Ann Cleeves: Varisloukku

 

Ann Cleeves: Varisloukku

Englanninkielinen alkuteos The Crow Trap (1999)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Karisto 2023

479 s.

Nyt se vihdoin tapahtui: aloin lukea Vera Stanhope -sarjaa. Olen tykännyt ihan tosi paljon Shetlanti-sarjasta ja melko paljon Kahden joen välissä -sarjasta, mutta Veraa olen vältellyt. Se on ollut niin pidetty sekä kirjana että tv-sarjana, että en ole halunnut aloittaa sarjaa koska sitten se joskus loppuu ja mitä sitten lukisin? Cleevesillä on kyllä monta muutakin sarjaa, jotain alkupään tuotantoa 1990-luvulta olen lukenut englanniksi mutta ne eivät ole olleet erityisen mieleenpainuvia. 

Vera-sarjan suomentaminen aloitettiin jostain syystä vasta kolmannesta osasta, ja kaksi ensimmäistä on suomennettu vasta ihan äskettäin. Olen kuullut ettei tämä avausosa ole sarjan parhaita, mutta halusin kuitenkin aloittaa alusta. 

Baikien mökki pohjois-Englannissa. Kolme naista on tulossa tekemään ympäristötutkimusta ja selvittämään, onko louhokselle esteitä. Rachael saapuu päivää ennen muita ja järkytyksekseen löytää ystävänsä ruumiin. Bella on jättänyt jäähyväiskirjeen, mutta Rachaelin on silti vaikea uskoa itsemurhaan. Kun Anne ja Grace tulevat paikalle, ei kestä kauaa ennen kuin seuraava ruumis löytyy. Tämä tapaus ei mitenkään voi olla itsemurha tai onnettomuus, joten paikalle ilmestyy persoonallinen komisario Vera Stanhope. Homssuinen ulkomuoto ja poliisille epätyypillinen käytös tarkoittavat sitä, että monien on vaikea uskoa hänen olevan hyvin terävä-älyinen. Vera ja tutkijanaiset tekevät epävirallista yhteistyötä houkutellakseen paikalliset salaisuudet esiin. 

Kun Rachael aamulla nousi, Vera oli jo Baikiessa. Hän seisoi keittiössä paahtoleipä toisessa kädessä ja mukillinen Annen suodatinkahvia toisessa. Hänen mussutuksensa kaikui portaisiin saakka. 

Vera oli siis jälleen yöpynyt Black Law'ssa. Taas yksi töissä vietetty yö. Mikä häntä oikein riivasi? Ilmeisesti kunnianhimo. Epäonnistumisen pelko. Tai kenties tyhjä koti, jossa ei odottanut kukaan. Siihen Rachaelkin samastui. Vera ei ollut kertaakaan maininnut aviomiestä tai rakastajaa, eikä hän taatusti nauttinut kotoilusta. Rachael ei kerta kaikkiaan pystynyt kuvittelemaan häntä sohvalla television ääressä. 

En tiedä, olisiko sarja noussut Suomessa niin suureen suosioon, jos kääntäminen olisi aloitettu tästä. Ensimmäinen puolisko kirjasta on kuin mikä tahansa romaani, jossa nyt vaan sattuu kuolemaan pari ihmistä. Tapahtumia käydään läpi Rachaelin, Annen ja Gracen näkökulmasta, toki siinä samalla tutustutaan heihin kaikkiin vähän tarkemmin mutta dekkarijuonen kannalta siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mielenkiintoista luettavaa kyllä, mutta ei juonen kulkua juurikaan edistävää eikä missään määrin jännittävää. 

Vera tulee kuvioihin ennen kirjan puoltaväliä, mutta tapahtumia seurataan jatkossakin enemmän tutkijanaisten kuin hänen näkökulmastaan. Jonkin verran saadaan tietää hänen lapsuudestaan, mutta aika vähän muusta. Rikostutkintaa hän tekee varsin vähän. Uskon, että seuraavissa osissa hänen roolinsa kasvaa, ja toivon että jatkossa tapahtumia nähdään enemmän hänen näkökulmastaan. Nyt hän lähinnä on paikalla, ja silloin harvoin kun käy jututtamassa jotakuta niin tärkeämmältä tuntuu syöminen tai juominen. 

Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla tapahtumapaikoista. Oliko Baikien mökki Black Law'n maatilalla vai sen lähellä? Mikä oli Holme Park, missä oli vuokraviljelijöitä? Oliko se alue, jonne louhosta suunniteltiin, ja jos ei niin minne sitä suunniteltiin? 

Eli siis varsin hämmentävä lukukokemus. Odotin enemmän, mutta oli tässä sen kuitenkin verran imua että sivut kääntyivät nopeasti eikä mielessä käynyt vaihtoehto jättää kesken. Vera on aika kulmikas ja yllättävän tyly hahmo, mutta tykästyin häneen silti. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee toiseksi pariin 47 ja 48, "kaksi kirjaa, joissa on samanniminen päähenkilö". Jo keväällä luin Vera Wong -dekkarisarjan avausosan. 

Varisloukku on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Sivumerkkejä.

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

 

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

WSOY 2024

265 s.

Tunnustan heti, että tuskin olisin lukenut tätä kirjaa ellen olisi tarvinnut Helmet-lukuhaasteeseen kohtaa 43, "kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste". Viihdekirjallisuus ei pääosin ole minun juttuni, ja kun aloittaa sarjan viimeisestä osasta niin on aika pihalla kuvioista. 

Krissen raskaus on pitkällä, mutta Kahvila Koivussa on vielä paljon tekemistä ennen kuin hän voi jäädä äitiyslomalle. Yläkerran kolme asuntoa on säätiön toimesta vuokrattu kolmelle taiteilijalle, mikä tarkoittaa aamiaisia ja lounaita. Iltapäivisin on kahvilakävijöitä ja iltaisinkin riittää puuhaa. 

Pyhävirran ihmisillä on monenlaisia murheita, ja joulun aika tuntuu korostavan stressiä. Krisse on monen luotettu ja hän yrittää valaa uskoa kaiken järjestymiseen. Mutta voiko hänkään mitään appivanhemmille, työttömyydelle tai rakennuksia romahduttavalle lumikuormalle? 

- Niin kai, Krisse vastasi kevyesti.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että koko tilanteessa oli jotain muutakin. Tommi oli käynyt koko häähumun jo kertaalleen läpi, hänellä ja hänen ex-vaimollaan Johannalla oli ollut suuret häät jossain Tampereen seudulla, sadan vieraan voimin. Tuntui ankealta ajatella, että hän ja Tommi kävisivät maistraatissa Tampereella ja hoitaisivat asian kuin se olisi ollut passin uusiminen ulkomaanreissulle. 

- Ehkä minä en vain keksi, millaiset häät haluaisin, Krisse sanoi olkapäitään kohauttaen. - Tosin yhden asian tiedän. 

- Minkä?

- Minun häissäni ei tule olemaan itse askarreltuja koristeita. 

Molemmat purskahtivat nauruun, ja Krisse tunsi olevansa paremmalla mielellä, kun hän käänsi auton kohti Pyhävirran keskustaa. Kylänraitti näytti Martta Wendelinin postikortilta, isot lumikinokset reunustivat katua ja katuvalot loivat pehmeää hämyä. Tuntui myös mukavalta nähdä valot Kahvila Koivun yläkerran ikkunoissa. 

En tiedä johtuuko kaksi kuukautta jatkuneesta harmaudesta ja lähes päivittäisestä vesisateesta, mutta lukiessa olin lähinnä ärsyyntynyt. Ilman lukuhaastetta olisin jopa saattanut jättää kirjan kesken. En tiedä keitä ovat Leila ja Mirjami, en tiedä miksi kahvilan huoneiden vuokra maksetaan kunnanjohtajalle, en kestä että Krisse leipoo lähes viimeisillään raskaana niin naan-leivät kuin jouluhalot, ärsyynnyin kun joka välissä kyyneleet kirvelevät silmiä milloin ilosta / surusta / liikutuksesta, en jaksa postikorttimaisemia enkä oikein jaksa sitäkään että taianomaisesti liki kaikki ongelmat ratkeavat yhdessä rysäyksessä. 

