Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 4. luukku

Joulukuun neljäs päivä! Eilinen luukku aukesi Elämä on ihanaa - blogissa, ja tänään on minun vuoroni.

En meinannut millään keksiä, mistä aiheesta postaan, mutta lopulta siihen ei tarvittu kuin yksi kuva niin idea kehittyi ja tekstikin syntyi aika vaivattomasti. Näin toissapäivänä Facebookissa Lastenkirjainstituutin postauksen, jossa kerrottiin Lukemon joulu-lukuhaasteesta. Haaste on lapsille mikäs muu kuin lukubingo :) Ihana idea ja hieno bingolappu!

Valmista bingoriviä ei voi vinkata vahingossakaan, sillä se vaatii myös hauskaa tekemistä, ei pelkkää lukemista. Pari vinkkiä haluan antaa, jouluisista kirjoista tietenkin. 

Keskelle kohtaan "poro" sopii vaikkapa Anneli Kannon Radio Korvatunturi. Omasta postauksestani poimittua: "Yksinäinen poro kiertelee verstaissa ja löytää tiensä studioon. Jos ihan vähän kokeilisi kuulokkeita ja nappuloita..." Siitäpä tulee melkoinen joulushow! Kohellusta ja kommelluksia riittää, mutta alla on vakavampi sävy joka muistuttaa, että riitelyyn tarvitaan kaksi osapuolta. 

Oikealla yläviistossa on "jouluseikkailu", johon yksi kiva vaihtoehto on Siilin jouluseikkailu. Tiedättehän Siili-kuvakirjasarjan, jossa pikkusiilin ihanaa punaista hattua voi silittää. Kirjassa pikkusiili ystävineen lähtee auttamaan oravaa, mutta lumivyöry aiheuttaa mutkia matkaan. Kaveruksilla on pelko eksymisestä ja siitä, että joulu ehtii mennä ohi. Pikkusiili on onneksi nokkela ja keksii ratkaisun tähänkin pulmaan. 

Myös nuorille on oma bingonsa,  ja siihenkin haluan antaa pari vinkkiä, joista voi lähteä täyttämään ruudukkoa.

"Erilainen joulu" on esimerkiksi Charles Dickensin klassikkokirjassa Saiturin joulu. Kiukkuinen hapannaama Ebenezer Scrooge vihaa joulua, mutta tästä joulusta tulee erilainen. Scrooge kohtaa kolme henkimaailman olentoa, jotka näyttävät hänelle miten karmea tulevaisuus hänellä on edessään, mikäli hän ei muutu.

Toinen klassikko on Raymond Briggsin kuvakirja Lumiukko. Melkein kaikki ovat tainneet nähdä tv-version, mutta harvempi on lukenut kirjaa. Kannattaisi, sillä tähän ikimuistoiseen "joulureissu"un ei kyllästy koskaan.

Aikuisille haasteessa ei ole täytettävää bingolappua, mutta en näe mitään syytä miksei aikuinen voisi täyttää lasten tai nuorten lappua. Monia kohtia täyttynee helposti, kuten "kirjoita/piirrä joulukortti" tai "lue villasukat jalassa". Itseäni houkuttaisi täyttää molemmista yksi rivi...

Kuvat ovat Kasselin joulumarkkinoilta parin vuoden takaa. Aloituskuvana on sattuvasti joulukalenteri, johon ihastuin kovasti. Lapsille suunnattu sekin, luukkujen takaa paljastui erilaisia satuhahmoja. Toisessa kuvassa on maailman suurin satupyramidi, eri kerroksissa pyörii kohtauksia klassikkosaduista.

Tästä matka jatkuu kohti viidettä päivää, silloin luukku aukeaa Bibbidi Bobbidi Book - blogissa. Iloista ja rentoa joulunaikaa!

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 12: San Francisco

Olemme siirtyneet Pohjois-Amerikkaan! Melkoinen määrä kilometrejä ja pysähdyksiä on jo takana, enää muutama edessä. Tämänkertainen pysäkkimme San Francisco oli suhteellisen helppo kirjallisuuden kannalta. Toki kirjan etsinnässä piti huomioida, että kaupunki oli joissakin luettelotietuieissa muodossa San Fransisco. Itse asiassa olen epävarma, kumpi on oikein? 

