and she stuffed her purse into her jacket pocket. It was a rare treat to get out of the station on a job that wasn't traffic duty or pounding the beat. From across the room, her colleague, DC Danny Black, pulled a gorilla face at her.

Pidän sarjassa erityisesti siitä, että se etenee ajallisesti. Avausosassa The Zig Zag Girl oltiin vuodessa 1950, ja sodan läheisyys näkyi. Nyt ollaan vuodessa 1965. Pidän siitä, kuinka ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät. Pidän siitä, että sarjan eri osissa päähenkilöiden välinen roolitus muuttuu. Tässä pidin erityisesti siitä, että vaikka mukana on sekä poliiseja että yksityisetsiviä, heidän välillään ei ole kilpailua vaan yhteistyötä. Tietoja jaetaan mukisematta eikä kuluteta voimia reviirikiistoihin. 

Tarina etenee varsin verkkaisesti eikä siinä juuri ole jännitystä. Se on Griffithsin tyyli muutenkin, joten sellaista tietää odottaa kirjan aloittaessaan. Sen sijaan henkilöhahmoihin tutustutaan varsin syvästi; myös sivuhenkilöistä saadaan paljon tietoa eri hahmojen kertomana. Onkin helppo tuntea kulkevansa mukana tarinassa. 

Kovasti toivon, että tämäkin sarja saataisiin jossain vaiheessa suomeksi. Tämä jos mikä on cozy crimea, plussana erilaiset ja persoonalliset tapahtumaympäristöt. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Englanninkielinen alkuteos The Signature of All Things (2013)

Suomentanut Taina Helkamo

Gummerus 2022

576 s.

Alma Whittaker syntyy vuonna 1800, ja alusta asti hänen elämänsä on epätavallinen. Hän saa vanhemmiltaan luvan olla utelias, saa tuen opiskeluun, saa rohkaisua osallistua keskusteluihin illallispöydässä. Pienestä asti hän on luonnontieteen ympäröimä ja ymmärtää, että kirjoissa ei vielä ole kaikkea tietoa saatavilla. Siispä hän on itsekin innokas tutkija. 

Alman isä Henry syntyi köyhänä mutta sai tilaisuuden osallistua tutkimusmatkoille. Hän näki maailmaa ja raivasi tiensä menestykseen. Koska hän muistaa juurensa ja sen mistä lähti kohti menestystä, hän ei halua estää Almaa tämän tiedonjanossa. Henryllä on ollut oivallinen nenä bisnesten suhteen, joten hän on onnistunut luomaan mittavan omaisuuden. Rahasta on tietenkin apua siihen, että Alman on mahdollista tehdä mitä haluaa.

Kun perheeseen saapuu kasvattilapseksi Prudence, Alman maailma järkkyy. Hän ei ole aiemmin miettinyt ulkonäköään tai käytöstään, mutta sievän Prudencen myötä hän alkaa tulla tietoiseksi ulkoisista asioista. Vielä kun naapuriin muuttaa epäsovinnainen ja huoleton Retta, Alma joutuu pohtimaan kuka ja millainen hän on - ja voiko pysyä sellaisena. 

Eräänä päivänä Alma katsahtaa kiveä peittävää sammalta ja tajuaa, että sammalissa on hänen uusi tutkimuskohteensa. Niistä on äärettömän vähän tietoa saatavilla, joten tutkittavaa riittää. Lisäksi kotitilalla on useampia sammallajeja, joita hän voi tutkia ilman että joutuu matkustamaan minnekään. 

Vuosien ja vuosikymmenien vieriessä Alma huomaa olevansa yhä tiiviimpi osa White Acren tiluksia, tehden paitsi omia tutkimuksiaan myös avustaen isäänsä tämän liiketoimissa. Etenkin siinä vaiheessa, kun äiti kuolee, Alman on keskityttävä yhä enemmän bisneksiin pitääkseen heidät pinnalla. 

Vaan elämällä on Almalle yllätyksiä. Hän ehtii viisikymppiseksi asti, ennen kuin astuu laivaan ja tekee ensimmäisen pitkän matkansa. Hän matkustaa Tahitille, enemmän liiketoimien varjolla mutta oikeasti selvittääkseen, mitä hänen lyhytaikaiselle aviomiehelleen tapahtui. Tahitin vuosien aikana Alma oppii paljon itsestään ja rohkaistuu päästämään irti menneestä. 

