Maritta Lintunen : Takapiru

Maritta Lintunen: Takapiru
WSOY 2016
219 s.

Maritta Lintunen on noussut yhdeksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan aina kovasti. En löytänyt häntä heti "alussa", vaan luin muutama vuosi sitten putkeen siihen mennessä ilmestyneet novellikokoelmat ja romaanit. Hän ei julkaise joka vuosi vaan hiukan harvemmin, mutta sitäkin laadukkaampaa. 

Tämän kevään uutuus on novellikokoelma Takapiru. Sen kymmenessä novellissa kohdataan joukko ihmisiä, aikuisia ja lapsia, naisia ja miehiä, ihmisiä joiden elämää järisyttää jokin iso tai henkilön isoksi tulkitsema tapahtuma. Tuo tapahtuma aiheuttaa joskus hurjankin tapahtumaketjun, josta vielä novellin viimeisillä riveillä paljastuu yllätys. 

En tiedä kenen idea oli laittaa poika juuri minun luokalleni. Tarmo Harrinkarin luokka on ollut aina kuulu hyvästä maineestaan. Minä pidän tiukkaa ja oikeudenmukaista kuria, meillä ei kiusata. Osaan myös kuunnella lasta enkä suhtaudu ennakkoluuloisesti oppilaiden keksimiin uudistuksiin ja ideoihin. Niistä on monesti hyötyä luokkahengen vaalimisessa - kun oppilaat sitoutuvat yhteiseen hyvään, ei opettajan tarvitse kuin seurata että kaikki tulee oikeassa järjestyksessä tehdyksi. Kun Tarmo Harrinkari valittiin Vuoden Opettajaksi, se ei ollut kenellekään yllätys - kollegat tiesivät millä ansioilla arvonimi oli minulle myönnetty.

Koulutyö sujui mallikelpoisesti, kunnes eräänä syyskuisena aamuna tuo kalpea, totinen yksitoistavuotias silmälasipää istuutui takimmaiseen pulpettiin. Yksinhuoltajanaisen ainoa poika, muuta en hänestä tiennyt. 

(Hymypatsas)

Pidän novelleissa siitä, kuinka kaikki alkaa tavallisesti, on tavallista, kunnes jossain kohtaa tulee hetki jolloin kaikki onkin mennyt vähän vinksalleen. Toisinaan tekisi mieli nauraa, toisinaan ravistella henkilöhahmoa, että mitä sinä oikein touhuat! Hahmojen omistautuneisuus tietyn tapahtuman peittelemiseen, kostamiseen, oikaisemiseen saa sekä huvittavia että surullisia piirteitä. Väärinkäsityksestä, hetkellisestä tarkkaamattomuudesta, ylireagoinnista, melkein mistä vaan voi alkaa hallitsemattomaksi paisuva ketju, jonka lopputulos voi olla melkein mitä vaan. Yleensä se on jotain mitä ei voi korjata, muuttaa, palauttaa ennalleen.

Lintunen on taitava ihmiskuvaaja. Henkilöhahmot ovat keskenään erilaisia, mutta heille kaikille pystyy kuvittelemaan elämän myös kerrotun tarinan ulkopuolelle. Ihastelen sitä, miten Lintunen pääsee eri-ikäisten hahmojen hahmojen sisään; tapahtunut on uskottavaa, on kokija nuori tyttö, vanha mies tai mitä tahansa siltä väliltä. 

Kun sinfonian alkusoinnut paukahtivat ilmoille, selittämätön hämmennys sumensi mielen. Tuominen siirsi viltin syrjemmälle ja pidätti hengitystään. Hidas, kylmäävä järkytys laskeutui hänen ruumiisensa. Se mitä hän kuuli, halvaannutti jäsenet ja ajatukset. Vasta päätössointujen kajahdellessa Tuominen pakottautui liikkeelle ja raahautui naulakolle. Vaisevat sormet näppäilivät taksin numeron. 

Kaatosade hakkasi räystäitä ja ikkunaruutuja. Kuumeesta horkkaisena hän veti ylleen paksun villapaidan. Ulsterin sauma ratkesi kainalosta kun hän riuhtaisi takin väkipakolla villapaidan päälle. Automatkan aikana kuumeväristykset löivät lävitse monta kertaa ja hänen piti pidätellä itseään vaikeroimasta. Taksi jäi odottamaan kadunvarteen. Kuin ihmeen kautta hän jaksoi laahustaa luokkahuoneeseensa. 

(Hommage à Oskar Tuominen)

Monet novelleista jättivät tunteen, että tästähän olisi saanut kirjoitettua vaikka kokonaisen romaanin. Mielestäni juuri se on hyvän novellin merkki, lukijalla ei ole olo että tarina on kerrottu alusta loppuun parissakymmenessä sivussa. Ei, vaan tarinasta on kerrottu osa, ja lukija saa miettiä mitä oli ennen ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun kertoja vaikenee.

Hieno kirja Lintuselta, jälleen kerran.

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
Englanninkielinen alkuperäisteos Butcher's Crossing (1960)
Johdanto Michelle Latiolais
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2016
334 s.