James Patterson: Kuka kuolee ensin? 

Englanninkielinen alkuteos 1st to Die (2001)

Suomentanut Tero Valkonen

Pokkaripainos WSOY 2008

308 s.

Voi sentään. Taas. Odotin enemmän kun sain. 

Kirjan peruskuvio on mielenkiintoinen. Poliisi Lindsay Boxer on mukana selvittämässä murhasarjaa, jossa hääpari kuolee pian häiden jälkeen. Pian hän tutustuu toimittaja Cindyyn ja huomaa tulevansa tämän kanssa juttuun harvinaisen hyvin. Kuolemansyyntutkija Claire on jo ennestään Lindsayn ystävä, ja myöhemmin nelikon täydentää syyttäjä Jill. Koska poliisitutkinta kokee vastoinkäymisiä, naisjoukko päättää tutkia murhia epävirallisesti. Murhaaja on ovela, ja ennen kaikkea näkymätön. Superrikkaiden piirissä hän on täysin huomaamaton, hän tuntuu kuuluvan hääpaikalle. Murhien tahti on hurja, joten tekijän löytämisellä ja pysäyttämisellä on kiire. 

Huone tuntuu huutavan minulle. Jotain on varmasti jäänyt huomaamatta. Tajuamatta. Mitä se on? Mikä on jäänyt kaikilta näkemättä?

Astun sängyn viereen. Kuvittelen Melanien, hänen kamalat haavansa, mutta tyynet kasvot eivät näytä syyttäviltä. Tappaja jättää Melanien. Hän ei ota korvakoruja. Hän ei ota valtavaa timanttisormusta.

Äkkiä tajuan - kuin juna syöksyisi pimeästä tunnelista. Tajuan mikä puuttuu. Mikä jäi huomaamatta. Voi hyvä luoja, Lindsay!

Sormukset!

Muistelin makaavaa Melanieta. Hänen siroja, verisiä käsiään. Timanttisormus oli paikoillaan, mutta... Voi luoja! Onko se mahdollista?

Juoksin eteiseen ja muistelin sulhasen retkottavaa ruumista. 

He olivat menneet naimisiin muutamaa tuntia aiemmin. He olivat juuri vannoneet valansa. Mutta heillä ei ollut kultasormuksia.

Vihkisormuksia.

Tappaja ei vie korvakoruja, tajusin.

Hän vie sormukset.

Peruskuvio on mielenkiintoinen, mutta se ei riitä. Tarinaa kerrotaan Lindsayn näkökulmasta minä.muodossa, mutta silti hän jää etäiseksi. On vain nykyhetki, ei menneisyyttä. Hän on poliisi jolla on tietty sairaus, siinä kaikki mitä hänestä tiedän ja muistan luettuani 300 sivua. Sama juttu muiden murhakerholaisten kanssa, heistä ei kerrota juuri mitään. Miksi haluaisin lukea monta osaa heidän seikkailuistaan, kun ensimmäisen perusteella en saa kenestäkään minkäänlaista otetta? Toisessa osassa ehkä kerrottaisiin enemmän, mutta viitsinkö lukea sitä kun pinossa ja lukulistalla on kymmeniä muita kirjoja?

Vähän sama tunne jää uhreista. He ovat vain lista nimekkäitä häävieraita, shamppanjaa ja limusiineja, rahan kylvämistä ympäriinsä. Kaikki ympärillä on niin luksusta, että ihmiset hukkuvat siihen, juuri he, keiden pitäisi herättää lukijassa tunteita.

Takakannesta luin että kirja sijoittuu San Franciscoon, muuten olisin ehkä tajunnut sen mutta tuskin muistanut. Ympäristön kuvaamista on vähän, ja se mikä on voisi olla missä tahansa. Kun lähestytään kaupunkia niin sovitaan mihin mennään brunssille, mutta tarina ei kuvaa yhtään miltä kaupungin lähestyminen näyttää. 

