Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

 

Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

Valokuvat ja piirrokset Jan Svenungsson

Otava 2000

181 s. 

Voi sitä riemua, kun tajuaa törmänneensä helmeen ihan sattumalta! Tässä tapauksessa kävin läpi kirjastomme aikuisten kaunokirjallisuutta kirja kerrallaan etsien poistettavaa. Kun käsiin osui Yhdeksän pyramidia, kiinnostuin välittömästi. 

Nimetön kertoja on saanut muutama vuosi aiemmin idean yhdeksästä pyramidista, jotka rakennettaisiin yhdeksästä eri elementistä yhdeksään eri kaupunkiin. Krakovan pyramidi olisi tehty maasta, Prahan tulesta, Brysselin savusta, Santiago de Compostelan valosta, Avignonin ilmasta, Bolognan ajasta, Helsingin jäästä, Bergenin lumesta ja Reykjavikin vedestä. Jokainen pyramidi kuvaisi juuri sen kaupungin olemusta, tai ehkä pikemminkin sitä miten kertoja kunkin kaupungin kokee. Idea toteutuu, ja kevätpäiväntasauksena jokaisen pyramidin luona järjestetään avajaiset. Kolmihenkinen työryhmä matkustaa yhden vuorokauden aikana pyramidilta toiselle. Aikataulu on tiukka, matkasta tulee raskas. Matkan aikana kerrataan rakennusprojektien vaiheita ja sitä, miten kukin paikka on valittu. Samalla käsitellään sitä, mitä sitten kun unelma on toteutunut. 

Siitä oli kaksi vuotta ja kolme kuukautta, tai sitten paljon enemmän. Kuka itsensä voi pohjaa myöten tietää, mutta siitä olen varma ettei yksikään elementeistä tullut kerralla valmiina mieleen. Joistakin palasista se alkoi, tai kuvista, kuvien palasista.

Rakentamisen aikana oli moni kysynyt että mistä ihmeestä tuollainen idea voi edes juolahtaa mieleen. Kenellekään en ole kunnolla vastannut, kysyjiä kyllä on riittänyt. Jo pyramidien rakentaminen kesti kauan ja vielä kauemmin rakentamisen valmistelut, kaikkien kymmenien lupien anelu ja sopimiset ja rahankeruu. Joka kerta on saanut selittää, valehtelua se on aina. Ei tällaisia rakennuskohteita olisi totta puhumalla saanut edes käynnistettyä vaan ne olisivat karahtaneet alkuunsa kiville.

Jos olisi mennyt sanomaan kuinka pienten palasten, pienten omien kuviensa, kuvien palasten vuoksi oli lähtenyt kaikkeen tähän, niin hulluna ja höpöttäjänä olisi pidetty. Sen sijaan että olisi puhunut totta, oli viranomaisille ja rahoittajille täytynyt kertoa niistä hienoista ja ylevistä eurooppalaisiin arvoihin, kulttuurihistoriaan ja taiteelliseen hahmottamiseen liittyvistä lähtökohdista, joitten vuoksi oli halunnut katsoa yhdeksän elementin läpi ja saattaa ne myös näkyviksi, niin että kaikki muutkin jotka halusivat, voisivat katsoa ja nähdä.

Lähdin lukemaan uteliaana ja jännittyneensä, mietin että miten kummassa esimerkiksi valosta tai ajasta voi rakentaa pyramidin. En osannut ollenkaan kuvitella, millaisia ne olisivat. Jokaisen pyramidin kohdalla kerrotaan, miten se on tehty mutta myös miten on valittu paikka missä se on. Yhdenkään kohdalla en pettynyt. Jokaiseen pyramidiin liittyen kirjassa on aukeama, jonka toisella sivulla on Jan Svenungssonin piirros pyramidin rakenteesta ja toisella sivulla on valokuva sen sijoituspaikasta. 

Myös vuorokauden kestävä matka kaupungista toiseen on jännittävää seurattavaa. Miten siirtymät sujuvat, pitääkö aikataulu, tuleeko yllätyksiä tai viivästyksiä? Aikataulu on tiukka ja matkanteko raskasta, lisäksi kolmikolla on keskinäistä skismaa. Minäkertoja ei tunnu arvostavan toisten panosta tarpeeksi, etenkin rakennusmestari Martin kanssa tulee kränää. Arkkitehti Silla yrittää pitää homman kasassa. 

Vaikka matkalla on kiire, on jokaisen pyramidin luona aikaa pysähtyä hetkeksi. Lukija pääsee mukaan niin ideoinnin kuin toteutuksen vaiheisiin, kenties toivoen että tällainen projekti olisi joskus oikeasti toteutettu. 

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2000, mutta aika ei ole haalistanut tarinaa yhtään, aivan hyvin se voisi olla tältä vuodelta. 

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopi kohtaan 29, "kirjassa on minä-kertoja". 