Kuten Stonerissa, tässäkin varoituksen sana on paikallaan: ei kannata lukea alun johdantoa ennen kuin vasta lopuksi. Muuten lukunautinto voi olla pilalla, koska siinä kerrotaan juonen keskeiset tapahtumat kokonaisuudessaan lisättynä ripauksella kirjallisuustieteellistä analyysiä. Ja taas kyseenalaistan, miksi tällainen paljastus pitää olla johdantona, miksei sitä voisi laittaa loppusanoiksi?

Stoner ei noussut minulle erityisen suureksi lukukokemukseksi, toisin kuin suunnilleen kaikilla muilla. Sen sijaan Butcher's Crossing vei täysin mukanaan heti ensimmäisestä sivusta, tai siis sivulta 21 missä itse tarina alkaa...

William Andrews on jättänyt opinnot Harvardissa ja matkustanut länteen. Hän ei oikein tiedä miksi, ei tiedä mitä etsii, mitä kaipaa. Sen hän tietää, että sen jonkun täytyy olla jotain erilaista, jotain muuta kuin yliopisto, jotain muuta kuin Boston. Ja sitä hän totisesti saa. 

Butcher's Crossing on pieni unelias kylä, jossa tapahtuu harvakseltaan. Kylä elää puhvelinmetsästäjistä, metsästyskauden tahdissa. Andrews etsiytyy herra Millerin seuraan, miehen joka kertoo tarinaa suunnattoman suuresta biisonilaumasta, laumasta joka elää kaukana ja vain odottaa tulevansa ammutuksi, nyljetyksi. Andrews antaa rahat metsästysretken valmisteluihin, Miller hankkii tarvikkeet ja miehistön. Kun kaikki on valmista, neljän miehen joukko lähtee uhkarohkealle matkalle vuoristoon.

Katsellessaan alavaa, piirteetöntä preeriaa, johon hän tunsi virtaavansa ja sulautuvansa vaikka seisoi liikahtamatta, hän oivalsi, että hänen Millerin kanssa sopimansa metsästysretki oli pelkkä juoni, pelkkä yritys höynäyttää häntä itseään, pelkkää lumetta, jolla päästä irti pinttyneistä tavoista ja tottumuksista. Hänellä ei ollut mitään pakottavaa asiaa sinne minne katsoi, minne aikoi lähteä; hän menisi sinne omaasta vapaasta tahdostaan. Hän menisi vapaasta tahdostaan läntiseen taivaanrantaan ulottuvalle tasangolle, joka vaikutti jatkuvan yhtäjaksoisesti kohti laskevaa aurinkoa, eikä hän uskonut, että tuolla tasangolla oli niin isoja kyliä ja kaupunkeja että ne hetkauttaisivat häntä. Hänestä tuntui, että asui hän missä hyvänsä nyt ja myöhemmin, hän jättäisi suurkaupungin yhä kauemmaksi taakseen ja vetäytyisi villiin luontoon. Hän tunsi, että tämä oli se keskeinen merkitys, jonka hän pystyi löytämään elämästään, ja ajatteli silloin, että kaikki lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat olivat johdattaneet häntä hänen tietämättään tähän hetkeen, jossa hän seisoi jännittyneenä kuin aikoen lähteä lentoon. Hän katsoi jokea uudestaan. Tällä puolella on asutus, hän ajatteli, ja tuolla puolella luonto. Ja vaikka minun on palattava, paluukin on omanlaisensa keino jättää asutus, lähteä sieltä yhä kauemmaksi. 

Matka on raskas, etenkin kun Miller ei ole varma reitistä. Eikä paluukaan ole varmaa, koska vuoriston ilma on yllätyksellinen.

Luin kirjaa fiktiivisenä matkakertomuksena, ja pidin siitä hurjan paljon. Andrews matkustaa fyysisesti pitkän matkan Butcher's Crossingiin ja sieltä vuorille, mutta samalla hän tekee ainakin yhtä pitkän henkisen matkan. Biisoneiden löytäminen on tärkeää, mutta ei niin tärkeää kuin oman itsensä löytäminen ja sisimpänsä tunnistaminen. 

Tarina sijoittuu 1870-luvulle mutta lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen että tapahtumat sijoittusivat tiettyyn aikaan, tiettyihin vuosiin. Miesten päättäväisyys, turhautuminen, intohimo, omistautuneisuus ovat ajattomia, yleismaailmallisia tunteita. Ihmisten ja luonnon kohtaaminen, keskinäinen voimien mittely on kuvattu vahvasti, niin vahvasti että lukija tuntee  olevansa metsästysretkellä yhdessä näiden hurjapäiden kanssa. 

Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt selkäänsä biisonille siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että hän oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä. Ja niin hän oli kääntänyt selkänsä.

Ilkka Rekiaron suomennos on jälleen kerran erittäin hyvää työtä. Vaikka pitkiä lauseita on todella paljon, teksti on sujuvaa, helposti luettavaa. Pidin myös siitä, että suomennoksessa on käytetty paljon - mutta ei liikaa - vanhahtavia tai muuten oudompia sanoja, kuten esimerkiksi yllä olevan sitaatin "untelo". 

