Kate Morton: Takaisin kotiin

 

Kate Morton: Takaisin kotiin

Englanninkielinen alkuteos Homecoming (2023)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Otava 2023

612 s. 

Kun asiasta myöhemmin kysyttiin, Percy Summers sanoi totuudenmukaisesti, että he näyttivät hänen mielestään siltä kuin nukkuisivat, ja saman hän toisti moneen kertaan varsin pitkän elämänsä aikana. 

Joulukuussa 2018 Jess saa viestin, että hänen isoäitinsä Nora on joutunut sairaalaan. Jess jättää Lontoon siltä istumalta taakseen ja suuntaa Australiaan. Isoäiti on hänelle rakas; hän on kasvanut tämän luona ja saanut tältä elämänoppinsa. Perillä häntä odottaa kasa salaisuuksia. Miksi isoäiti oli menossa ullakolle ja miksi Jess ei olisi lapsena saanut mennä sinne? Miksi Nora on avustajansa mukaan ollut tavallista enemmän ajatuksissaan, välillä suorastaan salamyhkäinen? Entä mitä tarkoittavat hänen ohimenevät puheensa lapsesta ja sivuista? 

Vähän kerrallaan Jess pääsee jyvälle suuresta sukusalaisuudesta. Jouluna 1959 Noran veljen Thomasin perhe koki suuren tragedian. Asia on kuohuttanut paikkakuntaa silloin, ja sen juuret kurkottavat nykyhetkeenkin. Poliisi tutki tapausta ja eräs toimittaja kirjoitti siitä kirjan, mutta Jess saa huomata että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, tai miltä se on laitettu näyttämään. Jotkut tiesivät enemmän kuin kertoivat, jotkut puolestaan pidettiin pimennossa tarpeettoman pitkään. Mutta vaikka joku tai jotkut haluaisivat pitää asiat salassa, niillä on tapana kaivautua esiin. 

Ulkona aamun sarastuksessa päästi naurulintu käkätyksensä ilman halki, ja äkkiä Jessiä puistatti. Hän ei ollut hurjimmissa kuvitelmissaankaan osannut epäillä, että suvun historiaan kätkeytyi sellaisen häväistysjuttu. Nora ei ollut koskaan maininnut mistään sen suuntaisesta - ei sanallakaan. Itse asiassa Jessistä tuntui nyt selvältä, että isoäiti oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen hirvittävän murhenäytelmän salassa. 

Tragedia oli silti varmasti vaikuttanut isoäidin elämään merkittävästi, vaikka olikin sattunut kaukana Darling Housesta. Nora oli jumaloinut veljeään. Oliko hän ollut läheisissä suhteissa myös veljensä vaimoon Isabel Turneriin? Jess halusi kärsimättömästi tietää lisää ja tunsi muidenkin kysymysten heräävän sisällään. Kaikki tutkivan toimittajan vaistot, joita hän oli hionut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan, olivat valpastuneet äärimmilleen. Oli hankittava lisää tietoa valokuvan naisesta, Isabel Turnerista, ja siitä, mikä oikein oli johtanut joen rannalla sinä iltapäivänä tapahtuneeseen murhenäytelmään. 

Kannessa väitetään kirjan olevan "Mortonin tähänastisista paras", en ole samaa mieltä. Hyvä tämä on ehdottomasti, mutta minulle ei ykkönen. En tiedä pystyykö Morton ylittämään lukukokemustani Hylätystä puutarhasta, mutta eipä sillä väliä, taitava tarinankertoja hän on aina. Pidän siitä, että tarinassa ollaan paljon vuodessa 1959, eikä tragedia jää pelkästään lehtijuttujen ja siitä kirjoitetun kirjan varaan. Pidän myös siitä, että pahin asia tapahtuu heti alussa eikä siitä pelkästään vihjailla satojen sivujen ajan. 

Jessin, hänen äitinsä Pollyn ja Noran keskinäiset suhteet ongelmineen ovat keskeinen teema. Fyysinen etäisyys ei aina tarkoita henkistä etäisyyttä, mutta toisaalta, samassa maassa asuminen voi silti tarkoittaa ettei tavata vuosikymmeniin. Heillä kaikilla on oma traumansa, joka kunkin on käytävä läpi. 

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alussa, silti minusta tuntui että tarina lähtee liikkeelle turhankin hitaasti. En osaa selittää miksi. Ehkä on liikaa Jessin lapsuusmuistoja ja nykyhetken sairaalavierailuja, ennen kuin hän pääsee salaisuuden jäljille. Loppuun olin myös vähän pettynyt, tragedian tausta tuntui jotenkin lattealta. 