Kävelin spiraaliparvekkeet alas hiljaisena. Olin ylpeä että sellaisen suuren ja upeasti loppuun asti tehdyn rakennelman olin pystynyt alulle saattamaan, mutta samalla siinä oli mukana menettämistä koska tämäkin olisi itseltä kohta ohi. Aika oli sellainen asia että siitä tulee sisälle apeus ja kaipuu johonkin, niin kuin yhtä aikaa olisi sidottu taaksensa raskaaseen ja eteensä valoon, tai ylöspäin, tai minne tahansa koska ei ajassa ole suuntia, mutta jonnekin kohti ajan virtaamista. Niihin molempiin, taaksensa ja eteensä, olisi sidottu langoilla tai juovilla, samanlaisilla ehkä kuin auringonsäteet näkyvät pölyä vasten tai pöly näkyy aurinkoa vasten. 

Satu Rämö: Rósa & Björk

 

Satu Rämö: Rósa & Björk

WSOY 2023

360 s. 

Olin yksi niistä harvoista, jotka eivät hurahtaneet Satu Rämön dekkarisarjan esikoiseen Hilduriin. Sen kanssa minulla ongelmana oli tylsistyminen. Kun ystäväni kysyi muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen, kuka murhaaja oli - hän kuunteli silloin äänikirjaa eikä olisi malttanut odottaa loppuun - sanoin etten muista. En muistanut myöskään ketkä kuolivat ja miksi. Ja koska olen sekä lukenut paljon Islanti-aiheisia tietokirjoja että lomaillut siellä kolmesti, eksotiikka puuttui. Rósa ja Björk kiinnosti, koska lukemissani arvioissa sitä poikkeuksetta sanottiin ykkösosaa vetävämmäksi. Ja sitä se oli myös minulle.

Hildur on parin kuukauden työkeikalla Reykjavíkissa, mutta tulee kesken kaiken hälytetyksi takaisin Ísafjörđuriin. Paikallinen kunnallispoliitikko on murhattu hiihtoladulle. Uhri oli elämänsä aikana ehtinyt olla mukana monenlaisessa kähminnässä, joten potentiaalisia murhaajia riittää. Hildur ja Jakob näkevät tutkimuksissaan islantilaisen politiikan nurjaa puolta, eikä vältytä yhteiskunnan muiltakaan ongelmilta. 

Takaumissa palataan aikoihin vähän ennen ja jälkeen Hildurin siskojen katoamisen. Näkökulma on tyttöjen äidin Rakelin. Pieni pala kerrallaan rakentuu kuva siitä, mitä Rósalle ja Björkille tapahtui ja miksi. Samalla avautuu näkymä Hildurin elämänpolkuun. 

Ilma oli kolea, mutta hänen olonsa tuntui poikkeuksellisen hyvältä. Vierailu Bjarnin maatilalla oli mennyt hyvin, ja hän oli saanut murhatutkinnan kannalta oleellista tietoa. Hän koki onnistuneensa ja saaneensa aikaan jotain merkittävää. Eikä kyse ollut vain tästä yhdestä päivästä. Jakob tunsi voivansa muutekin niin paljon paremmin nyt kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän oli saapunut Islantiin. 

Ehkä se johtui maan seesteisistä, mieltä tasoittavista maisemista. Tai siitä, että hän oli tehnyt heti jotain, jolla oli väliä muille ihmisille. Hän oli luonut itselleen uuden tilan ja roolin. Erityisen onnekas Jakob koki olevansa Hildurin ystävyydestä. Jakob oli heti huomannut, että Hildurissa oli jotain erityistä. Hänen kollegansa oli älykäs, oikeudentuntoinen ja aito. Hildurin huonovointisuutta oli vaikea ulkopuolisten nähdä. Jakob oli miettinyt asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että vahvan ulkokuoren takia ulkopuolinen ei nopeasti katsoessa nähnyt mitään, mikä olisi ollut poissa paikaltaan. Ehkä vain toinen, jolla oli ollut vaikeuksia, pystyi näkemään sellaisia asioita. Oli miten oli, heistä oli tullut nopeasti läheisiä ystäviä. 

Hildur oli vaikuttanut äsken niin työhönsä uppoutuneelta, että Jakob ei ollut halunnut keskeyttää häntä. Jakob ehtisi kertoa asiasta huomenna. Tänään hän oli nimittäin saanut todella hyviä uutisia. 

Sankka sumu oli kerrostunut meren päälle niin paksuksi vaipaksi, että oli mahdoton sanoa, minne taivaan ja maan raja oli asettunut. Hänestä tuntui kuin hän seisoisi maailman reunalla.

Islantia pidetään kovin idyllisenä paikkana, mutta tässä tarinassa nähdään monet nurjat puolet. Ei väliä sillä että kaikissa kylissä tunnetaan kaikki asukkaat, päihteet ja (perhe)väkivalta löytävät tiensä minne vaan. Eikä saaren tarunhohtoisuus suinkaan hillitse mammonan ja oman edun tavoittelua. 