Alma halusi oppia ennen kaikkea, miten maailmaa säädellään. Mikä on se suuri koneisto, joka on kaiken takana. Hän keräsi erilaisia kukkia ja tutki niiden sisäistä arkkitehtuuria. Hän teki samaa myös hyönteisille ja kaikille löytämilleen raadoille. Eräänä syyskuun lopun aamuna Alma riemastui nähdessään yhtäkkiä krookuksia, kukkia joiden hän oli uskonut kukkivan vain keväällä. Mikä löytö! Hän ei onnistunut saamaan keneltäkään tyydyttävää vastausta siihen, mitä ihmettä ne kukat oikein ajattelivat tekevänsä, pullahtaa nyt pintaan, kun kylmä syksy oli jo aluillaan, lehdettöminä ja vailla suojaa, juuri kun kaikki muut tekivät kuolemaa. "Ne ovat syyskrookuksia". Beatrix vastasi. Aivan, mitä ilmeisimmin ne olivat syyskrookuksia - mutta miksi? Miksi ne nyt kukkivat? Olivatko ne typeriä? Olivatko ne kadottaneet ajantajunsa? Mitä niin tärkeää tehtävää niiden oikein tarvitsi tulla hoitamaan, että kärsi kukkia ensimmäisten kirpeiden hallaöiden aikaan? Kukaan ei osannut selittää. "Tuo lajike vain käyttäytyy siten", Beatrix sanoi, mikä oli Alman mielestä epätyydyttävä vastaus äidiltä. Kun Alma intti edelleen, Beatrix totesi: "Ei kaikkeen ole vastausta."

Alman mielestä se, mitä hän oli juuri oivaltanut, oli jotakin niin käsittämättömän ihmeellistä, että hän oli monta tuntia silkasta ällistyksestä lamaantunut. Hän ei kyennyt muuta kuin istumaan ja ihmettelemään ilmiötä hämmentyneen typerryksen vallassa. Kun hän toipui, hän piirsi mystisen syyskrookuksen kirjoituslevylleen, lisäsi siihen päivämäärän ja listan kysymyksiä ja vastalauseita. Tällaisissa asioissa hän oli varsin tunnollinen. Asioista oli pidettävä kirjaa - sellaisistakin, joita ei kyennyt ymmärtämään. Beatrix oli opettanut, että Alman tuli aina laatia löydöistään niin tarkka piirustus kuin hän vain osasi ja luokitella ne, mikäli mahdollista, taksonomisesti oikeaan kategoriaan. 

Pidin tästä kovasti, mielestäni Alman tarina on kaikin tavoin mielenkiintoinen. Oppineisuus ja väittelytaito eivät ole tyypillisiä näkökulmia 1800-luvun tyttöihin ja naisiin, olikin mukava lukea että Almaa kannustettiin kun huomattiin että hän on kiinnostunut luonnontieteistä. Sammaltutkimus ei aiheena ehkä herätä suuria väristyksiä, mutta sekin on kuvattu niin että lukijan on helppo innostua. Alman sammalluola on sellainen, jossa olisi kiehtovaa käydä. 

Alma elää vanhaksi, joten satoihin sivuihin mahtuu monenlaista. Pääpaino on Alman tutkimuksissa, mikä on hyvä asia. Ihmissuhteita on, mutta onneksi tarina ei käänny siihen suuntaan että Alma jättäisi tutkimuksensa miehen takia. Retta ja Prudence luovat Alman kanssa kolmion, jossa kukin on mikä on mutta ehkä välillä haluaisi olla jotain siitä mitä toiset ovat. 

Vaikka kirja on pitkä ja tarina laaja, koen että se on tasapainoinen eikä siinä ole turhia rönsyjä. Henkilöhahmoja ja paikkoja on kuitenkin varsin vähän verrattuna siihen, että Alma elää vanhaksi ja että hänen isänsä oli monilla tutkimusretkillä. Alman tutkimuksia kuvataan paljon, mutta juuri ne osiot ovat erityisen kiinnostavia, ehkä siksi koska sammalet ja yleensä luonnontiede on ainakin itselleni vieraampi alue. Gilbert onnistuu tartuttamaan lukijaan saman intohimon, jota Alma tuntee. 

Tämä kokonainen maailmani on luettu myös blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Tammi 2021

319 s. 

