Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Ruotsinkielinen alkuteos Jag for ner till min bror (2018)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021

294 s.

Tartuin Karin Smirnoffin menestystä niittäneeseen romaaniin jonkin verran ennakkoluuloisesti. Olin lukenut muutamia arvioita, joissa mainittiin tarinan rankkuudesta ja Smirnoffin tyylistä kirjoittaa erisnimet ilman isoa alkukirjainta ja lauseet ilman muita välimerkkejä kuin lopun pistettä. Pelkäsin, että lukukokemus on vaikea, ehkä jopa liian raskas. Näin ei kuitenkaan ollut. Etenkin alussa koin, että ilmaukset kuten "[R]allatin lämpimikseni everttaubea" ja "[A]loitat huomenna märitljungqvist sanoi" edustavat paitsi tiettyjä henkilöitä myös sitä alaa, mihin he / ne kuuluvat. Että "everttaube" on tietynlaista musiikkia, ja oma "märitljungqvist" löytyy kaikista kotihoidon tiimeistä. 

Jana Kippo ei ole käynyt vuosiin lapsuudenkodissaan, kunnes nyt palaa veljen, Brorin, luo. Paluu nostaa esiin kipeitä muistoja väkivaltaisesta isästä ja heikosta äidistä. Vaikka isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, paikka on ankea ja onneton. Samoin on koko Smalångerin pikkukaupunki. Juoruilu ja kyräily ovat voimissaan. 

Jana päätyy suhteeseen lähistöllä asuvan Johnin kanssa, mikä on Brorin ja oikeastaan kaikkien muidenkin mielestä huono asia. Johnin vaimo Maria on kuollut, eikä kukaan oikeastaan tiedä varmaksi oliko kuolema luonnollinen. Ja koska Marialla oli ollut vispilänkauppaa useiden kylän miesten kanssa, periaatteessa kaikilla heillä olisi ollut syy haluta Maria hengiltä. Mariankin varjo häälyy Janan yllä, vielä enemmän sen jälkeen kun hän päätyy töihin kotihoitoon, hoitajaksi Marialta vapautuneeseen toimeen. Kotihoidossa Jana kohtaa lisää ihmisiä menneisyydestään, mutta näiden sairaus tai vanhuudenheikkous saa hänet välittämään heistä. Kiintyminen on ehkä liian voimakas sana, sillä tässä kylässä ei ole tapana näyttää tunteita. 

Se jana on niin mukautuvainen ajattelin. Sanoo harvoin mitä ajattelee. Ei esitä turhia kysymyksiä. Ei vaadi vastauksia. Istuu pallilla keittiössä ja syö rääppeet toisten lautasilta.

Tämä nainen. Minä. Riennän aina paikalle kun joku tarvitsee minua. Tiedän mitä tapahtuu mutta en siltikään tee mitään. Katselen vierestä kuinka veljeni ryyppää itsensä hengiltä.

Minulla ei ole ystäviä. Sillä ainoa todellinen ystäväni haudataan pian. Hylkään aina ne jotka sanovat rakastavansa minua. Olen mustasukkainen ja kateellinen. Harrastan seksiä ilman ehkäisyä koska jos tulisin raskaaksi hankkiutuisin eroon lapsesta. Nautin kostosta. Ammun eläimiä soidinaikaan. Halveksin työtovereitani koska he ovat ylipainoisia ja tylsiä. Toisinaan minun tekee mieli tuhota jotain. Luultavasti kykenisin tappamaan.

Myöhemmin yöllä. Maatessani kustavilaisessa pää johnin käsivarrella sanoin kaiken tämän. Sanoin etten voinut olla hänen kanssaan. Että en rakastanut häntä ja etten ollut ikinä muuta väittänytkään. 