Tykkäsin tästä, yksi tärkein tekijä siihen on ihmisten tavallisuus. Salaisuudet ja arjen ongelmat ovat ihmisen kokoisia, sellaisia mitä voi olla kenellä tahansa. Mutta koska yhteisöt ovat pieniä, julkisivua pidetään yllä kynsin hampain. 

Poliisilaitos pyörii Hildurin, Betan ja Jakobin voimin, joten keskinäistä nokittelua ja arvovaltataistelua ei ole. On aina virkistävää, kun poliisit eivät ole päihdeongelmaisia tai urheiluhulluja tai aina vaatteet ja hiukset ojennuksessa. Isossa roolissa olevia henkilöitä on vähän, joten on tilaa tutustua heihin. 

Ykkösosa tuntui paikoin tietokirjamaiselta, tämä ei. Hetken pelkäsin että nytkö taas lähtee, kun alkoi juttu kolmestatoista joulupukista. Onneksi ei, vaan tarinan osaksi riittää juuri sen päivän joulupukki ja muut jäävät sivuun. Paikallisia legendoja on yhä mukana - ja niitä täytyykin olla - mutta nyt ne tuntuvat luontevalta osalta tarinaa. Lukijalle ei osoitella että katsokaas kun täällä on tällaisia ja tällaisia ihmeellisiä ja kummallisia juttuja. 

Mielenkiinnolla odotan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa Jakobia. Mieltä kutkuttaa myös ajatus, että noinkohan sarja loppuu kolmeen, vai jatkuisiko pidempään. Tässä vaiheessa minulla on sellainen olo, että henkilöistä ja Ísafjörđurista ei ole otettu vielä läheskään kaikkea irti, vaan aineksia olisi jäljellä vielä enemmän kuin yhteen kirjaan. 

Rósa ja Björk on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja hyllyssä, Luetut.net ja Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopii enää vain kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2023". Olen jo ehtinyt täyttää kohdat 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista", 15, "kirjan nimessä on ja-sana" sekä 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa".

Loppuun vielä muutama reissukuva :)

Matkalla Länsivuonoille. Seuraavalla kerralla paistoi aurinko - ei osattu ystäväni kanssa päättää oliko parempi vai huonompi juttu nähdä millainen pudotus tien vieressä on :D 

Leirintäalue Ísafjörđurissa

Látrabjargin lintukallio. Elokuun lopussa linnut olivat jo lähteneet pois. 

Leiripaikka Länsivuonoilla 

Uutta laavaa etelässä. 

Ane Riel: Tiima

 

Ane Riel: Tiima

Tanskankielinen alkuteos Urværk (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Aula & Co 2022

214 s. 

Tiima on kaikessa tapahtumattomuudessaan täynnä tapahtumia. Kuuro, muistisairas Alma toimittaa askareitaan hitaasti, samalla muistellen elämää. Hän tiedostaa, että on paljon sellaista, mitä hän ei muista ollenkaan tai mitä muistaa joskus. Välillä jostain putkahtaa muistoja, joista hän ei välittäisi ollenkaan. Tyttären ja miehen nimet unohtuvat, palatakseen välillä takaisin, painuakseen taas piiloon. Jotkut päivät ovat erityisen hankalia, siksi Almalla on pöydällä muistilappu kertomassa, että hän on toisinaan sekava mutta että se menee kyllä ohi.

Eräänä päivänä Alma näkee ikkunasta koiran ja sitä ulkoiluttavan pojan. Hän vilkuttaa, mutta he eivät näe häntä. Sama toistuu. Kunnes kerran koira huomaa hänet, ja poikakin. Säikähdys saa pojan juoksemaan pois, mutta uteliaisuus tuo hänet takaisin. Alkaa hauras ystävyys, jossa toinen ei kuule mitä toinen sanoo, eikä toinen osaa lukea niin ettei kommunikointi suju myöskään kirjoittamalla. Mutta eleiden tulkinnalla pääsee pitkälle. Alma näyttää Otoksi nimeämälleen pojalleen taloa ja sen esineitä, etenkin kaappikello saa pojan haltioitumaan. He pelaavat muistipeliä ja syövät keksejä. Alma kertoo millaista on olla vanha, ja yrittää selittää myös huonojen päivien sekavuuttaan. 

Sitten yhtenä päivänä poika ja koira ovat poissa. Myöhemmin koira juoksee tiellä yksin. Mitä on tapahtunut?

Eräänä aamuna hän heräsi ja oli taas tyhjä.

Hän tuijotti kattoon ja näki, miten kärpänen taisteli turhaan monimutkaista hämähäkinverkkoa ja kahdeksaa kärsivällistä jalkaa vastaan. 

"Missä minä olen?" Alma kysyi ja kuuli tukkoisen äänensä jostakin päänsä uumenista. 