Kirjaa on jo ehditty lukea blogeissa, arvion ovat tehneet ainakin Kaisa Reetta T., Ulla, Takkutukka, Jenni, Krista ja Katja Jalkanen.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Englanninkielinen alkuperäisteos Tales from outer suburbia (2008)
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Lasten Keskus 2015
89 s.

Kirjalliseen maailmaan on saatu uusi kummajainen, Shaun Tanin erikoinen mutta hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on herättänyt keskustelua etenkin kirjastopiireissä. Monissa kirjastoissa se on luokiteltu lasten kuvakirjaksi, mutta sisältönsä puolesta se ei sovi aivan pienille. Joidenkin mielipide on, että sen pitäisi olla nuortenkirjoissa, huolimatta kuvakirjamuodosta. 

Kirja koostuu monista pienistä tarinoista, joissa kaikissa tapahtuu jotain hiukan vinksahtanutta, jopa pelottavaa. Tutut asiat muuttuvat vieraiksi ja saavat outoja sävyjä. Kahvikuppiin mahtuva ulkomaalainen vaihto-oppilas asuu ruokakomerossa, mies kulkee kylänraitilla pukeutuneena avaruuspukuun, kylä on täynnä tikku-ukkoja joista kukaan ei tiedä mitä ne oikeastaan ovat ja miksi ne ovat siellä, jokaisessa talossa on ohjus, lapset matkustavat maailman reunalle...

Jotkut isommat pojat tykkäävät hakata niitä baseballmailoilla, golfmailoilla tai millä tahansa mikä osuu käteen, mukaan lukien uhrin itsensä irtiraapaistut raajat. Kun tähtää tarkkaan, hyvä isku lennättää pään - kasvottoman maamöykyn - ilmaan. Vartalo jää toimettomana pystyyn, kunnes se survotaan säleiksi kantapään ja asfaltin väliin. 

Tätä voi jatkua tuntikausia riippuen siitä, montako ukkoa pojat löytävät. Mutta lopulta se lakkaa olemasta hauskaa. Siitä tulee tylsää, jotenkin raivostuttavaa, kun ne vain seisovat aloillaan eivätkä pane hanttiin. Mitä ne ovat? Miksi ne ovat täällä? Mitä ne tahtovat? Mäiskis! Mäiskis! Mäiskis!

Ainoat vastakaiut ovat ääni, joka syntyy kun kuihtuneet lehdet putoavat vanhoista puista tyyninä iltoina, ja satunnaiset reiät, joita ilmaantuu etunurmikoihin, tummat kolot kohdissa, joista maakokkareita on lähtenyt yöllä irti. Ja niinpä ne ovat paikoillaan taas, seisovat aitojen ja pihateiden vierillä, takakujilla ja puistoissa, hiljaiset vartiomiehet.

Ei siis ihan pienten lasten kamaa. Tarinat ovat kaikki tavallaan kauniita, mutta tunnelma on samalla uhkaava. Tarinat ovat kuin surrealistisia tuokiokuvia, joita katsoessa ei oikein tiedä mitä näkee ja mitä pitäisi nähdä. Arkinen muuttuu maagiseksi, unenomaiseksi kudelmaksi, jossa tosi ja epätosi sekoittuvat laittaen lukijan ihmettelemään, mitä tapahtui, mitä tuli luettua. 

Erityisen hieno on kirjan kuvitus, joka on Shaun Tanin tekemä sekin. Kuvitus tuo upeasti esiin tarinoiden hengen ja vetää lukijan mukaan tuohon kummalliseen maisemaan. Tan on piirtänyt tarkasti ja yksityiskohtaisesti, joten kuvissa riittää paljon tutkittavaa.

Etäisten esikaupunkien asioista on kirjoitettu blogeissa Sininen keskitie, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Hurja Hassu Lukija.   

Navalta navalle. Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani & Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Suomentanut Petri Stenman

Like 2015

290 s.

Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle. Eräretki Roald Amundsenin jäljissä

Norjankielinen alkuperäisteos I Roald Amundsens skispor - Kapplöpet till Sörpolen - 100 år efter (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Gummerus 2014

199 s.

Aluksi pahoittelut tekijätietojen muotoilusta! Muokatessa teksti asettuu nätisti kuvan viereen mutta julkaistussa versiossa osa menee kuvan alle. Otan mieluusti vastaan vinkkejä, miten muotoilu pysyisi samanlaisena myös itse postauksessa :)

Hauska sattuma, mutta  kun bongasin kirjaston hyllynpäädystä Stein P. Aasheimin Hiihtovaelluksen Etelänavalle, niin vain muutamaa päivää myöhemmin saapui varaamani Bea Uusman Naparetki. Ensiksi mainittu kulkee Roald Amundsenin retkikunnan jäljillä Etelänavalle, juhlistaakseen tapahtuman satavuotispäivää. Jälkimmäisessä pyritään löytämään syitä sille, miksi Salomon August Andréen retkikunta ei koskaan päässyt Pohjoisnavalle.

