Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous
Katalaankinkielinen alkuteos La maledicció dels Palmisan (2015)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2019
381 s.

Rafel Nadal Farreras on julkaissut useita kirjoja, joista on nyt suomennettu ensimmäinen. Toivon lisää suomennoksia, sillä Palmisanon kirous on oikein hyvä. Heti ensimmäisillä sivuilla tuli tunne, että samaan aikaan haluaa lukea nopeasti eteenpäin mutta myös hidastella jotta lukunautintoa riittäisi pidempään. Toisaalta puolivälin jälkeen tarinan vetovoima väheni hieman, siitä myöhemmin lisää.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Palmisanon perheestä kuolee 21 miestä, kaikki suvun miehet. Yhden vaimo Donata on raskaana ja synnyttää pojan. Äidin pelko on suuri; sota on ohi mutta kirous voi silti viedä Vitantonion hengen. Ystävättärensä Francescan kanssa hän punoo suunnitelman, jolla poika yritetään pelastaa. Vitantonio kasvaa yhdessä Francescan tyttären Giovannan kanssa, he ovat erottamaton kaksikko. Kunnes koittaa toinen maailmansota, joka ei piittaa sen kummemmin kirouksista, suunnitelmista kuin toiveista.

Kuivuutta oli kestänyt kaksi vuotta, ja lisäksi Itrian laaksoon puhalsi lämpimiä etelätuulia Pohjois-Afrikasta. Oliivipuiden lehdet varjelivat vähäistä kosteuttaan kääntymällä aamuisin kohti maata auringolta suojaan ja kohottamalla taas iltaisin katseensa tähtiin ja rukoilemalla siten kaipaamiaan sadepisaroita. Bellorotondon näköalatasanteelta levittäytyi erikoinen maisema: lehdet olivat keskipäivän valossa kuin hopeaa ja välkehtivät kuin Adrianmeri. Läheltä katsottuna lehtien väri oli kuitenkin lyijynvihreä. Kukat varisivat maahan, ja viljelijät tiesivät, että sato jäisi niukaksi jo toisena peräkkäisenä vuonna. He olivat hermostuneita ja peloissaan, sillä pienikin kipinä saattoi aiheuttaa mittavia tuhoja.

Tikahduttava ilma kiristi hermoja myös palatsissa Säätilan muutosta toivova nonna kävi joka aamu terassilla tähyämässä horisonttiin, mutta turhaan. Säiliöiden vesi oli samentunut jo keväällä, ja eräänä kesäkuun päivänä vesi ehtyi kokonaan. Angela-rouva piti sitä kohtalokkaana vahinkona, ja sen jälkeen hän käski lakaisemaan puutarhaa ja aukiota päivittäin, jotta talo saisi käyttöönsä joka ikisen vesipisaran, kun ukonilma viimein puhkeaisi. Hän nousi aamunkoitteessa terassille, nojasi ryppyisillä käsillään kaiteeseen ja ohjeisti korkealta valvontapaikaltaan palvelusväkeä vesikourujen puhdistuksessa. Terassin lattia oli hänen jäljiltään aina kuihtuneiden kukkien peitossa, sillä hän nyppi kuivuudesta kärsivien kiinansinisadeköynnösten terttuja vimmatusti, aivan huomaamattaan.  

On vaikea eritellä, miksi koin tarinan tosi voimakkaasti. Ehkä olen saanut dekkariyliannostuksen, ja siksi ”tavallinen” tarina osui täysillä. Ehkä se on Italia, jossa on paahtavan kuuma ja ihmisillä vahvat  tunteet. Ehkä se on sodan kauhu ja elämän rakentaminen sen jälkeen. Tai ehkä se on kieli, joka on vahvan visuaalista. Luolan viileä kosteus melkein kutittaa ihoa. Barin pommitus saa ihon kuumottamaan ja silmät muurautumaan umpeen.