On kauheaa sanoa näin nimekkään kirjailijan teoksesta, mutta minulle tämä oli aika yhdentekevä tarina vailla mitään sanomaa.   

Lukuhaasteen sivuraide 6. Kirsi Lehto: Astrobiologia

Kirsi Lehto: Astrobiologia
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2019
254 s.

Nyt saatiin Helmet-lukuhaasteeseen kohta 3, "kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue". Luonnontiede ei millään tavoin ole ykköskohteeni tietokirjallisuutta lukiessa; lähtökohtana lienee ajatus siitä että en kuitenkaan ymmärrä mitään. Astrobiologia esittää kuitenkin takakannessa niin kiinnostavia kysymyksiä, että tähän kirjaan oli pakko tarttua. Toki siellä on jotain, mikä menee meikäläiseltä vähän ohi, mutta valtaosa on helposti ymmärrettävää ja ajatuksia herättävää. 

Perusteema kirjassa on elämä. Miten se on syntynyt Maapallolle, miten se on muokkautunut vuosimiljoonien kuluessa, missä muualla voisi olla elämää ja minkämuotoista elämää se kenties olisi? Ongelmaksi tunnustetaan se, että tiedämme vain tämänlaisesta elämästä, jota Maassa on. Siispä etsimme vastaavaa muualta, ja koska emme ole löytäneet, päätelmä on että sitä ei ole. Mutta osaisimmeko tunnistaa elämäksi jonkin, joka poikkeaa Maan elämästä? 

Taas kerran saa muistutuksen siitä, että ihmislaji on nuori, ja lisäksi rajallinen. Reilut parisataatuhatta vuotta on melkein silmänräpäys. Ja kun kirjassa todetaan, että 99 % planeettamme lajistosta ovat arkeoneja ja bakteereja, niin ihminen tuntee itsensä kovin pieneksi. Lisätään siihen vielä kirjan kuvaukset mitä rankemmista olosuhteista, missä jotain elää, niin sitä tuntee olevansa kovin vaatimattoman lajin edustaja. 

Suotuisissakin olosuhteissa elämän synty ja kehitys ovat todennäköisesti hitaita ja epävarmoja tapahtumia. Suuret törmäykset pysäyttävät kertaheitolla elämän kaltaisten hauraiden prosessien etenemisen. Eräänä elämän säilymisen ehtona onkin myös se, että kotiplaneettakunta on riittävän rauhallinen. 

Erityisesti monimuotoisen eliökunnan ja monimutkaisten lajien kehittymiseen tarvitaan riittävästi aikaa vaihtelevien, mutta silti riittävän vakaiden olosuhteiden alaisena. Tarvitaan pitkäikäinen planeettakunta hitaasti kehittyvän tähden ympärillä. Maa-planeetalla monisoluiset eläimet syntyivät vasta noin 3,5 miljardia vuotta elämän alun jälkeen. Tämänkin jälkeen kesti vielä 500 miljoonaa vuotta, ennen kuin eliökunta tuotti älykkään, teknisesti taitavan lajin. Tämä lajinkehitys tapahtui lukuisten sattumanvaraisten ja meidän itsemme kannalta onnellisten suurten mullistusten kautta, joten todennäköisyys sen syntymiselle jossain muualla lienee hyvin pieni. 

On siis olleet tähdet kohdallaan, että on sattunut syntymään tämmöinen planeetta ja sille tämmöistä elämää. 

Pidän siitä, että kirja on kansantajuisesti kirjoitettu. Ei tarvitse olla luonnontieteilijä ymmärtääkseen, mistä puhutaan. Peruskoulun biologialla ja kemialla pärjää, vaikka olisi ollut niissä seiskan oppilas. Asiat on kerrottu selkeästi, välttäen ammattisanastoa. Esimerkiksi planeettojen elinolosuhteissa käytetään ilmauksia liian kylmä ja liian kuuma, eli ei tarvitse miettiä tai googlettaa että mistä kummasta on kyse. 

