Lastenkirjalauantai: Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää

Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää
Englanninkielinen alkuteos I'm Not (Very) Afraid of the Dark
Kuvitus Daniel Rieley
Suomentanut Tuula Korolainen
Tammi 2019
24 s.

Tarinan nimettömäksi ja iättömäksi jäävä kertoja pohtii pimeää, sitä mitä se on päivällä ja mitä yöllä. Miten asiat ja esineet näyttävät toisilta riippuen siitä, osuuko niihin valoa vai ei. Miksi Pimeä on niin suuri ja pelottava asia, että se saa ison alkukirjaimen? 

Sanon aina kaikille että minä en pelkää mitään. 

Kammoanko myrkkykäärmeitä? Takuulla en!

Tai isoja karvaisia hämähäkkejä? En ikinä! 

"Entä pelkäätkö sinä pimeää?" ne kysyvät.

"En", minä sanon.

(Mutta sitten minä mietin. 

"En hirveästi...)

No, ainakin se on totta päiväsaikaan.

Päivällä Pimeä on pieni. Se tunkee itsensä nurkkiin ja tavaroiden alle, niin kuin olisi piilosilla.

Onneksi tarinamme hahmon ei tarvitse kohdata Pimeää yksin. Telttaretkellä isän kanssa Pimeän kohtaaminen on turvallista ja osoittautuu, että sen kanssa voi tulla toimeen, kenties jopa ystävystyä. 

Pimeässä moni asia voi tuntua pelottavalta, vaikka ei sitä valossa olekaan. Poika voittaa pelkonsa tekemällä Pimeästä arvauspelin ja suuntaamalla pelottaviin kohteisiin taskulampun valoa.

Entä tuo varjo ja kiiluvat silmät? 

Pöllö oksallaan.

Ja tuo levoton lepatus...? 

Yöperhosia vain!

Koin tarinan lohdullisena. Pimeä ei missään vaiheessa tule sellaiseksi, että se kuristaisi tarinan lasta tai lukijaa, se hiipii lähelle mutta pysyy kuitenkin riittävän etäällä. Siinä vaiheessa kun se kohdataan silmästä silmään, taustalla on mukana turvallinen aikuinen. 

Joissain kirjan sivuissa on pieniä reikiä, niin että edeltävällä sivulla näkyy tulossa olevan jotain jännittävää mutta seuraavalla sivulla paljastuu että kyseessä on tuttu, vaaraton juttu. Pidän tällaisista, ne herättävät aina ihailua kirjailijaa ja kuvittajaa kohtaan, että kuinka he saavat luotua tarinalle jatkumon paitsi seuraavalle myös edelliselle sivulle. 

Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt, mutta suomennoksen kielestä pidän kovasti. Iso plussa siitä, että pimeässä koettua seikkailua ei ole tungettu runomuotoon, vaan sanat soljuvat vapaina. Kokonaisuus on eheä, yhtenäinen, rauhoittava. Mielestäni tämä sopii pienellekin kuuntelijalle, lisäksi kuvissa riittää tutkittavaa.  

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree
Gummerus 2019
281 s.

Pariisi ja taide ovat kaunokirjallisuudessa tuttu yhdistelmä, jonka lopputulos on helposti kliseinen ja ennalta-arvattava. Milja Kaunisto lisää kolmanneksi ainekseksi vanginvartijan ja neljänneksi palavat kabareet, jolloin lopputulos on persoonallinen, yllätyksellinen ja koukuttava.

Vuonna 1900 vartijakokelas Albert S. Grosjean työskentelee pahamaineisessa naisvankilassa ja asuu sen siipirakennuksessa. Tarina alkaa, kun hänen hoteisiinsa lykätään umpihumalainen alaston ulkomaalainen mies. Jestas sentään, mies naisvankilassa! No, kyllä sekin menettelee yhden yön, kunhan mies saadaan pois kadulta mesoamasta. Aamulla mies esittäytyy Ville Vallgreniksi, suomalaiseksi kuvataiteilijaksi. Albertin ja Villen elämät ovat olleet ja ovat yhä hyvin erilaiset, mutta siitä huolimatta he ystävystyvät.