Tässäkin on paljon mortonmaisia elementtejä, asioita jotka ovat tuttuja jo aiemmista kirjoista. Kadonnut lapsi (The Lake House), joskin juhannuksena eikä jouluna, muutto ja paluu (Rivertonista Lontooseen ja sitten takaisin vuosikymmeniä myöhemmin, Paluu Rivertoniin), tarinan seuranta useamman henkilön näkökulmasta (Kaukaiset hetket), kartano/linna/suuri talo ja puutarha joita kuvaillaan runsain sanoin, tyttärentytär ja isoäiti (Hylätty puutarha)... Tuttua ja turvallista, mutta silti aina on olo että lukee uutta tarinaa eikä vanhan toistoa. Mortonin vahvuus on eläväisissä henkilöhahmoissa ja siinä, että hän saa monipolviset tarinat pysymään koossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta". Tämä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 23, "kirja on iso" tai 40, "kirjassa hylätään jotain". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on paluu jonnekin.

Takaisin kotiin on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Luetut.net ja Kotona kirjassa. 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa

 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa 

Englanninkielinen alkuteos Lessons in Chemistry (2022)

Suomentanut Mari Hallivuori

Tammi 2022

421 s. 

Kirja alkaa marraskuusta 1961. Elizabeth Tott on varma siitä, "että hänen elämänsä on ohi". Hän juontaa televisiossa suosittua ruokaohjelmaa, joten miksi hänestä tuntuu siltä? 

Siksi, että Elizabeth on kemisti, ei ruokaohjelman juontaja. Mutta 1950-luvulla nainen kelpaa korkeintaan laboratorioapulaiseksi, mielellään ei edes siksi. Elizabeth tapaa kuitenkin hengenheimolaisen ja sielunkumppanin, Nobel-ehdokkaaksi useamman kerran päässeen Calvin Evansin. Suhde Calviniin avaa hänelle joitain ovia, mutta Elizabeth toivoisi niiden avautuvan hänen itsensä takia. 

Traagisen onnettomuuden seurauksena Elizabeth jää yksin. Pian hän huomaa olevansa raskaana. Avioliiton ulkopuolinen raskaus aiheuttaa sen, että hän tulee karkotetuksi Hastingin tutkimuskeskuksesta. Hän rakentaa kotiinsa laboratorion ja jatkaa tutkimusta, vaikka onkin rahoituksen ja julkaisemisen ulkopuolella. Sattuma vie hänen tiensä televisioon, ja vaikka hän ei erityisemmin pidä esillä olemisesta, on ohjelma hänelle kanava rohkaista naisia. Elizabeth painottaa, että kukaan ei ole pelkkä kotirouva, vaan naisissa on muutakin. Hän rohkaisee naisia seuraamaan unelmiaan, vaikka samalla epäilee, että ei koskaan saa toteuttaa omiaan. Mutta niinpä vain tv-työ yhdessä hänen muutaman ystävänsä, tyttärensä ja Puoli-Seitsemän -koiransa kanssa tuottaa yllätyksiä hänelle itselleen. 

"Kerro, mitä tapahtui", hän sanoi ja pelkäsi oksentavansa. "Ole kiltti ja kerro."

Ovatko kaikki miehet samanlaisia kuin Phil? Walterin kokemuksen mukaan eivät. Mutta puuttuivatko muut miehet Philin kaltaisten miesten käytökseen, Walter mukaan lukien? Eivät. Sitä saattoi pitää häpeällisenä pelkuruutena, mutta mitä keinoja siihen olisi ollut puuttua? Philin kaltaiselle miehelle ei kannattanut haastaa riitaa. Parasta oli vain tehdä niin kuin käskettiin. Kaikki tiesivät sen ja toimivat sen mukaan. Paitsi Elizabeth. Walter nosti tärisevän käden otsalleen ja soimasi omaa selkärangattomuuttaan. "Yrittikö Phil jotain? Kävikö hän sinuun käsiksi?" hän kuiskasi.

Elizabeth ojentautui tuolissaan, ja meikkauspeilin lamput muodostivat hänen ympärilleen voittamattomuuden auran. Walter tarkasteli hänen kasvojaan pahaa aavistaen ja arveli, että Jeanne D'Arc oli näyttänyt samalta juuri ennen rovion sytyttämistä. 

"Hän kyllä yritti."

"Voi luoja!" Walter karjaisi ja rutisti muovikupin nyrkkiinsä. "Voi luoja, ei!"

"Rauhoitu, Walter. Ei hän onnistunut."

Walter näytti hetken mietteliäältä. "Sydänkohtauksen vuoksi", hän sanoi sitten helpottuneena. "Niin tietysti! Olipa hyvä ajoitus. Sydän teki tenän. Herralle kiitos!"

Elizabeth katsoi Walteria arvoituksellisesti ja kumartui sitten ottamaan jotakin laukustaan - siitä samasta, joka hänellä oli ollut edellisiltana mukana Philin työhuoneella. 

"En minä herraa kiittelisi", Elizabeth sanoi ja veti jälleen kolmekymmentäviisisenttisen keittiöveitsen esiin laukustaan. 

Walter henkäisi. Kuten useimmat kokit, Elizabethkin halusi käyttää omia veitsiään. Hän toi ne joka aamu kotoa studiolle ja vei aina illalla mukanaan. Sen tiesivät kaikki. Kaikki paitsi Phil. 

