Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

Kuvittanut Johanna Ahopelto

Tuukka Ahopelto 2021

104 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Olin juuri lukenut Ankin kirjablogista postauksen Tuukka Ahopellon omakustanteesta Roiskeita ajan taustapeilissä ja ajatellut, että kirja vaikuttaa kiinnostavalta, niin eikös sähköpostissani odottanut viesti kirjailijalta. Sain kirjan jokunen viikko sitten, ja olen sitä lueskellut vähän kerrassaan. Sivuja on vain 104, joten periaatteessa kirjan olisi voinut ahmaista kerralla, jotenkin kuitenkin koin itselleni sopivammaksi lukea muutaman kertomuksen / kuvauksen kerrallaan. 

Ahopelto kirjoittaa havaintoja arkisista asioista ja tilanteista, tunnelma on rauhallinen ja tekstin parissa on helppo viipyä. Muutamat kuvaukset ovat liiankin rauhallisia, olisin kaivannut niihin jotain yllättävää, jotain millä ne erottuisivat joukosta. Kieltä olisi voinut paikoin tiivistää, ehkä jättämällä pois osan sellaisista sanoista kuin tosin, vain, näin ollen, sentään. Toisaalta on tilanteita kuten Mies nro 12, jossa lukija riemastuu että kuinka jonottamisesta voi kirjoittaa näin kiinnostavasti. Jaettu ykkössuosikkini edellä mainitun kanssa on Kaatopaikalla, jossa tavaroiden kierrättäminen menee varsin jännittäväksi. Siihen olisin halunnut toisenlaisen lopun, voi niin toivoin että henkilö olisi tehnyt toisin. No, aina ei saa mitä haluaa ja sen kanssa minun on nyt vaan elettävä :) 

Ahkio vetäjineen liukuu hitaasti ylös tien varteen, ja minä jään katselemaan perään. Tunne on jollain lailla helpottunut, mutta samalla surullinen. Painan ulko-oven kiinni, niin kiinni kuin sen saa menemään, ja lähden laahustamaan autolleni päin. Paluumatka on helpompi, tämän tunnin aikana kun tätä tietä ovat luultavasti tallanneet useammat ihmiset kuin vuosiin. 

(Lumisen torpan maustekaappi)

Sisälle päästyäni ja hyllyjen välissä pyöriessäni katseeni osuu riviin kuvitettuja wc-paperirullia, yhdessä on kuvituksena punaisia sydämiä.

Rullallinen rakkautta. Punaisen sydämet rakkauden symboleina puhtaan valkealla taustalla, odottavat vain tulevansa hierotuksi vasten vaihtuvia persereikiä ja päätyvänsä huuhdottuina kaupungin viemäreihin. Niin oli käydä minullekin, mutta saatoin nyt täpärästi välttää viemärit.

(Rullallinen rakkautta)

Kirja koostuu kahdestakymmenestä kertomuksesta / luvusta / mininovellista / millä ikinä nimellä niitä haluaa kutsua, joissa ollaan yhdessä tilanteessa, mutta joissa kuitenkin käsitellään henkilön elämää tai yhteiskuntaa laajemminkin. Uutta lukua aloittaessa lukija ei koskaan tiedä, missä hän on muutaman sivun päästä. Yksittäiset hetket laajenevat kokoaan isommiksi, herätellen lukijaa pohtimaan asioita. Tunnelma on usein melankolinen mutta ei toivoton.

Niin, taivas on hiljentynyt. Joskus lintuparvien värähtelevää tanssia pääsi ihastelemaan jopa useita kertoja päivässä, mutta hiljalleen taivaiden tanssikerrat ja parvet harvenivat, kunnes lopulta katosivat lähes kokonaan. Ennen tiluksillani pyrähtelivät lentoon kymmenet kirjekyyhkyset, ja niiden kujerrus kantautui kauas. Nyt lakka on autioitunut. Päivän rutiinina kuitenkin kierrän kadonneiden kyyhkysten asuinsijat. Olen määrätietoisesti päättänyt pitää ne kunnossa, siitä huolimatta, että viimeinenkin lintu katosi jo monta aikaa sitten. Kunnostustyöt eivät tietenkään aivan päivittäisiä toimia vaadi, kun eivät linnut täällä ole sotkemassakaan.