Kukaan ei vastannut. 

"Haloo!"

Alma kampesi itsensä sängystä ja päätyi polvilleen lattialle sängyn viereen. "Haloo!" hän kuiskasi hätääntyneenä ja tarttui kiinni sängyn laitaan. 

Lattialla oli tohvelit, ja hän työnsi niihin kätensä.

Pian sen jälkeen hän pääsi vaivalloisesti jaloilleen. 

"Onko täällä ketään?" hän kysyi ja kömpi makuuhuoneen ovelle. Hän astui ovesta ulos. Hämmentyneenä. Siinä oli käytävä. Vasemmanpuoleinen ovi oli auki. Hän näki sen takana vessan. Astui laatoille, pudotti tohvelit. Tarttui molemmin käsin lavuaariin. Tuijotti suihkunurkkauksen ikkunaa. 

Istui vessanpöntölle. Muisti viime hetkellä ottaa alushousut jalasta ennen kuin alkoi pissata.

Nukahti uudestaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä." Alma toi mieleen opiskeluvuodet, kun tein lähihoitajaopintojen harjoittelut sairaalassa ja keikkatöitä vanhainkodissa, ja myös työvuodet ikäihmisten kotihoidossa. Sen, kuinka pahiten dementoituneet vain nukkuvat koko ajan, sen mikä hätä on kun taloon tulee ihminen josta et tiedä kuka hän on ja miksi hän on asunnossasi. Sen, kun sanat ovat hukassa, tai mielessä on vain yksi asia jota toistat koko ajan. Sen, kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat, vaikka heillä olisi omaisia, jopa lähellä asuvia (muistan senkin syöpäpotilaan, ketä samassa kaupungissa asuva lapsi ei käynyt katsomassa kertaakaan 8-viikkoisen harjoitteluni aikana). Sen, jonka kaupunki hautaa, koska hänellä ei ole ketään. 

Pidin kovasti pojan ja Alman ystävyydestä, siitä kuinka pienistä asioista kommunikaatio koostuu ja kuinka sanoja ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Molemmilla on elämässään kipeitä asioita, mutta yhdessäolo saa ne painumaan taustalle. Tarina on kauttaaltaan koskettava, mutta siinä on monia erityisen liikuttavia kohtia. Alman elämä ei ole ollut helppo, mutta poika tuo sen loppumetreille odottamatonta iloa. 

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Hänhän eli. Hän oli alkanut muistaa paremmin, tai siltä hänestä tuntui, eikä hänellä enää ollut kipuja, ei ainakaan samalla tavalla. Sormet tuntuivat notkeammilta. Hänellä oli aina ollut hyvä näkö, mutta sen jälkeen kun poika oli alkanut käydä hänen luonaan, hän näki entistä paremmin. Ei siis olisi ihme, vaikka hän saisi jonakin päivänä kuulonsa takaisin. Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.

"Olet nuorentunut, vanha veikko", hän sanoi peilikuvalleen olohuoneen ikkunassa. Sitten hän hekotteli. Höpsö. Onneksi poika ei ollut kuullut sitä. 

Kerrassaan hieno, vaikuttava, sydämeenkäyvä teos!

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Tanskan.

Tiima on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lukutuulia, Kirjarouvan elämää ja Kirjasähkökäyrä. 

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

 

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Espanjankielinen alkuteos Un verdor terrible (2020)

Suomentanut Antero Tiittula

Tammi 2023

206 s. 

Jestas sentään mitä juuri luin! Olen suorastaan haltioissani! Vähän jännitin etukäteen, sillä kirjan esittelyteksti kertoo tiedemiehistä ja keksinnöistä, heidän ja niiden yhteyksistä, neroudesta ja hulluudesta. Olen humanisti enkä luonnontieteilijä, tajuaisinko mitään ja pysyisinkö kärryillä ilman kemian, fysiikan ja matematiikan osaamista? Suotta jännitin. Toki joitain kohtia on, mitä luin useampaan kertaan enkä silti ollut varma, mitä siinä sanotaan, mutta muuten tarina pysyy ymmärrettävällä tasolla. 

Kiehtovuus syntyy pitkälti siitä, että alun tietokirjamaisuudesta edetään vaivihkaa yhä fiktiivisempään ja intensiivisempään. Ensimmäinen luku "Preussinsininen" laittoi miettimään, mikä tässä on keksittyä vai onko mikään. Myöhemmissä luvuissa mukaan tulee vähän kerrassaan yhä enemmän henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia, mutta ainakin minulla oli sellainen olo että kaikki se voisi olla totta. Itse asiassa komensin saksalaisen puolisoni, joka on opiskellut matematiikkaa ja fysiikkaa, lukemaan kirjan englanniksi jotta voin keskustella hänen kanssaan (eli tivata mitä hän tietää asioista ja kuinka todenmukaisena hän pitää kerrottua). 