Tykkäsin tästä monesta eri syystä. Tarinassa on monia synkkiä asioita - kuten esimerkiksi vanhempien menetys, läheisen itsemurha, seksuaalinen ahdistelu - mutta myös paljon huumoria. Pidän siitä, kuinka moni saa näpeilleen käyttäydyttyään huonosti, jos ei heti niin sitten myöhemmin. Henkilöhahmot (unohtamatta Puoli-Seitsemää) ovat mainioita, päähahmoista on helppo pitää. 

Elizabeth ja hänen tyttärensä Madeline ovat samaan aikaan hauskoja ja surullisia. Elizabeth yrittää selvitä yksinhuoltajana, unohtamatta olevansa kemisti ja opettaen tyttärelleen tärkeiksi kokemiaan asioita. Madeline on kiinnostunut lähes kaikesta, paitsi siitä mistä hänen ikäisensä yleensä. Äiti ja tytär ovat erilaisia, mikä tekee heistä muiden silmissä outoja. He ovat kaksistaan yksinäisiä. Samaan aikaan he kieltäytyvät muuttamasta itseään ja toimintaansa, ei, he haluavat maailman muuttuvan. Vähän kerrassaan he saavat ympärilleen muita, jotka haluavat samaa. 

Lämminhenkinen tarina, joka nostaa esiin epäkohtia ja saa lukijan pohtimaan, mitkä niistä jylläävät yhä, 50 vuotta tarinan tapahtuma-aikaa myöhemmin. Kannustankin jokaista olemaan oman elämänsä Elizabeth! 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa on ohjeita ja neuvoja". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on naisen aseman muutos. 

Kaikki on kemiaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Mustelmiinan mietteitä, Kirsin Book Club ja Kirjakaapin kummitus. 

Anu Patrakka: Arvoton

 

Anu Patrakka: Arvoton

Otava 2023

311 s. 

Kuusiosaisesta Rui Santos -sarjasta tunnettu Anu Patrakka aloittaa, ainakin ensimmäisen osan perusteella, astetta synkemmän sarjan. Pääosassa on Lissabonista Portoon muuttanut Nelson Monteiro, joka on vaihtanut huumepuolelta murhatutkijaksi. Paluu synnyinkaupunkiin 30 vuoden jälkeen saa ikävän alun, kun rannalta löytyy ihmisen pää. Muut ruumiinosat pysyvät piilossa. Pään piirteet viittaavat itä-Aasiaan, mikä ei tee tunnistamisesta yhtään helpompaa. Maassa on runsaasti ulkomaista työvoimaa, joka liikkuu paikasta toiseen tarpeen mukaan. Lisäksi kaikki eivät ole hakeneet työ- tai oleskelulupaa. 

Toinen päähenkilö on suomalainen Emilia, joka on vaihtanut kovapalkkaisen it-osaajan työn etänä tehtävään asiakaspalveluun. Uusi työ ja uusi maa ovat kaivattu irtiotto, mutta yksinäisyys on kova. Kun Emilia tutustuu bangladeshilaiseen Araniin, hän saa ystävän mutta tutustuu samalla työelämän kurjimpiin puoliin. 

Emilian, Aranin ja Nelsonin polut risteävät, ja siinä yhteydessä myös Nelson näkee yhteiskunnan kurjempia puolia. Hänen, poliisikollega Anan ja Emilian pohdinnat herättelevät myös lukijaa. Tiedätkö, millaisista olosuhteista syömäsi ruoka ja käyttämäsi vaatteet tulevat? Keskiössä pysyy kuitenkin rikos, jonka poliisi haluaa selvittää. Kuka uhri oli ja miksi hänet murhattiin? 

Maaseutu kuihtui hiljalleen, varsinkin sisämaassa. Talot autioituivat ja rapistuivat, kunnes ne eivät enää olleet asumiskelpoisia. Portugali oli hylättyjen raunioiden maa.

Monteiro tiesi, että muun muassa Alentejossa, Lissabonista etelään, oli kokonaisia konttikyliä, joihin siirtotyövoima majoittui. Parhaimmillaan niissä oli täydet mukavuudet, ilmastointi ja lämmitys, satelliittitelevisiot, keittiöt ja kylpyhuoneet. Konttikylä oli silti konttikylä, se oli tehokas tapa estää siirtolaisia integroitumasta yhteiskuntaan. Ehkeivät he edes halunneet sitä. Ehkä he halusivat vain tehdä ankarasti töitä ja ansaita rahaa ja palata takaisin kotimaahansa.

Monteiro yritti asettua paloittelu-uhrin asemaan ja kuvitella mitä tämä oli käynyt läpi. Se oli kuitenkin mahdotonta. He eivät tienneet miehestä mitään, vielä vähemmän pedosta, joka hänet oli tappanut.