Villen mukana Albert tutustuu Pariisin alkoholinhuuruiseen yöelämään. Eräänä iltana he ovat menossa katsomaan kabaree-esitystä, mutta teatteri on tulessa. Albert on näkevinään katolla hahmon, mutta ei saa havainnolleen tukea. Kun seuraava kabaree palaa, käy ilmi että jokaisessa palossa menehtyy vain yksi ihminen. Mistä kummasta on kyse? Kuka haluaa kabareille pahaa? Miksi juuri nuo rakennukset, juuri nuo ihmiset?

Ville näytti unohtaneen äskeisen rakkaudentuskansa. Hän kumartui kurkottamaan pöydän alta pullon Vin Mariania ja veti hampaillaan ulos sen vihreän korkinsuojuksen.

”No, sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Sinä autoit minua, kun halusin hypätä kuolemaani, ja toit järjen ääntä sydänsuruihini. Tottahan toki minä autan vuorostani sinua. Mikä siis vaivaa? Nainenko? Ilkeä, välinpitämätön heitukka?”

Puhahdin. ”Eipä ihme, että vaimollasi on aihetta epäillä uskottomuuttasi. Et sinä näytä osaavan muusta puhuakaan.”

Ville levitti kätensä niin perin juurin viattoman näköisenä, että purskahdin nauruun.

”Ei, nyt ei ole kysymys naisista. Tai on. Äidistäni.”

”Jatka vain”, Ville kehotti ja kaatoi itselleen lasillisen kokapensaanlehtiviiniä.

”No, niin kuin ehkä saatoit huomata univormustani”, ryhdistin hartiani, ”olen saanut ylennyksen. Olen nyt oikea vanginvartija. Mutta”, keskeytin nähdessäni riemuisan pärpätyksen kohoavan Villen huulille, ”minusta on alkanut tuntua, että olen saanut vartijan arvon väärästä syystä.”

Muistelin Vidalin varoitusta ja hetken olin vaieta täysin. Olin syyllistymässä juuri siihen turhaan tunteelliseen juoruiluun, josta Vidal oli varoittanut kenen hyvänsä saavan kenkää. Sitten katsahdin Vallgreniin, joka oli laskenut viinilasinsa silinterinsä päälle, ja hymähdin itsekseni. Oli melkoisen mahdoton ajatus, että Vidal saisi kuulla keskusteluistani ulkomaalaisen, viinaan menevän taiteilijan kanssa. Vedin siis henkeä ja aloitin alusta.

Pidän Pariisista, pidän kirjoista joissa seikkailevat oikeasti eläneet taiteilijat. Pidän kovasti Albertista, siitä kuinka arasta ja epävarmasta nuorukaisesta kasvaa päättäväinen, melkeinpä uhkarohkea mies, joka sinnikkäästi selvittää sekä omaa historiaansa että palavien kabareiden mysteeriä.

Tulenpunainen kabaree on samaan aikaan rujo ja kaunis. Eiffel-torni on uusi ja hieno, vankila rähjäinen. Kabareet ja kapakat ovat tunkkaisia, mutta päivänvalossa niissä kävijät ovat keikareita. Pienessä viinipöpperössä maailma on kaikelle avoin, mutta aamulla seinät kaatuvat päälle.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 15, ”fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö”. Sopivia kohtia ovat myös esimerkiksi 7, ”kirjassa rikotaan lakia” ja 37, ”ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa”.  

Pariisi-Dakar -kirjarallissa ollaan nyt lähtöpisteessä Pariisissa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamerestä ongittua, Luetut kirjat ja Kirjojen kuisketta. 

Lastenkirjalauantai: Emilia Erfving: Kasa

Emilia Erfving: Kasa
Lasten Keskus 2020
34 s.

Tällä viikolla käsiini osui suoranainen kuvakirjahelmi. Kasa on sinänsä pienistä aineksista koottu mutta suureksi kasvava tarina, jossa on erittäin sympaattinen hahmo ja tarinaa upeasti täydentävä kuvitus. 

Kasa on olento, joka muuttuu päivien ja vuodenaikojen myötä. Eri aikoina se koostuu eri materiaaleista, riippuen siitä mitä tuulet ja metsän eläimet siihen tuovat. Talvella se on lumen alla piilossa, nukkuen talviunta. Kunnes kevään koittaessa herää, ja saa taas erilaisen ulkomuodon.