(Hiljaisen taivaan tuijottaja)

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kansi Tuuli Juusela

Otava 2021

314 s.

Ilmastonmuutos on ollut aiheena jonkin verran myös kaunokirjallisuudessa, usein niin että tapahtumia on kuvattu sen jälkeen kun maailmaa on kohdannut kauhea tulva tai kuivuus tai muu katastrofi. Inkeri Markkula lähestyy aihetta hienovaraisesti, kuitenkin niin että teema on vahvasti esillä pitkin matkaa. 

Unni on jäätikkötutkija, joka tekee mittauksia Baffininsaaren Penny-jäätiköllä. Joka vuosi jäätä sulaa enemmän kuin mitä sitä muodostuu, ja Unni haluaa selvittää sulamisnopeuden. Keltaiset kumiankat putoavat jääkaivoihin kulkeakseen sulamisvesien mukana ja kertoakseen myöhemmin Unnille, mitä jäätiköllä on meneillään. Tutkimuksen ohessa Unni pyrkii selvittämään, mitä tapahtui Jonille, jonka kanssa hän vietti edellisvuonna saarella lyhyen aikaa. 

Toisaalla seurataan Jonia ja hänen elämänsä kipupisteitä. Adoptoituna hän on ollut epätietoinen biologisten vanhempiensa kohtalosta. Kun hänelle koittaa mahdollisuus matkustaa vanhempiensa jäljille, hän ei ole varma uskaltaako kohdata totuuden.

Tarinaa seurataan myös muutaman muun henkilön kautta, joilla jokaisella on omat kipeät kokemuksensa. 1960- ja 1970-luvun taite ei ole onnellista aikaa Grönlannin alkuperäiskansalle, ja silloin tapahtuneet asiat kulkevat varjona tarinan nykyhetkeen asti. 

"Tahdon tutkia sellaista mikä katoaa", vastasin.

"Miksi?"

"Koska aikaa on niin vähän. Ja meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätiköissä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin."

"Neljäsataa tuhatta!" Jon hämmästyi.

Tunsin rinnassani ilon läikähdyksen. Olin tehnyt häneen vaikutuksen. 

"Mutta jonakin päivänä sitä ei enää ole", jatkoin. "Penny-jäätikkö ohenee joka kesä, ja vauhti vain kiihtyy. Jonakin päivänä, yhtenä lyhyenä hetkenä se mitä jäätiköstä on jäljellä humahtaa mereen ja satoja tuhansia vuosia historiaa hajoaa molekyyleiksi. Kun sitä miettii, tuntuu kaikki muu kovin merkityksettömältä."

Tarina on hurjan koskettava, siinä ihmiset kohtaavat paljon ja isoja vääryyksiä. On kiusaamista, yksinäisyyttä, juurilta irrottamista sekä niiden etsimistä, alkuperäiskansojen huonoa kohtelua, pakkosopeutumista valtaväestöön... Lisäksi on ympärillä väijyvä ilmastonmuutos. Onneksi mukana on kuitenkin rakkautta ja lämpöä, jotta tarina ei mene liian synkäksi.

Markkula on pohjoisen luonnon tutkija, ja asiantuntemus näkyy. Unnin jäätikkötutkimukset ja luonnon kokemat muutokset on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Kieli on kaunista ja elävää, lukiessa pystyin hyvin kuvittelemaan itseni mukaan niin railoon kuin lumen piiskaamalle kylätielle, junamatkalle pohjoiseen kuin jäätikölle maailman reunalle.