Pidin Niko Rantsin esikoisteoksesta Sinun puolestasi vuodatettu, koin sen lukijaystävälliseksi ja sellaiseksi, josta jää tapahtumista huolimatta lämmin olo. Heti tähän alkuun harmittelen sitä, että ykkösosan lempihahmoni Veli-Matti Suojanen jää tässä toisessa osassa erittäin pieneen rooliin. Samalla tiedostan sen, että kirjailija ei voi häntä väkisin ympätä mukaan, jos tarina ei anna Suojaselle enempää tilaa. 

Avausosasta tutut Katri Rautanen ja Tommi Malk ovat sen sijaan mukana hyvinkin tiiviisti. He selvittävät sekä tuoretta sieppaustapausta että vanhaa murhaa. Ei liene suuri yllätys, että tapaukset liippaavat toisiaan. Hidasteita matkaan tuo etenkin se, että sieppauksen uhri ei halua puhua poliisille, lisäksi taustalla hämähäkkeilee eräänlainen mestaririkollinen Pertti Mäki, mies jota epäillään monesta asiasta mutta ei saada kiinni mistään. 

Tommi ja Katri nojaavat metalliseen sillankaiteeseen. Dimitri Bolitovin hävittämä puhelin pitäisi olla sillan Vartiosaaren puoleisen reunakaiteen kohdalla noin puolentoista metrin syvyydessä. Tommi tietää kokemuksesta, miten ruuhkainen liikennevalo-ohjattu kanava on kauniina kesäpäivänä. Hän on veneillyt sen läpi useita kertoja Skipper-kaupunkimoottoriveneillä. Helmikuussa suurin haitta etsinnälle on ikuiselta tuntuva hämärä.

Katri jää seuraamaan operaatiota, kun Tommi lähtee jututtamaan pikkupoikia. Joskus kulmakunnan veijareilla saattaa olla monenlaisia havaintoja, joita he eivät itse ymmärrä tärkeiksi tai poliisia kiinnostaviksi. Toisaalta Tommi kokee eräänlaiseksi velvollisuudekseen kohdata lapsia ja nuoria. Jättää heille muistijälki mukavasta jutustelusta tuntemattoman poliisin kanssa. Se saattaa hädän hetkellä madaltaa kynnystä soittaa apua tai jättää jopa koiruus tekemättä. Tommi uskoo näin käyneen hänelle itselleenkin, tosin aavistuksen liian myöhään. Teinivuosien hölmöilyille kaverin kanssa ehti kertyä kymmenentuhannen markan hintalappu. 

Pojat alkavat tehdä lähtöä. Ehkä joku tehty jäynä kolkuttelee omaatuntoa, kun on noin kiire pois, Tommi ajattelee, kun saavuttaa heidät. Pojat kertovat asuvansa Laajasalossa ja käyvänsä sillalla päivittäin. Porukan puheliain, punapipoinen Matias sanoo tohkeissaan pudonneensa kerran itse kanavaan. Tommi kehottaa poikia varovaisuuteen mutta keskeyttää jutustelun huomattuaan Katrin huitovan häntä luokseen. 

Poliisintyön arkirealismi sekä yhteiskunnalliset ongelmat ovat vahvasti läsnä myös tässä kirjassa. Tarinassa on mukana nuori narkomaaninainen, jonka kautta nähdään mitä on todellisuus tuossa maailmassa ja kuinka vaikea siitä on irrottautua. Oikeudenkäynnit ovat haastavia, kun pikkurikollisten tarina muuttuu eikä oikeuslaitos tiedä, mikä versio on totuus. Rikollispiireissä valta liittyy vahvasti väkivallan uhkaan. Poliisin työ on pahimmillaan hitaasti etenevää ja turhauttavaa, eikä tapausten lopputulos ole aina selvä. Tasapainoilu työn ja perheen välillä on vaativaa, ja harva on löytänyt rinnalleen ihmisen, joka jaksaa paljon poissaolevaa puolisoa. 