Toisinaan Kasa vain on paikoillaan, odottaen mitä tuleman pitää. Se ei piittaa myrskyistä, huolimatta kevyistä materiaaleista Kasa on luja kuin kallio. Se on vakaana paikoillaan, tarjoten pienille eläimille suojaisan paikan. Toisinaan se on pienempi, joskus isompi, toisinaan sotkuinen, joskus siisti. Mutta riippumatta ulkoisesta olemuksesta, Kasan sisin pysyy samana. 

Tässä minua ilahduttaa suuresti se, miten pienellä tekstimäärällä tarinasta on saatu koskettava ja mieleenpainuva. Kasan ulkonäön muutokset ovat luonnollisia ja odotettuja, eikä se koskaan kummastuta ketään. Se on aina tunnistettavissa. Samalla se on elävä ja tunteva olento. Luulenpa, että kun seuraavan kerran menen metsään lenkille, katson ympärilleni eri silmin kuin ennen. 

Teatterissa: Sinivalas Kansallisteatterissa

Voi apua, ajattelin kun astuin Kansallisteatterin katsomoon. Olen aiemmin todennut olevani jossain määrin videovastainen, sillä olen nähnyt esityksiä joissa en ole päässyt jyvälle siitä, mitä videoilla on haluttu sanoa / tuoda lisää. Sinivalaan esityksen alettua sain kuitenkin nopeasti havaita, että tässä videotaide on olennainen ja hyvä osa tarinaa.

Ensimmäisellä puoliskolla sisarusparvi saapuu mökkisaareen juhlimaan Annan (Elena Leeve) syntymäpäivää. On hiukan hämmentävää, että lavalla tapahtuu varsin vähän, oikeastaan vain juhlavieraiden saapuminen. Suuri osa lavastuksesta on katsojalta piilossa, näyttämön ulkopuolella, niin että katsoja seuraa tapahtumia videonäytöltä, kuin elokuvissa. Persoonallinen ja yllättävä ratkaisu, varsinkin lavastuksen osalta, sillä siten on luotu niin mökki, huussi, sauna kuin venevaja. Hiukan yllätyin siitä, kuinka paljon tarina etenee videon välityksellä. Loppupuolella ollaan ulkona (eli lavalla) grillaamassa, silloin alkavat nousta esiin sisarusten väliset ristiriidat. 

Toisella puoliskolla koetaankin sitten suoranainen perhekriisien ilotulitus. Ilmastonmuutos-tutkijaisä on omistautunut uralleen, ja saa kuulla lasten katkeroituneen siitä. Sisarukset riitelevät mökin myynnistä ja ihmettelevät, miksi tuntuvat olevan toisilleen näkymättömiä. Miksi kukaan ei kysy keneltäkään, mitä kuuluu, ja jos kysyy, niin miksi vastaus on "ihan hyvää" vaikka, kuten Juhalla (Timo Tuominen), suurin osa päivästä menee siihen että pysyy kasassa. 

Kirjailija Laura (Emmi Parviainen) saapuu mökille Peterin (Elmer Bäck) mukana, ensimmäisellä jaksolla hän on vieras muiden joukossa mutta toisella jaksolla hänestä tulee (pääosin) ulkopuolinen kertoja. Hän selittää tapahtumia, ajatuksia ja tunteita, hän pukee sanoiksi sen mitä sisarusten on niin kovin vaikea päästää ulos. Pitkään näemme hänen kasvonsa videotauluilla; se voisi olla vaivaannuttavaa katsojalle muttei ole. Toivottavasti ei näyttelijällekään. 

Sinivalas käsittelee isoja asioita mutta ymmärrettävällä ja helposti lähestyttävällä tavalla. Ne eivät vyöry katsojan päälle, eivätkä aiheuta ahdistusta. Ilmastonmuutos on läsnä, mökki on ulkosaaristossa ja meri ympärillä voi koko ajan huonommin. Moni haluaa myydä mökin, nyt kun siitä vielä saisi jotain. Oikeastaan kaikilla sisaruksilla on paikasta vain huonoja muistoja. Saari ja mökki itsessään ovat olleet kivoja, mutta se mikä oli lapsuudessa on nyt poissa. Aikuisena kun tullaan, monella on tuntu että pidetään yllä kulisseja, ehkä vähän kuin esitettäisi itseä olematta kuitenkaan se mikä ja kuka on. Luopuminen ja irti päästäminen on vaikeaa. Myyntisuunnitelma on se viimeinen niitti, joka saa kaiken kaunan valloilleen, mutta joka myös puhdistaa ilmaa. Mukana ovat myös traumat äidin kuolemasta ja tämän alkoholiongelmasta sekä Annan puolison Matiaksen (Heikki Paavilainen) mielenterveysongelmat.