Hieno kirja, haikeansurullinen mutta tavattoman kaunis. Tämän lukeminen jättää pysyvän jäljen sydämeen ja mieleen. 

Maa joka ei koskaan sula on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

Turun kirjamessut 2021

 

Terveisiä Turusta! Olipa ihanaa päästä kirjamessuille, vaikka harmikseni olinkin siellä vain yhden päivän. 

Lähdimme puolisoni kanssa Turkuun perjantaina töiden jälkeen. Oli vähän pakko tulla illalla ja olla hotellissa yötä, sillä Tampereelta ei tullut julkisia kulkuneuvoja lauantaina riittävän aikaisin, olisimme olleet Turussa vasta puoliltapäivin. Varasin siis yöpymisen hotelli Harrietiin, huone oli halpa ja ilman aamiaista mutta ajattelin että ei sen väliä, kun saavumme Turkuun iltakahdeksalta ja lähdemme aamulla. Saapuessamme hotelliin vastaanotossa ei ollut ketään, ohikulkija sanoi että siinä ei ollut ollut ketään koko päivänä. Luukun edessä oli kasa avaimia, mutta en tiennyt onko joku niistä meille, koska en ollut saanut hotellista viestiä, vain Bookingista varausvahvistuksen. Lähistöllä hengaili henkilö, joka osoittautui henkilökunnan jäseneksi. Näytin hänelle varausvahvistusta, mutta hän ei osannut sanoa tai tehdä muuta kuin soittaa jonnekin, puhuttuaan hetken hän antoi puhelimen minulle ja kerroin kuka olen ja millaisen huoneen olen varannut. Annettuani puhelimen takaisin siitä ilmeisesti loppui akku, sillä henkilö touhusi tovin etsien laturia, ja soitti sitten uudelleen. Sen jälkeen saimme avaimen. Olimme jo menossa huoneeseen kun henkilö vielä huuteli perään ulko-oven ovikoodia, sen kanssa oli myös vähän hakemista (koska hän oli ensimmäistä päivää töissä) joten kokeilimme koodin toimimista niin että toinen pysyi sisällä. Huone oli muuten siisti, mutta naulakossa roikkui pyyhe. En tutkinut oliko se käytetty, oletan niin, koska kaksi muuta pyyhettä oli taiteltu nätisti sängylle. Kylpyhuoneesta löytyi partahöylä, lähes tyhjä shampoopullo ja (eri merkkiä oleva) hoitoainepullo, joiden oletan olleen aiemman vieraan jäljiltä. Kylpyhuoneen kaksiosaisessa lampussa oli valo vain toisella puolella, eikä telkkarin kaukosäädinkään toiminut. Ei siis erityisen mieltäylentävä hotellivierailu, olinkin iloinen että viivymme vain yhden yön. Lähtiessä jätin avaimen luukun eteen, missä yhä oli kasa avaimia, en tiennyt minne se olisi kuulunut jättää sillä missään ei ollut ohjeita. 

Onneksi itse messuilla oli oikein miellyttävää! Saavuimme alueelle vähän ennen yhtätoista. Pääsimme tuskin alkuun kiertelyssä, kun pysähdyimme Nuorisokirjailijoiden osastolle seuraamaan Harri István Mäkeä, joka näytti miten vampyyreja piirretään. Aloituskuva tosin oli omakuva, ei vampyyri. Tämä oli sellainen ohjelmanumero, jota suomea osaamaton puolisoni pystyi myös seuraamaan niin, että välillä käänsin hänelle jotain. Oli hauska huomata, miten jo piirroksen ensimmäinen viiva ohjaa sitä johonkin suuntaan, ja kuinka pienillä eroavaisuuksilla voikin tulla isoja muutoksia lopputulokseen. 

Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen kiersimme messualueen läpi, etsin samalla syntymäpäivälahjakirjaa kollegalleni, ja sellaisen löysinkin. Väkeä oli liikkeellä mukavan paljon, mutta kuitenkin sen verran hallitusti että käytävillä pystyi kulkemaan ja pöytien tarjontaa tutkimaan ilman pitkää jonotusta tai muiden tuuppimista. 

Iltapäivän puolella siirryimme toisen kerroksen Jukolaan, jossa oli esikoisdekkaripaneeli. Niina With haastatteli Tommi Laihoa, Saija Kuuselaa ja Mikko Kalajokea. Olen lukenut Kuuselan Katse-kirjan, mutta myös kaksi muuta kiinnostavat. Oli taas kerran kiinnostavaa kuulla siitä, miten kirjat syntyvät ja myös miten ne muokkautuvat matkalla. 

Jatkoimme perään Jukolassa esikoisromaanikeskustelun, jossa Koko Hubara (keskellä) ja Niillas Holmberg kertoivat romaaneistaan. Molemmilta on aiemmin julkaistu kirjoja, mutta ne eivät ole olleet romaaneja. Pidin siitä, että kuten dekkaripaneelissa, myös tässä kirjailijat saivat vastata kysymyksiin rauhassa, kiireettä. Kysymyksiä tosin olisi voinut tiivistää, nyt tuntui että haastattelija puhui tosi pitkästi. 

Seuraava pysähdys oli Agricola-lavalle kuuntelemaan Anni Kytömäkeä. Olen nähnyt hänen esiintyvän aiemminkin, mutta jotenkin koskaan ennen ei ole tullut esille, kuinka iso merkitys musiikilla ja etenkin pianon soitolla on hänen kirjoitusprosessissaan. Muutenkin keskustelu oli kiinnostavaa, etenkin se pointti että 1950-luvulla toive oli 6 lasta jokaiselle naiselle, ja nythän on menty siihen että sinua pidetään itsekkäänä naisena jos et synnytä uusia veronmaksajia. 

Myöhäisen lounaan jälkeen menimme Auditorioon kuuntelemaan elävää musiikkia. Total Cello Ensemble piti puolituntisen konsertin, ohjelmistossa oli niin Sibeliusta kuin leffamusaa ja Myrskyluodon Maijaa. Herkesin vähän kyynelehtimään välillä, oli niin ihana nähdä livemusaa piiiiitkästä aikaa. Ja tosi rentouttavaa pysähtyä kesken messuhälinää, olla välillä silmät kiinni ja huojua musiikin mukana.

Matka jatkui, ja osuimme sattumalta Tieto-lavan kulmille. Halusin jäädä kuuntelemaan Heidi Heralaa. Ammattiesiintyjän tunnistaa, kädet liikkuivat paljon ja muutenkin esiintyminen oli eläväisempää kuin kirjailijoilla. Ihan alusta asti en esitystä kuullut, mutta suurimman osan kuitenkin. Heralalla on Turku-historiaa, vaikka helsinkiläistynyt onkin. Ja iloitsee Everstinna-esityksestä, koska liian usein jo alle nelikymppiset naisnäyttelijät ovat vaarassa jäädä roolien ulkopuolelle. 

Lähdettyämme kohti messubussia huomasin pihalla kirjastoauton, tokihan siellä piti piipahtaa sisällä. Orivedellä oli kirjastoauto, mutta sen kulku lakkasi jo 1990-luvulla. Tampereen uuteen hienoon Kosmokseen en ole vielä tutustunut. Täällä emme olleet kauaa, koska sisälle tuli muutakin väkeä, näinpähän kuitenkin pitkästä aikaa miltä kirjastoautossa näyttää sisältä. 

Hetken aikaa hengailimme vielä rautatieaseman edustalla puistossa, sitten suuntasimme junalla kotiin. Onneksi reissu ei tarjonnut muita yllätyksiä kuin mitä hotellissa kohdattiin... 