Olin etukäteen hiukan jännittynyt, jotenkin olin lukemistani kommenteista ymmärtänyt että tämä olisi hyvinkin rankkaa luettavaa. Pelkäsin pahempaa kuin mitä sitten oikeasti luin. Kurjuutta ja riistoa kuvataan paljon, mutta ei liikaa eikä liian alleviivaavasti. On hyvä, että tarina etenee sekä siirtotyöläisten että parempiosaisten kokemana, jolloin todellisuudesta nähdään useammat puolet. Tarinassa nousee esiin monia mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi halpavaatteista. Kun ostaa muutamalla eurolla t-paidan, niin paljonko siitä on sen tekijälle tuloa? Mutta jos ei osta kyseistä paitaa, saako ompelija palkkaa ollenkaan? Ehkä pelkäsin - jälleen turhaan - myös sitä, että lukijan päälle vyörytettäisiin syyllisyyttä ja painostettaisiin tuntemaan huonoa omaatuntoa valinnoistaan. Näin ei ole, vaan henkilöhahmot miettivät siirtotyöläisten asemaa luontevana osana tarinaa, jatkaen sen jälkeen arkeaan kunnes pysähtyvät seuraavan kerran pohtimaan jotain. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joskaan en avausosassa vielä kiintynyt Nelson Monteiroon yhtä vahvasti kuin mitä aikanaan Rui Santosin kanssa kävi. Erityisen plussan annan siitä, että jo tässä ensimmäisessä kirjassa kolmeen päähenkilöpoliisiin tutustutaan kohtalaisen perusteellisesti. On mukava jatkaa seuraavaan osaan, kun oletettavasti ei joudu muistelemaan että kukas tämä oli ja millaisista kotiolosuhteista. On kiinnostavaa nähdä, onko Emilia mukana tulevissa osissa. Samoin odotan suurella mielenkiinnolla, onko kakkososassa teemana edelleen yhteiskunnan huono-osaisimmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa hylätään jotain". Kyllä ovat niin välitysfirmat kuin työnantajat hylänneet inhimillisyyden tavassa, joilla he kohtelevat työvoimaansa ja miten järjestävät heidän elinolosuhteensa. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on "uusi työpaikka tai työelämän jättäminen". 

Arvoton on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta ja Amman kirjablogi.

Jan-Philipp Sendker: Sydäntemme kaihoisa syke

 

Jan-Philipp Sendker: Sydäntemme kaihoisa syke

Saksankielinen alkuteos Das Gedächtnis des Herzens (2019)

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2022

382 s. 

En tiedä kämmäsinkö; olen lukenut Sendkerin esikoisteoksen Sydämenlyönneissä ikuisuus, mutta en tajunnut sen olevan sarjan avausosa. Siispä en ole lukenut sen jatko-osaa Sydämen ääntä ei voi unohtaa, ja nyt tämä kolmas osa jatkaa Julian tarinaa. Koin kuitenkin tätä lukiessa, että ei haittaa vaikka keskimmäinen osa jäi välistä. Nyt puheenvuoron saa Julian poika Bo Bo, joskin iso osa kirjasta ollaan Julian näkökulmassa. 

Bo Bo asuu enonsa U Ban luona. Kerran vuodessa eno matkustaa pois muutamaksi viikoksi, ja silloin Bo Bon isä saapuu tämän luo. Tänä vuonna isä lähteekin yhtäkkiä pois, kesken kaiken, eikä suostu kertomaan miksi hänen on mentävä. Bo Bo on ymmällään ja tuntee itsensä hylätyksi. Kun U Ba palaa, hän alkaa kirjoittaa salaa Julian tarinaa. Bo Bo kuulee kirjoituskoneen äänen ja päättää lukea mitä U Ba on kirjoittanut. 

Toinen osa kestää noin puolet kirjasta, ja siinä palataan aikaan jolloin Julia päättää jäädä Burmaan ja olla palaamatta New Yorkiin. Rakkaustarina Thar Tharin kanssa voisi olla satumainen, ellei siihen liittyisi yhteiskunnallinen levottomuus ja äkillinen olosuhteiden muutos. Julia ja Thar Thar elävät kumpikin jonkin aikaa toistensa kotimaissa eivätkä aina tiedä, minne kuuluvat. Pelkoa ja pettymyksiä riittää. 

Kolmannessa osassa U Ba suostuu viimein kertomaan Bo Bolle tämän vanhempien tarinan. Menneisyydestä paljastuu monenlaisia traumoja, jotka saavat nyt Bo Bon voimaan huonosti. Hän päättää lähteä Yangooniin ja etsiä vanhempansa. Onko haamut mahdollista karkottaa? 

"Mikä sinun mieltäsi painaa?" Htun Htun kuiskasi.

"Mitä tarkoitat?"

"Et pysty edes makaamaan aloillasi."

"Entä sitten?"

"Eikö niin, että vanhempasi ovat kuolleet?"

"Eivät ole", korjasin. 