Pidän siitä, että vaikka sarjassa tutkitaan murhia ja jahdataan rikollisia, ei väkivalta ole pääosassa. Poliiseilla on aikaa myös istua alas kokoamaan yhteen mitä tiedetään ja suunnitella mitä tehdä seuraavaksi. Pidän erityisesti siitä, että Rantsi välttää dekkarikliseet. Poliiseilla on kännykässä virtaa ja äänet päällä, ja jos joku saa vihjeen niin hän ei ryntää suin päin vihjeen perään vaan kertoo jollekin niin että he voivat hoitaa asian yhdessä. Tiedonkulku pelaa, eikä kukaan pimitä asioita toisilta saadakseen itse olla sankari tai esittääkseen asian vasta sitten kun on satavarma sen luotettavuudesta (minkä on tietenkin selvittänyt yksin, kenties murtautumalla jonkun kotiin tai varjostamalla jotakuta vapaa-ajallaan tai muuta vastaavaa). Lisäksi päähenkilöt ovat Katri ja Tommi, eivät Katri ja Malk niin kuin olisi lähes kaikilla muilla dekkaristeilla. Siitä olen narissut joskus, että miksi naispoliisista puhutaan etunimellä ja miehestä sukunimellä, miksei molemmista joko etu- tai sukunimellä. Eli Rantsi saa sympatiani ja lisäpisteet myös nimiasiasta. 

Kovasti odotan sarjalle jatkoa, jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin eiköhän sitä tänä vuonna tule.

Kuka viereesi jää on luettu myös blogeissa Jonnan lukunurkkaus, Kirjoja hyllystäni ja Tarinoita läheltä.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "kirjassa on oikeudenkäynti" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan oikeussalissa. 

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

 

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

Englanninkielinen alkuteos I Wish It Could Be Christmas Every Day (2020)

Suomentanut Ullamarja Kankaanranta

Bazar 2021

384 s. 

Joulu jo meni, mutta halusin silti tehdä hyppäyksen joulutunnelmaan. Arvelin, että hömppää on tarjolla mutta vaikutti kuitenkin siltä, että meno ei olisi liian imelää. Eikä se ollutkaan. 

Kuusi henkilöä on matkalla joulunviettoon. Hirmuinen lumimyräkkä tekee tiet vaaralliseksi ja katkaisee matkanteon. Kaikki sattuvat olemaan lähellä Figgy Hollow'n majataloa, paikkaa josta kukaan heistä ei ole koskaan kuullutkaan, ei vaikka olisi asunut lähistöllä. 

Charlie ja Robin ovat aviopari, jolla on takanaan yli 30 yhteistä vuotta ja jotka ovat yhä onnellisia yhdessä. Jack ja Mary ovat pomo ja alainen, jotka ovat matkalla työtapaamiseen. Mary on rakastanut Jackia jo vuosia saamatta minkäänlaista vastakaikua. Bridge ja Luke matkustavat erikseen, he ovat matkalla tapaamaan toisensa allekirjoittaakseen vihdoin avioeropaperit. Kun talvi yllättää heidät kaikki ja ohjaa majataloon, joulusta tulee aivan toisenlainen kuin mitä kukaan heistä kuvitteli. 

"Tuuli on tyyntynyt", Robin sanoi ja osoitti ikkunaa. "Lumihiutaleet putoavat suoraan alas eivätkä enää kiepu ympäri ämpäri. Ulkona näyttää jo rauhallisemmalta."

"Jouluyö, juhlayö", Charlie liversi äkkiä. "Meidän pitäisi laulaa joululauluja."

Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. 

"Taisit juoda liikaa glögiä", Robin sanoi. 

"Olen tosissani. Lauletaan pareittain ovella, paras esitys palkitaan."

"Minä en mene ulos mistään hinnasta, en vaikka pitäisi pelastaa autoni vieressä seisova alaston Hugh Jackman", Bridge sanoi jyrkästi.

"Minulla oli tapana kiertää laulamassa joululauluja ystäväni kanssa", Robin kertoi. "Tienasimme omaisuuden, ainakin lapsen mittapuulla. Seisoskelimme pubin edessä ja iskimme kiinni ulos hoippuviin hyväntahtoisiin humalikkoihin."

"En ihmettele, sinullahan on kaunis ääni", Charlie sanoi.

"Eikä ole, kuulostan sairauskohtauksen saaneelta hanhelta", Robin vastasi ja kiepautti käsivartensa salamannopeasti Charlien ympärille. "Sen sijaan Charlie on pitänyt laulutaitojaan vakan alla."