Ymmärrän kyllä sarjan suosion, ja saattaisin olla innokkaampi jos olisin aloittanut lukemisen ensimmäisestä osasta. Kahvilaympäristö on tosi viehättävä, ja pienen paikkakunnan hyvät ja huonot puolet tulevat realistisesti esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia; sopivassa määrin keskenään erilaisia mutta ei liian erikoisia. Tarina ei ole pelkkää höttöä vaan siinä on vakavia sävyjä, ennen kaikkea uskottavia sellaisia. Monet lukijat varmasti pystyvät samaistumaan henkilöhahmoihin, koska hahmojen elämän on varsin tavallista arkipäiväisine iloineen ja suruineen. 

Kirjaa on luettu paljon, postaus on esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Amman lukuhetki ja Luetut.net. 

Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

 

Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

Docendo 2025

315 s.

Kimmo Niemisen urapolku on ollut hyvin poikkeuksellinen. Armeija-aikana hän oli mm. sukeltajakurssilla, mikä vei hänet sukellusopettajaksi. Insinööriopinnoissa hän oli mukana kansainvälisessä ohjelmassa, ja opintojen jälkeen hän päätyi Yhdysvaltoihin sukellusrobottifirmaan. Työ vei häntä ympäri maailmaa erilaisiin operaatioihin. 1990-luvun lopussa hänestä tuli NASA:n robottien testipilotti. Kirjan tekemisen aikaan hän on Artemis-operaatiossa vastuullaan avaruuskävelyiden turvallisuusasiat. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen porilainen Nieminen, ei niin macho kuin mitä kirjan nimi tai hänen koulutus- ja työhistoria helposti antaisivat olettaa.  

Kirjassa kerrotaan paitsi Niemisen urasta myös avaruuslentojen historiasta ja siitä, mihin tulevaisuudessa tähdätään. Kivioja ja Nieminen pohtivat myös vaihtoehtoista tapahtumakulkua, eli mitä jos Neuvostoliitto olisi voittanut kilpajuoksun Kuuhun. Lopussa he ottavat kantaa uudehkoon ilmiöön eli avaruusturismiin. 

Kun puhe kääntyy avaruuspukuihin, Kimmo Niemisellä on tapana muistuttaa: "Avaruuspuku on harhaanjohtava sana, sillä kyseessä on yhden henkilön kokoinen avaruusalus. Sen arvo voi nousta jopa 200 miljoonaan euroon."

Tosi kiinnostavaa luettavaa, eikä tarvitse olla insinööri pysyäkseen kärryillä. Tekniikkajuttuja on, mutta ne on kerrottu niin että taviskin ymmärtää. Tulee uutta tietoa niin menneistä kuin tulevista avaruuslennoista, ja lukijalle valkenee kuinka monen ihmisen pitkäaikaista yhteistyötä tarvitaan hankkeiden onnistumiseksi. Paljon on kiinni myös ajoituksesta ja onnesta. Avaruuslennot vaativat vuosia kestävää suunnittelua ja testausta, mikä tarkoittaa että vaaditaan rahaa. Ja kun poliittiset suunnat ja päättäjät vaihtuvat, yhä useammin alkaa olla epävarmaa että saadaanko rahoitusta. 

Lähivuosina ja -vuosikymmeninä saamme jännittää, mitä avaruusmatkailussa tapahtuu. Milloin seuraavan kerran lähdetään pidemmälle kuin avaruuden rajalle? Rakennetaanko Kuuhun tukikohtia, jotka auttavat matkalla Marsiin? Päästäänkö Marsiin asti joskus? Tai vielä sitäkin kauemmas?