Tarinakulku on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä aiheutti sen, että pidin kirjan alkupuolikkaasta ihan älyttömästi ja loppupuolesta vain kohtalaisesti. Olisin toivonut tiettyjen käänteiden menevän toisin, tai edes yllättävän jossain kohtaa. Kaikkinensa Palmisanon kirous on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut kirjat, Elämää väripaletilla ja Kirjarouvan elämää. 

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig (2013)

Suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2019

444 s.

Olen sanonut jo ties kuinka monta kertaa aiemmin, että pidän erityisesti suljetun huoneen mysteereistä. Nyt ollaan ulkona, mutta lähtökohta on sama. Rajallinen määrä ihmisiä rajatussa tilassa, ulkopuolisten läsnäolo mahdoton. Kuollut henkilö. Syyllisen on oltava joku paikalla olijoista.

Jahtiporukka lähtee metsästysretkelle. Valtaosa on keskenään tuttuja, uusia kasvoja on pari; Henrik, joka on äskettäin tullut Hagforsiin, sekä Pärin teini-ikäinen tytär Alva. Rutiinit eivät kuitenkaan muutu, vaan kaikki sujuu kuten niin monta kertaa ennenkin. Kunnes radiosta kuuluu ylimääräinen laukaus. Kukaan ei myönnä ampuneensa, kukaan ei näe kaatunutta hirveä. Illan tullen huomataan, että Pär ja Alva eivät ole palanneet. Hirviporukkaan kuuluva poliisi Petra Wilander lähtee etsimään kadonneita, eikä aikaakaan kun Pär löytyy kuolleena. Alva sen sijaan on kadonnut jäljettömiin. Poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kello käy, on kylmä yö, Alva pitää löytää pian. Samalla pitää alkaa selvittää jahtiporukan välejä ja historiaa. On sana sanaa vastaan, vanhoja kaunoja, valehtelua. Kuka puhuu totta ja kuka ei, kuka peittelee jälkiään – ja kuka on murhaaja. Toisaalla toimittaja Magdalena Hansson tulee vedetyksi puoliväkisin mukaan tutkimuksiin. Hänellä on paikallistuntemusta mutta myös kontakteja, sillä hänen isänsä on yksi hirvestäjistä ja samalla yksi epäillyistä.

Christer seurasi kuinka Sannerien valaistut keittiön ikkunat kutistuivat peruutuspeilissä, kun Folke kääntyi maantielle. 

"Mitä sinulla oli mielessä, kun kysyit, onko Alvalla tapana lähteä mukaan metsälle?"

Folke käänsi puhaltimen lämpöä kovemmalle ja sanoi:

"Ensinhän sitä ajattelee, että oli onneton sattuma, että Alva oli mukana metsällä juuri tänään. Mutta jos asiaa katsoo toiselta kantilta, ehkei se ollutkaan mikään sattuma. Ehkä oli tarkoituskin, että hänkin olisi paikalla."

"Tarkoitus? Tarkoitatko, että hänenkin oli määrä olla uhri?"

"Miksi ei?"

He istuivat vähän aikaa hiljaisuudessa. Christer päästi katseensa harhailemaan ulos sivuikkunasta, katseli kuinka rosoiset kuuset sujahtivat ohi aivan ojan reunalla, kuinka niiden oksat heiluivat tuulessa.

"Uskotko, että hän on elossa?" Christer kysyi. 

"Toivon niin", Folke sanoi. "Mutta pakko sanoa, että epäilen sitä."