On vaikea kuvailla tunteita, joita lukeminen herätti. Tavallaan olin helpottunut, ettei sivuja ollut enempää, sillä alituinen tunnekylmyys ja väkivalta ahdistavat. Jopa kotihoidossa asiakkaisiin suhtaudutaan hämmentävän kylmästi, edes siellä inhimillisyydelle ei juurikaan ole tilaa. Alkoholinkäyttö aiheuttaa pelkoa ja huolta, sen suhteen mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin. Pelko, viha ja epäluulo ovat melkeinpä ainoat tunteet, joita tarinassa esiintyy. Ilonpilkahduksia ei näy. 

Ankeudesta ja ahdistavuudesta huolimatta tarina on järisyttävä lukukokemus. Tarina kertoo rohkeasti kaiken, mitään kurjuutta peittelemättä. Pidän siitä miten Jana toimii, hänen hälläväliä-asenteensa on kaikkea muuta kuin tyypillistä kirja(llisuude)ssa, jossa nainen palaa lapsuuskotiin ja lapsuudenmuistoihin. Hän ei vanno kostoa, ei etsi anteeksiannon mahdollisuutta, ei pyri selvittämään välejään kenenkään kanssa. Hän vain tulee veljen luo pääsiäisen viettoon, ja ottaa kylmänviileästi vastaan kaiken, mitä siitä seuraa. 

Missään tapauksessa tämä ei ole helppo kirja luettavaksi, ja ainakin minulla vaatii sulattelua. Joitain kirjoja olen vähän alotellut, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuntunut sopivalta tähän hetkeen. Mikään lukemani ei oikein tunnu miltään. Mietin, että pitäisinkö pään tyhjennyksen vaikkapa Poirot-elokuvien parissa, ennen kuin lähden jatkamaan lukuyrityksiä. 

Janan tarina saa jatkoa, seuraava suomennos on tulossa ensi vuonna. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 14, "kirja on osa kirjasarjaa".

Lähdin veljen luo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen keskellä, Kirjallisuutta ja tutkimusta, LM-Mummin kirjastossa ja Anun ihmeelliset matkat.

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

WSOY 2021

201 s.

Alina oli nyt ikkuna, jonka lävitse katselimme vuosikymmenten päähän.

Olen postannut aika monesta Maritta Lintusen kirjasta, ja yleensä olen ollut varsin haltioissani. Siksipä odotin innolla Boriksen lapsia, enkä pettynyt tälläkään kertaa. 

Kirjan yhdeksässä novellissa matkustetaan Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon, toisinaan fyysisesti ja toisinaan psyykkisesti. Henkilöt etsivät juuriaan, sukunsa salaisuuksia, itseään. He haluavat tietää ja ymmärtää. Mutta historia ei paljasta kaikkea, eikä kaikkea voi selittää ymmärrettäväksi. Kohtaamiset ovat jännitteisiä, monesti on ennakkoluuloja ja negatiivisia oletuksia. Mutta tarinoissa koetaan myös yhdistäviä tekijöitä ja aitoa ystävyyttä. 

Kuulen kuinka hän vääntää hiljaisella pulisevan matkaradion kovemmalle. Nainen haluaa täyttää talon musiikilla, haluaa kääriytyä sen turvaan, jottei hänen tarvitsisi puhua minulle, piitata minusta. Ymmärrän penseyden. Koulun historiantunneilla meille opetettiin vain se, mikä oli Neuvostoliiton näkemys toisen maailmansodan tapahtumista. Myöhemmin, kun internet saapui Venäjälle, epäluuloni vahvistuivat. Totuuksia olikin monta, riippuen mistä päin asioita tarkasteli. Ja totuutta saattoi vaivata ja muokata, niin kuin limpputaikinaa. Sen pystyi myös maustamaan eri tavoin, siten että paha maku peittyi ja vastahakoisimmankin epäilijän oli myönnyttävä se nielemään. Muutoin kävi huonosti. Vuosien mittaan aloin ahdistua. Arkisen elämän alla piili toinen todellisuus, jota ei parannut miettiä. Se löyhkäsi mädältä ja kuolemalta.