Messuilta ostimme puolisoni kanssa molemmat kirjan, niistä toinen luettiin jo kotimatkalla ja sitä on selailtu toiseenkin kertaan. Arvaatte varmaan, kummasta on kyse :D

Sen verran protestoin Pocket-Mattia, että siinä oli sanonta "allit" kalliolle, eikö se kun joku jätetään jälkeen ole nalli kalliolle? Ja perseeseen ammutusta karhusta oli tullut siistitty versio "persuksiin"! Tai ehkä nämä ovat sitä, että eri puolilla Suomea sanotaan eri tavalla. Suurta hupia saatiin kumminkin, sekä kuvituksesta että sanonnoista. 

Kiitokset messuorganisaatiolle medialipusta, tulen taas ensi vuonna :) 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

Ranskankielinen alkuteos L’Énigme de la Chambre 622 (2020)

Suomentanut Kira Poutanen

Tammi 2020

648 s.

 

Joël Dicker on kirjoittanut vetävän ja ovelan romaanin, jossa lukija on pitkään epätietoinen monista asioista ja jossa yllätyksiä riittää loppuun asti. Tapahtumat kulkevat pääasiassa kahdessa tasossa, nykyhetken lisäksi ollaan ajassa 15 vuotta sitten. Silloin on tapahtunut asioita, jotka ovat joko jatkuneet tähän asti tai saaneet alkunsa tuolloin ja kehittyneet vuosien aikana huippuunsa. Loppua kohti vauhti kiihtyy, ja piipahduksia muillekin aikatasoille tapahtuu tuon tuosta.

Yksi päähenkilöistä on Joël-niminen kirjailija, joka saapuu Sveitsiin ja asettuu Plade de Verbier -hotellin huoneeseen 623. Pian hän huomaa, että viereinen huone on numeroltaan 621 B, sen vieressä on 621. Miksei huonetta 622 ole? Samassa hotellissa asuva Scarlett houkuttelee Jöelia mukaansa selvittämään, mistä on kyse. Eikö selvitystyöstä tulisikin hyvä kirja? Kaksikko pistäytyy tarinassa silloin tällöin, muutaman sivun kerrallaan, pohtimassa mitä he ovat saaneet selville, mitä puuttuu ja keneltä voisi saada tietoja.

Toinen päähenkilö on Macaire Ebezner, pankkiiri, joka on varma valinnastaan pankin seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Kun hän kuulee, ettei valinta suinkaan ole varma, hän miettii mitä hän voi tehdä. Keneen pitäisi yrittää vaikuttaa ja miten, jotta paikka olisi hänen?

Tarinaa seurataan myös Macairen vaimon Anastasian sekä toisen pankkiirin, Levin näkökulmasta. Mukana on myös pankin johtokuntaa, poliiseja sekä luksushotellin henkilökuntaa ja vieraita. Se mikä alkoi 15 vuotta sitten, on päättyvä nyt - eikä kaikkien kannalta onnellisesti. Moni henkilö juonittelee, mutta ei lainkaan havaitse tulevansa itse vastaavien juonittelujen kohteeksi. Moni selkeän oloinen asia saa uusia käänteitä muuttuen aivan toisenlaisiksi kuin miltä aiemmin näytti. Ihmisten motiivit paljastuvat vähitellen kiepauttaen tarinaan aina uuden suunnan.  

”Miksi viimeinen Suurviikonloppu ja silloin tapahtunut murha kiinnostaa teitä?” vartija kysyi.

”Se on kirjailijan syytä”, Scarlett sanoi ja nyökkäsi minuun päin, ”hän valmistelee aiheesta kirjaa.”

”Sinuahan tämä juttu tuntuu eniten kiinnostavan”, minä huomautin.

”Mutta murhaa ei ole ratkaistu”, vartija muistutti.

”Niin juuri”; Scarlett sanoi. ”Haluamme saada selville, mitä tapahtui.”