"Varmasti ovat. Minulla on yksi ystävä, jonka vanhemmat ovat myös kuolleet, eikä hänkään pysty pysymään aloillaan. Eikö sinulla ole yhtään tätiä, setää tai enoa, jonka luona voisit asua?"

"Minun vanhempani eivät ole kuolleet."

"Mikset sinä sitten ole heidän kanssaan?"

"Mitä se sinulle kuuluu?"

"Oletko karannut kotoa?"

"En." Mietin hetken. "He karkasivat kotoa."

Htun Htun kääntyi minuun päin ja nousi kyynärpäänsä varaan. Tunsin hänen tuijottavan minua pimeässä. "Molemmatko?"

"Niin."

"Minkä takia?"

"Mistä minä tietäisin."

"Eivät vanhemmat voi vain kadota."

Käänsin Htun Htunille selkäni.

Hän nyki olkaani. "Kysyisinkö, voisitko jäädä meidän perheeseemme? Se ei olisi ongelma. Voisit auttaa tarjoilemisessa ja tiskaamisessa."

"Ei, minä haluan päästä äitini luo. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan."

"Minkä takia?"

En halunnut valehdella. Halusin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut, mutta se oli mahdotonta.

Totuus. 

Olen lukenut ykkösosan 7 vuotta sitten, ja täytyy tunnustaa etten muista siitä mitään, en vaikka luin postauksestani että ole tykännyt siitä tosi paljon. Imelyyttä siinä kritisoin. No, tässä ei ole imelyydestä tietoakaan. Nyt ollaan salaisuuksien ja traumojen äärellä, joten tarina on koskettava, paikoin surullinenkin. Koska Bo Bo on vain 12-vuotias, se tuo tarinaan lisää riipaisevuutta. Onneksi mukana on toivonkipinöitä, niin Bo Bon kuin Julian tarinalinjoissa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Kirjasähkökäyrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 40, "kirjassa hylätään jotain" ja 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

 

Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

Valokuvat ja piirrokset Jan Svenungsson

Otava 2000

181 s. 

Voi sitä riemua, kun tajuaa törmänneensä helmeen ihan sattumalta! Tässä tapauksessa kävin läpi kirjastomme aikuisten kaunokirjallisuutta kirja kerrallaan etsien poistettavaa. Kun käsiin osui Yhdeksän pyramidia, kiinnostuin välittömästi. 

Nimetön kertoja on saanut muutama vuosi aiemmin idean yhdeksästä pyramidista, jotka rakennettaisiin yhdeksästä eri elementistä yhdeksään eri kaupunkiin. Krakovan pyramidi olisi tehty maasta, Prahan tulesta, Brysselin savusta, Santiago de Compostelan valosta, Avignonin ilmasta, Bolognan ajasta, Helsingin jäästä, Bergenin lumesta ja Reykjavikin vedestä. Jokainen pyramidi kuvaisi juuri sen kaupungin olemusta, tai ehkä pikemminkin sitä miten kertoja kunkin kaupungin kokee. Idea toteutuu, ja kevätpäiväntasauksena jokaisen pyramidin luona järjestetään avajaiset. Kolmihenkinen työryhmä matkustaa yhden vuorokauden aikana pyramidilta toiselle. Aikataulu on tiukka, matkasta tulee raskas. Matkan aikana kerrataan rakennusprojektien vaiheita ja sitä, miten kukin paikka on valittu. Samalla käsitellään sitä, mitä sitten kun unelma on toteutunut. 

Siitä oli kaksi vuotta ja kolme kuukautta, tai sitten paljon enemmän. Kuka itsensä voi pohjaa myöten tietää, mutta siitä olen varma ettei yksikään elementeistä tullut kerralla valmiina mieleen. Joistakin palasista se alkoi, tai kuvista, kuvien palasista.

Rakentamisen aikana oli moni kysynyt että mistä ihmeestä tuollainen idea voi edes juolahtaa mieleen. Kenellekään en ole kunnolla vastannut, kysyjiä kyllä on riittänyt. Jo pyramidien rakentaminen kesti kauan ja vielä kauemmin rakentamisen valmistelut, kaikkien kymmenien lupien anelu ja sopimiset ja rahankeruu. Joka kerta on saanut selittää, valehtelua se on aina. Ei tällaisia rakennuskohteita olisi totta puhumalla saanut edes käynnistettyä vaan ne olisivat karahtaneet alkuunsa kiville.

Jos olisi mennyt sanomaan kuinka pienten palasten, pienten omien kuviensa, kuvien palasten vuoksi oli lähtenyt kaikkeen tähän, niin hulluna ja höpöttäjänä olisi pidetty. Sen sijaan että olisi puhunut totta, oli viranomaisille ja rahoittajille täytynyt kertoa niistä hienoista ja ylevistä eurooppalaisiin arvoihin, kulttuurihistoriaan ja taiteelliseen hahmottamiseen liittyvistä lähtökohdista, joitten vuoksi oli halunnut katsoa yhdeksän elementin läpi ja saattaa ne myös näkyviksi, niin että kaikki muutkin jotka halusivat, voisivat katsoa ja nähdä.