Tarinassa on joitakin peruskliseitä, sehän on päivänselvää miten Maryn ja Jackin käy, ja toki mukana on niin vakava sairaus kuin mustasukkainen ja kiusaa tekevä kilpailija. Se sijaan Bridgen ja Luken avioeroprosessi ja sen loppuvaihe on mukavan erilainen. Eikä Bridge välttämättä ollut se henkilö, jonka olisin arvannut keksivän majataloon murtautumisen. 

Muutama päivä lumen saartamana kaukana kaikesta, viihdykkeenä itse keksityt leikit, yksi radiokanava ja majatalosta löytyneet lautapelit, siinä yksinkertainen kaava jolla kuitenkin on kauaskantoiset seuraukset. Yhdessäolon lisäksi ympäristö mahdollistaa kahdenkeskiset keskustelut, joissa ihmiset oppivat asioita etenkin itsestään. 

Parasta taisi kuitenkin olla talon ruokatarjonta. Jostain syystä väki on vähän väliä nälissään, ja kukin vuorollaan taikoo herkkuruokia. Joskus yksinkertaisia, joskus monimutkaisia, aina hyvää. Kovasti tekisi mieleni hedelmäpiirasta! 

Ei tämä miksikään suureksi lukukokemukseksi noussut, mutta toi hetkeksi mukavaa kevennystä elämäämme synkkään aikaan. 

Kirsikoita ja joulun taikaa on luettu myös blogeissa Sirjan tarinat ja Kirjakaapin kummitus. 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

Ranskankielinen alkuteos Naissance d'un pont (2010)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2022

287 s.

Tunnustan etten ole ennen lukenut Maylis de Kerangalia, vaikka Sillan synty on hänen kolmas suomennettu teoksensa. En osaa sanoa miksi kiinnitin huomioni tähän, sillä siltatyömaa fiktiivisessä amerikkalaisessa kaupungissa ei heti kuulosta omalta lukumukavuusalueeltani. Ehkä houkuttimena toimi takakannen esittelyn kohta, jossa kerrotaan että mukana on eri alojen osaajia eri maista, ja että työmaa kohtaa monenlaisia hankaluuksia. 

Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta. On työmaan johtaja Diderot, betonitehtaasta vastaava Summer Diamantis, työläinen Soren Cry, koneenkuljettaja Katherine Thoreau, nosturimies Sanche Alphonse Cameron, lyhyesti myös Cocan kaupunginjohtaja Boa jonka visio uusi silta on. 

Vajaaseen kolmeensataan sivuun de Kerangal on saanut mahdutettua joukon ihmisiä, joilla on yhteinen päämäärä mutta erilainen tausta ja vaihtelevat motiivit. Palkkatyö kelpaa, samoin ajatus siitä että on mukana tekemässä jotain merkittävää, jotain uutta ja pitkään kestävää. Jollekin työ on ylpeyden aihe, toiselle pakoa perheestä tai menneisyydestä, kolmas on vain sattunut olemaan paikalla kun työmaalle on etsitty tekijöitä. Pala palalta silta rakentuu, vaikka sitä uhkaa milloin työntekijöiden lakko, milloin sabotaasi. 

