Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentanut Pirkko Vesterinen
Atena 2016
367 s.

Huh. Olen kuullut, nähnyt ja lukenut monia ohjelmia, joissa on kerrottu miten maailma on muuttunut nykyihmisen myötä. Paljon on puhuttu ilmastonmuutoksesta, sademetsien hakkaamisesta, merien saastumisesta ynnä muusta. Toimittaja Elizabeth Kolbert on koonnut uutuuskirjaansa Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia ensin tietoa historian viidestä sukupuuttoaallosta. Sen jälkeen hän pohtii nykyistä mullistusta, jota hän kutsuu kuudenneksi sukupuutoksi. Hän on päässyt mukaan tutkimusretkille ja niiden pohjalta kertoo monia esimerkkejä siitä, miten nykyihmisen toiminta on tuhonnut lajeja eri puolilla maailmaa. Samalla hän kertoo tehdystä ja käynnissä olevasta pelastus- ja suojelutyöstä.

Pääosin kirja on karua ja aika lohdutonta luettavaa. Tiivistetysti kaikessa on kyse siitä, että lajit ovat kehittyneet ja muovautuneet miljoonia vuosia. Sitten paikalle on marssinut nykyihminen joka toiminnallaan muuttaa olosuhteita niin että laji toisensa jälkeen katoaa, vain muutaman vuosisadan aikana. Teollistuminen on muuttanut ilmakehän koostumusta, merien happamuutta ja maapallon lämpötilaa liian nopeasti, jotta lajit olisivat ehtineet sopeutua. Toisaalta liikkumisen helppous on kuljettanut lajeja paikasta toiseen, ja usein seuraukset ovat olleet pääosin negatiivia, eli uudet lajit ovat syrjäyttäneet aiemmin vallinneet, yleensä väkivallan (eli niiden syömisen) tai tarttuvien tautien välityksellä.

On arvioitu, että minkä tahansa kahdenkymmenenneljän tunnin jakson aikana kymmenentuhatta eri lajia siirretään ympäri maailmaa pelkästään painolastivesien mukana. Siten yksittäinen supertankkeri (tai yhtä lailla lentokoneen matkustaja) voi kumota miljoonien vuosien maantieteellisen eristyneisyyden.

(...)

Jared Diamond on todennut samaan tyyliin: "Itse en ymmärrä, miksi Australian jättiläiset olisivat kestäneet lukemattomia kuivia kausia kymmeniä miljoonia vuosia kestäneen historiansa mittaan ja sitten yhtäkkiä kaatuneet kuolleina joukolla (ainakin miljoonien vuosien aikaskaalassa) juuri silloin ja sattumalta, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat."

(...)

Jos oletetaan, että ihmiset jatkavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä, valtameret jatkavat hiilidioksidin sitomista ja happamoituvat yhä enemmän. Jos toimintaa jatketaan nykyiseen tapaan, meren pinnan pH laskee 8,0:aan tämän vuosisadan puoliväliin mennessä ja putoaa 7,8:aan ennen vuosisadan loppua. Tuossa vaiheessa valtameret ovat 150 prosenttia happamampia kuin teollisen vallankumouksen alkaessa.

Sopii kuvitella, mitä se merkitsee merien asukkaille.

Siinä missä viisi ensimmäistä suurta sukupuuttoa johtuivat suuresta yksittäisestä katastrofista (esimerkiksi dinosaurukset hävittäneestä asteroidista), on nyt käynnissä oleva aalto monen yksittäisen tekijän summa. Tai yhden tekijän, nykyihmisen, mutta monen osatekijän. Kaikissa on kuitenkin taustalla ihmisen toiminta, pyrkimys hyödyntää luontoa ja eläimiä, pyrkimys tehdä rahaa. 

Kirjaa lukiessa tuli välillä paha olo. Kauheaa kuulua lajiin, joka muutaman kymmenen tuhatta vuotta sitten levittäytyi päättäväisesti maapallon joka kolkkaan raivaten "kilpailijat" tieltään! Hei hei niin eläimet kuin varhaisemmat ihmisetkin! Nykyihminen esitetään brutaalina, itsekkäänä, ahneena, välinpitämättömänä. Tai no, mitä muuta se on, kun ainoa ei-uhanalainen sarvikuonolaji on joutumassa uhanalaiseksi salametsästyksen takia; isosarvikuonoa metsästetään koska Kaakkois-Aasiassa jauhettua sarvea nuuskataan rikkaiden pippaloissa kuin kokaiinia! Yök.

Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Kolbert on päässyt mukaan moniin harvinaisiin paikkoihin tutkimaan harvinaisia eläimiä. Samalla hän on nähnyt, mitä tutkijat ja luonnonsuojelujärjestöt tekevät. Hän nostaa esiin myös sen, mitä eläimiä on saatu tai ainakin yritetty pelastaa. Hän kuvaa tutkijoiden työtä näiden yrittäessä selvittää esimerkiksi sen, mikä on lepakoita tappava valkoinen sieni, mistä se on tullut ja miten sen saa pysäytettyä. Hän muistuttaa, että vaikka monia monia lajeja on kadonnut, monia voidaan vielä pelastaa. 

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jonkin verran on tieteellistä sanastoa mutta ei liikaa, kirja pysyy yleistajuisena ja maallikollekin helppolukuisena. Todella kiinnostava on lukea numerotietoa, montako lajia ehkä elää sademetsässä, montako lintulajia yksi tutkijoista tunnistaa äänen perusteella, mitä tapahtui 444 miljoonaa vuotta sitten... On mielenkiintoista lukea myös tieteen historiaa, sitä ketkä ensimmäisinä kiinnittivät asiaan huomiota, miten tutkijat riitelivät siitä voivatko jotkut luut kuulua lajille jota ei enää ole, miten joihinkin kysymyksiin jouduttiin odottamaan vastausta vuosikymmeniä... 

Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia on tärkeä kirja, joka olisi syytä lukea ihan jokaisen. Samalla voi miettiä omaa osuuttaan sekä luonnon tuhoutumisessa että säilyttämisessä.

Terveisiä kirjajulkkareista

Elän jonkinlaista bloggaamisharrastuksen huippuaikaa; sähköpostiin on alkanut tipahdella kutsuja kaikenlaisiin tapahtumiin. Harmi että useimmat ovat aamuisin niin en töiden takia pääse.

Tiistaina 15.3 oli kuitenkin iltatapahtuma, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella -kirjan julkkarit Espoossa Lähitapiolan pääkonttorissa. Hiukan ihmettelin paikkaa mutta sille oli erittäin looginen selitys: Edelfeltin maalaus Nainen parvekkeella on siellä, kuulemma yhden työhuoneen seinällä. Aika hieno juttu, se että taulu sekä muut firman omistamat taide-esineet ovat esillä, työntekijöiden nähtävillä eikä jossain piilossa.

Tilaisuus oli rento ja hauska, ei yhtään pönöttävä eikä virallisen oloinen. Etukäteen vähän jännitin, että miten tuollaisessa ollaan. Olenko pukeutunut soveliaasti, kun tulen suoraan töistä enkä käynyt välillä kotona vaihtamassa vaatteita. Apua, minulla ei ole kukkia tai lahjoja kirjailijoille, pitäisikö olla vaikka en tunne kumpaakaan henkilökohtaisesti. No, hyvin kaikki meni :) Hauska oli nähdä Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogin Tuija sekä Kirsin Book Clubin Kirsi. 

Oli kiinnostavaa kuulla, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen yhdessä oli. Projektin juuret ovat Educa-messuilla, jolloin Bazarin Markus Lähdesniemi oli kysynyt Eppu Nuotiolta milloin tämä kirjoittaa taas dekkarin. Nuotio puolestaan oli ihastunut Pirkko Soinisen kirjoitustyyliin jo viitisen vuotta sitten luettuaan tämän blogia. Niinpä he löivät hynttyyt yhteen ja alkoivat kirjoittaa kirjaa.

Nainen parvekkeella lähti liikkeelle kirjeromaanina mutta kirjailijat totesivat ettei muoto kanna loppuun asti. Kirjeitä ja sähköpostiviestejä jäi mukaan mutta ne saivat ympärilleen paljon muuta. Tarinan lähtökohtana oli intohimoinen taiteenkerääjä -hahmo sekä toinen hahmo, joka haluaa tehdä taulusta jotain. Nuotio oli ehdottanut Naista parvekkeella, joka oli äskettäin myyty Bukowskilla. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että taulusta on kaksi versiota. Kirjan kansiliepeessä on kuva värikkäämmästä, myöhemmin maalatusta, jonka sijainnista ei ole tietoa. Edelfelt maalasi sen, koska kuvassa näkyvä tummasävyinen teos ei mennyt kaupaksi Amerikassa. 