Lähdin lukemaan uteliaana ja jännittyneensä, mietin että miten kummassa esimerkiksi valosta tai ajasta voi rakentaa pyramidin. En osannut ollenkaan kuvitella, millaisia ne olisivat. Jokaisen pyramidin kohdalla kerrotaan, miten se on tehty mutta myös miten on valittu paikka missä se on. Yhdenkään kohdalla en pettynyt. Jokaiseen pyramidiin liittyen kirjassa on aukeama, jonka toisella sivulla on Jan Svenungssonin piirros pyramidin rakenteesta ja toisella sivulla on valokuva sen sijoituspaikasta. 

Myös vuorokauden kestävä matka kaupungista toiseen on jännittävää seurattavaa. Miten siirtymät sujuvat, pitääkö aikataulu, tuleeko yllätyksiä tai viivästyksiä? Aikataulu on tiukka ja matkanteko raskasta, lisäksi kolmikolla on keskinäistä skismaa. Minäkertoja ei tunnu arvostavan toisten panosta tarpeeksi, etenkin rakennusmestari Martin kanssa tulee kränää. Arkkitehti Silla yrittää pitää homman kasassa. 

Vaikka matkalla on kiire, on jokaisen pyramidin luona aikaa pysähtyä hetkeksi. Lukija pääsee mukaan niin ideoinnin kuin toteutuksen vaiheisiin, kenties toivoen että tällainen projekti olisi joskus oikeasti toteutettu. 

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2000, mutta aika ei ole haalistanut tarinaa yhtään, aivan hyvin se voisi olla tältä vuodelta. 

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopi kohtaan 29, "kirjassa on minä-kertoja". 

Kävelin spiraaliparvekkeet alas hiljaisena. Olin ylpeä että sellaisen suuren ja upeasti loppuun asti tehdyn rakennelman olin pystynyt alulle saattamaan, mutta samalla siinä oli mukana menettämistä koska tämäkin olisi itseltä kohta ohi. Aika oli sellainen asia että siitä tulee sisälle apeus ja kaipuu johonkin, niin kuin yhtä aikaa olisi sidottu taaksensa raskaaseen ja eteensä valoon, tai ylöspäin, tai minne tahansa koska ei ajassa ole suuntia, mutta jonnekin kohti ajan virtaamista. Niihin molempiin, taaksensa ja eteensä, olisi sidottu langoilla tai juovilla, samanlaisilla ehkä kuin auringonsäteet näkyvät pölyä vasten tai pöly näkyy aurinkoa vasten. 

Satu Rämö: Rósa & Björk

 

Satu Rämö: Rósa & Björk

WSOY 2023

360 s. 

Olin yksi niistä harvoista, jotka eivät hurahtaneet Satu Rämön dekkarisarjan esikoiseen Hilduriin. Sen kanssa minulla ongelmana oli tylsistyminen. Kun ystäväni kysyi muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen, kuka murhaaja oli - hän kuunteli silloin äänikirjaa eikä olisi malttanut odottaa loppuun - sanoin etten muista. En muistanut myöskään ketkä kuolivat ja miksi. Ja koska olen sekä lukenut paljon Islanti-aiheisia tietokirjoja että lomaillut siellä kolmesti, eksotiikka puuttui. Rósa ja Björk kiinnosti, koska lukemissani arvioissa sitä poikkeuksetta sanottiin ykkösosaa vetävämmäksi. Ja sitä se oli myös minulle.

Hildur on parin kuukauden työkeikalla Reykjavíkissa, mutta tulee kesken kaiken hälytetyksi takaisin Ísafjörđuriin. Paikallinen kunnallispoliitikko on murhattu hiihtoladulle. Uhri oli elämänsä aikana ehtinyt olla mukana monenlaisessa kähminnässä, joten potentiaalisia murhaajia riittää. Hildur ja Jakob näkevät tutkimuksissaan islantilaisen politiikan nurjaa puolta, eikä vältytä yhteiskunnan muiltakaan ongelmilta. 

Takaumissa palataan aikoihin vähän ennen ja jälkeen Hildurin siskojen katoamisen. Näkökulma on tyttöjen äidin Rakelin. Pieni pala kerrallaan rakentuu kuva siitä, mitä Rósalle ja Björkille tapahtui ja miksi. Samalla avautuu näkymä Hildurin elämänpolkuun. 

Ilma oli kolea, mutta hänen olonsa tuntui poikkeuksellisen hyvältä. Vierailu Bjarnin maatilalla oli mennyt hyvin, ja hän oli saanut murhatutkinnan kannalta oleellista tietoa. Hän koki onnistuneensa ja saaneensa aikaan jotain merkittävää. Eikä kyse ollut vain tästä yhdestä päivästä. Jakob tunsi voivansa muutekin niin paljon paremmin nyt kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän oli saapunut Islantiin. 