Pidän novellien monipuolisuudesta, siitä että suomalaisten ja venäläisten suhdetta ja historiaa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja eri ikäisten henkilöiden kokemana. Pidin kaikista novelleista, vaikka niistä muutama suosikki nousikin esiin. Kurjet, jossa taloon tuleva venäläinen miniä Irina ja anoppi Aino karsastavat toisiaan, kunnes musiikki ja etenkin edesmennyt Dmitri Hvorostovski luovat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen. Boriksen lapset, jossa arkistoharjoittelija uppoutuu viulunsoittoa Viipurissa opiskelleen Sulo Huttusen elämään ja yrittää selvittää, mitä tälle tapahtui. Luupartio, jossa Ojanen lähtee Viipuriin etsimään sodassa kaatuneen veljensä luita, ja jossa luiden löytyminen johtaa yllättävään lopputulokseen. 

Pidän novellien yllätyksellisyydestä, alun perusteella on mahdoton arvata, mihin tarina vie ja miten se päättyy. Pidän melankolisesta pohjavireestä, joka ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi. Pidän Lintusen kuulaasta kielestä, jossa on tarvittaessa myös rosoa. Pidän runsaista pienistä yksityiskohdista, joiden ansiosta kaikki novellit tulevat lähelle, ottavat lukijan osaksi tapahtumakulkua. Tässä, kuten varmaan aiemmissakin postauksissa, ihastelen sitä kuinka Lintunen saa pieneen fyysiseen tilaan mahdutettua valtavan suuren tarinan, sellaisen joka laajenee kauas sanojensa yli.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjareppu. 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Into 2021

357 s.

Istuin eilen hetkeksi alas töiden jälkeen, ja hups vaan istuin liikkumatta siihen asti, että olin lukenut ensimmäiset 100 sivua Punaista prinsessaa. Tänään oli vapaapäivä, niin luin aamupalalla ja pitkin päivää, kunnes äsken pääsin loppuun. Hyvä kun muistin hengittää välillä, niin on meno huimaa!

Tampereelta löytyy naisen ruumis, kuolema on epäilyttävä. Poliisikaksikko Berglund ja Ruokosalmi varautuvat tavalliseen tutkintaan, mutta toisin käy. Ruokosalmi tunnistaa uhrin, eikä kumpikaan voi käsittää, miksi juuri tämä nainen on murhattu. Vaan ei aikaakaan kun he saavat puhelun Saksasta. Uhri liittyy RAF:iin, Baader-Meinhof-terroristiryhmään. Miten kummassa nainen on päätynyt Tampereelle, ja miksi hänet murhattiin juuri nyt? Suomalaiset vierailevat Saksassa ja saksalaiset Suomessa, langanpäitä sidotaan yhteen ja puuttuvia etsitään vimmalla. 1970-luvun politiikka ja terrorismi eivät olekaan jääneet menneeseen vaan uhkaavat myös nykyhetken maailmaa.

Suomen talvessa ja myöhäissyksyssä oli Alinan mielestä jotakin samaa: absoluuttista pimeyttä, joka verhoutui sumuun ja pilvisiin aamuihin. Aivan kuin kaiken ylle olisi laskeutunut ikiyö, lopullinen väsymys ja ikuisuuden tuomio, johon edes tähtien vähäinen loiste ei tuonut lohtua, pientä valaistunutta hetkeä. Taivaan jähmettyneet tähtisilmät olivat kovin kaukana. Alina ei muutaman Suomessa vietetyn vuoden - ja etenkin muutaman talven - jälkeen enää ihmetellyt sitä, miksi maassa tehtiin niin paljon itsemurhia. Kaikki masentuivat marraskuussa ja heräsivät uudelleen eloon vappuna. Elleivät olleet tehneet itsemurhaa ennen sitä.