Stein P. Aasheim lähtee kolmen muun miehen kanssa raskaalle hiihtoretkelle kohti Etelänapaa. Matkan varrella he miettivät ja ihastelevat Amundsenin retkikuntaa, joka sata vuotta aiemmin teki saman matkan koiravaljakoilla. Miten hyvin Amundsen oli varautunut, kuinka paljon huoltopisteitä heillä oli, kuinka hyvin suunniteltu ja toteutettu tutkimusmatka oli, huomioiden kuinka erilaiset mahdollisuudet ennakkosuunnitteluun oli ilman nykyaikaisia laitteita. 

Mutta vaikka on laitteet ja vehkeet niin ei matkanteko ole helppoa. Aasheim kumppaneineen on onnekas sikäli että he välttävät myrskyt lähes täysin, mutta muita hankaluuksia on riittämiin. Retkueella on tiukka aikataulu: heidän on selvittävä Etelänavalle joulukuun neljänteentoista päivään mennessä voidakseen osallistua Amundsenin uroteon 100-vuotisjuhliin. Vaikka voimat vähenevät, sairaudet uhkaavat ja kello käy armottomasti, silti heillä huumori kukkii ja Etelämanner yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukijalle riittää jännitystä viimeisille sivuille asti. 

Olo vaihtelee ei vain päivästä päivään vaan jopa tunnista tuntiin. Jotkin hiihtorupeamat ovat helppoja, tunti kuluu hujauksessa huomaamattani ja minulla riittää voimia ylen määrin. Toiset ovat silkkaa puurtamista, ja minun täytyy purra hampaita yhteen pysyäkseni mukana. Veikkaan, että tältä Petter Northugista tuntuu, kun hän voittaa yhtenä päivänä eikä seuraavana pääse edes palkintokorokkeelle. Kaikilla hiihtäjillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen me tiedämme hyvin, Petter ja minä. Niin, ja Ulvang myös. Hänkin tietää siitä jotain. 

Siis: 1000 kilometriä jäljellä. 24 astetta pakkasta. 214 ja 11 Amundsenin jäljessä. Ensimmäinen luku on kilometrejä, toinen päiviä. 

Kirja ei varsinaisesti herätä matkakuumetta mutta melkoista ihailua kyllä. Aasheim on 60-vuotias eivätkä muutkaan mitään nuoria poikia, mutta sisua ja intoa heillä riittää. Vaikeinakaan hetkinä heitä ei kaduta että lähtivät tuollaiseen seikkailuun.

Kirjailmellisesti toiselle puolelle maailmaa mennään Bea Uusman Naparetkessä. Uusma on kiinnostunut Andréen retkikunnan vaiheista heidän yrityksessään saavuttaa Pohjoisnapa vetyilmapallolla. Tiedetään, etteivät he koskaan päässeet perille vaan kuolivat kaukana määränpäästä. Kuolinsyistä on esitetty monenlaisia arvailuja, joten Uusma yrittää etsiä todennäköisimmän totuuden retken vaiheista. Hän matkustaa itse Valkosaarelle nähdäkseen paikat, joista miehet ja varusteet löytyivät. 

Projekti on kaikkea muuta kuin helppo. Jo pelkkä Valkosaarelle pääseminen vaatii täsmälleen oikeat sääolosuhteet, joten Uusma kokee monta turhaa yritystä mutta ei luovuta. Hän seuraa retkikuntaa päiväkirjamerkintöjen ja muiden fyysisten todisteiden avulla. Hän käyttää omaa ja muiden asiantuntemusta selvittääkseen, mikä kaikki meni pieleen ja miksi miehet kohtasivat loppunsa liian aikaisin ja kaukana määränpäästä. 

Ensimmäisinä matkapäivinä en palele lainkaan. Kylmyys on ihmeellinen, se ei ryömi ruumiiseen vaan asettuu vain ihoa vasten, kuin kylmä elohopea. Me olemme ankkuroituneet aivan lähelle Tanskansaarta, josta ilmapallomatka yli sata vuotta sitten alkoi. Vesi on epätodellisen vihreää, läpikuultamatonta ja miltei maitomaista. Jääkarhuvahti nousee ensimmäisenä veneestä. Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä.

(...)

Syyskuussa heillä on vastassaan hyyde. Arktinen kesä on pian ohi. Avovesi jäälauttojen välissä alkaa jäätyä, mutta koska lautat samanaikaisesti ajelehtivat, vastamuodostunut jää pysyy liikkeessä ja muuttuu jähmeäksi valkoiseksi massaksi, joka ei kanna ihmisen painoa. Kun retkikunta yrittää edetä pienellä silkkikankaisella soutuveneellä, airot juuttuvat hyyteeseen. He yrittävät löytää jäämaiseman läpi reittejä, joilla perusta pystyy edelleen kantamaan heidät. Tiettyinä päivinä he kahlaavat nolla-asteisessa vedessä polviaan myöten. Kun he vetävät saappaat jalastaan illalla teltassa, jalat ovat täynnä rakkoja. 8. syyskuuta he raahaavat rekiä perässään viisi tuntia. Näiden viiden tunnin aikana he onnistuvat etenemään tuhat metriä. Seuraavana päivänä Fraenkelin jalkoja särkee niin pahoin, että hän ei enää voi vetää rekeään.

