Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Ruotsinkielinen alkuteos Slättens systrar. Berättelser från Gibat (2024)

Suomentanut Outi Menna

S&S 2024

264 s. 

Fantasiatrilogian ensimmäinen osa on aiheeltaan varsin rankka. Sisarukset Saba ja Sarina elävät ankaran isänsä johtamassa klaanissa Gibatin tasangolla. Äitipuoli ei juuri piittaa heistä, eikä anna heidän viettää aikaa heidän taaperoikäisen pikkuveljensä Joasin kanssa. Nero-koirakin on isän vallan alla, käyttäytyen usein varsin uhkaavasti kaikkia kohtaan. 

Eräänä iltana kolme vierasta miestä saapuu leiriin. Lootu-isä keskustelee heidän kanssaan ja siskosten kauhuksi myy yhden leirin lapsista. Kun sama toistuu, tytöt eivät voi antaa asian olla. Mutta mitä he voivat tehdä? Koko heimo tottelee isää, uskoen tämän tietävän parhaiten. 

Kun heimo on vaihtamassa leiriä, Saba ja Sarina saavat ratsastaa edeltä. He tapaavat toisen heimon ja siellä ikäisensä pojan Alven. Vähän kerrassaan Alve saa tytöt luottamaan, että he voivat muuttaa asioita. Jos vain uskaltavat katkaista ranteisiinsa kiedotun palmikkonauhan ja antautua heissä ja luonnossa piileville voimille.

Lootu sanoi, että Tiana oli lähtenyt vapaaehtoisesti, mikä oli tavallaan totta, koska hän ei ollut vastustellut. Mutta rahoista Lootu ei hiiskunut mitään, emmekä me lapsetkaan, sillä emme halunneet hänen suuttuvan meille. Tianan äitiä Danilaa tyttären häipyminen ei näyttänyt huolettavan lainkaan, ja pian Lootun versio tarinasta oli ainoa, jonka ihmiset muistivat.

Minusta oli outoa, ettei Tianan äiti surrut tyttärensä lähtöä. Itse kaipasin äitiäni vieläkin, vaikka hän kuoli jo kun olin viisivuotias. Muistoni hänestä olivat hämärtyneet, mutta tiesin, että hän oli rakastanut meitä. Ikävä lymysi piilossa sisälläni kipeänä möykkynä, joka muistutti välillä olemassaolostaan. Joskus kun olin erityisen surullinen, halasin Taigaa ja kuvittelin, että äitini oli seissyt samalla tavalla ja halannut sitä. Silloin minusta tuntui hetkellisesti melkein siltä kuin olisin saanut ryömiä turvalliseen syliin.

Päivät kuluivat. Yritin olla ajattelematta Tianaa, koska siitä ei ollut mitään hyötyä. Toisinaan tulin silti miettineeksi, mitä hän puuhasi ja kohteliko mies, joka hänet oli ostanut, häntä ilkeästi. Sitä vastoin en miettinyt, oliko hänellä ikävä takaisin kotiin tasangolle, koska tiesin että oli.

Lastenkirjaksi tämä on varsin hurja. Tapahtumat ovat synkkiä ja surullisia, eivätkä pienet toivonpilkahdukset paljoa valaise. Väkivaltaa on yllättävän paljon. Saba ja Sarina ovat rohkeita ja neuvokkaita hahmoja, mutta kovasti he kohtaavat vastoinkäymisiä. En siis suosittele tätä kovin pienille alakoululaisille, ehkä aikaisintaan viitosluokkalaisille. Kirjastoissa tätä onkin paljon nuortenosastolla, vaikka kustantajan luokitus on L84.2.

Vaikka tarina on synkkä, se on hyvä ja vangitseva. Ja vaikka kyseessä on sarjan avaus, se ei suinkaan ole pelkkä johdanto ja tutustuminen hahmoihin vaan kokonainen tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Onkin kiinnostavaa nähdä, mistä seuraava osa lähtee liikkeelle. 

Helmet-lukuhaaste saa kohdan 8, "kirjan nimessä on perheenjäsen". 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

Otava 2024

288 s. 

Parina viime vuotena on ilmestynyt runsas määrä työelämäkertoja hoito- ja pelastusaloilta. Ari Leppämäen kirja poikkeaa muista siinä, että hänellä on mittava kansainvälinen ura. Jo opiskeluaikana hän lähti vuodeksi Nigeriaan, ja työkokemusta on kertynyt paitsi Yhdysvalloista myös esimerkiksi Tuvalusta ja Sudanista. Kansainvälisyys on tuonut kollega- ja ystävyyssuhteita ympäri maailmaa sekä luottamustehtäviä eri järjestöissä kirurgian alalla. Mittava kokemus on tarkoittanut vastuuta myös Suomessa. 

Leppämäen ura alkoi 1980-luvulla, joten hän on seurannut niin kirurgian kuin sairaalajärjestelmän kehitystä ja muutosta jo pitkään. Kokemus ja hyvät verkostot ovat tuoneet monipuolisia työtehtäviä kotimaassa ja ulkomailla. Suorittavan työn ohella on ollut muutakin, kuten asiantuntijalausuntoja, varautumissuunnitelmien tekemistä ja suuronnettomuuksien uhrien kuljetuksen organisointia. 