Kaukana Euroopassa Andreas ja Gudrun makasivat samassa haudassa Stuttgartin liepeillä. Alina olisi aikoinaan, ennen tuloaan Suomeen, halunnut käydä laskemassa kukkia heidän haudalleen, mutta tiesi, että toive oli mahdoton. Saksan poliisi vartioi hautausmaata vuosia ja tarkkaili kaikkia haudalla kävijöitä. Alinalle oli jäänyt vain peittely, salailu ja pakeneminen. Koko loppuelämän ajaksi. Hänelle kadun äänet eivät koskaan muuttuisi arkipäiväksi, josta voisi nauttia pelkästään kuljeksien vailla määränpäätä. Hän muisti ajatelleensa jo silloin, että jatkossa hän olisi aina menossa, vaeltamassa jonnekin, ja se "jonnekin" olisi hänen alituinen pakomatkansa. Hän ymmärsi olevansa vanki, kärsivänsä elinkautistuomiota. Vapautuminen edellyttäisi hänen kuolemaansa; sen hetken hän alusi valita itse. Aivan kuten Andreaskin oli tehnyt. 

Mitäpä sitä kiertelemään: Punainen prinsessa on kaikilta osin täydellinen trilleri. Juoni on hengästyttävä, siinä on monia huimia käänteitä ja paljon yllätyksiä. Juonta on kuitenkin helppo seurata koko ajan. Pidän siitä, että mukana on lupsakkaa huumoria, kiitos mainioiden henkilöhahmojen. Niin, tässä onkin vaihteeksi sellainen kirja, että tykkäsin kaikista henkilöistä. Kirjassa kaikki palaset ovat toimivia, ja kokonaisuudesta kasvaa todella vakuuttava ja koukuttava.

Helmet-lukuhaasteeseen minun on laitettava tämä kohtaan 15, "kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi". Kotikaupunkini Tampere on vahvasti esillä, ja sujuvasti liikun mukana Rosendahlin rannassa, Sammonkadulla ja Hervannassa. Lenin-museossa en ole käynyt, mutta tuossa se on korttelin päässä. Saksassa ollaan Berliinissä, Hampurissa ja Bremenissä, ja kuinka ollakaan, olen käynyt niissä kaikissa. Sen vaan haluaisin tietää, onko Klebarsch (Liimainen perse) oikeasti olemassa oleva baari, vaiko mielikuvituksen tuotetta. Tavallaan toivoisin sen olevan oikea :D Hämmästyin kun puolisoni tiesi valtosihteeri (Heinz-Rudolf) Brinkmannin, selvitin että oikea Brinkmann eli kirjan hahmoa aiemmin ja oli etunimeltään Rudolf.

Sanoinko jo, että jestas miten hyvä kirja! On myös sarjan avaus, suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tulee.

Punainen prinsessa on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni, Mustaa valkoisella, Kirjojen kuisketta ja Sanapari.

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

 

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Englanninkielinen alkuteos Heads You Win (2018)

Suomentanut Saana Rusi

Sitruuna 2020

509 s.

Aleksandr elää vuoden 1968 Leningradissa normaalia koulupojan elämää. Matemaattisesti lahjakkaana hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan, mutta opiskelupaikka on tiukassa, koska isä ei kuulu puolueeseen. Kun KGB murhaa isän, Aleksandr ja hänen Jelena-äitinsä joutuvat pakenemaan. Jelenan veli on järjestänyt heille pakomahdollisuuden rahtilaivalla. Satamassa heidän on päätettävä, lähtevätkö kohti Southamptonia vai New Yorkia. 

Tästä alkaa tarinan juju. Vuoroluvuissa seurataan matkaa, jota Sasha tekee kohti Britanniaa ja Alex kohti Amerikkaa. Lukuparissa tapahtuu samankaltaisia asioita samassa ajassa, eli sekä Sashan että Alexin elämää seurataan todellakin rinnakkain. Elämät ovat monissa asioissa samansuuntaisia, mutta erojakin on. Molemmat pääsevät opiskelemaan, mutta siinä missä Sasha perustaa ravintoloita ja lähtee mukaan politiikkaan Alex haalii torikioskeja ja päätyy pankin vastuuhenkilöksi, toki myös ravintolan omistajaksi. Sashan suurimmat taistelut ovat politiikan kentällä, Alexilla Vietnamin sodassa. Molemmilla on elämässään tärkeimpänä äiti Jelena, ja kumpikin löytää rinnalleen Sen Oikean jonka kanssa perustaa perhe. Lisäksi kumpikin pidätetään ja kummallakin on tiellään merkityksellisiä shakkiotteluita.