Ensimmäisessä näytöksessä ihailin videon välityksellä näkyvää lavastusta, mutta toisessa kaikki pääsee jotenkin irti. On monia superhienoja kohtauksia, kuten esimerkiksi Peterin laulurevittely ja hidastettuna esitetty selostettu riehuminen ja tappelu. Toisella jaksolla katsoja näkee kuvaajia, on kiintoisaa hahmottaa että kun videotaululla näkyy tämä niin missäs ja miten päin henkilöhahmot ovat. Visuaalisuus pääsee huippuunsa. 

Tämä oli esitys, josta seuralaiseni kanssa juttelimme matkan ratikkapysäkille, nostimme esiin sen ja sen ja sen ja sen ja puhuimme kilpaa toistemme päälle. Olimme molemmat vaikuttuneita. Ja nyt kun muutama päivä on mennyt, esitys pyörii päässä yhä.

Kiitokset Bloggariklubille medialipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Sinivalas Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Rooleissa Elena Leeve, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa, Esa-Matti Lång, Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Elmer Bäck, Emmi Parviainen ja Eero Aho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Ennen teatteriesitystä bloggareille oli järjestetty taiteilijatapaaminen. Ensin kirjailijat Laura Lähteenmäki ja Tiina Laitila Kälvemark kertoivat uutuuskirjoistaan Sitten tuli sade ja H2O. Molemmat käsittelevät niin perhettä kuin vettä, joten kirjat limittyivät hyvin teatteriesityksen kanssa. 

Molemmat kirjat vaikuttavat kiinnostavilta. Vaikka taas mietin, että missä välissä ehdin lukea kaiken kiinnostavan... No pian on hetki aikaa, jonotan vaivaisenluuleikkauseen ja siitä tulee sitten kahden kuukauden sairasloma. Luulenpa viettäväni ison osan siitä ajasta lukien :)

Kuulimme myös Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon mietteitä niin talon tulevasta remontista kuin teatteriyleisöstä. Usein sanotaan, että teatteriyleisö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutta sehän ei ole koko totuus. Kansallisteatterissakin on ollut useita esityksiä, joissa on ollut paljon nuoria katsojia. Myllyaho arveli Sinivalaan kuuluvan tähän joukkoon, johtuen paitsi aiheesta myös päähenkilön nuorehkosta iästä. Hän huomioi myös, että keski-ikäisiä tulee aina lisää, eli kyse ei ole katoavasta kansanjoukosta. 

Olipa taas kerrassaan mukava ilta, hienoa että pääsin mukaan! Oli lomaviikko niin oli helppo lähteä, ei kiirettä niin meno- kuin paluumatkalla :) 

Lastenkirjalauantai: Tittamari Marttinen: Puhuva muumio

Tittamari Marttinen: Puhuva muumio
Kuvittanut Mira Mallius
Mäkelä 2020
54 s.

Nooa on ennätysfani, hän lukee ennätyskirjoja ja muistaa niistä monia juttuja ulkoa. Niillä hän huvittaa kavereitaan Emmaa, Aavaa ja Niiloa (ja myös lukijaa). Nelikko päättää alkaa tehdä omia ennätyksiä, alkaen välipalavoileivästä johon tulee

(...) juustoa, soijamakkaraa, hilloa, oliiveja, tomaatteja, suolakurkkua, nallekarkkeja, pähkinävoita ja avokadoa. Lisäsin vielä rusinoita, herkkusienen ja sardiineja. Tein leivälle pähkinöistä silmät ja paprikasta ison hymyilevän suun.

Öö... en tiedä söisinkö tuollaista leipää, ehkä pitäisi tehdä oma versio :D 

Kun koulussa alkaa arkeologian viikko ja oppilaat pääsevät kaivausretkelle, Emma saa idean puhuvasta muumiosta. Siinä yhdistyvät sekä mainio esitelmän aihe että ennätykset - puhuvat muumiot kun eivät ole ollenkaan yleisiä. 