Ninni Schulman on noussut yhdeksi suosikikseni ruotsalaisista dekkaristeista. Tarinan eteneminen on sujuvaa eikä raakuuksilla mässäillä. Henkilöhahmoilla on ongelmansa, mutta ne ovat sivuroolissa eikä niitä vatvota. Poliiseilla on kohtalaisen hyvät keskinäiset suhteet, toki pieniä kahnauksia on mutta enemmän luottamusta ja ystävyyttä. Ihan tarpeeksi on kirjoitettu poliisilaitoksen valtapeleistä, kettumaisista pomoista ja pahanmakuisesta automaattikahvista, poliisien päihdeongelmia ja rikollisia harrastuksia unohtamatta. Pidän siitä, että uhri nousee poliiseja tärkeämmäksi, että kärjessä on sen selvittäminen, mitä hänelle tapahtui ja miksi. Tässä kirjassa pidän varsinkin Petran asenteesta. Hän tiedostaa olevansa epäilty, ja haluaa pysytellä tutkinnasta syrjässä. Kun hänet vaaditaan mukaan, hän suostuu vaikkakin on hiukan varpaillaan. 

Pidän myös tavasta, jolla Magdalena hoitaa perhe-elämäänsä. Mies tekee pitkää päivää töissä, mutta hoitovapaalla oleva Magdalena kieltäytyy jumiutumasta pelkkään äidin rooliin. Mies saa luvan ottaa vastuuta, onhan kyseessä hänenkin lapsensa. Magdalenan työpaikka on uhattuna, koko paikallislehti on uhattuna, koska pitää säästää. Pär Sannerin tapauksen raportointi on yksi keino, jolla Magdalena voi osaltaan auttaa lehteä. Paitsi että Magdalena ajautuu tapauksessa paljon syvemmälle kuin pelkästään raportoinnin tasolle.  

Tarinaa seurataan paitsi Petran ja Magdalenan myös poliisi-Christerin sekä jonkin verran Pärin lesken Bodilin kautta. Hyvä niin, on aina tervetullutta nähdä asiat erilaisten hahmojen ja erilaisten roolien kautta. Aika usein dekkareissa uhrien omaiset ovat sivuosassa tai pääepäiltyjä, eikä juurikaan seurata sitä miten heidän elämänsä muuttuu tragedian jälkeen. 

Yksi asia, mistä en pidä, ei tässä kirjassa vaan yleensä, on se että takakannessa kerrotaan liikaa. Esimerkiksi tässä on isolla: "Kohtalokas metsästysonnettomuus paljastaa (...)" en kerro mitä, katsokaa itse. Mutta siis jo takakannen perusteella tietää, mistä rikoksessa on pääpiirteittäin kyse, mikä on motiivina. Vain yksityiskohdat pitää selvittää lukemalla. Ei näin! 

Vastaa jos kuulet on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net sekä Kirjanmerkkinä lentolippu. 

Koska kirja on julkaistu ruotsiksi jo kuusi vuotta sitten, oletan että sarjaan on tullut jo jatkoa. Lukulistalle siis mitä löytyy!

Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.

Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.

- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.

- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?

- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.

- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.

- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?

Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.

Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.

Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

Thomas Erikson: Mielivalta

Thomas Erikson: Mielivalta
Ruotsinkielinen alkuteos Vanmakt (2013)
Suomentanut Timo Korppi
Minerva 2019
468 s.

Nyt on kuulkaa dekkariraakki mielissään! Siihen on yksinkertainen syy, jota en osaa selittää yksinkertaisesti. No mutta, tiedätte dekkarit ja trillerit, joissa "joku haluaa osoittaa valtansa" kaihtamatta mitään keinoja. Yleensä niissä vallankäyttäjät ovat joukko miehiä, joiden vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu naisten ja/tai lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä kirjassa ei liikuta lainkaan sellaisissa vesissä; ei kuljeta pimeillä kujilla eikä olla päihteiden orjia. Iloa tuottaa juoni, joka on lähestulkoon nerokas. 

Tukholmassa asuu brittiläinen diplomaattiperhe, jolle alkaa tapahtua omituisia asioita. Perheenjäseniä katoaa, löytyy ja katoaa taas. Niin perhe kuin poliisi on ymmällään. Mistä on kyse? Lunnaita ei vaadita, sen sijaan ihmiset löytyvät itsekseen tai heidät tuodaan näkyville. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin perhe ja poliisi, sillä tarina etenee myös rikollisten näkökulmasta. Mukana on niin valehenkilöllisyyksiä kuin ambulanssin kaappaus. Juonenkulku on monimutkainen mutta hallittu, tapahtumia on paljon mutta ne eivät etene vyöryen. 