Kirjassa tapaamme joukon miehiä, jotka ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä. Osa on selvinnyt jotenkuten, osa huonommin. Etenkin uusien teorioiden esittäjät ovat olleet vaikeuksissa, kun muut tieteilijät eivät ole ymmärtäneet heidän ratkaisujaan, eivätkä he oikein ole itsekään osanneet kertoa, miten ovat lopputulokseen päätyneet. Tiedeyhteisö haluaa ymmärtää, siksi uudet avaukset on helppo hylätä jos niissä on jotain epäselvää. Toisinaan käy niin, että ratkaisu isoon kysymykseen syntyy niin, ettei ratkaisija itsekään tiedä mitä tapahtui. Sitten kun hän seuraa laskelmiaan taaksepäin eikä ymmärrä miten päätyi lopputulokseen, se voi olla psyykelle hyvin kuormittavaa. Kaikki eivät sitä kestä. 

"Kuten näette, sota on kohdellut minua niinkin lempeästi, että olen tiiviistä laukaustenvaihdosta huolimatta saattanut paeta tuota kaikkea ja tehdä tämän lyhyen retken ajatustenne maaperälle", päättyi kirje, jota Einstein oli lukenut typertyneenä. Häntä ei tosin hämmästyttänyt sen, että yksi Saksan arvostetuimmista tiedemiehistä johti tykistöyksikköä Venäjän rintamalla, eikä myöskään se, että hänen ystävänsä esitti kryptisiä varoituksia tulevasta katastrofista, vaan se mitä löytyi kirjeen kääntöpuolelta: sinne Schwarzschild oli raapustanut - niin pienellä käsialalla, että Einstein joutui ottamaan suurennuslasin avukseen - ensimmäisen täsmällisen ratkaisun hänen yleisen suhteellisuusteoriansa yhtälöihin. 

Hän joutui lukemaan sen useaan kertaan. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli julkaissut teoriansa? Kuukausi? Alle kuukausi? Ei voinut olla mahdollista, että Schwarzschild olisi ratkaissut niin monimutkaiset yhtälöt niin lyhyessä ajassa, jos edes itse hän, joka oli ne keksinyt, ei ollut saanut vastaukseksi kuin likiarvoja. Schwarzschildin vastaus oli täsmällinen: hän kuvaili täydellisesti tavan, jolla tähden massa vääristää avaruutta ja aikaa ympärillään. 

Vaikka ratkaisu oli hänen käsissään, Einstein ei voinut uskoa sitä. Hän tiesi, että nämä tulokset olivat välttämättömiä, jotta tiedeyhteisö kiinnostuisi hänen teoriastaan, se kun oli siihen mennessä herättänyt varsin vähän innostusta, niin monimutkainen se oli. Einstein oli jo luopunut toivosta, että kukaan onnistuisi ratkaisemaan yhtälöitä tyydyttävällä tavalla, ainakaan hänen elinaikanaan. Oli todellinen ihme, että Scwarzschild oli pystynyt siihen tykkien jyskeessä ja myrkkypilven keskellä: "En ikinä osannut kuvitella, että joku voisi muotoilla ongelmaan näin yksinkertaisen ratkaisun!" hän vastasi Schwarzschildille heti rauhoituttuaan ja lupasi esitellä hänen työnsä pikimmiten tiedeyhteisölle, mutta ei tiennyt kirjoittavansa miehelle, joka oli jo kuollut.

Yllätyin, kuinka mukaansatempaava tämä oli, tuskin maltoin jättää yöksi kesken. Oli kiinnostavaa, koskettavaa ja paikoin hauskaa lukea näistä neroista, joilla oli eläessään suuria kamppailuja niin omien aivojensa tuotosten kuin fyysisten sairauksien ja sotien vuoksi. Hämmästyttävää on myös se, että kahteensataan väljällä fontilla painettuun sivuun on saatu koottua 1900-luvun ja vähän 2000-luvunkin tiedettä mullistavia henkilöitä ja tapahtumia. Tuntuu kuin olisin lukenut 500 sivua. 

Moni hahmoista kokee repiviä ristiriitoja. Typpilannoitteen keksijä on sama henkilö, joka keksii taistelukaasut. Toinen epäilee atomipommien valmistamisen olevan kaukana edessä, mutta vain vähää myöhemmin niitä jo käytetään. Kolmas saa maailmanlaajuisen huomion ongelmanratkaisustaan, mutta ei halua mukaan tiedeyhteisöön vaan erakoituu. 

Minulle Maailman kauhea vihreys on kirja, joka sekä jättää sanattomaksi että laittaa hyppimään riemusta. Tuntuu että haluaisin sanoa niin paljon enemmän kuin mitä tähän kirjoitin, mutta en vaan osaa. Lukekaa ja kokekaa itse! Älkääkä pelätkö vaikka fysiikka arveluttaisi. Kiitos tietenkin myös suomentaja Antero Tiittulalle, hänellähän on suuri merkitys siinä, kuinka helposti sulatettavaksi tarina suomalaiselle lukijalle kääntyy. 