Yllätyin hurjasti siitä, miten kaksikko kommunikoi työn aikana. Kuulemma puheluja oli muutama, tekstiviestejä noin neljätoista, Skype-keskusteluja viisi. Yhteydenpito hoidettiin kirjoittamalla. Kuinkas muuten :) Tämä yhteydenpitotapa siirtyi myös kirjaan ja on yksi sen kantavista teemoista. Arvo Samuel kyllä kutsuu Salomen syntymäpäivilleen, mutta siinä vaiheessa tämä ei ole varma haluaako tavata kasvokkain.  

Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että valmiista lopputuloksesta ei pysty enää erottelemaan, mikä on kenen kirjoittamaa. Alkuun Nuotio kirjoitti Salomea ja Soininen Arvo Samuelia, mutta prosessin aikana molempien kirjoittamaa muokattiin yhdessä. Lopputulos on onnistunut, ainakaan minä en erottanut että joku osa olisi jommankumman tekemä. 

Kaksikko paljasti lopuksi, että yhteistyö jatkuu ja taidemaailmaan sijoittuvia dekkareita on tulossa lisää. Huippua! Sitä he eivät vielä tiedä, esiintyykö niissä, tai edes seuraavassa kirjassa, samoja henkilöitä kuin Naisessa parvekkeella. Jäämme odottamaan ja toivomme kirjailijoille lennokasta kynää. 

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016
299 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen teos Nainen parvekkeella kiinnosti heti kun näin sen katalogissa. Taidemaailmaan sijoittuva dekkari, pitkästä aikaa dekkari jossa ei veri roisku vaan jossa mennään kissa-hiiri -leikkiä tunnelman tihentyessä vähitellen. Ja keskiössä yksi suomalaiseen kuvataiteen suurista, Albert Edelfelt.   

Tarina alkaa dokumenttiohjaaja Salome Virran lähettäessä kirjeen herra A. S. Joenmaalle, miehelle joka omistaa Edelfeltin taulun Nainen parvekkeella. Hän haluaa tietää, onko taulu todella Joenmaalla, ja voisiko hän kenties nähdä taulun, jopa kuvata sitä dokumenttiin. Joenmaa on vastahakoinen: kolmenkymmenen vuoden haaveilun jälkeen taulu on vihdoin hänen, eikä hän halua jakaa sitä kenenkään kanssa. 

Kirjeet vaihtuvat sähköposteihin, kylmä kohteliaisuus liki ystävyyteen. A. S. eli Arvo Samuel huomaa, että heillä on Salomen kanssa jotain yhteistä. Niinpä hän tukee Salomea kaikin mahdollisin tavoin tämän jäljittäessä taulun luonnoksia Pariisissa. Mukana on myös Arvo Samuelin poika Tuomas, joka epäilee isänsä dementoituneen ja Salomen olevan huijari tai taidevaras. Pian he huomaavat, että taulu ja luonnokset kiinnostavat muitakin. Miksi? Ja miksi tuntematon taho haluaa saada ne itselleen, hinnalla millä hyvänsä, millä tahansa keinolla?

Hän tuli Pariisiin, koska ei kuulemma uskaltanut enää jäädä majapaikkaansa sen jälkeen, kun talon ulkoseinään oli maalattu yön aikana suuri punainen rasti. Minä luulen, että kyseessä ovat vain harmittomat nuoret, jotka ovat nähneet partaisen ja kylähullulta vaikuttavat Dubuffetin hiippailevan siellä pikku kylässä. Mutta Dubuffet uskoo olevansa merkitty mies.

Hän jankkaa yhtä samaa, sitä että se joku, joka haluaa taulun ja luonnokset, on vaarallinen. Että se tyyppi on tottunut saamaan haluamansa ja Naisesta parvekkeella on tullut hänelle pakkomielle. Sanoin Dubuffetille suoraan, että minun on hirveän vaikea uskoa siihen, että joku jahtaisi sitä taulua. Maailmassa on niin paljon arvokkaampiakin teoksia. Syyllisyys tekee kenestä tahansa vainoharhaisen.