Työtunteja ei ole laskettu, mutta jostain välistä on löytynyt aikaa perheen perustamiseen, harrastuksiin ja lomailuun. Hyvä että tämäkin puoli näkyy kirjassa. 

Gynekologiaan liittyy myös tapaus, joka sattui eräänä sunnuntaina. Olimme Eijan kanssa purjehtimassa pienellä Laser-veneellämme laguunissa, kun meitä lähestyi poliisivene. Poliisit kertoivat, että sairaalassa on kaksi potilasta, jotka tarvitsevat kiireellistä keisarileikkausta. Jätimme purjeveneen ankkuriin, menimme poliisiveneen mukana maihin ja teimme kaksi keisarileikkausta. Toisen toimenpiteen jälkeen poliisit toivat meidän takaisin purjeveneelle ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Mahtava systeemi!

(...)

Kävi ilmi, että kyseessä ei ollut itsemurhayritys, vaan hän oli tulossa ystäviensä kanssa juhlista ja oli unohtanut avaimensa kotiin. Koska tarkoitus oli ollut jatkaa juhlia hänen kotonaan, hän kiipesi paloportaita pitkin rakennuksen katolle ja ajatteli pääsevänsä sitä kautta sisään. Oli talvi ja portaat olivat liukkaat, joten hän oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut siitä kadulle. Vaikka hoito sinänsä olisi ollut sama joka tapauksessa, tapaus oli hyvä muistutus siitä, että alkuperäinen tieto voi olla joskus harhaanjohtavaa. 

Pidin kirjasta, etenkin kaikki ulkomaankomennukset olivat tosi kiinnostavaa luettavaa, ja niistä varsinkin ne ei-niin-tyypillisissä maissa vietetyt ajat. Myös suuronnettomuuksiin varautuminen ja niiden harjoittelu olivat suosikkejani. Vähiten kiinnostavaa oli tieteellinen tutkimus eläinkokeineen, mutta sitä oli onneksi tosi vähän. Muuten sivut kääntyivät vauhdikkaasti. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 34, "kirjan nimessä on käsky tai kehotus". 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Written in bone. Hidden stories in what we leave behind (2020)

Suomentanut Anna Kangasmaa

WSOY 2024

390 s. 

Dame Sue Black on oikeusantropologi, jota työ on kuljettanut ympäri maailmaa tutkimaan luita ja paljastamaan niiden kertomat salaisuudet. Uutuuskirjassaan hän käy luurangon läpi osa kerrallaan ja kuvaa, mitä kaikkea pään, ruumiin ja raajojen eri luut pystyvät kertomaan ihmisen elämästä ja kuolemasta. Televisiossa kaikki näyttää helpolta mutta todellisuus on toinen. Pirstaloituneita luita ei liimata yhteen pienessä tuntimäärässä, eikä luuranko koskaan kerro täsmällistä ikää. 

Black vie lukijat mukaan kiehtovalle matkalle luurankojen maailmaan. Joka luvussa hän kertoo ensin kyseisen kehon osan luista yleensä, esitellen sen jälkeen tapauksen tai useamman, jossa kyseiset luut olivat pääroolissa. Ajoittain lukeminen on hiukan raskasta, kun luiden kehityksestä lihasten ja luiden kiinnityskohdista tms. kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. 

Oikeusantropologin työssä on pysyttävä viileänä ja hyväksyttävä se, että oma osuus on pieni osa tutkintaa. Kun on selvitetty henkilöllisyys ja kuolintapa, se on siinä. Ja jos antropologi todistaa oikeudessa, hän on siellä oman todistuksensa ajan eikä kuule muuta. Hän ei ehkä koskaan saa tietää, millainen tuomio tuli. 

Sitten Lucina nousi kuvailemaan kryptan olosuhteita ja lopulta minä paljastin, mitä tiesimme arkun päättömästä ruumiista. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, kun ilmoitin, että jos lordi Lovat oli noin 20-30 -vuotias nainen, olimme toden totta löytäneet hänet. Sen jälkeen salin läpi kävi äänekäs henkäys. En usko, että tuota tulosta oli odottanut kukaan. Mutta sellaista tiede on. Se ei muokkaa itseään tuottaakseen ihmiskunnan toivomia tuloksia, vaan sen päämääränä on kertoa totuus.

(...) 

Tässä tapauksessa se, että pystyimme pelkistä raajoista määrittämään sukupuolen, iän, pituuden, kengännumeron ja hiusten värin samoin kuin arvioida, kuinka kauan jäännökset olivat olleet vedessä, antoi poliisille riittävät tiedot kadonneiden listan vastaavuuksien rajaamiseen ja uhrin nopeaan tunnistamiseen. Se puolestaan johti rikoksentekijän pikaiseen pidätykseen. Pelkistä raajoista havaittujen piirteiden pohjalta tehdyt päätelmät eivät välttämättä yksinään riitä aukottomasi todistamaan vainajan henkilöllisyyttä tuomioistuimelle, mutta niistä voidaan saada tärkeää tietoa tutkinnan suuntaamisen avuksi. 