Kerroin kirjan jutuista kotona, johon fyysikko-mies innostui: "Haa, Henna alkaa kiinnostua fysiikasta!" Mihin minä: "En sitten ollenkaan, mutta onhan tässä tosi kiinnostavia yksityiskohtia ja sattumuksia!" Meillä kyllä harrastetaan tieteellisiä faktoja, mutta minun osaltami kyseessä ovat yleensä lasten tietokirjat :) Olen silti innoissani (miehen kertomasta) tiedosta, jonka mukaan Tyrannosaurus Rex on ajallisesti lähempänä ihmistä kuin Velociraptoria. Niin, helposti niputetaan dinosaurukset samaan, että kuolivat 60 miljoonaa vuotta sitten, mutta eipä niinkään ajatella, että kuinka kauan ne elivät ja muovautuivat ennen tuhoa.

Halusin postata Astrobiologiasta rohkaistakseni ihmisiä tarttumaan kirjoihin, jotka oletusarvoisesti ovat oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kannattaa antaa mahdollisuus! Sitä paitsi, tietokirjallisuus ei kärsi siitä, vaikka jättäisi välistä muutaman sanan tai kappaleen lukematta, tai hyppäisi jonkun kohdan yli.     

Lukuhaasteen sivuraide 5. Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin

Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin
Ulkoasu Ville Lähteenmäki
Atena 2019
278 s.

Kas, silmiini osui matkakirja ja sehän piti heti lukea pois. Se vaan on niin kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista eri kulttuureissa, eri matkustustavoilla. Pyöräily- ja kävelykirjoja olen lukenut paljonkin, nyt on tutustuttu myös liftaukseen. Olikin sen verran kiinnostavaa, että aion lukea myös Vepsän aiemman kirjan liftausreissulta Afganistaniin.

Tässä matkaa kertyy yli 9000 kilometriä, Tallinnasta Teheraniin ja sitten vielä vähän edemmäs, Persianlahden rannalle. Vepsä lähtee liikkeelle helmikuun alkupuolella, mikä on ehkä vähän yllättävä ajankohta. Baltian maissa ainakin on vielä kylmä! Mitään hätää ei kuitenkaan ole, liftareiden yhteisö on laaja ja auttavainen. Missä matkaaja haluaa pysähtyä, on monessa paikassa yösija valmiina. Vepsällä on tuttuja ennestään, mutta yöpaikkoja löytyy myös nettifoorumin kautta. Ja toki hän välillä jää majataloon. 

Matkanteko sujuu varsin vaivattomasti. Liftaus tuntuu olevan monessa maassa tuttu juttu, joten autot pysähtyvät eikä liftaajan tarvitse useinkaan odotella kauaa. Joitain kävelypätkiä tulee, mutta niistäkin suurin osa vapaaehtoisesti. Koska Vepsä on liikkeellä ilman tarkkaa aikataulua, hänellä on mahdollisuus tehdä ylimääräisiä pysähdyksiä tai jäädä jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän on ilmeisen avoin luonne, koska tuntuu saavan kyyditsijöihinsä kontaktin helposti. Aina ei löydy yhteistä kieltä mutta se ei haittaa, ilmeillä ja eleillä kommunikoidaan sujuvasti. Pidän erityisen paljon siitä, että Vepsä nimeää jokaisen henkilön, joka on ollut auttamassa matkanteossa. Jos nimi on mennyt ohi tai se on liian vaikea muistettavaksi, nimi kuitenkin annetaan.