Reiluun viiteenkymmeneen sivuun on saatu mahdutettua paljon kaikenlaista. On arkeologiaa, keppihevosia, tykkäämistä, lukukoira, sarjakuvia... Ennätyskerhona nelikko ehtii tehdä paljon kaikenlaista. Välillä mietin kirjan nimeä; idea puhuvasta muumiosta esiintyy alussa ja itse muumio lopussa, mutta välissä on paljon paljon muuta ilman muumiota. Ehdin siis välillä ihmetellä, miksi kirjan nimi on mikä on, kun muumiota ei näy ei kuulu. 

Kaikkinensa kyseessä on kiva kirja. Tekstiä on paljon, joten ihan aloitteleville lukijoille se voi olla raskas. Kirja kuitenkin jakaantuu lyhyisiin lukuihin, joten lukemista on helppo tauottaa. Kirjassa tapahtuu paljon, ja tapahtumiin on helppo samaistua koska kyseessä ovat ihan tavalliset lapset ja ihan tavalliset arkipäivät. Nooan ennätystieto tuo mukaan huumoria, kuitenkin niin että se kuuluu tarinaan eikä ole päälleliimattua. 

Blogistanian parhaat 2019

Hups heijaa, taas on vuosi mennyt ja on aika palkita vuonna 2019 julkaistujen kirjojen parhaimmistoa. Bloggaajilla tämä alkaa olla jo perinne, olen itsekin mukana aika monetta kertaa. Tällä kertaa äänestän kaikissa neljässä kategoriassa, sillä olen onnistunut lukemaan riittävän monipuolisesti jotta saan kaikkiin ehdokkaita :) 

---------------------------------------------------------------------------------------

Blogistanian Finlandiaa eli kotimaisten kirjojen kategoriaa emännöi tänä vuonna Amman lukuhetki. Valintani ovat: 

3 p. Olli Jalonen: Merenpeitto. "Tarina on vangitseva. Asiat tapahtuvat hitaasti mutta varmasti. On paljon yksityiskohtia niin maisemissa kuin henkilöissä, tarinan maailma elää ja hengittää."

2 p. Terhi Rannela: Kiivaat. "Pidin kauniista kielestä ja monista yksityiskohdista joissa viivähtää. "

1 p. Antti Tuuri: Levoton mieli. "Tuuri kirjoittaa hyvin visuaalisesti, tilanne- ja tapahtumapaikkakuvia suorastaan vyöryi päähän lukiessa."

---------------------------------------------------------------------------------------

Blogistanian Globaliaa eli käännöskirjoja emännöi Todella vaiheessa - blogi. Valintani ovat: 

3 p. Emma Hooper: Koti-ikävän laulut. "Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa."

2 p. Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous. "Heti ensimmäisillä sivuilla tuli tunne, että samaan aikaan haluaa lukea nopeasti eteenpäin mutta myös hidastella jotta lukunautintoa riittäisi pidempään."

1 p. Sujata Massey: Murha Bombayssa. "Muutenkin tykkäsin henkilöhahmoista, heidät on kuvattu elävästi ja kaikista saa hyvän tarttumapinnan. Myös ympäristön kuvaus on visuaalista ja aistikasta; tästä saisi hyvän elokuvan. "

---------------------------------------------------------------------------------------

Blogistanian Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjallisuutta emännöi Yöpöydän kirjat - blogi. Valintani ovat:

3 p. Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana. "Haikeankaunis tarina kauniissa paketissa."

2 p. Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. "Henkilöhahmot ovat mitä mainioimpia persoonia. Parivaljakko Arrrja ja Riki on sellainen, että minäkin haluaisin tulla heidän sieppaamakseen!" 

1 p . Henna Ryynänen: Jouluinen Myry. "Pidän tästä erityisesti monien yksityiskohtien vuoksi. Kuvituksessa riittää tutkittavaa niin lapselle kuin aikuiselle. Joka sivulla saa hihkaista ilahtuneena, että tuommoinenkin juttu! Myös kieli saa riemastumaan kerta toisensa jälkeen. "

---------------------------------------------------------------------------------------

Blogistanian Tieto-kategoriaa isännöi Kirjamies. Valintani ovat:

3 p. Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. "Tämä on niitä lukemisen parhaita hetkiä; kun ei oikein osaa odottaa mitään ja sitten saakin ihan hirmuisen paljon."

2 p. Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. "Olen aiemminkin ylistänyt Rämön kirjoja, enkä koe minkäänlaista tarvetta muuttaa linjaani. Jälleen kerran hän taivaltaa pitkän matkan antaen lukijoiden eteen paljon tietoa, painavaa pohdintaa mutta myös hauskoja sattumuksia."