"Joulukuussa 2013, kun Mochizukin artikkelien julkaisusta oli kulunut vuosi, muutamia maailman huomattavimpia matemaatikoita kokoontui Oxfordiin tutkimaan todistusta. Seminaarin ensimmäisinä päivinä vallitsi innostunut tunnelma, Japanilaisen päätelmät alkoivat näyttää järkeenkäyviltä, ja kolmannen päivän iltana netissä alan keskustelupalstoilla alkoi kiertää huhu, että läpimurto oli lähellä.

Neljäntenä päivänä kaikki raukesi tyhjiin.

Tietyn pisteen jälkeen kukaan ei pystynyt seuraamaan japanilaisen perusteluja. Maapallon etevimmät matemaatikot olivat ymmällään, eikä kukaan voinut auttaa heitä. Mochizuki itse oli kieltäytynyt osallistumasta tapaamiseen."

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa on paikka, jossa olet käynyt". Ennen Suomeen muuttoaan puolisoni asui vuosikymmenen Göttingenissä, jossa kävin häntä riiaamassa. Kuva on kaupungin laidalta, kukkulalta josta menee polkuja ja vaellusreittejä niin lähikyliin kuin kauemmas Harzin kansallispuistoon. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjavinkit. 

Richard Coles: Murha ennen iltahartautta

 

Richard Coles: Murha ennen iltahartautta

Englanninkielinen alkuteos Murder before Evensong – A Canon Clement Mystery by Richard Coles (2022)

Suomentaneet Riina Vuokko ja Robi Vuokko

Minerva 2023

333 s.

 

Pienen Champtonin kylän rauha rikkoutuu, kun kirkosta löytyy ruumis. Kirkkoherra Daniel Clement löytää ruumiin ja päätyy avustamaan poliisia tutkinnassa. Kyläläisten kesken on kyllä ollut kinastelua, mutta eivät kai kirkon mahdollisiin muutostöihin liittyvät erimielisyydet voi johtaa murhaan?

Tapaus ei tunnu saavan lisävaloa ollenkaan, ja pian löytyy toinenkin ruumis. Juorut kulkevat vilkkaina, mutta kenelläkään ei tunnu olevan varmaa tietoa mistään. Moni on varma, että murhaaja kulkee kyläläisten keskuudessa, mutta asia ei herätä pelkoa eikä juuri vaikuta arkeen.

”Suothan anteeksi, Margaret, minusta ei juuri nyt oikein ole seurustelemaan.”

Koirat syöksyivät hänen ohitseen eteiseen ja Daniel kääntyi seuratakseen niiden perässä.

”Pastori. Mitä me teemme?”

”Minkä suhteen?”

”Kirkon. Perutte varmaan palvelukset tältä päivältä?”

”En. Pidämme iltapalveluksen kuudelta kartanon kappelissa. Voisit ehkä levittää sanaa?” hän ehdotti, vaikka tiesi Margaretin tekevän niin pyytämättäkin.

”Aivan, tietenkin. Entä avoimien ovien päivä?”

”Bernard ajatteli, ettei olisi sopivaa päästää taloon vieraita tänään, joten se on peruttu. Toivottavasti väki ei pety pahasti.”

”He ymmärtävät varmasti. Ja oletan, että poliisit tahtovat puhua kanssamme.”

”Uskoisin niin.”

”Olemme saattaneet nähdä jotain. Ehkä näimme murhaajan!”

”Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä paljoakaan.”

”Se veren määrä! Kammottavaa! Joko hautajaisjärjestelyt ovat käynnissä?”

”En osaa sanoa. Ehkä on parasta, että pidämme omaiset toistaiseksi vain rukouksissamme.”

Tässä on sama ongelma kuin monessa muussa pehmodekkarissa, ensin on satoja sivuja hidasta tempoa, jossa ruumiita löytyy mutta mitään ei selviä, sitten kaikki ratkeaa hirmuisella nopeudella viimeisen muutaman kymmenen sivun aikana. Koin, että tässä lukijan on hyvin vaikea ratkaista syyllistä itse, sen verran vähän ja epämääräisiä vihjeitä annetaan.

Champtonin kylä on viehättävä ja siellä asuu kiinnostavia ihmisiä. Kylän dynamiikka on erilainen kuin perusdekkarissa, tässä kirkkoherra on keskeinen hahmo mutta yhtä merkittävä on Champton Housen isäntä, paikkakunnan merkkihenkilö Bernard de Floures. Tämän suku on ollut kylässä vaikutusvaltainen jo vuosisatoja. Silti suvun jäsenten ja muiden kyläläisten välillä on mukavan vähän kitkaa. Muuten kaikenlaista nahinaa ja riittää. Siitä seuraa toisinaan huvittaviakin tilanteita, kun rouvilla sanan säilä heiluu ja omaa arvovaltaa yritetään ylläpitää. Pidän kovasti myös pappilan mäyräkoirista, jotka ovat hyvin eläväisiä hahmoja tyrmistymisineen ja riemastumisineen.  