Matkustusaika planeettojen välillä on pyrittävä minimoimaan. Marsin ja Maan kiertoradat ovat elliptiset, minkä vuoksi planeettojen lähin kohta ei ole aina samanlainen. Optimaalinen laukaisuikkuna aukeaa noin 26 kuukauden välein. Paras laukaisuikkuna vuosikymmeniin olisi tarjolla 15. syyskuuta 2035. Tuolloin Marsin ja Maan etäisyys olisi noin 56 miljoonaa kilometriä, ja tällöin matka-aika voisi olla lyhyimmillään 6 kuukautta.

Enimmillään planeettojen etäisyys on noin 401 miljoonaa kilometriä, jolloin pelkkä menomatka veisi 2-3 vuotta, eikä matka olisi teknisesti edes mahdollinen. 

Lämmin suositus, jos epätavallinen elämänkulku tai avaruusaihe yhtään kiinnostavat!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjan nimessä on sana 'mies' tai 'poika' tai niiden taivutusmuoto".

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1

 

Alice Oseman: Heartstopper

Englanninkielinen alkuteos Heartstopper, Volume 1 (2018)

Suomentanut Oona Juutinen

Tammi 2022

263 s. 

Heartstopper-sarja on noussut Suomessa(kin) supersuosituksi, enkä ihmettele. Vaikka se on kirjastossa nuortenosastolla, ilahduttaa se myös aikuislukijaa. 

Charlien koulussa siirrytään luokattomiin ryhmiin, mikä tarkoittaa että hän saa vieruskaverikseen vuotta vanhemman Nickin. Katseiden kohtaaminen on heartstopper, ei vain sydämen vaan sekunniksi kaiken pysäyttäjä. Charlie ihastuu oitis, mutta tunteeko Nick samoin? 

Lukuvuoden edetessä he alkavat tehdä yhä enemmän asioita yhdessä, ja lopulta myös Nick uskaltaa myöntää että hänellä on tunteita Charlieta kohtaan. Elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista koulussa, jossa Charlieta on aiemmin kiusattu homouden takia. 

Tässä sarjan avausosassa on ihan superpaljon kaikkea hyvää. Ihan kuka tahansa voi samaistua ihastumisen tunteeseen ja siihen pelkoon, että mitä jos toinen ei vastaa tunteisiin. Missä vaiheessa uskaltaa ottaa ensimmäisen pienen askeleen ilman että pelottaa toisen pois? Mitä jos tulee torjutuksi? Nick on rugbyjoukkueessa ja houkuttelee sinne myös Charlien; mitä joukkueessa mahdetaan tuumata jos "äijälajin" äijä Nick paljastuu homoksi tai biseksuaaliksi? Ja onko sillä lopulta mitään väliä, mitä muut ajattelevat?

Erityisen paljon pidän ilmeikkäästä mutta selkeästä piirrosjäljestä. Joskus kun selaa sarjakuvakirjoja, sivut ovat sekamelskaa eikä aina tiedä missä järjestyksessä ruudut pitäisi lukea. Vielä jos puhekuplat ovat täynnä (pientä) tekstiä, kynnys tarttua kirjaan nousee. Tässä tarinaa kerrotaan valtavan paljon yksittäisillä sanoilla tai pelkillä hahmojen ilmeillä. Joskus huutomerkki kertoo enemmän kuin kymmenen sanaa. 

Minua miellyttää kovasti myös tunnelma. Koulussa opettaja puuttuu tilanteeseen jossa kolmen pojan joukko pähkäilee olisiko Nick homo. "Mutta se on jokaisen oma asia eikä mikään juoruilun aihe", toteaa neiti Singh ennen kuin komentaa pojat kotiin. Monet kiinnittävät huomiota siihen, että Nick ja Charlie tekevät koko ajan enemmän asioita yhdessä, mutta se tuntuu olevan valtaosalle ok. Kovin usein nuortenkirjoissa seksuaalivähemmistön edustajana oleminen on ahdistavaa tai jopa pelottavaa siksi, että herkästi joutuu julman pilkan kohteeksi. Tässä fiilis on pääosin hyväksyvä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla". Hesarin artikkelin mukaan unkarilainen kirjakauppias oli saamassa sakot myytyään kirjaa ilman kansia peittävää suojapaperia, ja eiköhän tämä ole tätä nykyä Venäjälläkin kielletty. 