Kun nousin hieman myöhemmin bussiin, olin valtavan hyvällä tuulella ja ajatuksissani matkustin reippaasti oikean pysäkin ohi. Onnistuin kuitenkin liftaamaan takaisin oikealle tielle Aleksei-nimisen miehen kyydissä, joten en hukannut liikaa aikaa harharetkelläni. Kun pääsin oikeaan kohtaan, tiellä ei ollut paljon liikennettä. Valko-Venäjän ja Ukrainan rajalle oli vain kaksikymmentä kilometriä, joten tavoistani poiketen lähdin kävelemään piennarta eteenpäin. Käännyin toiveikkaana ympäri joka kerta kun kuulin auton lähestyvän. Lopulta en ehtinyt kävellä pitkäänkään, kun jo kiipesin pakettiauton kyytiin. Diktaattorin kaima Aleksandr ratin takana kertoi, että pääsisin hänen kyydissään melkein rajalle asti. Tämän rajan yli sai kävellä, joten en vaivautunut hänen autostaan hypättyäni enää liftaamaan Valko-Venäjän puolella vaan kävelin lopun matkan. Olin viettänyt Valko-Venäjällä viikon ja nyt oli aika tullut aika ylittää raja seuraavaan maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Valko-Venäjän tullissa tavarani tutkittiin tarkoin. Kamerani ja nauhurini eivät yllättäen johtaneet hankaliin kysymyksiin, mutta pieni aski salmiakkia sen sijaan sai virkailijan hyvin epäluuloiseksi. Selitin parhaani mukaan, että salmiakki oli kyllä pahanmakuista mutta se oli karkkia eikä mitenkään vaarallista. Lopulta minua uskottiin ja pääsin jatkamaan matkaani. Ukrainan puolella epäilykset herätti passini. Virkailija tutki sen tarkkaan sivu sivulta ja soitti samalla pari puhelua jonnekin. Ehdin jo odottaa ongelmia, mutta sain kun sainkin passin pian leimattuna takaisin ja minut toivotettiin tervetulleeksi Ukrainaan ilman hankalia kysymyksiä.

Mielenkiintoista tässä on - tietenkin - se, että Vepsä ei retkeile tavallista reittiä. En usko, että Tallinna - Teheran väliä on liftattu montaa kertaa, tai pyöräiltykään. Vepsä hakee nimenomaan uusia kokemuksia, siksi hän ei matkusta ennalta tutun Puolan kautta vaan menee Valko-Venäjälle. Reitin suunnittelu on varmaankin ollut kohtalaisen monimutkaista, ja lisäksi matkalla on saanut varautua monenlaisiin yllätyksiin. Etukäteen ei aina saa selville, minkä valtion rajan saa ylittää kävellen ja mitä ei, missä voi vaihtaa rahaa, miten paikalliset nähtävyydet (esimerkiksi linnat) ovat auki ja niin edelleen.

Matkakertomuksissa paras puoli on se, että ne palauttavat uskoni ihmiskuntaan. Kuten Vepsä toteaa, valtiot ovat eri asia kuin sen kansalaiset. On aina hienoa lukea siitä, kuinka kulkija saa apua tuntemattomilta, on se sitten viisikymmentä ylimääräistä kilometriä autolla tai mukaan annettu aamiainen. Että vaikka uutiset ovat täynnä vihaa ja tuhoa, on inhimillisyys yhä olemassa. Kaikkialla. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 23, "kirjan nimessä on jokin maa".

Lukuhaasteen sivuraide 4. Otto Hyyrynen: Murtumispiste

Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Kansi Markko Taina
Tammi 2019
235 s.

Huu mikä kirja! Ihana klaustrofobinen tunnelma, ja pakkasta niin että lukijaa palelee vaikka lukee kirjaa peiton alla villasukat jalassa! 

Suomalainen Kalle lähtee töihin tutkimusasemalle Jäämerelle. Työnteko ei niinkään kiinnosta, vaan hän lähtee kauas kaikesta päästäkseen pakoon ahdistavaa elämäänsä. Pieni Jäämerellä sijaitseva saari osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin turvapaikaksi. Työkaverina on venäläinen Boris, mies joka on viipynyt saarella jo 20 vuotta. Kaikki muut ovat tulleet ja lähteneet - nopeasti- mutta Boris on ja pysyy. Heti alusta saakka tunnelma on kireä. Kalle ihmettelee Boriksen vihamielisyyttä ja epäluottamusta häntä kohtaan, mutta toisaalta, ei hän itsekään pyri ystävystymään. Miehet hoitavat tutkimusasemaa ja mittaustuloksia toisiaan sietäen, alkuun yhdessä ja sittemmin erikseen. Alituisena seuralaisena on kylmyys ja huoli siitä, riittääkö lämmitysdiesel kevääseen asti.