Olin lukenut takakansitekstin mutta aluksi en ajatellut että kyseessä on rikosromaani. Pikemmikin ajattelin Virpi Hämeen-Anttilan teosta Alastonkuvia, jossa taidehistorian opiskelija tekee lopputyötä taiteilijasta, joskin hänen kohteensa on vielä elossa. Nainen parvekkeella alkaa kuin tavallinen romaani mutta muuttuu nopeasti jännittäväksi. Henkilöhahmot eivät vielä aavista eivätkä usko vaaraan, kun lukija jo osaa odottaa lisää jännitystä.

En erityisemmin pitänyt Tuomaksesta. Ehkä siksi, että hän on aika tyypillinen naistenkaataja. Ehkä olen kohdannut omassa elämässäni liian monta tuomasta. Lisäksi hän puhuu kliseisesti, tiedättehän, halvat on hullun huvit, kaikki muumit laaksossa, penaalin terävin kynä ja niin edelleen. Nämä on jo niin nähty, niin kuultu. Aika ennalta-arvattavissa on myös se, mitä yhteistä Salomella ja Arvo Samuelilla on. 

Pidin kirjan yllätyksellisyydestä, en ikinä olisi osannut arvata mitä taustalla piilee. Nuotio ja Soininen johdattavat lukijaa harhaan taitavasti. Psykologista jännitystä joka ei pakota pureskelemaan kynsiä mutta joka pitää otteessaan ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen.

Pidin Pariisista, tietenkin, ja Ruissalosta, tietenkin. Pidin valtavan paljon portinvartijan rouvasta Hortensesta. Hän olisi saanut esiintyä enemmänkin, kertakaikkisen viehättävä henkilö.

On aina pieni riski kirjoittaa fiktiivinen kirja, jossa osa hahmoista perustuu todellisiin, elossa olleissin henkilöihin. Etenkin silloin, jos henkilöt ovat kuuluisia ja paljon tutkittuja. Tässä kuitenkin Edelfelt perheineen on taustalla, eikä heidän elämäänsä kuvata kovin tarkasti. Tärkeintä on Nainen parvekkeella ja ne olosuhteet, jotka vallitsevat taulun ollessa tekeillä. On kuitenkin hyvä, että Edelfelt itse on mukana elävänä henkilönä. Lukija pääsee kurkistamaan taiteilijaelämään mutta niin, ettei se mene tieteelliseksi tutkimukseksi.  

Ensilukemisen perusteella vaikuttaa siltä, että kirja päätyy hyllyyni listalle "tästä en luovu". Luulen, että tämä on yksi niistä, jotka kestävät monta lukukertaa ja joihin palaan yhä uudelleen.  

Kirjan virallinen ilmestymispäivä on tänään, se on siis aivan uunituore. Ja kas, saan sillä ruksattua Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja". :)

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Englanninkielinen alkuperäisteos All the Birds, Singing (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.






Olin ollut jalkeilla ja ulkona jo ennen aamunsarastusta ja puhunut itsekseni ja kuvaillut Koiralle päivän työlistaa mustarastaiden ryhtyessä laulamaan orapihlajissa. Olin kuunnellut omaa ääntäni kuin mikäkin höynähtänyt eukko, ja tuuli oli työntänyt sen takaisin kurkkuuni ja ujeltanut avoimen suuni ohi kuten jokaisena aamuna siitä lähtien kun olin muuttanut saarelle. Puut olivat natisseet tiheikössä ja lampaat määkineet takanani, aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa.

Evie Wyldin esikoisteos Kaikki laulavat linnut oli yksi odotetuista uutuuksista, mutta valitettavasti en lämmennyt sille niin paljon kuin olisin halunnut. Minun makuuni siinä on liian paljon avoimia kysymyksiä, liikaa aukkoja.

Jake Whyte asuu saarella ja hoitaa lampaita. Hän on asunut kylässä muutaman vuoden, mutta ei tunne juuri ketään. Hän viihtyy yksin eikä käy baarissa, jossa voisi hankkiutua eroon erakon leimasta. Yksinäisyyteen tunkeutuu Lloyd, salaperäinen mies jonka Jake yllättää eräänä yönä lampolastaan. Lloyd on etsimässä yösijaa, mutta Jake on epäileväinen. Onko Lloyd se, joka tappaa hänen lampaitaan? Jos ei, niin voiko tämä auttaa häntä syyllisen selvittämisessä?