Sarjaa on luettu tosi paljon, ykkösosasta löytyy postaus esimerkiksi blogeista Koukussa kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjavinkit. 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

S&S 2025

268 s.

Jarmo Koski on suurelle osalle tuttu Salkkareista; minä en ole sarjaa katsonut, mutta fanitan Kosken useita äänirooleja. Esimerkiksi Nikke Knatterton on aina ollut ihan huippu, samoin olen tykännyt Rasmus Nallen Kallesta. Kirjassa Koski sanoo tehneensä noin kaksi tuhatta ääniroolia, se on huikea määrä! Ei ihme, ettei hän itsekään muista missä kaikessa on ollut mukana. 

Kirja on jaettu osiin vuosilukujen mukaan siten, että uusi osa alkaa luontevasti jostakin elämän käännekohdasta. Toisinaan vuosia kuluu yhdessä osassa paljon, toisinaan vähemmän. Monenlaisia iloja ja suruja on matkalle mahtunut. 

Kesäteatterin näytökset myytiin kuitenkin loppuun ja ylikin. Muistan pohjalaiset isännät, jotka olivat saapuneet paikalle varaamatta lippua etukäteen. Kaikki istumapaikat olivat jo käytössä. "Me tullahan tänne!" he ilmoittivat, kantoivat ulkoa teatterin käytävälle puistonpenkin ja istuivat sillä näytöksen alusta loppuun maksettuaan kiltisti täyden lipun hinnan. 

Meitä tekijöitä ei haitannut, että Ilkka-lehden kritiikissä moitittiin, ettei tulkintamme jättänyt mitään hienovaraisuuden varaan ja että kaikki tehtiin turhankin suurieleisesti. Läskiksi lyötiin kuulemma lavatanssitkin, ja moitteita saivat myös joidenkin naishahmojen, kuten Piitu Uskin roolihahmon Unton äidin sekä Anu Palevaaran esittämän myöhempien aikojen naisystävän vaatteet.

Tärkeintä oli, että katsojat viihtyivät - ja että katsomon täyttöaste oli yli 100 prosenttia!

Tunnen Kosken äänen, mutta hänestä itsestään en tiennyt mitään. Koski ei ole esitellyt elämäänsä iltapäivä- tai naistenlehdissä, siksi siitä lukeminen olikin tosi kiinnostavaa. Hän on tehnyt paljon lastenteatteria, ja on kiva että tämä puoli on esillä runsaasti. Eipä kovin monissa näyttelijäelämäkerroissa puhuta esimerkiksi nukketeatterista. 

Ei ole yllättävää, että lehdistö on kautta linjan nostanut kirjasta otsikoihin Kosken haksahtamisen huijaukseen ja säästöjen menettämisen. Olisin kuitenkin toivonut, että edes joku olisi tarttunut muuhunkin, maininnut vaikka jonkun hänen tunnetuimmista äänirooleistaan. Meitä on kuitenkin aika iso määrä täällä, jotka ovat katsoneet jokaisen jakson Alfred J. Kwakia tai Olipa kerran -sarjoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa on tunnettu rakennus (Rakennetun perinnön teemavuosi 2025)". Mikään rakennuksista ei ole isossa roolissa, mutta mukana ovat esimerkiksi Ateneum ja Kansallisteatteri. 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

Tammi 2025

187 s. 

Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa. 

Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään. 

Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?

Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."

"Joo? Mä teen sitä aika usein."

Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta. 

Kuulokkeissa joku huutaa kovaa. 

"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo. 

En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"

"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.