En tiedä onko hahmoja liikaa, mutta tuntuu että heistä ei kerrota kovinkaan perusteellisesti eikä aina ole helppoa muistaa kuka on kuka. Hahmot ovat tässä ja nyt, ja vain harvalla heistä on historiaa. Itse mietin välillä, mikä olikaan Normanin ja Nathanin ero tai kuka on kaupassa työskentelevä Anne Dollinger. Ehkäpä sarjan seuraavissa osissa tutustumme kyläläisiin lisää. 

Pehmodekkareiden ystäville kelpo luettavaa. Vaikka moitinkin ylenmääräistä hidastempoisuutta, aion lukea tulevatkin osat. Riittääkö Champtonissa uhreja ja murhaajia? Ilmestyykö mukaan kyläläisiä, joita emme ole vielä kohdanneet? Millaisia salaisuuksia henkilöhahmoilta paljastuu? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus.

 

Freida McFadden: Kotiapulainen

 

Freida McFadden: Kotiapulainen

Englanninkielinen alkuteos The Housemaid (2022)

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

344 s. 

Vankilasta vapauduttuaan Millie on päätynyt elämään autossaan. Yllättäen hän pääsee kotiapulaiseksi varakkaaseen taloon. Hämmentävää on se, että muuten hienossa talossa hänen huoneekseen osoitetaan pieni ullakkohuone. Millie ei tästä välitä, tärkeintä on että hänellä on katto pään päällä ja työpaikka. 

Talon tunnelma osoittautuu nopeasti oudoksi. Millien palkannut Nina on arvaamaton, joinain päivinä Millietä kehuva ja toisena päivänä haukkuva. Hänen tyttärensä Cece on tyly ja vaikuttaa usein lähes inhoavan Millietä. Andrew on kohtelias ja puolustaa Millietä, mutta hän on paljon poissa kotoa. Puutarhuri Enzo on lähes jatkuvasti pihalla, mulkoillen Millietä ja sihisten tälle italiankielisiä varoituksia. Mitä talossa on tekeillä? 

"Kiitos." En ole juuri ajatellut koko lukkoa sen ensimmäisen yön jälkeen, kun heräsin kauhuissani ajatellen, että minut oli lukittu huoneeseen. Olen huomannut, ettei ovi mene kunnolla kiinni, mutta kukaan ei varmasti hiiviskele lukitsemaan minua huoneeseeni - ei sillä, että avaimesta olisi minulle apua sisäpuolella. Sujautan kuitenkin avaimen taskuuni. Voi olla hyvä ajatus lukita huone silloin, kun poistun sieltä. Nina vaikuttaa ihmiseltä, joka saattaa nuuskia paikkoja. Lisäksi nyt tuntuu olevan hyvä hetki ottaa puheeksi eräs toinen minua vaivannut asia. "Vielä yksi juttu. Huoneen ikkuna ei avaudu. Näyttää siltä, että se on maalattu umpeen."

"Onko?" Nina kuulostaa siltä, että hänestä tieto on erityisen epäkiinnostava. 

"Se ei luultavasti ole paloturvallinen."

Hän katselee kynsiään ja kurtistaa kulmiaan yhdelle, jonka lakka on lohkeillut. "Enpä usko."

"No, en ole varma, mutta... Tarkoitan, että huoneessa pitäisi olla ikkuna, jonka saa auki, eikö niin? Ilma on kauhean tunkkaista siellä."

Siellä ei oikeastaan ole tunkkaista - ullakolla pikemminkin vetää. Mutta sanon mitä minun on sanottava, jotta saan ikkunan korjautettua. Vihaan ajatusta, että huoneen ainoa ikkuna on maalattu umpeen. 

Olen nähnyt tästä monia kehuvia arvioita, itse pidin tätä kyllä hyvänä ja jännittävänä kirjana mutta odotin jotain enemmän. Isoin ongelma oli se, että mitä pidemmälle tarina eteni, sen vahvemmin tuli tunne että olen lukenut vastaavan tarinan aiemmin. Päivän pari mietin ennen kuin keksin mikä se toinen on: Liv Constantinen kirja Toinen rouva Parrish. En kerro juonesta sen tarkemmin, mutta yhteistä näissä on komea menestyvä aviomies, kaksi hyvin erilaisessa asemassa olevaa naista, se että tarinaa kerrotaan ensin toisen ja sitten toisen naisen näkökulmasta sekä se mikä kääntää kaiken päälaelleen. Kotiapulaisen lopussa tulee vielä toinen käänne, joka on kaikessa kammottavuudessaan todella onnistunut ja yllätyksellinen. 