Myös Naparetkessä on jännitystä mutta enemmän se hämmästyttää. Retkikunnan ikävä kohtalo on tiedossa jo kirjan alussa, mutta heidän matkantekonsa on todella hurjaa luettavaa. On ihmeellistä, miten miehet jatkoivat matkaa ja selviytyivät niinkin kauan. Vetypallo ei toiminut toivotulla tavalla ja matkavauhti tippui radikaalisti heti alkutaipaleella. He eivät luovuttaneet vaan jatkoivat, jatkoivat silti vaikka liikkuva jää vei heitä takaisinpäin joskus nopeammin kuin mitä he etenivät. 

Uusma kutoo tarinasta huiman jännitysnäytelmän. Vaikka syyllinen on epävarma, on sekä vihjeiden seuraaminen että retkikunnan omien merkintöjen lukeminen koskettavaa.

Pidin molemmista kirjoista todella paljon. Ne haastavat miettimään, kuinka helpolla sitä lopulta pääsee nykymaailmassa, lämpimässä ja valoisassa asunnossaan jossa on tuoretta ruokaa saatavilla läheltä ja helposti. Samalla ne laittavat pohtimaan, olisiko minulla kanttia lähteä seuraamaan jotakin retkikuntaa.

Hiihtovaelluksesta Etelänavalle on kirjoitettu blogeissa Toinen todellisuus ja Raviharakka kirjahyllyssä. Sillä rastitan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "matkakertomus".

Naparetki on luettu muun muassa blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara, Timanttia ja Donna mobilen kirjat.

Kulttuurilauantai: Oopperatalon avoimet ovet ja Ateneumin avajaiset

Viime lauantai, 19.3, oli suoranaista kulttuurin riemujuhlaa. Oopperatalon avoimet ovet veti paikalle 4500 henkilöä, ja Ateneumissa kävijöitä oli ilmaisen avajaisviikonlopun aikana kymmenisen tuhatta.

Aloitin pitkän päivän Oopperatalosta. Vartti ennen avaamista (klo 10) Töölöntorin puolella oli pitkä jono. Tässä vaiheessa olin jonon hännillä mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää. Tasalta väkijoukko ryntäsi sisään.

Kiinnostavaa ohjelmaa oli koko ajaksi, täytyi tehdä etukäteen alustava suunnitelma mihin menee ja monelta. Ensimmäiseksi menin Alminsaliin katsomaan baletin aamutuntia. Pakko sanoa että ihastelin ehkä eniten pianistia: tanssijat pystyivät tekemään samoja liikkeitä riippumatta siitä, lähtikö pianosta Marseljeesi, Hämä-hämähäkki vai Bohemian Rhapsody :) Oikein hienoja ja viihdyttäviä tulkintoja :)

Tanssijatkin viihdyttivät yleisöä, välillä nähtiin ehkä muuten ylimääräisiä kikkailuja ja teknisen osaamisen esittelyä. En tiedä oliko tunnelma rennompi kuin yleensä nyt kun oli yleisöä, mutta näytti siltä että kaikilla oli hauskaa. 

Aamutunnin jälkeen pysyttelin vielä Alminsalissa, kun siellä harjoiteltiin Pientä Merenneitoa. Itse Kenneth Greve saapui paikalle ensimmäiseksi tunniksi ohjaamaan solistitanssijoita, ja ilahduin siitä miten hän otti yleisön mukaan. Toivotti tervetulleeksi, pahoitteli että puhui englantia ja kertoi millaisia kohtauksia harjoitellaan. Hän keskeytti tanssijat usein ja ohjeisti heitä, oli hieno nähdä millaisia muutoksia tapahtui ihan pienillä asennon muutoksilla. Näiden ohjeistustaukojen aikana Greve puhui usein yleisölle, kertoi mitä tarinassa tapahtuu, mitä nähtiin ja mitä hän toivoo tehtävän toisin. Mielestäni oli todella hienoa pitää myös yleisö kartalla. 

The Kenneth Greve.

Toisella tunnilla oli joukkokohtausten harjoittelua, sitä en katsonut kuin hetken alusta ennen kuin jatkoin seuraavaan kohteeseen, puolituntiselle luennolle oopperatuotannon tekemisestä.

Ohjausassistentti Jere Erkkilä odotti kuulijoita viidennen kerroksen kuorosalissa. Siellä hän kertoi elävästi siitä, mitä tapahtuu ennen kuin esitys on valmis ensi-iltaan. Yllätyin aikatauluista. Ensinnäkin, nyt suunnitellaan kautta 2020-2021. Toiseksi, näyttämölle siirrytään vain kuusi viikkoa ennen esitysten alkua. Silloin eri tekijät ovat ensi kertaa yhdessä ja ohjaaja näkee millainen kaaos on meneillään. 