Black on rautainen ammattilainen, mutta hän kirjoittaa riittävän maanläheisesti. Tieteellisiä termejä on jonkin verran, mutta on avattu mitä ne tarkoittavat. Mukana on huumoria ja itseironiaa tilanteissa, joissa niitä on sopivaa käyttää. Vainajiin hän suhtautuu äärimmäisen suurella kunnioituksella, olivat he sitten lapsia tai aikuisia, tuoreita tai vuosisatoja vanhoja. 

On kiehtovaa lukea luiden kehitysvaiheista ja siitä, mitä kaikkea luut pystyvät meistä kertomaan. Olen joskus ennenkin miettinyt, miten minun henkilöllisyyteni voitaisiin selvittää. Jos jäljellä on muutakin kuin luuranko, kehoni kertoo että molemmat silmäni on leikattu, minulla on pieni sydänvika ja umpilisäke on poistettu. Korvalehdissä on molemmin puolin viisi reikää, joista kummallakin puolella on auki ja käytössä vain yksi. Luuosasto paljastaa vasemman käden keskisormen ja nimettömän rystysissä parantuneet murtumat ja sen, että vasemmasta jalasta on operoitu vaivaisenluu. Hampaani kertovat, että kaikki neljä viisaudenhammasta on poistettu mutta myös, että yläleuassa on yksi hammas vähemmän kuin alaleuassa. Yläleuan rautahampaat kasvoivat niin harvaan, että yhdelle ei ollut enää tilaa. Olen siis jokseenkin helposti tunnistettavissa, mikäli tiettyjä ruumiinosia on tallella tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 38, "kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet". 

Luuhun kirjoitettu on luettu myös blogissa Luetut.net. 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2024

266 s. 

Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin. 

Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma. 

Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta. 

Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave. 

Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani. 

Sitten hän olikin jo edessäni.

Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.

Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia. 

Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan. 

Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen... 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja". 

Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 

Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.

Mutta tuo tuolla.

Meri.

Se ei vedä minua puoleensa.

Mereltä minä sulkeudun. 

- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 

- Mitä Priita-muori uskoi?

- Mitäkö minä uskoin?

- Mitä Priita-muori uskoi merestä?

Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu. 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

Bazar 2024

463 s.

1920-luvulla pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta hän ei juuri halua tehdäkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhön. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 

1930-luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa. Hän on pettynyt siihen, että jo opiskellessa pitää osallistua kilpailuihin, pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää. Kateutta tunnetaan puolin ja toisin, mikä hirvittää Eevaa. Tuleeko ystävistä kilpakumppaneita, joiden välit kiristyvät toisten menestyessä ja toisten jäädessä huomiotta?

Valmistumisen jälkeen tulee sota, ja Eeva saa jättää veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä, ja avioliitto vie hänet pois Helsingistä. Maatilan emäntänä hän veistää silloin kun aikaa jää, eli liian harvoin. Joitain tilaustöitä on, mutta ei niin paljoa että niillä eläisi.

Sitten tulee vuosi 1974, ja Eva saa näyttelyn Helsinkiin. Siitä alkaa nousu maineeseen ja menestykseen. Viimeiset vuosikymmenensä Eva tekee veistotöitä niin paljon kuin ehtii, tekee kotinsa entiseen navettaan matkailijoille avoimen ateljeen ja matkustelee miehensä kanssa. 

Kaikki on ihan niin kuin Anni-täti sanoi. Olen jo tottunut, vaikka ensimmäiset viikot itkin iltaisin ikävääni. Sitten ymmärsin, että voin aina palata kotiin, mutta Helsinki ja Ateneum ovat jotain ainutlaatuista, ja on ollut siunaus päästä tekemään sitä, mihin sieluni on aina vetänyt: veistämään kuvia. 

Tunnen, miten Vieremä irrottaa hitaasti otteensa. Kaupungin tuuli tarttuu huiviin, hulmuttaa pois ikävän. Sataman ja meren haju hieroo poskia. Kaupungin kovat valot ja kivetyt kadut saavat sydämen sykkimään villimmin. 

Hieno, voimakas, tunteita herättävä tarina! 

Fanitan Evan aviomiestä Paavoa, joka ei koskaan lakkaa uskomasta vaimonsa kykyyn ja on aina tämän tukena ja apuna. Eva turhautuu toisinaan eikä riidoilta vältytä, mutta aina sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Kun Evalla on mahdollisuus matkustaa ennen suurta menestystä, Paavo kannustaa lähtemään; hän pärjää kyllä. 

Kovasti ärsyynnyin Vuonislahden väestä; etenkin ukot haukkuvat Evaa senkun kerkiävät eivätkä emännät jää paljoa jälkeen. Lapsetonta kuvanveistäjää pidetään kummajaisena, suorastaan noitana. Olen iloinen siitä, että Eva lopulta kuusikymppisenä sai menestyksensä. 

Evan neljä elämää on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 33, "kirjassa muutetaan maalle".