Kun Summer astuu ulos parakista, kello on noin yhdeksän aamulla ja lämpö, kuuma henkäys yllättää hänet vaikkei taivaalla mikään liiku, polttava usvakerros kietoutuu niskaan  ja kuumentaa kaulanikamia, nyt jo, hän pyyhkii otsaansa. Lähtee kävelemään kohti työmaata, sata metriä viistoon alueen poikki, kipsinvalkoista kivistä maata, askelet narskuvat hiljaisuudessa, hän jatkaa matkaansa, ohittaa nosturit ja ajoneuvot jotka hohtavat auringossa, sinertävät työmaaparakit, harppoo kiskoparien yli ja kiertää vesisäiliöt, maa pölisee hänen jäljessään, pian nilkat peittyvät pölyyn, täällä ei asu ristin sielua, ei ketään, hullua, hän vilkaisee vaistomaisesti rannekelloa, ajattelee että huomenna tähän aikaan on jo aloitettu, jatkaa matkaansa, kurkkua kuristaa, hän astelee yhä määrätietoisemmin, tarkkarajainen hahmo puhtaalla työmaalla, käsi jo lippana kulmakarvojen päällä, kiihdyttää vauhtia, toistelee mielessään Diderotin sanoja, leukaperät kireinä hymystä joka jäykistää suun koska hän ei raota huulia, hänkin on kuumeisen kiihkon vallassa, mies siis sanoi: betoni, Diamantis, sinun tonttisi - Summer oli nyökännyt vakavana, selvä - betonitehdas, siilot, varastot, myllyt, se kaikki on sinun vastuullasi - ja Diderotilla oli laajat kädenliikkeet ja voimakas ääni, hän katsoi suoraan silmiin, osoitti Summerille tämän paikan. Kaiken kaikkiaan, hän tajuaa nyt päästyään betonitehtaan laidalle, se on satakunta metriä pitkä ja kuusikymmentä leveä eli täyttää melkoisen maa-alan, ja sen toista pitkää sivua reunustaa joen rantaan rakennettu laituri. Summer ryhtyy välittömästi perehtymään järjestelyihin. Katse siirtyy joenuomasta laituriin, laiturista alueen keskellä kohoaviin valtaviin kumpuihin - sementtiä, soraa, hiekkaa - jatkaa seuraillen hihnakuljettimia jotka yhdistävät raaka-ainekasan veriappelsiininvärisiin siiloihin, ohittaa sekoittamot, kulkee laboratorion vierestä, käy läpi kaikki kaksitoista pyörintäsäiliöautoa, kuin valtavia hyrriä rivissä valmiina pyörähtämään liikkeelle, viivähtää kierrätysalueella, saostus- ja vedenkäsittelyaltailla. Kuin vaakasuoraan panoroiva kamera, liikennekaavio, Summer toteaa järjestelyjen toimivuuden: tehdas avoimen taivaan alla, betonitehdas. Kaikki tuo on siis minun?

En asettanut kirjalle valtavan suuria odotuksia, mutta huomasin että se vei mukanaan alusta asti. Olen iloisesti yllättynyt, kuinka kiinnostava tarina onkaan. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pidän siitä, että päähenkilöitä on rajallinen määrä eikä lukijan eteen tuoda jatkuvana virtana uusia hahmoja, joista ei kerrottaisi juuri muuta kuin nimi. Nyt nämä muutamat tulevat tutuiksi, ja heidän kauttaan lukijalle avautuu näkymä paitsi siltatyömaalle myös erilaisiin yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

Muita bloggauksia en kirjasta löytänyt. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan työpaikalla. Ei koko aikaa, mutta suuren osan tarinaa.   

Blogistanian parhaat 2021

 

On taas se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat,- grammaajat ja -tubettajat äänestävät edellisen vuoden parhaista kirjoista. Äänestysaika päättyi eilen, ja huomenna kuulemme tulokset. Oman listani kanssa tuskailin jonkin verran, kuten aina ennenkin. Etenkin Finlandia-kategoriaan olisi ollut huomattavasti enemmän tarjokkaita kuin mitä voi äänestää. Tältä näyttää minun listani:

Finlandia 

3 p. Pirkko Saisio: Passio 

2 p. Päivi Alasalmi: Sudenraudat

1 p. Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Globalia

3 p. T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä

2 p. Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

1 p. Sergio Augusto Sanchez: Sade piiskaa asfalttia 

Tieto

3 p. Helen Macdonald: Iltalentoja

2 p. Satu Rämö: Talo maailman reunalla

1 p. J. Sakari Salonen: Viisi maailmanloppua

Kuopus:

3 p. J. K. Rowling: Jouluposso

Mielenkiintoista nähdä, mitä kirjoja muut ovat äänestäneet! Yli 50 äänestäjää on ollut tänä vuonna, ja kovasti odotan että tälläkin kertaa saan muiden listoilta vinkkejä kirjoista, jotka ovat itseltäni menneet ohi. Kiinnostavaa nähdä myös se, kuinka monet eri kirjat saavat ääniä.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu 

Englanninkielinen alkuteos Migrations (2020)

Suomentanut Sari Karhulahti

WSOY 2021

344 s.

Franny Stone hankkiutuu kalastuslaivalle, ja saa sen miehistön - etenkin kapteenin - uskomaan siihen, että seuraamalla hänen merkitsemiään kalatiiroja laiva pääsee kalasaaliiden luo. Miehistölle päätös ei ole helppo, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Lintuja ei enää juuri ole, ei kalojakaan, eikä monia muitakaan lajeja. Jos haluaa elää kalastamalla, on varauduttava olemaan merellä pitkiä aikoja. Heille Franny on vieras, joten epäluuloisuus on odotettua. Miksi tämä haluaa seurata juuri kalatiiroja? Miksi maailman ääriin asti? Ja miksi hän on liikkeellä yksin?