1 p. Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin. "Matkakertomuksissa paras puoli on se, että ne palauttavat uskoni ihmiskuntaan."

---------------------------------------------------------------------------------------

Eihän tämä helppoa ollut tänäkään vuonna. Joissain kategorioissa kärki erottui selvästi, toisissa oli tasaisempaa. Paljon jouduin miettimään, mitä jää pois. Yhtä yhden pisteen kirjaa vaihdoin kolme kertaa kirjoitusvaiheessa (ensimmäisen ehdokaslistan kirjoitin kynällä käytettyyn kirjekuoreen). Tähän nyt kuitenkin päädyin, ja näiden kirjojen takana on seistävä. 

Lastenkirjalauantai: Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (selkokirja)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi
Oppian 2019
182 s.

Kenneth Grahamen ihana klassikko Kaislikossa suhisee on saanut selkomukautuksen. Hyvä niin! Yläkouluvinkkaajana tiedän, että klassikoiden selkoversiot ovat kysyttyjä, joten sitä parempi mitä enemmän niitä on tarjolla. Vaikka sivumäärä - 182 - saattaa vaikuttaa suurelta ja ehkä hieman pelottavaltakin, on tarina niin vauhdikas että sivuja kääntää melkein huomaamattaan.

Tarina alkaa, kun Maamyyrä lähtee ulos ja päätyy joen rantaan. Pian hän tapaa Vesirotan, ja seikkailu alkaa. Soutuvene on Maamyyrälle uusi tuttavuus, siksipä joessa retkeily on jännittävää. Hurjaa puolestaan seuraa siinä vaiheessa, kun uusista asioista innostuva Rupikonna hommaa auton. Tapahtuu kaikenlaista aina vankilareissusta ja vallatun talon vapauttamisesta lähtien.

Maamyyrä hyppäsi ylös

ja tarttui äkkiä airoihin.

Vesirotta kaatui veneen pohjalle.

”Mitä sinä teet! Vene kaatuu!”

Vesirotta huusi.

Mutta Maamyyrä heilutti airoja

voimalla ja kaivoi niillä vettä.

Airot eivät osuneet veteen.

Maamyyrän jalat lensivät ilmaan

ja hän kaatui Vesirotan päälle.

Pelästynyt Maamyyrä tarttui

veneen reunaan - ja molskis!

Vene kaatui.

Maamyyrä räpiköi joessa.

Vesi oli hyvin kylmää.

Se sattui Maamyyrän korviin,

kun hän upposi veden alle.

Hän kamppaili ja sai päänsä pinnalle.

Mutta sen jälkeen hän alkoi

taas upota.

Sitten joku tarttui

Maamyyrää niskasta.

Se oli Vesirotta.

Vesirotta nauroi.

Vesirotta sai kiinni kelluvasta airosta

ja laittoi sen Maamyyrän kainaloon.

Vesirotta teki samoin toiselle airolle.

Sitten Vesimyyrä hinasi

Maamyyrän rantaan.

Mielestäni tarinaan on onnistuttu kätkemään monia opettavaisia juttuja niin, etteivät ne osoittele ”hei, katso, noin käy jos tekee tuollaista”. On yli-innokkuutta, vieraan pelkoa ja epäluuloa, piittaamattomuutta, epärehellisyyttä. Ne kuitenkin limittyvät arkisiin hetkiin, usein yhdessä uteliaisuuden ja malttamattomuuden kanssa.

Rupikonna on mielenkiintoinen hahmo. Hän on samaan aikaan pääsemässä irti itsekkyydestään ja välinpitämättömyydestään mutta ei sitten kuitenkaan pääse vaan ajautuu tekemään lisää tyhmyyksiä. Hän tunnistaa ystäviensä huolen mutta kohtaa todella monta ongelmaa ennen kuin uskoo näiden järkipuhetta. Onneksi muut eivät hylkää häntä vaan ovat valmiina taistelemaan Rupikonnan elämänlaadun puolesta.

Kaiken yllä leijuu ystävyys, aito halu auttaa toista. Yhteistyö on keino selvitä mistä vaan. Ei haittaa vaikka ystävykset ovat keskenään todella erilaisia, jokaisella on omat vahvuutensa joten kokonaisuudesta tulee monipuolinen.