Eräänä päivänä Kalle löytää rannalta soutuveneen, jossa on pahasti paleltunut tyttö. Kalle saa vietyä tytön asemalle, ja saa lämmitettyä tämän elävien kirjoihin. Hän ei kuitenkaan saa selville tytön tarinaa, sillä tämä ei puhu. Kun Boris osoittaa kiinnostusta tyttöä kohtaan, Kalle pelästyy. Hän ei anna tytölle tapahtua mitään. Alkaa todellinen kissa ja hiiri - leikki, jossa miesten toisiaan kohtaan harrastama välttely ulottuu hurjiin mittasuhteisiin. 

Rustaan turhautuneena mittaustuloksia vihkooni ja jään tuijottamaan merelle. Mantere tuntuu olevan niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Tuntuu kuin siitä olisi iäisyys kun olen viimeksi jutellut jonkun täysjärkisen kanssa, tuntenut oloni turvalliseksi, hyväksytyksi. Kaikki aiemmin kokemani elämänvoima on hävinnyt. Saari on langettanut ylleni pimeän varjon ja jokainen päivä on edellistä synkempi.

Palatessani huoneeseeni minusta tuntuu taas, että täällä on käyty. Yläkerrasta kuuluu vaimeaa naurua ja taputusta, Boris on huoneessaan. 

Monesti koen psykologiset trillerit epäjännittävinä, jotkut suorastaan tylsinä. Tämä on kuitenkin toista maata. Ehkä juuri ympäristönsä vuoksi; on saari kaukana kaikesta, lunta ja pakkasta, lukittuja ovia, yhteydet ulkomaailmaan poikki, tieto siitä että saarella pitää olla ja pärjätä kuukausia... Ynnä kaksi päähenkilöä, joiden välit ovat aluksi kireät muuttuen koko ajan vihamielisemmiksi, kunnes lopulta molemmat vaikuttavat suorastaan vainoharhaisilta. Tarina kerrotaan Kallen näkökulmasta, mutta lopussa katsaus Boriksen päiväkirjaan avaa tapahtumia hänen kokeminaan, selittäen paljon. Ehdottoman hyvä ratkaisu, joka laittaa lukijan miettimään omaa suhdettaan siihen mitä on juuri lukenut. 

Tarina herättää ja jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en välttämättä edes kaipaa vastauksia. Mikä on tuo tutkimusasema, mitä siellä mitataan? Kuka on työnantaja? Miksi Boriksen on annettu olla saaren yksinvaltiaana kauan, jos kukaan ei viihdy / pärjää hänen kanssaan? Miksei kukaan ota yhteyttä saareen / miksei ole varajärjestelmää sitä ajatellen, että puhelinyhteys on poikki? Tarinan tunnelmaa edellä mainitut kysymykset tihentävät mitä parhaiten. Minua ainakin jännitti, ja oli pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mikä kaikki menee vikaan, mitä vielä pahempaa voi tapahtua, mikä on se viimeinen niitti joka luhistaa kaiken - sillä eihän tämä voi mennä mitenkään muuten kuin luhistuen? Eihän? Vai voiko? 

Murtumispiste on luettu myös blogissa Kirjanmerkkinä lentolippu. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "vuonna 2019 julkaistu kirja".

Lukuhaasteen sivuraide 3. Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
Ranskankielinen alkuteos N'entre pas dans mon âme avec les chaussures (2013)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2017
231 s.

Paola Piganilta on ilmestynyt uusi teos tässä ihan juuri, vaikutti kiinnostavalta niin samaan syssyyn lainasin aiemman suomennoksen. Aloitinkin tästä vanhemmasta, ihan siksi että saan sillä Helmet-lukuhaastetta eteenpäin eli kohdan 45, "kirjan nimessä on kieltosana". 