Ehkä se johtui maan seesteisistä, mieltä tasoittavista maisemista. Tai siitä, että hän oli tehnyt heti jotain, jolla oli väliä muille ihmisille. Hän oli luonut itselleen uuden tilan ja roolin. Erityisen onnekas Jakob koki olevansa Hildurin ystävyydestä. Jakob oli heti huomannut, että Hildurissa oli jotain erityistä. Hänen kollegansa oli älykäs, oikeudentuntoinen ja aito. Hildurin huonovointisuutta oli vaikea ulkopuolisten nähdä. Jakob oli miettinyt asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että vahvan ulkokuoren takia ulkopuolinen ei nopeasti katsoessa nähnyt mitään, mikä olisi ollut poissa paikaltaan. Ehkä vain toinen, jolla oli ollut vaikeuksia, pystyi näkemään sellaisia asioita. Oli miten oli, heistä oli tullut nopeasti läheisiä ystäviä. 

Hildur oli vaikuttanut äsken niin työhönsä uppoutuneelta, että Jakob ei ollut halunnut keskeyttää häntä. Jakob ehtisi kertoa asiasta huomenna. Tänään hän oli nimittäin saanut todella hyviä uutisia. 

Sankka sumu oli kerrostunut meren päälle niin paksuksi vaipaksi, että oli mahdoton sanoa, minne taivaan ja maan raja oli asettunut. Hänestä tuntui kuin hän seisoisi maailman reunalla.

Islantia pidetään kovin idyllisenä paikkana, mutta tässä tarinassa nähdään monet nurjat puolet. Ei väliä sillä että kaikissa kylissä tunnetaan kaikki asukkaat, päihteet ja (perhe)väkivalta löytävät tiensä minne vaan. Eikä saaren tarunhohtoisuus suinkaan hillitse mammonan ja oman edun tavoittelua. 

Tykkäsin tästä, yksi tärkein tekijä siihen on ihmisten tavallisuus. Salaisuudet ja arjen ongelmat ovat ihmisen kokoisia, sellaisia mitä voi olla kenellä tahansa. Mutta koska yhteisöt ovat pieniä, julkisivua pidetään yllä kynsin hampain. 

Poliisilaitos pyörii Hildurin, Betan ja Jakobin voimin, joten keskinäistä nokittelua ja arvovaltataistelua ei ole. On aina virkistävää, kun poliisit eivät ole päihdeongelmaisia tai urheiluhulluja tai aina vaatteet ja hiukset ojennuksessa. Isossa roolissa olevia henkilöitä on vähän, joten on tilaa tutustua heihin. 

Ykkösosa tuntui paikoin tietokirjamaiselta, tämä ei. Hetken pelkäsin että nytkö taas lähtee, kun alkoi juttu kolmestatoista joulupukista. Onneksi ei, vaan tarinan osaksi riittää juuri sen päivän joulupukki ja muut jäävät sivuun. Paikallisia legendoja on yhä mukana - ja niitä täytyykin olla - mutta nyt ne tuntuvat luontevalta osalta tarinaa. Lukijalle ei osoitella että katsokaas kun täällä on tällaisia ja tällaisia ihmeellisiä ja kummallisia juttuja. 

Mielenkiinnolla odotan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa Jakobia. Mieltä kutkuttaa myös ajatus, että noinkohan sarja loppuu kolmeen, vai jatkuisiko pidempään. Tässä vaiheessa minulla on sellainen olo, että henkilöistä ja Ísafjörđurista ei ole otettu vielä läheskään kaikkea irti, vaan aineksia olisi jäljellä vielä enemmän kuin yhteen kirjaan. 

Rósa ja Björk on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja hyllyssä, Luetut.net ja Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopii enää vain kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2023". Olen jo ehtinyt täyttää kohdat 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista", 15, "kirjan nimessä on ja-sana" sekä 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa".

Loppuun vielä muutama reissukuva :)

Matkalla Länsivuonoille. Seuraavalla kerralla paistoi aurinko - ei osattu ystäväni kanssa päättää oliko parempi vai huonompi juttu nähdä millainen pudotus tien vieressä on :D 

Leirintäalue Ísafjörđurissa

Látrabjargin lintukallio. Elokuun lopussa linnut olivat jo lähteneet pois. 

Leiripaikka Länsivuonoilla 

Uutta laavaa etelässä. 

Ane Riel: Tiima

 

Ane Riel: Tiima

Tanskankielinen alkuteos Urværk (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Aula & Co 2022

214 s. 

Tiima on kaikessa tapahtumattomuudessaan täynnä tapahtumia. Kuuro, muistisairas Alma toimittaa askareitaan hitaasti, samalla muistellen elämää. Hän tiedostaa, että on paljon sellaista, mitä hän ei muista ollenkaan tai mitä muistaa joskus. Välillä jostain putkahtaa muistoja, joista hän ei välittäisi ollenkaan. Tyttären ja miehen nimet unohtuvat, palatakseen välillä takaisin, painuakseen taas piiloon. Jotkut päivät ovat erityisen hankalia, siksi Almalla on pöydällä muistilappu kertomassa, että hän on toisinaan sekava mutta että se menee kyllä ohi.