Tarinan nykyaika pysyttelee saarella melko lyhyen ajanjakson puitteissa. Menneisyydessä sen sijaan liikutaan pitkälle taaksepäin, pätkä kerrallaan. Se on mielestäni oivallinen ratkaisu. Mennyttä ei lähdetä purkamaan alusta niin että sen jälkeen hypitään kohti nykyhetkeä. Ei, ajassa palataan jonkin verran taaksepäin, sitten lisää, taas jonkin aikaa, sitten isompi hyppäys ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään aikaan ja tapahtumiin, jotka ovat tehneet Jaken yksinäiseksi sudeksi. Tämä oli koukuttavaa, koska jokaisella aikatasolla viitattiin johonkin aiemmin tapahtuneeseen mikä sitten selitettiin vasta monen sivunkäännön päästä. 

Kirjan ongelma on näissä hyppäyksissä menneisyyteen, niissä on liian paljon epäselvää. Ensin kerrotaan Jaken työskentelystä Gregin, Claren ja muiden kanssa. Sitten he yhtäkkiä häviävät kuvasta tyystin. Jake ei lähde Claren uhkailtua häntä, joten koska hän lähtee? Mitä hän sanoo Gregille lähtiessään vai lähteekö hän ilman että kukaan huomaa? Entä aiemmin Oton kanssa, miksi hän lähtee sieltä? Otto rajoittaa hänen vapauttaan mutta hän on sietänyt sitä kauan, mikä on se viimeinen niitti miksi hän häipyy? 

On varmasti monia lukijoita, joita aukot eivät haittaa. Minä kuitenkin kaipasin lisätietoa. Samalla kun manailin aukkoisuutta niin mietin että se toimisi elokuvamuodossa loistavasti, itse asiassa tämä tarina jos mikä olisi hieno nähdä elokuvaversiona. Lukiessa näin selkeästi mielessäni maisemat ja henkilöhahmot. 

Alun sitaatti antaa hyvän kuvan kirjan kielestä, se on paitsi visuaalista myös tavattoman kaunista ja voimakasta. Saari on tuulinen ja kylmänkostea, ihmiset siellä epäileväisiä ja hitaasti lämpiäviä. Erilaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät niin että melkein tuntee tuulen hiuksissaan. Lisäksi on paljon lauseita, jotka laittavat miettimään, esimerkiksi sitaatin "aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa". Missä olet nyt? Tuuli ja lampaat pysyvät samana, pysytkö sinä?  

Kirjan on lukenut myös Krista.

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Englanninkielinen alkuperäisteos Paper Towns (2008)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
400 s.

Arvoitus nimeltä Margo on sekoitus arvoitusdekkaria ja matkakertomusta, miksattuna nuorille aikuisille sopivaksi viihdyttäväksi kokonaisuudeksi.

Quentin ja hänen naapurinsa Margo ovat olleet lapsina ystäviä, mutta vuosien varrella ajautuneet eri piireihin koulussa. Margo on suosittu, palvottu, kuningatar, kun taas Quentin on huomaamaton, mitäänsanomaton, yhdentekevä. Eräänä yönä Margo ilmestyy Quentinin ikkunan taakse ja pyytää tämän mukaan. Yhden yön aikana Margo aikoo kostaa kaikille jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä. 

Seuraavana päivänä Quentin haaveilee, miten hänen elämänsä muuttuu nyt kun heillä Margon kanssa on yhteinen salaisuus. Mutta Margo ei olekaan koulussa, ei tule koko päivänä, ei seuraavanakaan, ei ollenkaan. Missä hän on? Mitä on tapahtunut? Ystäviensä kanssa Quentin alkaa seurata salaperäisiä vihjeitä, joita Margo on jättänyt. Kuinka monta askelta Margo on heitä edellä, ja saavatko he hänet kiinni?

Tuli hiljaista, ja vähän ajan kuluttua Radar katsoi minuun taustapeilistä ja sanoi: "Se ovijuttu on ainoa, joka on merkitty eri tavalla kuin muut, eikä se avaudu mitenkään. Minusta tuntuu, että vihje on siinä. Miten se nyt menikään?"

"'Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan!'" minä vastasin.