Alex luki asemien nimiä vaunun oven yläpuolisesta kartasta: Bowling Green, Borough Hall, Atlantic Avenue, Prospect Park, niitä tuli ja meni, ja Alex katseli joka asemalla sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. Kun juna viimein ajoi Brighton Beachin asemalle, Dimitri ohjasi suojattinsa laiturille. Liukuportaat kuljettivat heidät ylös, ja kun he olivat ylhäällä, Dimitri näytti miten poletti syötettiin pyöröoveen. He putkahtivat ulos aurinkoiselle jalkakäytävälle, ja Alex hätkähti nähdessään jalkakäytävän ihmisjoukot, jotka kulkivat aivan ennenkokematonta vauhtia. Kaikilla tuntui olevan kova kiire. Autotie oli samaten ruuhkainen, ja panssarivaunun kokoiset autot tööttäsivät kaikille, jotka uskaltautuivat sekaan. Melu ei tuntunut Dimitriä hätkäyttävän. Seiniin ja oviinkin suditut kirkkaat värit kummastuttivat Alexia. Dimitri kertoi niiden olevan graffiteja. Ei sellaisiakaan ollut Leningradissa näkyvän. Alex kuuli huminaa, katsoi taivaalle ja näki lentokoneen, joka näytti kuin olisi putoamassa maahan. Hän jähmettyi kauhusta niille sijoilleen, kunnes Dimitri purskahti nauramaan.

"Se on lentokone", hän sanoi. "Laskeutuu JFK:lle, joka on vain muutaman mailin päässä." Näkyviin ilmestyi toinenkin kone, joka näytti Alexista jahtaavan ensimmäistä. "Niitä näkyy parin minuutin välein", Dimitri kertoi.

Jelena puolestaan tarkkaili kiinnostuneena matkalla näkyviä kahviloita ja ravintoloita. Hän ei voinu tuskoa, miten moni istui syömässä aamiaista. Miten heillä voi olla siihen varaa? Hän ihmetteli mitä "hampurilaiset" oikein olivat, ja kuka oikein mahtoi olla "Eversti Sanders". Ainoa Jelenan tietämä eversti komensi rannikkorykmenttiä, eikä totisesti pyörittänyt ravintolaa. Ja kokis? Siis koksi? Eikö niitä poltettu lämmityskattilassa, jotta saatiin yöksi lämpöä?

Välillä olin vähän hämmentynyt, että kummanko tarinaa luen. Toisaalta erot ovat selvät, mutta toisaalta kun esimerkiksi ravintolat ovat Jelena's ja Jelena's Pizza Place, niin hämmennys yllättää. Onneksi tarinat sijoittuvat eri mantereille, niin niissä ei ole samoja henkilöitä sekoittamassa lukijan päätä. 

Tarinat ovat mainioita, ja heijastavat mielestäni hyvin ympäristöjään. Maahanasettumisvaikeudet New Yorkissa ja Alexin nousu ryysystä rikkauksiin ovat mitä tyypillisin Amerikka-klisee. Sashan hyväksyntä osaksi yhteiskuntaa, se että testitulosten perusteella koulut lähes kilpailevat hänestä, kuvaa koulutuksen arvostusta. Mukana on tietysti Oxfordin ja Cambridgen kilvoittelu, opiskelijapolitiikka ja Sashan pohdinta, kumpaa perinteistä puoluetta hän maahanmuuttajana haluaisi edustaa. 

Pidän ideasta antaa henkilölle kaksi mahdollista elämänkulkua. Pidän myös siitä, että tietyistä kliseisyyksistä huolimatta tarinoissa on yllätyksiä. Pidin enemmän Alexin elämästä, etenkin siinä vaiheessa kun hän tuli sekaannutetuksi pankki- ja taidemaailmaan. Sashan politiikkaan keskittyvä elämä jäi vähän etäisemmäksi, vaikka kiinnostava on sekin. 