Kun esitys ja sen ohjaaja ovat selvillä, jo kahden kuukauden päästä täytyy olla puku- ja lavastussuunnittelu valmiina. Ompelutyöt vievät kuukausia eikä lavasteiden rakentaminenkaan ole mikään helppo juttu. Yleisö kyseli paljon eri asioista, muun muassa Oopperan kummituksen lavasteista ja siitä, miksi siitä puuttuu joitain elementtejä joita maailmalla on nähty sen esityksissä. Selitys oli varsin yksinkertainen. Maailmalla voi olla niin, että esityspaikka on tehty vain Kummitusta varten eikä siellä tapahdu muuta. Lavasteet voivat siis olla paikoillaan kuukausia, vuosia. Täällä sen sijaan lavastuksen pitää olla sekä pystytettävissä että purettavissa nopeasti. Voi olla, että treenit näyttämöllä loppuvat klo 14, ja klo 15 päästään tekemään lavastusta jonka pitää olla valmis kun esitys alkaa klo 19. Sitten se täytyy taas purkaa, jotta näyttämö on vapaa seuraavan aamun treeneihin.

Kuultiin myös kaikenlaisista kommelluksista, joita Erkkilä on nähnyt ja kokenut 30 vuoden aikana. Vaaditaan rautaisia hermoja ja toimintakykyä, jos laulaja sairastuu kesken esityksen, tai näyttämölle on tulossa ylimääräinen ja ihan ulkopuolinen henkilö, tai palohälytys pärähtää soimaan...

Jere Erkkilä.

Lopuksi ennätin vielä pysähtyä pikaisesti lavastus- ja pukusuunnittelija Anna Kontetin pisteelle sekä fantasiamaskin tekopaikalle.

Oopperalta suuntasin Ateneumiin. Sinne oli vapaa pääsy avajaisten kunniaksi. Väkeä oli paljon mutta hyvin mahtui sekaan. Tutustuin kolmeen näyttelyyn: Auguste Rodiniin, Japanomaniaan pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918 ja Suomen taiteen tarinaan. 

Aloitin kolmannesta kerroksesta Japanomania-näyttelystä. Se on ihastuttavan monipuolinen, esillä on niin maalauksia, astioita kuin postikorttejakin. Pidin myös siitä, että mukaan on valittu teoksia joista ei suoraan tule Japani mieleen. Yksi esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan tekemä muotokuva mesenaatti Herman Frithiof Antellista, taiteenkerääjästä jonka tekemä testamenttilahjoitus on tuonut Ateneumiin runsaasti monenlaista taide-esineistöä.

Claude Monet: Manne-Porte, Étretat (1885). Philadelphia Museum of Art, John G. Johnson Collection. Kuva: Philadelphia Museum of Art.

Utagawa Hiroshige: Kameidon luumutarha (1970). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Japanista tulee ensimmäiseksi mieleen geishat, haaleat värit, vanha kulttuuri. Ei nykytaide, jonka voimakkaat värit kiskaisevat katsojan luokseen ja pysäyttävät siihen.

Kolmoskerroksessa on Japanomanian lisäksi Auguste Rodinin veistoksia. Tykästyin niihin kovin. Teosesittelyistä luin, että esimerkiksi vahingoittuneet tai muiden mielestä keskeneräiset teokset olivat Rodinille valmiita, vajavaisuudessaan täydellisiä. Kun ihmishahmolla ei ole käsiä, katsoja joutuu pohtimaan näkemäänsä enemmän. Mitä tapahtuu? Mitä hahmo tekee? Miksi se on tuollainen?

Pidin patsaiden epätavallisuudesta. Hahmojen asennot ovat toisinaan hyvinkin erikoisia. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi pysäytetty kesken liikkeen. Ehkä sen takia ne tuntuvat hyvin voimakkailta. 

Auguste Rodin: Varjo (1880-1964). Ateneum Art Museum. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Rodinin töitä on lisää ykköskerroksessa; samassa tilassa oni esillä myös muutamia hänen läheisten taiteilijatovereidensa tekemiä patsaita.

Kakkoskerros on omistettu Suomen taiteen tarinalle kattaen historian 1940-luvulle saakka. Aiemmin kolmoskerroksessa olleita klassikoita on tuotu alas ja sijoiteltu teemoittain eri "huoneisiin". Onnistunut ratkaisu! Huoneiden vaihteleva väritys ja vahvat värit ovat houkuttelevia. Tilat ovat kiinnostavia jo itsessään. 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Yllä oleva muotokuvaseinä on mielestäni kertakaikkisen huikea, aivan täydellinen. Pitkä rivi taiteilijoita, pitkältä ajanjaksolta, miehiä ja naisia, itsensä ja muiden maalaamana. Tähän on pakko pysähtyä, tämähän on Suomi-taiteen karkkikauppa jossa tosin koskea ei saa mutta katsoa sitäkin hartaammin.

Rodin-näyttely on nähtävissä 8.5.2016 saakka, Japanomania 15.5.2016 asti ja Suomen Taiteen tarina niinkin pitkään kuin 31.12.2020. Lisäksi museon ympärillä on Kaarina Kaikkosen kaksi teosta.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentanut Pirkko Vesterinen
Atena 2016
367 s.