Eräänä päivänä Alma näkee ikkunasta koiran ja sitä ulkoiluttavan pojan. Hän vilkuttaa, mutta he eivät näe häntä. Sama toistuu. Kunnes kerran koira huomaa hänet, ja poikakin. Säikähdys saa pojan juoksemaan pois, mutta uteliaisuus tuo hänet takaisin. Alkaa hauras ystävyys, jossa toinen ei kuule mitä toinen sanoo, eikä toinen osaa lukea niin ettei kommunikointi suju myöskään kirjoittamalla. Mutta eleiden tulkinnalla pääsee pitkälle. Alma näyttää Otoksi nimeämälleen pojalleen taloa ja sen esineitä, etenkin kaappikello saa pojan haltioitumaan. He pelaavat muistipeliä ja syövät keksejä. Alma kertoo millaista on olla vanha, ja yrittää selittää myös huonojen päivien sekavuuttaan. 

Sitten yhtenä päivänä poika ja koira ovat poissa. Myöhemmin koira juoksee tiellä yksin. Mitä on tapahtunut?

Eräänä aamuna hän heräsi ja oli taas tyhjä.

Hän tuijotti kattoon ja näki, miten kärpänen taisteli turhaan monimutkaista hämähäkinverkkoa ja kahdeksaa kärsivällistä jalkaa vastaan. 

"Missä minä olen?" Alma kysyi ja kuuli tukkoisen äänensä jostakin päänsä uumenista. 

Kukaan ei vastannut. 

"Haloo!"

Alma kampesi itsensä sängystä ja päätyi polvilleen lattialle sängyn viereen. "Haloo!" hän kuiskasi hätääntyneenä ja tarttui kiinni sängyn laitaan. 

Lattialla oli tohvelit, ja hän työnsi niihin kätensä.

Pian sen jälkeen hän pääsi vaivalloisesti jaloilleen. 

"Onko täällä ketään?" hän kysyi ja kömpi makuuhuoneen ovelle. Hän astui ovesta ulos. Hämmentyneenä. Siinä oli käytävä. Vasemmanpuoleinen ovi oli auki. Hän näki sen takana vessan. Astui laatoille, pudotti tohvelit. Tarttui molemmin käsin lavuaariin. Tuijotti suihkunurkkauksen ikkunaa. 

Istui vessanpöntölle. Muisti viime hetkellä ottaa alushousut jalasta ennen kuin alkoi pissata.

Nukahti uudestaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä." Alma toi mieleen opiskeluvuodet, kun tein lähihoitajaopintojen harjoittelut sairaalassa ja keikkatöitä vanhainkodissa, ja myös työvuodet ikäihmisten kotihoidossa. Sen, kuinka pahiten dementoituneet vain nukkuvat koko ajan, sen mikä hätä on kun taloon tulee ihminen josta et tiedä kuka hän on ja miksi hän on asunnossasi. Sen, kun sanat ovat hukassa, tai mielessä on vain yksi asia jota toistat koko ajan. Sen, kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat, vaikka heillä olisi omaisia, jopa lähellä asuvia (muistan senkin syöpäpotilaan, ketä samassa kaupungissa asuva lapsi ei käynyt katsomassa kertaakaan 8-viikkoisen harjoitteluni aikana). Sen, jonka kaupunki hautaa, koska hänellä ei ole ketään. 

Pidin kovasti pojan ja Alman ystävyydestä, siitä kuinka pienistä asioista kommunikaatio koostuu ja kuinka sanoja ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Molemmilla on elämässään kipeitä asioita, mutta yhdessäolo saa ne painumaan taustalle. Tarina on kauttaaltaan koskettava, mutta siinä on monia erityisen liikuttavia kohtia. Alman elämä ei ole ollut helppo, mutta poika tuo sen loppumetreille odottamatonta iloa. 

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Hänhän eli. Hän oli alkanut muistaa paremmin, tai siltä hänestä tuntui, eikä hänellä enää ollut kipuja, ei ainakaan samalla tavalla. Sormet tuntuivat notkeammilta. Hänellä oli aina ollut hyvä näkö, mutta sen jälkeen kun poika oli alkanut käydä hänen luonaan, hän näki entistä paremmin. Ei siis olisi ihme, vaikka hän saisi jonakin päivänä kuulonsa takaisin. Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.

"Olet nuorentunut, vanha veikko", hän sanoi peilikuvalleen olohuoneen ikkunassa. Sitten hän hekotteli. Höpsö. Onneksi poika ei ollut kuullut sitä. 

Kerrassaan hieno, vaikuttava, sydämeenkäyvä teos!

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Tanskan.

Tiima on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lukutuulia, Kirjarouvan elämää ja Kirjasähkökäyrä.