Olen aiemmin lukenut Archerilta varmaan vain Clifton-kronikan ensimmäisen osan sekä taannoin kuuntelemani Matkan maailman katolle. Olen kyllä viihtynyt kaikkien parissa, joten eiköhän Archeria löydy lukulistaltani lisää. Hän on kovin tuottelias kirjailija, ja vaikka paljon on jo suomennettu niin paljon on vielä kääntämättä. Pidän siitä, että kaikki kirjat eivät ole sarjoja vaan on myös itsenäisiä tarinoita. 

Kruuna vai klaava on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Luetut kirjat ja Kirjarouvan elämää.

Niillas Holmberg: Halla Helle

 

Niillas Holmberg: Halla Helle

Gummerus 2021 

455 s.

Kulttuurin moniosaaja, ympäristöaktivisti Niillas Holmberg on kirjoittanut esikoisromaaninsa. Halla Helle kertoo Utsjoelle muuttaneesta Samusta, joka on muuttanut pohjoiseen Elle Hallamaan, nimellä Halla Helle tunnetun taiteilijan perässä. Samun ja Ellen välille on kehittynyt rakkaussuhde, joka on kuitenkin melko riekaleinen. Elle on vetäytynyt erakoksi tunturiin eikä hän enää halua sen enempää tehdä taidetta kuin tavata ihmisiä. Samu käy tapaamassa häntä, mutta kokee että he ajautuvat kauemmaksi toisistaan. Taide on yhdistänyt heidät, mutta Ellen ajautuessa pois sen piiristä Samu jää yksin, ymmälleen. Mitä hän voi tehdä? 

Elle alkaa toimittaa Samulle uniaan runomuotoon kirjoitettuna. Unissa toistuvat tietyt asiat, joita Samu pyrkii tulkitsemaan. Onko unissa ratkaisu Ellen erakoitumiseen, vai pystyisikö hän niiden avulla saamaan Ellen takaisin ihmisten ilmoille? Samu kyllä tutustuu myös muihin ihmisiin, mutta hän ei saa yhteyttä moneenkaan. Vaikka hän on opiskellut saamea ja on kiinnostunut kulttuurista ja myyteistä, hän on kuitenkin ulkopuolinen. Hän kuitenkin tuntee kuuluvansa pohjoiseen ja pyrkii löytämään sijansa.

Voisi kuvitella, että vanha harmaantunut metsän karhu, joka on samonnut tuntureita sukset jalassa ennen ensimmäistäkään moottorikelkkaa, tuntisi kunnan valtuustosaliin astuessaan harhautuneensa erittäin kauas mukavuusalueeltaan, mutta herrojen sanelemin mekanismein ja termistöin toimivan huushollin haltuunotto ei näytä olevan Pettelle konsti eikä mikään. Hän ei yritäkään sopeutua, vaan pakottaa valtuustosalin mukautumaan itseensä, puhuu kuten omien parissa puhutaan. Takaseinän kunnanmiehet näyttävät katsovan suoraan häneen, hyväksyvästi. Pette on huoneen vanhimpia - ainoita paikallaolijoita, joka epäilemättä on tuntenut kaikki valtuustosalin seinään ikuistetut kasvot.

”Tiiäkkö sie, kaveri”, hän jatkaa nyt lujasti norjalaista puhutellen, ”että tätä koko huoneellista ei olisi ilman poroa? Poro on elättänyt meitä tuhansia vuosia. Mie olen eläny porojen parissa kaheksankytä vuotta ja nähny miten meiän elinolosuhteita on vuosikymmenten saatossa kavennettu ja kavennettu, millon mistäki syystä. Meistä ei paljoa olla kuule välitetty, eikä meiltä olla mielipiteitä paljon kyselty, kun pelisääntöjä on laitettu uuteen muotoon. Luulekko sie, jos sie meiltä kerran kysyt, että me ollaan vapaaehtosesti valmiita kaventamaan meiän elinolosuhteita entisestään sinun puiston takia?”