Tarina kertoo Alban perheestä toisen maailmansodan pyörteessä. Romaniperhe asuu vankkureissa ja kiertää esiintymässä. Kirjaa ei ehdi kulua montaa sivua, kun kiertäminen kierretään ja perhe komennetaan internointileirille. Leiri on täynnä Ranskan romaneja, jotka halutaan juurruttaa asumaan taloissa, asettumaan paikoilleen. Ihmiset yrittävät kapinoida vastaan; vankkurit ovat heidän kotinsa, miksi heidän pitäisi olla ja elää jotenkin muuten? Yksi perhe leventää tuvan oviaukkoa saadakseen vankkurit mahtumaan sisätiloihin. Alistutaan, mutta ei kuitenkaan.

Päähenkilö Alba on 14-vuotias perheen joutuessa leirille vuonna 1940. Seuraavat kuusi vuotta hän viettää ankeissa oloissa. On kylmä ja nälkä, rakas hevonen kuolee, ei ole mitään tekemistä. Romanimiehet käyvät töissä metallisulatossa, naiset ja lapset pysyvät leirissä. Miehet uskalletaan päästää ulkopuolelle, koska tiedetään että he palaavat - romanimiehet eivät jätä perhettään. Taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, uusia tuodaan leiriin. Vaikka olot ovat surkeat, on mukana myös iloisia hetkiä. Ensirakkaus, lapsen syntymä, patikkaretket, toive vapaudesta... 

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuksen käyttöönsä, hirviöistä tuli todellisia, heidän pelkonsa sai muodon. Portti on edelleen auki. Ajoneuvoja tulee ja menee kahden puuaidan välissä lakkaamatta, ja ne luovat kylään uuden rytmin. Saksalaisilla on valta muuttaa äänimaisema tässä Saintongen kolkassa.

Pian Albaa ei enää kiinnosta leikkiä ja kirmailla metsässä. Hän seuraa, kuinka kaikki muuttuu vähitellen kalseammaksi, kuinka lapsuuden aika jähmettyy ja kaiken jyräävä aika valtaa alaa. Hän näkee Boutonnejoen veden ja tajuaa, ettei enää heittelisi jokeen punaisia kankaan riekaleita, joita hänen veljensä seuraavat rannalla juosten. Hän kuvittelee, kuinka rämemajavat lymyävät kosteassa ruovikossa ja painavat päänsä veden alle, kun niitä lähestyy. Hän opettaa pienokaisille majavaleikin. Heidän täytyy pysyä kesyttöminä, ulottumattomissa, hakeutua puiden ja teiden laidoilla kohoavien kiviristien suojaan ja vältellä avoimia paikkoja, joilla kulkee ihmisiä. 

Sitä kovasti ihmettelen, miten tämä kirja on mennyt minulta ohi! Vaikka toinen maailmansota onkin aika loppuunkaluttu aihe, on romaninäkökulma uutta. Kulttuurin tapoja pidetään yllä olosuhteista huolimatta, niin pitkälle kuin mahdollista. Poikkeava tarina on myös siksi, että leiriltä ei viedä ihmisiä kaasukammioon tai muualle teloitettavaksi. Nimenhuutoja pidetään, mutta ihmisiä ei valikoida töihin tai teloitettavaksi. Vartijat eivät ole sadistisia pahoinpitelijöitä, vaan ranskalaisia santarmeja. He suhtautuvat vankeihin melko inhimillisesti, eivätkä päästä SS-miehiä leiriin. 

Kirjan tunnelma on aiheen huomioon ottaen yllättävän lämmin. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset eivät ole vaipuneet täyteen toivottomuuteen. Päivät ovat toistensa kaltaisia, mutta koko ajan vallalla on ajatus ajasta leirin jälkeen. Ei uskota, että leirielämää jatkuu loputtomiin, vaan suunnitellaan mitä sen jälkeen. Katsotaan kurkiauraa ja todetaan, että on taivaan kokoinen vapaa alue. Päivittäin ohi kulkeva pikajuna muistuttaa, että elämä jatkuu tuossa ihan lähellä. Nautitaan siitä, kuinka auringonsäde lämmittää vauvan ihoa. Ja kun leiri lopulta on vapautettu, lähistön ihmiset eivät käännä selkäänsä vaan auttavat, ehkä eivät mielellään mutta auttavat kuitenkin. Alba ja muut pääsevät rakentamaan uutta alkua.