Tarina kulkee pääosin nykyhetkessä, mutta välillä se piipahtaa tapahtumissa 12, 6 ja 4 vuotta sitten. Lukija tutustuu jo aikuiseen Frannyyn, jonka lapsuudesta kerrotaan vain pieniä palasia. Sieltä kuitenkin löytyy juurisyy siihen, miksi Franny rakastaa merta ja lintuja, miksi hän näkee öisin painajaisia ja kävelee unissaan, miksi hänen on vaikea päästää muita ihmisiä lähelleen.

Kerran mieheni löysi ulappakeijuyhdyskunnan kesyttömän Atlantin kallioiselta rannikolta. Kun hän vei minut katsomaan lintuja eräänä yönä, en tiennyt, että ne kuuluivat lajinsa viimeisiin. Tiesin vain, että ne puolustivat hurjina pesäonkaloitaan ja sukeltelivat rohkeasti kuun valaisemissa vesissä. Jäimme joksikin aikaa niiden luokse, ja muutamien pimeydessä viettämiemme tuntien ajan pystyimme kuvittelemaan, että olimme samanlaisia kuin ne, yhtä villejä ja vapaita.

Kerran eläinten huvetessa - huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme - päätin seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot, luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulut.

Kerran linnut tekivät minusta hurjan.

Ihastuin kirjaan heti ensi sanoilla ja tunne säilyi loppuun asti. Tarina on karu mutta vangitseva, ja kaunis kieli tekee siitä vielä mieleenpainuvamman kokemuksen. Sen teemat ja kohtaukset puhuttelevat ja pysäyttävät, esimerkiksi hetki jolloin nähdään maailman viimeinen elävä susi joka sitten viedään Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen, tai kun puhutaan että metsät ovat niin vähissä että niihin päästäkseen pitää varata vuoro - ja silti kaikki halukkaat eivät ehdi päästä metsään ennen niiden häviämistä.

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, etenkin Saghani-laivalla. Tutustutaan erilaisiin persooniin, jotka kuitenkin olosuhteiden vaatimuksesta joutuvat toimimaan saumattomasti yhdessä, unohtaen kaiken muun paitsi aluksen puolesta taistelemisen. Myrskyävä Atlantti on vaarallinen. Ja vaarojen määrä lisääntyy siinä vaiheessa, kun kalastaminen yhtäkkiä kielletään ja Saghanin miehistö karkaa laivoineen satamasta takaisin merelle.

Kirja toi mieleeni Helen Macdonaldin teokset; myös se on puolustuspuhe luonnolle. Se on myös ehkä tulevaisuudenkuvaus, sillä siinä on kadonneena monet lajit, jotka nykyään ovat uhanalaisia tai vielä voimissaan. Viimeinen muuttolintu muistuttaa, että viime vuosisadat ihminen on ollut kaikista suurin vaikuttaja lajien elinolojen huononemiseen ja sukupuuttoon kuolemiseen.

Hädin tuskin kuulen uutistenlukijan sanat, sillä tuijotan rävähtämättä suden mustia silmäteriä. Kuvittelen sen Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen ja olen varma, että surun murtamat mutta innokkaat tutkijat ja vapaaehtoiset rakastavat sitä. Mutta se ei voi jatkaa sukuaan edes vankeudessa, enkä voi olla miettimättä, olisiko sen pitänyt saada elää vapaana yksinäisen elämänsä loppuun saakka. En voi olla ajattelematta, ettei yhdenkään villin olennon pitäisi joutua häkkiin. Sen kohtalon ansaitsevat vain ihmiset.

Upea teos, jonka lukemista suosittelen lämpimästi kaikille!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, ”kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija”. Esittely kertoo McConaghyn kirjoittaneen useita nuortenkirjoja, mutta niitä en tunne ollenkaan.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kulkuvälineessä, sillä valtaosa tarinasta tapahtuu kalastusaluksessa.

Viimeinen muuttolintu on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjakaapin kummitus.

Kristina Ohlsson: Isbrytare

 

Kristina Ohlsson: Isbrytare

Forum 2021

553 s.