"Jefferson Park ei varmasti ole paras mahdollinen paikka nostaa ahdasmielisyyden ovia saranoiltaan", Radar myönsi. "Ehkä Margo tarkoitti juuri sitä. Samaan tapaan kuin hän sanoi Orlandoa paperikaupungiksi. Ehkä hän kertoo lähteneensä siitä syystä."

Ben jarrutti punaisissa valoissa ja kääntyi katsomaan Radaria. "Veli", hän sanoi, "minusta tässä yliarvioidaan Margo Söpöläistä."

"Miten niin?" minä kysyin. 

"Ruuvatkaa lukot irti ovista", Ben sanoi. "Nostakaa ovetkin irti saranoiltaan!"

"Niin", minä sanoin. Valo muuttui vihreäksi, ja Ben painoi kaasua. Koko tärähteli kuin aikoisi hajota, mutta lähti kuitenkin liikkeelle. 

"Se ei ole runoutta. Se ei ole mikään kielikuva. Se on ohje. Meidän on tarkoitus mennä Margon huoneeseen, ruuvata lukko ovesta ja nostaa ovi saranoiltaan."

Radar katsoi minua taustapeilin kautta, ja minä katsoi häntä. "Ben on joskus niin jälkeenjäänyt, että se lähentelee eräänlaista neroutta."

Olen tykännyt John Greenin aiemmista suomennetuista kirjoista, ja tästä pidin myös. Sinänsä kostoretki ei ole hauska asia, eikä myöskään kadonneen henkilön jäljittäminen, mutta tässä asiat on esitetty humoristisesti. Nauroin muutaman kerran ääneen, ja sitä ei tapahdu usein. 

Henkilöhahmoista pidin myös, ainoastaan Margo on sellainen jolle en lämmennyt. Jostain syystä koin hänet aika ärsyttäväksi. Mikä oikeus hänellä on raahata Quentin yölliseen seikkailuun ja sen jälkeen häipyä? Ilmiselvästi hän on suunnitellut sitä kauan, koska on tehnyt joukon hankalia, suorastaan nerokkaita vihjeitä joiden perusteella hänen jäljilleen on mahdollista päästä. Tuo kaksijakoisuus, näennäinen spontaanius jonka takana on pitkäjänteinen suunnittelu, teki hänestä minulle etäisen hahmon. 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, arvion ovat tehneet ainakin Krista, Ellen, Pauliina, Reta Anna Maria, Mai Laakso, Jassu ja Jonna. 

Sara Pennypacker: Klementiina ja luokkaretki

Sara Pennypacker: Klementiina ja luokkaretki
Englanninkielinen alkuperäisteos Clementine and the Spring Trip (2013)
Kuvittanut Marla Frazee
Suomentanut Jade Haapasalo
Twinsy 2015
161 s.

Klementiina-sarjassa on ilmestynyt parissa vuodessa monta osaa ja hyvä niin. Sarja on vallan mainio. Klementiinalle sattuu ja tapahtuu niin kotona kuin koulussa, hänelle harmittavia ja lukijalle hauskoja juttuja. 

Sarjan kuudennessa osassa kolmasluokkalaiset lähtevät luokkaretkelle. Klementiina jännittää, osaako hän käyttäytyä oikein. Retki tehdään yhdessä neljäsluokkalaisten kanssa, ja he ovat keksineet sellaisen käyttäytymissäännön, jonka mukaan syömisestä ei saa kuulua ääntä. On siis aikamoiset paineet keksiä äänettömiä ruokia. Paineita lisää Klementiinan ystävä Margaret, joka neljäsluokkalaisena katsoo aiheelliseksi muistuttaa Klementiinaa säännöstä jatkuvasti. 

"Louskuttelu on sitä, kun syöt jotain tahmeaa kuten maapähkinävoita, ja kieli tarttuu kitalakeen", Margaret selitti. "Louskuttelun ääni syntyy, kun irrotat kielen kitalaesta. Eli ei maapähkinävoita."

"Unohda koko juttu", sanoin. "Otan evääksi vaikka jogurttia."

Margaret puri alahuultaan. "Enpä tiedä, Klementiina. Jogurtti on kinkkinen valinta. Se ei saa olla ryystettävää. Sen pitää olla lohkeavaa."

"Käykö juotava jogurtti?"

Margaret värisi. "Kulauttelu on kaikista kamalin ääni", hän sanoi. "Se on ryystämistäkin pahempi. En halua edes ajatella mitä tapahtuisi, jos kulauttaisit kurkkuusi juotavaa jogurttia."