Kirja perustuu todellisen henkilön elämäntarinaan, johdannon perusteella kyseessä on kirjailijan veljen vaimon äiti. 

Teos on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Teatterissa: Helsinki Dance Theatre: Our Reality Moves - Todellisuutemme liikkuu

Kun blogiin tuli viesti, että kiinnostaako tanssiesitys, innostuin heti. Pidän sekä baletista että nykytanssista, joten mikäs sen mukavampaa kuin niiden yhdistelmä! Sattui vielä niin, että esitys oli Kanneltalossa, jossa en ole koskaan käynyt vaikka miettinyt että pitäisi. 

Ryhmässä on kahdeksan tanssijaa, mikä on katsojan kannalta juuri sopiva määrä. Kaikkia pystyy seuraamaan, eikä tunnin aikana tunnu kertaakaan siltä, että jotain jäi näkemättä. Ensimmäisessä ja kolmannessa osassa tanssivat kaikki, toisessa viisi. Liike soljuu lähes taukoamatta, näyttäen yksinkertaiselta ja helpolta mutta ollen kuitenkin vaativaa. Sopii koettaa, mitä pystyisi itse tekemään, mihin oma kehonhallinta ja liikkuvuus riittäisi. Val Rey Suarezin koreografia ei siis ole spektaakkeli, jossa tarkoitus olisi vääntää tanssijat mitä kummallisempiin asentoihin.

Ensimmäinen osa Have's and have not's on rauhallisempaa menoa, Olafur Arnaldsin ja Ludovico Einaudin musiikki keinuttaa katsojaa tyyneen oloon. Tulee olo, että tätä katsoisi ja kuuntelisi koko illan. Parikymmentä minuuttia hujahtaa ohi nopeasti.

Toinen osa Embrace the Tide muistutti minua iranilaisen tuttavani valmistujaisjuhlista, jossa kuuntelimme ja tanssimme osan illasta iranilaisen musiikin tahtiin. Toinen osa on lyhyin, kymmenisen minuuttia. Bobby Mcferrinin musiikki on osuva johdatus kolmanteen osaan, jossa poliitikkojen ja toimittajien lausahdukset Irakin joukkotuhoaseista kohtaavat Afro Celt Sound Systemin ja Tallesin Orchestran musiikin. Kolmas osa on dynaaminen, suorastaan aggressiivinen. Hiljaisia hetkiä on vähän. Puhe- ja musiikkipätkät vuorottelevat, ja puheosuudet herättävät katsojan miettimään. Nykymaailmassa tietoa etsitään ja halutaan paljon, mutta ikävä kyllä sitä myös väärennetään ja vääristellään. Kovin usein virrasta poimitaan vain se omalle asialle ja mielipiteelle edullinen. 

Hiukan alle tunnin kestänyt esitys on hieno kokonaisuus. Alun rauhallinen ja levollinen tunnelma kiihtyy osa osalta. Liikkeissä on toistoa kunkin osan sisällä, mikä toimii. Tuttuus tuo turvallisuutta. Vaikka tässä ei katsota massiivista spektaakkelia, on lavalla niin paljon nähtävää että silmiä ei voi irrottaa kuin vaatteidenvaihtotaukojen aikana. Enkä kyllä olisi halunnutkaan katsoa muualle, sen verran paljon pidin näkemästäni. 

Helsinki Dance Theatre Kanneltalossa 16.-17.11.

Kuvat Celine Haakon (julistekuva) ja Senia Robbins (bw-kuva)

Our Reality Moves - Todellisuutemme liikkuu

Koreografia Val Rey Suarez

Tanssijat Nasa Abibo Baptista Baldé, Maria Beseghi, Laura Kaljunen, Julia Salminen, Luka Salonen, Iina Suomalainen, Jiro Tanabe ja Pihla Tommiska

Esitys nähty kutsuvieraslipulla