Ensimmäinen Strindbergdeckare Stormvakt sai minulta arvosanan hyvä miinus, sen sijaan toinen osa Isbrytare on täysosuma. Edelleen pidän valtavan paljon herkullisista henkilöhahmoista, mutta mielestäni tarina on nyt vauhdikkaammin etenevä kuin avausosassa. 

August Strindberg on asettunut Hovenäsetiin, ja saanut second hand -kauppansa auki. Edelleen hän ajaa keltaisella ruumisautolla, mikä huvittaa kyläläisiä. Hän ennättää hoitaa kauppaa, mutta tulee myös vedetyksi rikostutkintaan. 

Tarinan alussa kaksi venevajaa palaa, ja pian löytyy ruumis. Kylässä on aktiivinen kahdeksankymppinen Gunnar Wide, joka ei ole lainkaan tyytyväinen poliisien työhön. Niinpä hän aikoo selvittää asiat itse, Augustin avustuksella. Sillä ei ole väliä, että August ei ole kovin innokas osallistumaan. 

Toisaalla Maria ja Ray-Ray jatkavat työskentelyä asuntovaunussa. Se ei edelleenkään ole ihanteellinen olosuhde, etenkään silloin kun isompi joukko kokoontuu ja kun haluttaisiin näyttää kaikille jotain tietokoneella. Mutta tämän kanssa mennään, ja uskoisin että asuntovaunu säilyy tulevissakin osissa. 

Jo alussa näyttää siltä, että venevajojen palo ja kuolemantapaus liittyvät toisiinsa, mutta miten? Kuinka murhaaja on päässyt ulos talosta, jonka ikkunat ovat lukossa ja ovikin lukittu sisältäpäin? Miksi murhapaikalla on jälkiä lapsesta? 

Hovenäset on pieni paikka, mutta niin vain sielläkin ihmisillä on salaisuuksia, joista osa juontaa juurensa hyvinkin kauas. Tapahtumien reunoilla on myös teini-ikäinen Hillevi, joka joutuu ottamaan liian isoa vastuuta perheensä vaikean tilanteen takia. 

Dörren skrapade när den sakta öppnades och Gunnar kikade ut.
- Är vi ensamma, Strindberg?

August slängde ifrån sig mössan på köksbordet.

- Men för helvete, sa han och tog sig om huvudet. Är du på riktigt, Gunnar?

Den gamle mannen klevde ut.

- Klart jag är på riktigt, sa han irriterad. 

- Har du suttit där hela natten? 

- Nej, jag har faktiskt sovit på en madrass i källaren. Jag hoppas att du inte tog illa upp? Jag kom jäkligt sent och var trött. 

August synade Gunnar uppifrån och ner. Han såg en smula medtagen ut. 

August kvävde en suck. Vad han kände till var Gunnar frisläppt och inte eftersökt av polisen. 

- Klart att jag tar illa upp, sa han. Vad håller du på med?

- Polisen är idioter, sa Gunnar. 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Tarinassa on monia käänteitä, mutta ei liikaa. Tapahtumat etenevät hitaasti mutta varmasti, tyhjäkäyntiä ei ole. Lisäksi ne liittyvät tarinaan; kertaakaan ei tule olo että miksi ihmeessä joku asia tai hahmo on mukana. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monipuolisia. Pidän myös siitä, että vaikka kirjassa on 550 sivua, siinä ei ole mitään liikaa. Sekä henkilöitä että tapahtumia on sellainen määrä, että kokonaisuus on hallittu ja lukija pysyy koko ajan mukana että kuka on kuka ja miten kukakin liittyy tapahtumiin. 

Mielenkiinnolla odotan sarjaan jatkoa. Nyt August on asunut Hovenäsetissä puoli vuotta, jännä nähdä mihin ajankohtaan seuraava osa sijoittuu. Pidän siitä, että vaikka tällä kertaa Augustin kauppa ei ole rikospaikka, hän viettää sillä aikaa sekä kaupanteossa että rikosten selvittelyssä. Ettei se ole vain sivulauseessa mainittu, vaan on riittävästi esillä jotta lukija ymmärtää, mitä se merkitsee Augustille. Hovenäset tulee muutenkin enemmän esiin kuin Stormvaktissa, ainakin minä aloin nähdä miten viihtyisä paikka se voi olla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kylmissä oloissa ja Kirja joka maasta - haaste saa Ruotsin.