Käyttäytymistieteilijä Alex King päätyy mukaan tutkintaan osin sattumalta. Hän asuu diplomaattiperheen naapurissa, ja on oiva välikappale perheen ja poliisin välillä. Moni asia hoituu hiljaisuudessa, kun ne käsitellään naapurin kautta, ei pelkästään virkapukuisten poliisien. Myöskään psykologiaa ei vyörytetä lukijaa tainnuttamaan, vaikka se kulkee tiiviinä osana tarinaa. 

Hellmark nyökkäsi. Hän naputteli työpöytänsä pintaa kynällä. "Syyllisen kiinni saaminen käy koko ajan vaikeammaksi. Osaa epäilemättä pysyä piilossa."

"Minusta tämä näyttää nyt oikealta kidnappaukselta."

"Kun lapsenlikalta ensimmäisellä kerralla napattiin vaunut, oliko se silloin kidnappaus?" Hellmark lausahti.

"Siitä meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Ehkä joku vain löysi vaunut. Jätti ne sitten. Yksityiskohdista ei ole aavistustakaan."

"Jos joku löytäisi vaunut ja niissä lapsen, niin eikö hemmetissä hän soittaisi poliisille? Eikä kärräisi niitä suoraan oletetulle omistajalle? Ja keskellä yötä kaiken lisäksi. Hämärä homma. Ja mistä kukaan voi tietää, kenen vaunuista on kyse?"

Alex kohautti olkapäitään. "Tässä ei ole liikkeellä kuka tahansa. Emme tiedä syyllistä. Ja syitä voi olla muitakin kuin raha."

"Mitä ajat takaa?"

"Miksi asioita yleensä tehdään? Et sinäkään tee työtäsi ensisijaisesti rahan takia."

Kun lukee paljon dekkareita, alkaa turtua. Toisinaan on olo, että lukee samoja kirjoja, riippumatta kirjoittajasta. Siksi onkin aina ilahduttavaa huomata yllättyvänsä jostain. Mielivallan suhteen olin alkuun skeptinen, juurikin tuon alussa kuvailemani valtakuvion takia. Nopeasti kävi ilmi, että nyt on kyse jostain muusta. Ehkä siksi innostuin tästä niin paljon. Se vaan aina sykähdyttää, kun kohtaa totutusta poikkeavan tarinan. 

Luettuani kirjailijan loppusanat jäin miettimään, että miksi tätä(kään) sarjaa ei suomenneta kokonaan tai järjestyksessä. Kansilieve kertoo, että tätä ennen on suomennettu Pelonkylväjät. Erikson kuitenkin kiittää Maria Sundbergiä, "joka kuten kahteen aiempaankin Alex King - romaaniin, loi tähän hienon kannen". Kahteen? Onko siis suomentamatta jätetty sarjan ensimmäinen vai toinen osa? Oletettavasti toinen, koska Alexin ja poliisi-Ninan välinen suhde vaikutti melko erilaiselta kuin Pelonkylväjissä. Täytyypä tutkailla, josko suomentamaton löytyisi alueen kirjastoista ruotsiksi. Oletukseni on lisäksi, että koska Mielivalta on julkaistu ruotsiksi jo 2013, sarja on saanut jatkoa. 

Tästä on tehnyt postauksen myös Takkutukka. Mitenkä minusta tuntuu, että luemme varsin paljon samoja kirjoja? :) 

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)

Suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2019

379 s.

Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Ponto Pocket 2014

358 s.