”Myönnän, että se kiinnostaa minuakin. Juttu on painanut mieltäni kaikki nämä vuodet. Jään puolen vuoden kuluttua eläkkeelle, ja minusta tuntuu, että jotain on jäänyt tekemättä… Haluaisin kovasti käsittää, miten tähän päädyttiin. Työntekijän ei pitäisi puhua tällaisia. Älä vain laita nimeäni kirjaan, voin joutua vaikeuksiin!”

”Voin käyttää sinusta nimeä Vartija, jos sopii”, minä sanoin ja vedin pienen muistikirjani esiin kirjatakseni kertomuksen ylös.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidän siitä että tarina saa monenlaisia käänteitä, jotka tuntuvat samaan aikaan uskomattomilta ja loogisilta. Vaikka tavaraa on paljon, kokonaisuus on hallittu. Lukijana tunsin koko ajan pysyväni kärryillä siitä, keitä henkilöt ovat ja missä paikassa ja ajassa he milloinkin ovat. Pidän yllätyksellisyydestä, siitä kuinka ihmisistä paljastuu loppuun asti vielä uusia puolia. Pidän tarinan oveluudesta, eli siitä kuinka huijarit tulevat itse huijatuiksi, ja kuinka moni asia onkin lopulta eri lailla kuin mitä lukijana olin luullut. Hauska yksityiskohta on se, että vaikka alusta asti selvitetään murhaa, uhrin henkilöllisyys kerrotaan vasta monen sadan sivun jälkeen.

Jos jotain olisi saanut olla vähemmän, niin prameita ulkoisia puitteita ja Anastasian äidin kohkaamista tyttärien saattamisesta rikkaiden miesten vaimoiksi. Jossain kohtaa vähän puuduttaa, kun on täydellisesti istuvia vaatteita täydellisillä vartaloilla, taloudenhoitajia ja kokkeja ja autonkuljettajia, kaviaariaamiaisia ja samppanjajuhlia, kymmentä kieltä sujuvasti puhuva henkilö…

Muuten Huoneen 622 arvoitus on paketti minun makuuni. Se on viihdyttävä, yllättävä, hauskakin. Henkilöhahmot ovat samaan aikaan ihania ja ärsyttäviä, kuitenkin ärsytys on sen verran pientä että heille toivoo hyvää. On erityisen hauskaa lukea hahmojen päämäärätietoisesta etenemisestä kohti tavoitetta ja siitä, kuinka näppärästi he ohittavat tai raivaavat pois tielle osuvia esteitä. Jotka eivät siis aina olekaan esteitä, vaikka näyttävät siltä.

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tässä kaupungissa tuulee aina, Luetut.net ja Kirjaimia.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, ”kirjan nimessä on numero”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, ”kirja kertoo rakkaudesta” tai 37, ”kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kirja joka maasta -projektini saa Sveitsin.

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

Ruotsinkielinen alkuteos Som en fjäder i vinden (2021)

Käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo

Otava 2021

316 s.

Viola ja Lilly ovat naapurit ja parhaat ystävät. Jo lapsuudessa 1940-luvulla heillä on hyvin erilaiset elämäntilanteet, mutta se ei ole ystävyyden este. Viola on ainoa lapsi, kun taas Lillyllä sisaruksia riittää. Violan kotona syödään lihaa ja leivotaan pullaa, Lillyn kotona puutetta on lähes kaikesta. Lillyllä on vastuuta pikkusisarusten vahtimisessa ja muissa kotitöissä, kun taas Viola voi vapaammin mennä ja tulla. Tytöt ovat kuitenkin yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Nuoruusvuosina väleihin tulee pieniä säröjä, mutta silti he ovat aina toistensa tukena. Kunnes Lilly yhtäkkiä lähtee, eikä Viola kuule hänestä vuosikymmeniin. Eräänä elokuisena päivänä puhelin kuitenkin soi, ja puhelinsoitosta alkaa matka ystävysten elämäntarinoiden viimeisiinkin salaisuuksiin.