Lukemisesta jäi kaksijakoinen olo. Unien tulkinnat Freudeineen ja Jungeineen sekä runsas symboliikan käsittely ovat melko raskasta luettavaa. Itse en ole lainkaan kiinnostunut unien tulkinnasta, joten harpoin niiden kohtien yli vauhdikkaasti. Saamelaissymboliikassa olisi ollut riittävästi itsessään, joten kun mentiin mandaloihin niin loikin sielläkin vauhdilla.

Kalastuskulttuuri, tuulivoimahanke, turismi, saamen kielen asema ja tulevaisuus ynnä muut ovat isoja teemoja, ja koska näitä isoja teemoja on paljon niin lukeminen on siltäkin osin raskasta. Ei raskasta huonolla tavalla, vaan niin että on pysähdyttävä sulattelemaan ja pohtimaan. Minä ainakin jouduin pitämään paljon taukoja, onneksi kirjan rakenne mahdollistaa sen. Toki pysähdyin myös esimerkiksi Tampereella; oi nostalgiaa, minäkin olen käynyt Lukulaarissa ja kiskaissut kännit Näsinpuistossa! 😊

Tarina on vangitseva ja valtavan voimakas. Kieli on todella hienoa, ja vaikka en kaikkia sanoja ymmärtänytkään niin se ei haitannut. Niin luonnon kuin ihmisten kuvaus on todella elävää. Murre ja puhekieli ovat paikallaan siellä missä niitä on, ja ne auttavat osaltaan syventämään eri henkilöhahmojen persoonaa.

Holmbergin valitsema näkökulma on kiinnostava ja toimiva, hän saa hyvin tuotua esiin Samun ulkopuolisen katseen, tarkkailijan joka haluaa ymmärtää, kokee oivalluksia mutta ei saa ihan kaikesta kiinni. Ehkä vangitsevuus tulee juuri tästä yhdistelmästä, toisaalta on läpi kirjan kulkeva syvä saamelaiskulttuurin tuntemus ja kunnioitus, toisaalta on muualta tullut Samu jolle moni asia on uusi ja kiehtova. Mielestäni Holmberg saa hienosti tuotua esiin muualta tulleen kokemukset ja tuntemukset, etenkin sen että välillä Samu tuntee ymmärtävänsä mistä on kyse, vain kyseenalaistaakseen ymmärryksen myöhemmin, tai tajutakseen että on vasta raapaissut pintaa.

Tämä ei ole helppo kirja, mutta sellainen jolle kannattaa antaa aikaansa.

Halla Helle on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirja jonka lukemisesta on sinulle hyötyä". Ei välttämättä konkreettista hyötyä, mutta ainakin se laittoi minut ajattelemaan asioita. Se sopisi haasteessa moneen eri kohtaan, ainakin numeroihin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi" ja 41, "kirjassa matkustetaan junalla".

Patrick Modiano: Dora Bruder

Patrick Modiano: Dora Bruder

Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder (1997)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2020

158 s.

Patrick Modiano, Pariisin miehitysajan muistaja, vähäisellä sivumäärällä niin paljon sanova. Onneksi hänen teoksiaan on saatu suomeksi, ja onneksi hän on kirjoittanut kirjoja joiden sanoma ei vanhene kahdessakymmenessä vuodessa. 

Tarinan kertoja on törmännyt kahdeksan vuotta sitten lehtileikkeeseen, joka oli vuodelta 1941 ja jossa kaivattiin kadonnutta Dora Bruderia. Dora on jäänyt vaivaamaan hänen mieltään ja hän päättää yrittää selvittää, kuka Dora oli ja mitä tälle tapahtui. Kulkiessaan Doran jäljillä hän huomaa heidän tiensä risteävän: hän on ollut joissain samoissa paikoissa, kulkenut joitain samoja teitä kuin Dora tai tämän vanhemmat. Osittain onnekkaasti hän pääsee Doran jäljille, vaikka monia asioita jää myös piiloon. Kuitenkin asiat valkenevat sen verran, että kertoja ja lukija saavat kuvan Dorasta ja siitä, millaista elämä oli juutalaisena nuorena miehitetyssä Pariisissa. 