Emma Sköld – sarjan suomennokset aloitettiin jostain syystä kolmososasta Avoimet ovet. Luin sen ja tykkäsin, mutta ennen neljättä osaa Osasto 73 halusin palata sarjan alkuun. Koin tärkeäksi päästä Emman mukaan ihan alusta saakka. Ykkösosa Vila i frid esitteli Emman perhesuhteet sekä parisuhteen ja kipupisteet. Pidin siitäkin, mutta postauksen haluan kirjoittaa kakkososasta Andra andningen.

Kyseessä on jokseenkin poikkeuksellinen rikosromaani. On kylmä ja sateinen lauantai kesäkuun alussa. Kuten jo vuosia tähän aikaan kesäkuusta, on Tukholman maratonin aika. Juoksijat lähtevät liikkeelle, mutta pian yksi lyyhistyy matkalle. Nopeasti selviää, että kyseessä on rikos. Hetkeä myöhemmin reitin varrelta löytyy toinen ruumis. Poliisille tulee kiire selvittää, mitä on tekeillä. Ovatko uhrit olleet kohteita vai valikoituneet sattumalta? Kulkeeko tuhansien juoksijoiden seassa murhaaja? Ennen muuta - onko uhreja tulossa lisää? Vaikka myrskysää hidastaa valtaosaa juoksijoista, kello tikittää silti kiivaaseen tahtiin. Emmaa ajaa myös henkilökohtainen syy; hänen siskonsa on juoksemassa joten hän pelkää Josefinin puolesta.

Poliisi pysyttelee nykyhetken hektisessä tutkinnassa lähes loppusuoralle asti, mutta lukija kuljetetaan hyvissä ajoin tapahtumissa taaksepäin. Jotain tapahtui vuosi sitten, minkä seurauksena jotain tapahtui 11 kuukautta sitten, jotain muta 8 kuukautta sitten ja niin edelleen. Tässä juuri on mielenkiintoinen kontrasti. Nykyhetkessä kello etenee minuutteja, menneessä kuukauden pari. Menneessä maisemat eivät juuri vaihdu, nykyhetkessä edetään juoksureitillä tasaisen nopeaan tahtiin.

Emma vill ha chefens fulla uppmärksamhet innan hon fortsätter. Han verkar väldigt inne i något på dataskärmen framför sig men det räcker med några sekundens tystnad för att han ska flytta över blicken till henne.

”Som att Viktorias tid uppdaterades efter halva loppet.”

”Vänta lite.” Lindberg ropar högt efter Nyllet, som ser nyfiken ut när han tittar in i rummet efter en stund.

”Nu förstår jag ingenting”, erkänner Nyllet och Lindberg tittar uppmanande på Emma. ”Inte jag heller.”

”Antingen har vi fel namn på offret eller så har förövaren tagit med sig hennes chip och fortsätter springa med det. Det var I alla fall Lennarts två olika teorier.”

“Det var som fan”, utbrister Nyllet.

Men Emma är långt ifrån klar. ”Inte nog med det – det finns bara tre personer som har nästan exakt samma tid som Viktoria vid halva sträckan: Börje Larsson och Antonia Karlsson, båda över femtio bast, och Martin Pihl, trettio år.”

Tämä jos mikä on kiihkeätempoista toimintaa. Ei puhuta päivistä vaan muutamasta tunnista. Jos murhaaja pääsee livahtamaan pakoon joko reitin varrella tai maalissa, häntä on melkeinpä mahdoton tavoittaa. Ja kun juoksu etenee koko ajan, on poliisilla melkoinen työ selvittää, kuka noin 16 000 juoksijan joukosta on syyllinen. Unohtamatta sitä, että murhaaja voi olla myös joku 3000 vapaaehtoisesta. Tai katsoja, joka vaihtaa paikkaa ja iskee eri kohdilla reittiä. Jännitys ei tule väkivallasta vaan siitä uhasta, että voi tapahtua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa.