"No on on, siis mitä vittua?"

"Älä kiroile!"

"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja. 

"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun. 

Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.

Vittu busted. 

"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."

Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus. 

Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle. 

Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun. 

En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

 

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

Ranskankielinen alkuteos La Pouponnière d'Himmler (2024)

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Docendo 2025

289 s. 

Heim Hochland, Steinhöring, Baijeri, 1944-1945. Äitiyskoti raskaana oleville ja juuri synnyttäneille yksinäisille naisille tuo yhteen saksalaisen sairaanhoitaja Helgan ja lasta odottavan ranskalaisen Renéen. Taustalla häälyy puolalainen sotavanki Marek, joka yhdessä muiden vankien kanssa rakentaa Heimin alueelle parakkeja. 

Helga on tunnollinen, ammatistaan ylpeä. Hän pärjää hyvin sekä äitien että pienokaisten kanssa. Hän haluaa naimisiin, mutta hänellä ei ole kiire, ei vaikka saksalaisia naisia patistetaan synnyttämään paljon lapsia. Edellisen Heimin johtaja jopa tarjoutui hänen lastensa isäksi. Kuukausien kuluessa ja sodan viime hetkien tullessa lähemmäksi paine alkaa käydä liian kovaksi. Miten jaksaa, kun taloon tulee yhtäkkiä kymmeniä naisia ja lapsia lisää?

Renée rakastuu saksalaiseen sotilaaseen ja tulee raskaaksi. Muita vaihtoehtoja ei ole, hänen on lähdettävä Saksaan ja toivottava, että tiet Arturin kanssa kohtaavat vielä. Kun kirjeitä ei kuulu, epätoivo iskee toden teolla. Hän ei halua olla Heimissa, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Marek tietää, että hänellä on pieni lapsi, mutta hän ei tiedä missä Wanda ja vauva ovat. Henkinen kipu on alati läsnä, etenkin kun hän näkee Heimin alueella jatkuvasti naisia lastenvaunuineen. Fyysinen kipu on hakkaamisen ja nälän seuraamista, eikä sitä helpota hyvin ravittujen naisten näkeminen. Pian pakoajatukset valtaavat hänen mielensä. 

Hän makaa selällään katse sumuisena, hänen silmänsä ovat miltei harmaat lopputalven hämärässä. Hän on vetänyt untuvapeiton vatsansa päälle. Hän on niin laiha, että luut törröttävät. Pelkkä vatsan täyttämä aukko. Hän on multaa, joka kuivuu sitä mukaa kun pensas kasvaa, ja hänen elämänsä hupenee sitä mukaa kun lapsi kehittyy hänen ihonsa alla. Hän on tuhkauurna, johon upotetaan eläviä kukkia valtavine juurineen. Hänen vatsalaukkunsa on kuroutunut niin pieneksi, että hän saa ruokittua itseään vain pikkulusikalla. Joskus hän onnistuu pitämään sisällään tilkan vettä, hiukan hilloa. Joskus hän taas yökkii kehostaan ulos kaiken pehmeän ja nestemäisen. 

Kirjassa keriytyy pikkuhiljaa auki se kieroutuneisuus, joka tällaisissa Heimeissa oli. Jo alussa Himmler kyllä sanoo: "'Miten epäoikeudenmukaista, että sotilas kuolee hetkessä, mutta sotilaaksi varttuminen kestää kuusitoista vuotta.'" Mutta vasta sodan viime hetkellä, arkistojen palaessa, Helga alkaa pohtia ja myös ymmärtää, mistä odottavia äitejä ja orpolapsia tuli ja miten heitä riitti niin paljon.

Lukijana minulla oli aika ristiriitainen olo. Helga palvelee natsijärjestelmää ilolla, mutta hänessä on lämpöä ja hän todella välittää lapsista. Renée on vasta seitsemäntoista, ja on kauheaa miten rakastuminen johtaa hänen karkottamiseensa ja miten hän sen seurauksena kivettyy. Marekilla on vahva elämänhalu, vaikka hän ei tiedä ovatko hänen läheisensä elossa vai eivät. Eli suurin lämpö ja lempeys on äitiyskodissa, jonka taustalla kuitenkin on hirveä ideologia ja lasten luokittelu sen mukaan, ketkä heistä voi saksalaistaa. 