Kun tarinassa tulee ensimmäinen iso käänne, samalla muuttuvat henkilöhahmot. Aiemmin koettu asettuu uuteen näkökulmaan, ja hahmoista paljastuu täysin uusia puolia. Uskon, että monen lukijan suhtautuminen heihin muuttuu myös. Itse pidin Milliestä alussa, mutta tympäännyin siinä vaiheessa kun ihastuminen ja mieshaaveilu astuivat kuvaan. Ninaan tykästyin koko ajan enemmän. Ceceä lähinnä säälin. Andrew voisi olla alussa ok, mutta en voi sille mitään että minua rikkaat, voimakkaat ja syötävän komeat miehet lähinnä ärsyttävät.  

Koukuttavuus tässä on huipussaan, joten jos olet aloittamassa lukemista niin varaa aikaa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjasähkökäyrä, Luetut.net ja Kuunnellut äänikirjat. 

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava 2023

395 s. 

1970-luvun puoliväli. Tine saapuu puolisonsa Runarin kanssa Ørjan saarille, heidän tarkoituksensa on esittää Edvard Muchista kertova elokuva. Tinellä on pitkä historia elokuvatyöstä, sillä jo lapsena hän auttoi isoäitiään tämän pyörittämässä elokuvateatterissa. Kesällä hän kulkee projektorin ja filmikelojen kanssa pitäen kiertävää elokuvateatteria. 

Ørjalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka horjuttavat Tineä, Runaria ja heidän avioliittoaan. Runar on viettänyt saarilla paljon kesiä lapsuudesta asti. Jostain syystä Runar on kuitenkin vastahakoinen puhumaan asiasta. Kun Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitekeloja, hän tempautuu ajassa taaksepäin.

1950-luvun alussa Isabella nauhoittaa elämäänsä. Hänen äitinsä on kuollut, ja Isa ajattelee äitiä jäätikkönä. Tälle hän kertoo saarten tapahtumista. Kun veneenrakentaja-isä luopuu työstään, Isa rakentaa viimeisen veneen valmiiksi ja myy sen Ørjan saarien viimeisellä, viidennellä saarella, asuvalle erakolle. Tuo saari kiehtoo Isaa ja hän alkaa käydä siellä säännöllisesti, aina niin että erakko on poissa. Saari ei kuitenkaan ole autio. Isan elämä muuttuu, hän erkanee vähitellen entisestä ja piittaa yhä vähemmän siitä, mitä muualla saarilla tapahtuu. Hänestä itsestään tulee yhä erakkomaisempi. Piano ja lankanauhuri ovat hänelle korvaamattomia. 

Vuosien kuluessa Isan ja Tinen tiet lähestyvät toisiaan. Äänitteitä kuunteleva Tine kokee yllätyksen toisensa jälkeen, eivätkä ne aina ole miellyttäviä. 

Tuuli ärjyi minua palaamaan takaisin, mutta painoin kasvot alemmas, suojasin korvia. 

Päässäni vilisi. Talo oli upea, elokuva sopisi sinne hienosti, ja silti emmin, en osannut päättää - mikä ihme minuun oli mennyt. 

Nostin päätäni. Minä olin todella tässä, olin uskaltanut tänne asti ja löytänyt äänitteiden ansiosta hienon talon. Päästin kosteat hiukset vapaiksi ja annoin tuulen pauhata. En kuullut muuta, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tuuli ei yrittänyt häätää minua. Se piteli minua, tein sen kanssa sovinnon.

Avasin silmät. Horisontissa ei näkynyt vielä lauttaa, mutta vahdin vettä herkeämättä. Nuohoojat oli mainittu äänitteillä, Lars oli mainittu äänitteillä. Kun lautan väri ilmaantuisi taivaanrantaan, lähtisin satamaan jututtamaan Larsia. Saisin selville talon omistajan nimen, saisin äänittäjän nimen - Lars oli tuntenut molemmat. 

Tarina on voimakas ja karun kaunis. Sään armoilla oleva saarirypäs on kiinnostava tapahtumapaikka molemmilla aikatasoilla. Lankanauhuri äänitteineen tuntuu lähes eksoottiselta esineeltä, ja se sitoo aikatasot hienosti yhteen. Ihmisten yksinäisyys, vaikka he olisivat ihmisjoukon ympäröimänä, on koskettavaa. Kaikilla on painolastinsa, jonka kanssa itse kukin yrittää elää niin normaalia elämää kuin voi. 

Aikatasot olivat yllätys, niin usein kahden tai useamman ajan tarinassa myöhempi / myöhäisin taso on nykyhetki. Tässä tapauksessa 1970-luku toimii ehdottoman varmasti paremmin kuin mikään 2000-luvun vuosikymmen. 

Todella vahva esikoisteos! 

Ørja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta ja Kirjallisia.