Pidän ansiokkaana sitä, että vaikka kirjassa on kolme ja puoli sataa sivua niin siinä ei jaaritella turhia. Asiat etenevät koko ajan, eikä esimerkiksi Emman ja hänen perheensä välisiä kahnauksia vatvota sivutolkulla. Toisaalta tässä kirjassa on koko ajan kiire, ehkä välillä liiaksikin. Surusanoman vievät samat poliisit, jotka etsivät murhaajaa, joten asia toimitetaan, kysymykset kysytään ja sitten äkkiä eteenpäin.

Yhden lisämausteen sain siitä, että olen itse juossut Tukholmassa maratonin kahdesti, ja kerran olen ollut katsomassa muiden juoksua. Lisäksi olen lomaillut siellä ihan muuten vaan. Osa paikoista oli siis tuttuja, ja pystyin varsin hyvin hahmottamaan missä päin kaupunkia milloinkin mennään. Lisäksi juoksijoiden kokemat tunteet olivat tuttuja, ketutus sateesta, etenemisen pakko, euforia maaliviivan lähestyessä. Toisaalta tämä myös nosti mieleen sen että maratonilla voi tapahtua kaikenlaista. Bostonin pommi-isku lienee pahin toteutunut, mutta voi tulla muutakin. Kuten kilpailun johtaja Lennart tuumii, on tilastollisesti todennäköistä että kuudentoista tuhannen juoksijan joukossa on joitakin, joilla on rikollista taustaa. Aivan. Hui!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, ”kirjailijan nimi viehättää sinua”. Sofie Sarenbrant on kaunis, rimmaava nimi nimi. Vila i frid – kirjassa kirjailija kiittää aviomiestään hienosta sukunimestä J

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat...

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen
Norjankielinen alkuteos Insektenes planet (2018)
Suomentanut Katarina Luoma
Minerva 2019
222 s.

En tiedä tuntuuko minusta vain siltä, että ötököiden merkitys planeetallemme on ollut esillä viime vuosina aika paljon. On ollut juttuja siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi mehiläiset ja kimalaiset ovat, ja monien kauhuksi myös hämähäkit. Että kuinka maapallo tuhoutuisi nopeasti, jos joku laji katoaisi lopullisesti. Tähän saumaan iskee Anne Sverdrup-Thygeson, jonka uutuusteoksen Jos hyönteiset katoaisivat... laitan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 8, "kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen". On tullut aika avata silmät ja havahtua katsomaan maapallomme tilaa, missä se on nyt ja mihin se on menossa.

Sverdrup-Thygeson on hyönteistutkija, joka kertoo asioista - ainakin tässä kirjassa - hyvin selkeästi ja helppotajuisesti. On juu hyönteisten latinalaisia nimiä, mutta ei muuta tieteellistä jargonia. Päinvastoin; moniin asioihin annetaan konkreettinen esimerkki tai vertailukohta. Teksti on varsin raflaavaa ja välillä voi tulla tunne että onko joka asiasta ihan pakko lohkaista vitsi tai kehitellä sanaleikki.

Kirjassa on yhdeksän lukua, joissa hyönteisten merkitystä tarkastellaan eri näkökulmista. On hyönteisten ja kasvien yhteiseloa, hyönteiset ruokanamme ja ruokamme ruokana, erilaisia tuotteita joissa käytetään hyönteisistä saatavaa materiaalia (tai työvoimaa)... Ehdottoman mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Laitan tähän alle muutamia esimerkkejä siitä, mitä itse pidän huomionarvoisena. Ihminen kun ei ole luomakunnan kuningas, vaikka kuinka haluaisi!

On vaikea saada otetta syvästä ajasta, eoneista ja maailmankausista, miljoonista ja miljardeista vuosista. Siksi sinulle ei ehkä sano kovin paljon, jos kerron, että ensimmäiset hyönteiset näkivät päivänvalon noin 479 miljoonaa vuotta sitten. Ajattele mieluummin, että hyönteiset ovat nähneet dinosaurusten tulevan ja lähtevän.