Margaret taputti uutta ballerinaeväsrasiaansa.

"Banaania, juustotikkuja, leipää. Niitä tuon joka päivä äänetöntä syömistä vastaan. Joskus lisään muffinin. Kuorrutetta ei tietenkään saa olla louskutteluvaaran takia."

Itse retkelle päästään vasta reilusti kirjan puolivälin jälkeen. Matka haisevassa bussissa on kamala, mutta retkikohde museokylä osoittautuu varsin kiinnostavaksi paikaksi. Klementiina miettii ihmisten oloja ja elämää entisaikaan ja huomaa, ettei jaksa välittää neljäsluokkalaisten määräämistä säännöistä. Niinpä hän nostattaa paluumatkalla ruokakapinan.

Pidän Klementiinan hahmosta, hänessä on jotain viehättävää. Hän on varsin pessimistinen ja pelkää tekevänsä virheitä. Monet pienetkin asiat tuntuvat hänestä suurilta ja mietityttävät häntä kovasti. Joskus hän turhautuu, kun asiat vaan menevät väärin tai hänet ymmärretään väärin. Silti kaikki päättyy hyvin, koska Klementiina on hyväsydäminen ja se kyllä palkitaan. 

Marla Frazeen kuvitus on ilmeikäs, se todella elävöittää niin henkilöitä kuin tapahtumia. Tekstissä on paljon hauskoja juttuja joita kuvitus tekee vielä hauskemmiksi. 

Voin kuvitella, että sarjasta tykkäävät monenikäiset. Sivuja on kohtalaisen paljon mutta fontti on isoa ja väljää joten teksti on aika helppolukuista. Suomennoksessa on jonkin verran pitkiä ja ehkä hankalia sanoja - esimerkiksi muovipekaanipähkinöitä, Vesikrassi, suosikkisiivousohjelmassa, uudisasukasnainen sekä viljakielen sanat - mutta ne eivät tee lukemisesta ylivoimaisen vaikeaa. Tarinat ovat hauskoja ja niiden voi kuvitella tapahtuvan missä tahansa, kenelle tahansa.  

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi: Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945
Saksankielinen alkuperäisteos Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 (2015)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2016
302 s.

Lukulistalla oli vaihteeksi toiseen maailmansotaan liittyvä tietokirja, joka lähestyy aihetta varsin poikkeuksellisesta näkökulmasta. Florian Huber on lähtenyt kartoittamaan sodan loppuhetkillä tapahtuneita itsemurhia, sekä yksittäisiä että laajennettuja. Lupaathan tappaa itsesi ei pyri selvittämään kaikkea ja kaikkialla tapahtunutta, vaan keskittyy muutamiin perheisiin ja heidän kohtaloonsa. 

Kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä ollaan pienessä Demminin kylässä, jonne pakokauhu saapuu venäläissotilaiden myötä. Mitä tavalliset kyläläiset voivat tehdä, kun apua luvanneet viranomaiset pakenevat itse ja tuhoavat sillat ettei vihollinen pääse perään? Moni ei näe muuta mahdollisuutta kuin kuolla oman käden kautta. Yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia perheitä hukuttautuu, hirttäytyy, ampuu itsensä, viiltää ranteet auki...

Toisessa osassa "Demminin ilmiö" toistuu eri puolilla Saksaa. Väkivalta tai sen uhka on jatkuvaa, eivätkä ihmiset kestä sitä. Kun lisäksi kodit on menetetty ja ruoka on loppu, on vaikea nähdä toivoa missään.

Kolmannessa osassa mennään sodan toiseen päähään, aikaan ennen sitä, 1930-luvulle jolloin kaikki oli hyvin. Kolmas valtakunta oli voimissaan, ihmisillä oli työtä, ihmiset tunsivat itsensä tarpeellisiksi. Ensimmäiset verettömät valloitukset kasvattivat kansalaisten luottamusta Saksan mahtiin. Tulevaisuus oli kultainen, siihen saakka että Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Siitä alkoi valtakunnan ja sen asukkaiden lopullinen alamäki.