Hän tönäisee syrjään laatikon, jossa lehtileikkeet ovat. Siitä on jo kauan kun hän viimeksi pani siihen jotain uutta. Hän vain lakkasi etsimästä ja lukemasta, Lillyn tekemiset eivät enää kiinnostaneet häntä. Eivätkä ehkä lehdistöäkään. Jos nykyisin jossain ilmestyykin jokunen kuva, se liittyy vain ilkeään juoruun. Kuvissa Lillyllä on usein aurinkolasit silmillä. Hän on arka eikä ilmeisesti uskalla enää kohdata maailman katsetta.

Ennen vanhaan Lillyn kauniit ruskeat silmät säihkyivät aina. Ne uhkuivat metkuja ja elämäniloa. Niitä Viola ei ole nähnyt vuosiin. Hän miettii, miltä ne mahtavat nykyisin näyttää. Onko silmäkulmissa ryppyjä, kuten hänellä itsellään? Roikkuvatko silmäluomet vai onko Lilly käynyt leikkauttamassa ne, kuten niin moni on tehnyt?

Ei varmaan, niin turhamainen Lilly ei koskaan ollut. Viola ei ainakaan muista sellaista. Mutta ehkä Lillystä tuli turhamainen, elämä muuttaa ihmisiä. Pahasta voi tulla hyvä, iloisesta surullinen, kauniista ruma. Ihminen pysyy harvoin entisellään.

Nykyhetki on 12.8.2019, menneisyys on aina myös 12.8. mutta vuosiluku vaihtuu. Tuo elokuun päivä on Lillyn äidin kuolinpäivä, se on kuolemapäivä mutta myös Lillyn nuorimman veljen Sturen syntymäpäivä. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän päivä on ilon päivä, vaikka äiti aina onkin muistoissa. 

Kun Lillyn ja Violan tiet ovat eronneet, heidän elämänsä jatkavat hyvin erilaisina. Lilly on menestyvä laulaja, mutta kovin kylmä ja yksinäinen. Viola on lämmin perheenäiti. Lilly alkaa jo unohtaa elokuun kahdennentoista, eikä sillä ole Violallekaan enää suurta merkitystä.

Tapahtumia seurataan enimmäkseen Violan näkökulmasta, mutta välillä myös Lillyn, onneksi. Saadaan lukea 1940- ja 50-lukujen lapsuudesta ja nuoruudesta, 1960-luvun aikuisuudesta, 2010-luvun vanhuudesta. Yhteiskunnalliset olot, ilmapiiri ja muutokset kulkevat kuin huomaamatta osana tyttöjen, naisten tarinaa. Kaikkiin tilanteisiin ei ole helppo sopeutua, ja uhrauksia on vaadittu niin monelta ihmiseltä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä ei ole ollut pelkästään kurjaa, vaan iloa on riittänyt. Myöhempiä vuosikymmeniä kuorruttaa yksinäisyys ja kaipaus, kuitenkin niin että tarinan lämpö säilyy.

Tapahtumien kulku on varsin ennalta-arvattava, samoin kuin eräs suuri salaisuus. Kerronta on kuitenkin vetävää ja eloisaa, joten minua ei ennalta-arvattavuus haitannut. Mielestäni tuo on erittäin hyvä ratkaisu, että tarina etenee tiettynä päivänä eri vuosina. Maltilliseen sivumäärään on saatu mahdutettua sekä Violan että Lillyn elämänkaari ilman että lukija hautautuisi tapahtumavyöryn alle. Lundberg näyttää, että monista tärkeistä ja isoista asioista on mahdollista kertoa tiiviisti tai viitteenomaisesti, silti niin että kaikki olennainen on mukana.