[H]yönteiset hallitsivat maapallon ilmatilaa yli 150 miljoonaa vuotta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että oma lajimme Homo sapiens on ollut maapallolla yhteensä vasta reilut 200 000 vuotta.

Karl von Frisch osoitti, että kun hunajamehiläinen löytää hyvän mesilähteen, se lentää kotiin muiden luokse ja kertoo niille, missä kukat ovat. Se tanssii eräänlaisen kahdeksikon ja keikuttaa takapuoltaan ja värisyttää siipiään tanssin suoran osuuden aikana. Tanssin nopeus kertoo kukkien etäisyyden, kun taas tanssin suunta suhteessa pystysuoraan linjaan kuvailee, missä kukat sijaitsevat auringon asentoon nähden.

Plantaaseilla vain kolme tuhannesta kaakaokukasta saadaan pölytettyä onnistuneesti siten, että ne kehittyvät hedelmiksi. Keskimäärin kaakaopuu tuottaa 25-vuotisen elämänsä aikana niin vähän kaakaopapuja, että niistä saadaan vain vajaat viisi kiloa suklaata. Toisella tavalla laskettuna noin 50 gramman painoisen suklaapatukan valmistukseen vaaditaan yhden kaakaopuun koko sato kolmen kuukauden ajalta. Lisäksi tarvitaan vielä joukko ahkeria suklaapolttiaisia, jotka ovat uurastaneet pölyttäjinä.

Joka minuutti mereen upotetaan muovia niin paljon, että sillä täyttäisi kokonaisen roska-auton.(...) Siksi tieto siitä, että useat hyönteiset pystyvät syömään ja hajottamaan muovia, on melkoinen jymyuutinen.

Harvardin professori E. O. Wilson kirjoittaa: "Totuus on, että me tarvitsemme hyöteisiä mutta ne eivät tarvitse meitä. Jos ihmiset katoaisivat huomenna, maailma jatkaisi kulkuaan kuten ennen. -- Mutta jos hyönteiset katoaisivat, luulen, etteivät ihmiset selviäisi muutamaa kuukautta kauempaa."

Mitä tähän voisi lisätä? 

Pidän siitä, että kirjassa ison ja pienet asiat limittyvät. Ensin on pikkuinen ötökkä, joka tanssii tai oppii laskemaan neljään tai tunnistaa ihmisen kasvot tai rakentaa ilmastoidun keon tai tekee jotain muuta kyseiselle lajille ominaista. Myöhemmin sama pikkuinen ötökkä esiintyy osana ketjua, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Koko maapallo on ekosysteemi, mutta oma pieni ekosysteeminsä tapahtuu myös laiskiaisen turkissa. 

Tätä lukiessa tuli olo, että jatkossa lentäviin ja hyppiviin otuksiin suhtautuu vähän eri tavalla. Että vaikka ne ovat monesti ärsyttäviä, joskus jopa pelottavia, ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Mutta katsotaan sitten elokuussa banaanikärpästen aikaan, unohtuuko että meillä on 77 prosenttia samoja geenejä... 

Tuli myös olo, että tekee mieli googlettaa jotkut otuksista. Millainen on sudenkorennon silmä, joka itse asiassa koostuu 30 000 osasilmästä? Tai ylösalaisin lentävä sudenkorento? Miltä näyttää ankeuttajapistiäinen? Tai seitsentoistavuotiskaskas, joka elää 99 prosenttia elämästään - 17 vuotta - maan alla, nousee maan pinnalle 3-4 viikoksi munimaan ja kuolee pois? Olisin kaivannut kirjan väliin kuvaliitteen! :) 

Monipuolinen sisältö, lukijaystävällinen tyyli ja kohtuullinen sivumäärä (ilman lähteitä ja hakemistoa 191 sivua) tarkoittavat sitä, että saan tästä lisäyksen yläkoululaisten tietokirjavinkkauksiin. 

Kirja on luettu myös blogissa Mummo matkalla.