Neljännessä osassa eletään sodan jälkeistä aikaa. Ihmiset ovat hämmentyneitä: mitä tapahtui? Kahdentoista huippuvuoden jälkeen tuli nopea tuho. Monille pettymys on suuri, samoin häpeä. Kun kaikki natsien julmuudet paljastuvat, ihmiset joutuvat hämilleen. Mihin uskoimme? Missä olimme mukana? Valtakunnan murentuessa usko omaan itseen on kovilla.

Huhtikuun viimeisestä päivästä toukokuun kolmanteen 1945 Demministä tuli ennennäkemättömän itsemurha-aallon näyttämö. Joukoittain naisia, miehiä ja lapsia virtasi kuolemaan. Kuolleiden joukossa oli vauvoja ja pikkulapsia, koululaisia, teini-ikäisiä, nuoria miehiä ja naisia, vakiintuneita aviopareja, ihmisiä parhaassa iässään, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ihmisten syntyperä, ammatti tai yhteiskunnallinen asema ei noudattanut mitään kaavaa. Heidän joukossaan oli satoja pakolaisia Pommerista, Itä- ja Länsi-Preussista ja muilta alueilta, mutta myös satoja Demminin ja sen lähistön asukkaita. Silloin kuoli työntekijöitä ja toimihenkilöitä, virkamiehiä ja käsityöläisiä, lääkäreitä ja apteekkareita, perheenemäntiä, leskiä ja sotaleskiä, kauppiaita ja poliiseja, johtajia, kirjanpitäjiä ja opettajia. Sekä lihamestari, kirvesmies, vaunuseppä, siivooja, verosihteeri, asentaja, toimitusjohtaja, kokki, hotellinomistaja, puuseppä, kemikaalikaupan myyjä, postivirkailija, postittaja, eläkkeellä oleva postitarkastaja, kaivonrakentaja, sorvari, hammaslääkäri, ompelija, verovirkamies, karjakauppias, kätilö, eläkkeellä oleva tullisihteeri, prokuristi, metsänvartija, kadunvalvoja, vankilan päävartija, maanviljelijä, seppä, entinen rehtori, kivimies, kampaaja,  pormestari. 

Kirja on karua luettavaa. Lähteinä on käytetty sodasta selviytyneiden elämäkertoja, joissa on paljon päiväkirjamerkintöjä. Lukijalle esitellään muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin ja jotka saavat todistaa tapahtunutta. Monet suorat sitaatit kuvaavat pelkoa ja epätoivoa, mutta myös turtumista ja voimattomuutta. Päiväkirjoissa kauhistellaan ihmisiä, jotka ilmoittavat etukäteen tekevänsä itsemurhan, että muuta ratkaisua ei ole. Niissä kuvataan, kuinka joesta noukitaan ruumiita joka päivä. Kuinka kuolleita on niin paljon, että lopulta ei ole aikaa kirjoittaa kuolinsyitä, hyvä jos ehtii raapustamaan muistiin vainajien nimet. 

Lukiessa tuli paha olo ihan fyysisestikin. Nämä kuolemat eivät ole sankarikuolemia, eivätkä niitä joissa myrkytetty sankaritar ehtii hyvästellä läheisensä ennen viimeistä henkäystä. Ei, nämä ovat vihoviimeisiä pakokeinoja, päättäväisesti toteutettuja, määrältään niin suuria että ruumiita tulee kuin liukuhihnalta.

Kolmannen osan loistokausi aiheuttaa sekin pahaa oloa, koska tietää mihin valtakunnan vaurastuminen ja saksalaisten elintason koheneminen perustui. Ihmisten riemu, toiveikkuus ja tulevaisuudenusko eivät tässä yhteydessä ole iloisia asioita. 

Huber on valinnut tehokkaan tavan saada lukija koukkuun. Kun valtakunnan laajuista tuhoa lähestytään muutamien hahmojen kautta, tulevat ihmiset lukijalle läheisiksi. He eivät ole suurkaupungin kasvotonta massaa vaan pikkukaupunkien työväkeä, henkilöitä, yksilöitä. Ei ole turkisliikkeen omistajan vaimo vaan Marie Dabs. Ehkä siksi lukeminen on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta ja kirjan sulkeminen jättää aika tyhjän olon. Mutta kuitenkin, tämä on tärkeä kirja ja tärkeä uusi näkökulma kauheuksiin.

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan "historiaa käsittelevä tietokirja".

Arvio löytyy myös blogista Kirjoja Niinan tapaan.