Luulisi että paikoissa säilyy edes kevyt jälki niissä asuneista ihmisistä. Jälki: aukko tai kohouma. Ernest ja Cécile Bruderista ja Dorasta sanoisin: aukko. Minulle tuli aina poissaolon tai tyhjyyden tunne, kun liikun paikoissa joissa he olivat eläneet.

(...)

En tiedä, oliko Dora Bruderilla ystäviä Marian pyhän sydämen sisäoppilaitoksessa. Vai mahtoiko hän pysytellä erillään muista. Niin kauan kuin en ole haastatellut yhtäkään hänen silloisista koulutovereistaan, voin tehdä pelkkiä oletuksia. Pariisissa tai jossain lähiössä elelee taatusti vielä joku seitsemänkymppinen rouva, joka muistaa entisaikojen luokkatoverinsa tai kaverinsa makuusalista - 15-vuotiaan Dora-nimisen tytön, pituus 1 m 55 cm, soikeat kasvot, harmaanruskeat silmät, harmaa urheilutakki, viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu ja ruskeat urheilujalkineet.

(...)

Ajattelen Dora Bruderia. Mietin, että hänen karkumatkansa ei ollut yhtä yksinkertainen kuin se jonka minä tein parikymmentä vuotta myöhemmin, kun maailmasta oli jälleen tullut vaaraton. Joulukuussa 1941 koko Pariisi ulkonaliikkumiskieltoineen, sotilaineen ja poliiseineen oli hänelle vihamielinen ja halusi tuhota hänet. Hänellä oli 16-vuotiaana koko maailma vastassaan ilman että hän tiesi miksi.

(...)

Isä yrittää löytää tyttärensä, ilmoittaa tämän katoamisesta poliisiasemalla, ja illan lehdessä julkaistaan katoamisilmoitus. Mutta isääkin etsitään. Vanhemmat kadottavat lapsensa ja toinen heistä vuorostaan katoaa maaliskuun 19. päivänä, ikään kuin sen vuoden talvi olisi erottanut ihmiset toisistaan, sotkenut ja pyyhkinyt pois heidän reittinsä niin tyystin, että herää epäilys, ovatko he lainkaan olleet olemassa. Eikä apua heru mistään. Ne ihmiset, joiden on määrä etsiä teitä ja löytää teidät, kirjaavat teidän kortistoihinsa vain pyyhkiäkseen teidän sitten paremmin pois - lopullisesti.

Joskus mietin, onko todella tarpeen että monelta kustantamolta ilmestyy joka vuosi monta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa, niin tietoa kuin kaunoa. Dora Bruderin kaltaiset kirjat painottavat minulle, että kyllä on. Meidän pitää muistaa ihmiset, yksilöt, niin että heitä ei ole vain niputettu osaksi persoonatonta nimilistaa. 

Kirjassa on vähän sivuja, mutta siinä on valtava tunnelataus joka kestää ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Luin sitä noin puolet päivällä, sitten illalla nukkumaan mennessäni luin alusta uudelleen, ja nyt luin sen vielä kertaalleen kun yritin päättää mitkä hienoista kohdista nostaisin sitaateiksi. Tarina on pohdiskeleva, lämmin, koskettava. Se nostaa esiin yhden monista, tytön jolla ei ollut mahdollisuutta elää normaalia nuoruutta, saada elää unelmiaan. Se muistuttaa meitä hirvittävästä ajanjaksosta, jolloin niin kovin monen ainoa niin sanottu rikos oli vain olla olemassa. 

Tämä on tärkeä, intensiivisyydessään vangitseva kirja, jonka soisin mahdollisimman monen lukevan. Taidan hankkia tämän omaan kirjahyllyyni, sillä uskon palaavani tähän vielä monta kertaa.

Dora Bruder on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Mitä luen? ja Taikavuori.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 38, "kirja on käännetty hyvin". Lotta Toivasen suomennosta on ilo lukea, esimerkiksi sanavalinnat ovat monesti muita kuin niitä ilmeisimpiä. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi".

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.

Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".