Huh. Olen kuullut, nähnyt ja lukenut monia ohjelmia, joissa on kerrottu miten maailma on muuttunut nykyihmisen myötä. Paljon on puhuttu ilmastonmuutoksesta, sademetsien hakkaamisesta, merien saastumisesta ynnä muusta. Toimittaja Elizabeth Kolbert on koonnut uutuuskirjaansa Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia ensin tietoa historian viidestä sukupuuttoaallosta. Sen jälkeen hän pohtii nykyistä mullistusta, jota hän kutsuu kuudenneksi sukupuutoksi. Hän on päässyt mukaan tutkimusretkille ja niiden pohjalta kertoo monia esimerkkejä siitä, miten nykyihmisen toiminta on tuhonnut lajeja eri puolilla maailmaa. Samalla hän kertoo tehdystä ja käynnissä olevasta pelastus- ja suojelutyöstä.

Pääosin kirja on karua ja aika lohdutonta luettavaa. Tiivistetysti kaikessa on kyse siitä, että lajit ovat kehittyneet ja muovautuneet miljoonia vuosia. Sitten paikalle on marssinut nykyihminen joka toiminnallaan muuttaa olosuhteita niin että laji toisensa jälkeen katoaa, vain muutaman vuosisadan aikana. Teollistuminen on muuttanut ilmakehän koostumusta, merien happamuutta ja maapallon lämpötilaa liian nopeasti, jotta lajit olisivat ehtineet sopeutua. Toisaalta liikkumisen helppous on kuljettanut lajeja paikasta toiseen, ja usein seuraukset ovat olleet pääosin negatiivia, eli uudet lajit ovat syrjäyttäneet aiemmin vallinneet, yleensä väkivallan (eli niiden syömisen) tai tarttuvien tautien välityksellä.

On arvioitu, että minkä tahansa kahdenkymmenenneljän tunnin jakson aikana kymmenentuhatta eri lajia siirretään ympäri maailmaa pelkästään painolastivesien mukana. Siten yksittäinen supertankkeri (tai yhtä lailla lentokoneen matkustaja) voi kumota miljoonien vuosien maantieteellisen eristyneisyyden.

(...)

Jared Diamond on todennut samaan tyyliin: "Itse en ymmärrä, miksi Australian jättiläiset olisivat kestäneet lukemattomia kuivia kausia kymmeniä miljoonia vuosia kestäneen historiansa mittaan ja sitten yhtäkkiä kaatuneet kuolleina joukolla (ainakin miljoonien vuosien aikaskaalassa) juuri silloin ja sattumalta, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat."

(...)

Jos oletetaan, että ihmiset jatkavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä, valtameret jatkavat hiilidioksidin sitomista ja happamoituvat yhä enemmän. Jos toimintaa jatketaan nykyiseen tapaan, meren pinnan pH laskee 8,0:aan tämän vuosisadan puoliväliin mennessä ja putoaa 7,8:aan ennen vuosisadan loppua. Tuossa vaiheessa valtameret ovat 150 prosenttia happamampia kuin teollisen vallankumouksen alkaessa.

Sopii kuvitella, mitä se merkitsee merien asukkaille.

Siinä missä viisi ensimmäistä suurta sukupuuttoa johtuivat suuresta yksittäisestä katastrofista (esimerkiksi dinosaurukset hävittäneestä asteroidista), on nyt käynnissä oleva aalto monen yksittäisen tekijän summa. Tai yhden tekijän, nykyihmisen, mutta monen osatekijän. Kaikissa on kuitenkin taustalla ihmisen toiminta, pyrkimys hyödyntää luontoa ja eläimiä, pyrkimys tehdä rahaa. 

Kirjaa lukiessa tuli välillä paha olo. Kauheaa kuulua lajiin, joka muutaman kymmenen tuhatta vuotta sitten levittäytyi päättäväisesti maapallon joka kolkkaan raivaten "kilpailijat" tieltään! Hei hei niin eläimet kuin varhaisemmat ihmisetkin! Nykyihminen esitetään brutaalina, itsekkäänä, ahneena, välinpitämättömänä. Tai no, mitä muuta se on, kun ainoa ei-uhanalainen sarvikuonolaji on joutumassa uhanalaiseksi salametsästyksen takia; isosarvikuonoa metsästetään koska Kaakkois-Aasiassa jauhettua sarvea nuuskataan rikkaiden pippaloissa kuin kokaiinia! Yök.

Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Kolbert on päässyt mukaan moniin harvinaisiin paikkoihin tutkimaan harvinaisia eläimiä. Samalla hän on nähnyt, mitä tutkijat ja luonnonsuojelujärjestöt tekevät. Hän nostaa esiin myös sen, mitä eläimiä on saatu tai ainakin yritetty pelastaa. Hän kuvaa tutkijoiden työtä näiden yrittäessä selvittää esimerkiksi sen, mikä on lepakoita tappava valkoinen sieni, mistä se on tullut ja miten sen saa pysäytettyä. Hän muistuttaa, että vaikka monia monia lajeja on kadonnut, monia voidaan vielä pelastaa. 