Kuin höyhen tuulessa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjamuuri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa liikutaan ajassa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 11, "kirja kertoo köyhyydestä" ja 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.

Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.

Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)

Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.

Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.

Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.

Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.

(...)

(...)

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)

Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,

turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,

turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.

(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:

tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,

elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.

S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

S. J. Bennett: Windsorin solmu

Englanninkielinen alkuteos The Windsor Knot (2020)

Suomentanut Kaisa Haatanen

WSOY 2021

349 s.

Olkoon niin. Ei tässä voinut 'alkaa ragee', kuten Harry oli kertonut hänelle nykyään sanottavan.

Englannin kuningatar Elisabet II on sekä harmissaan että utelias. Illanvietto Windsorin linnassa on päättynyt yhden vieraan kuolemaan. Kuinka kummassa näin on päässyt tapahtumaan? Turvallisuuspalvelu tutkii asiaa, mutta kuningatar tekee tahollaan omia selvityksiään. Julkisesti hän ei voi osallistua, tietenkään, mutta hän voi hienovaraisesti tuuppia asioita haluamaansa suuntaan. Oikeana kätenä hänellä on apulaisyksityissihteerinsä Rozie, joka voi liikkua vapaasti linnan ulkopuolella ja käyttää aikaa tiettyjen ihmisten etsimiseen ja tapaamiseen. Myös eläköityneestä poliisipäälliköstä on apua. 

Eikä Charles. Hän oli palannut jo illalla Highgroveen Camillan kanssa. (Kuningatar pyrki olemaan objektiivinen ja harkitsemaan kaikkia mahdollisuuksia, ja Charles oli kuitenkin järjestänyt koko illallisen.) Samoin Etonin provosti oli palannut koulurakennuksessa olevaan kotiinsa vajaan kilometrin päähän. Mutta Brodskyn seikkailu arkkitehtinaisen kanssa oli osoittanut, että vaati vain hiukan kekseliäisyyttä, jotta pystyi liikkumaan esteettä henkilökunnan ja vieraiden huoneistojen välillä. Tässä vaiheessa epäiltyjen listasta tuli melko koominen, koska sillä oli yhä Sir David Attenborough ja Canterburyn arkkipiispa. Ei - kerta kaikkiaan, ei. Jos ei näihin miehiin voinut luottaa, voisi saman tien luovuttaa tykkänään. 

Kirja aloittaa uuden sarjan Hänen majesteettinsa tutkimuksia, ja minä ainakin toivon sarjan saavan oikein monta osaa. Tämä avausosa on hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kuningatar on samaan aikaan sekä arvovaltainen, vähän pelottavakin majesteetti että huumorintajuinen isoäiti. Hän hoitaa velvollisuudet ja tapaamiset tunnontarkasti, mutta mielessään on usein varsin vallaton. Hän pitää langat tiukasti käsissään, mutta tekee sen niin ovelasti että monikaan ei tajua sitä. 

Jännitystä ei juuri ole, mutta kiinnostavuutta sitäkin enemmän. Kuningattaren mukana päästään palatsin yksityisiin osiin, saadaan pilkahduksia perheestä, nähdään silmäys päivittäisistä rutiineista, tutustutaan Obaman pariskunnan vierailun valmisteluihin ja niin edelleen. Kuningatar on äärettömän sympaattinen hahmo, joka tuntuu ainoana kiinnittävän huomiota siihen, että uhri oli ihan oikea ihminen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Windsorin solmun kohtaan 46, "kirjassa syödään herkkuja". Toffeeta, pikkuleipiä, skonsseja, tortillasipsejä... Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 20, "kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. 

Jatkoa odotellessa! Epäilen vahvasti, että en jaksa odottaa toisen osan suomennosta vaan luen sen englanniksi heti kun se ilmestyy kirjastoon tai kirjakauppaan. Ymmärtääkseni se on tulossa aika pian, tämän syksyn aikana.