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jonkin verran on tieteellistä sanastoa mutta ei liikaa, kirja pysyy yleistajuisena ja maallikollekin helppolukuisena. Todella kiinnostava on lukea numerotietoa, montako lajia ehkä elää sademetsässä, montako lintulajia yksi tutkijoista tunnistaa äänen perusteella, mitä tapahtui 444 miljoonaa vuotta sitten... On mielenkiintoista lukea myös tieteen historiaa, sitä ketkä ensimmäisinä kiinnittivät asiaan huomiota, miten tutkijat riitelivät siitä voivatko jotkut luut kuulua lajille jota ei enää ole, miten joihinkin kysymyksiin jouduttiin odottamaan vastausta vuosikymmeniä... 

Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia on tärkeä kirja, joka olisi syytä lukea ihan jokaisen. Samalla voi miettiä omaa osuuttaan sekä luonnon tuhoutumisessa että säilyttämisessä.

Terveisiä kirjajulkkareista

Elän jonkinlaista bloggaamisharrastuksen huippuaikaa; sähköpostiin on alkanut tipahdella kutsuja kaikenlaisiin tapahtumiin. Harmi että useimmat ovat aamuisin niin en töiden takia pääse.

Tiistaina 15.3 oli kuitenkin iltatapahtuma, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella -kirjan julkkarit Espoossa Lähitapiolan pääkonttorissa. Hiukan ihmettelin paikkaa mutta sille oli erittäin looginen selitys: Edelfeltin maalaus Nainen parvekkeella on siellä, kuulemma yhden työhuoneen seinällä. Aika hieno juttu, se että taulu sekä muut firman omistamat taide-esineet ovat esillä, työntekijöiden nähtävillä eikä jossain piilossa.

Tilaisuus oli rento ja hauska, ei yhtään pönöttävä eikä virallisen oloinen. Etukäteen vähän jännitin, että miten tuollaisessa ollaan. Olenko pukeutunut soveliaasti, kun tulen suoraan töistä enkä käynyt välillä kotona vaihtamassa vaatteita. Apua, minulla ei ole kukkia tai lahjoja kirjailijoille, pitäisikö olla vaikka en tunne kumpaakaan henkilökohtaisesti. No, hyvin kaikki meni :) Hauska oli nähdä Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogin Tuija sekä Kirsin Book Clubin Kirsi. 

Oli kiinnostavaa kuulla, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen yhdessä oli. Projektin juuret ovat Educa-messuilla, jolloin Bazarin Markus Lähdesniemi oli kysynyt Eppu Nuotiolta milloin tämä kirjoittaa taas dekkarin. Nuotio puolestaan oli ihastunut Pirkko Soinisen kirjoitustyyliin jo viitisen vuotta sitten luettuaan tämän blogia. Niinpä he löivät hynttyyt yhteen ja alkoivat kirjoittaa kirjaa.

Nainen parvekkeella lähti liikkeelle kirjeromaanina mutta kirjailijat totesivat ettei muoto kanna loppuun asti. Kirjeitä ja sähköpostiviestejä jäi mukaan mutta ne saivat ympärilleen paljon muuta. Tarinan lähtökohtana oli intohimoinen taiteenkerääjä -hahmo sekä toinen hahmo, joka haluaa tehdä taulusta jotain. Nuotio oli ehdottanut Naista parvekkeella, joka oli äskettäin myyty Bukowskilla. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että taulusta on kaksi versiota. Kirjan kansiliepeessä on kuva värikkäämmästä, myöhemmin maalatusta, jonka sijainnista ei ole tietoa. Edelfelt maalasi sen, koska kuvassa näkyvä tummasävyinen teos ei mennyt kaupaksi Amerikassa. 

Yllätyin hurjasti siitä, miten kaksikko kommunikoi työn aikana. Kuulemma puheluja oli muutama, tekstiviestejä noin neljätoista, Skype-keskusteluja viisi. Yhteydenpito hoidettiin kirjoittamalla. Kuinkas muuten :) Tämä yhteydenpitotapa siirtyi myös kirjaan ja on yksi sen kantavista teemoista. Arvo Samuel kyllä kutsuu Salomen syntymäpäivilleen, mutta siinä vaiheessa tämä ei ole varma haluaako tavata kasvokkain.  

Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että valmiista lopputuloksesta ei pysty enää erottelemaan, mikä on kenen kirjoittamaa. Alkuun Nuotio kirjoitti Salomea ja Soininen Arvo Samuelia, mutta prosessin aikana molempien kirjoittamaa muokattiin yhdessä. Lopputulos on onnistunut, ainakaan minä en erottanut että joku osa olisi jommankumman tekemä. 

Kaksikko paljasti lopuksi, että yhteistyö jatkuu ja taidemaailmaan sijoittuvia dekkareita on tulossa lisää. Huippua! Sitä he eivät vielä tiedä, esiintyykö niissä, tai edes seuraavassa kirjassa, samoja henkilöitä kuin Naisessa parvekkeella. Jäämme odottamaan ja toivomme kirjailijoille lennokasta kynää.