Tarina on varsin surullinen mutta koukuttava. Suoranaisia hirveyksiä kuvataan vähän, mutta ne tulevat esiin yksittäisissä lauseissa ja joskus ihan sivuhuomautuksina. Ehkä juuri se tuntuu niin raskaalta, että lukiessa tietää tämän Heimin olevan vain yksi esimerkki kovin monista muista. Jää myös kalvava epätietoisuus siitä, mitä lapsille mahtoi tapahtua sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat tulleet ja sota päättynyt. 

Toisin kuin niin moni muu toisen maailmansotaan liittyvä (naisen kirjoittama) romaani, tässä ei ole nykyhetken aikatasoa jossa joku alkaisi selvittää sukulaisensa historiaa Heimin työntekijänä tai asukkaana. Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aikatasoon eikä selityksiä tai myöhempiä elämänkohtaloita tule, mikä saa tarinan tuntumaan jopa hiukan tylyltä. Että tässäkö se nyt oli, ei mitään lohduttavia sanoja lukijalle. Ristiriitainen olo tässäkin, toisaalta en olisi halunnut lukea tällaista mutta toisaalta hyvä että luin. Hyvä että tästäkin näkökulmasta on tehty romaani.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää". 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

Tammi 2025

191 s. 

Se, että Tove Jansson sai valtavan määrän kirjeitä, ei yllätä. Se yllättää, kuinka monet kirjeen lähettäjät kertoivat yksinäisyydestään. Monin paikoin oli surullista lukea, mitä lapset ja nuoret kirjeisiinsä vuodattivat. Toisaalta oli lämmittävää lukea Toven usein lohdullisia ja rohkaisevia vastaussanoja.

Tuula Karjalainen teki suuren työn jäljittäessään kirjeiden lähettäjiä ja heidän Tovelta saamiaan vastauskirjeitä. Arkistoissa on joitain vastauskirjeiden luonnoksia, mutta ne yksistään eivät kertoisi läheskään kaikkea.  

Joidenkin lasten kanssa Janssonin kirjeenvaihto kesti yhden kirjeen verran, joidenkin kanssa pitkään. Läpi vuosikymmenien hänen tyylinsä säilyi samana, eikä hän halunnut lopettaa vastausten lähettämistä edes vanhana ja sairaana. Lähes loppuun asti hän piti yhteyttä ihailijoihinsa ympäri maailmaa. 

Vastauksia lukiessa huomaa selvästi, että Tove paneutui empaattisesti kirjoittajan kysymyksiin ja ongelmiin, oli kyseessä sitten lapsi tai nuori, ja kirjoitti hyvin avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, usein kipeistäkin asioista, joilla oli jokin yhteys kirjoittajan ongelmiin. Kirjeitten perusteella ongelmat olivat aika yhtenäisiä. Kirjeiden, vastausten ja koko ajatustenvaihdon myötä Tovesta tuli ikään kuin tuhansien lasten uskottu ja melkeinpä kirjeitse toimiva etäterapeutti. 

Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ainakin yhden häntä kuuntelevan aikuisen kasvaakseen onnelliseksi ihmiseksi. Useille kirjoittaneille Tove oli juuri tällainen aikuinen. Vaikka Tove oli hyvin ymmärtävä lukija ja vastaaja, hän saattoi olla varsin suora ja kipakkakin, jos kirje sitä edellytti. 

Ostin kirjan itselleni kirjamessuilta, koska en halunnut jonottaa sitä kirjastosta. Olin sitä selaillut sen saapuessa kirjastoon ja tuli sellainen olo, että vastauskirjeissä varmaan on paljon sellaista, mikä rohkaisee lukijaa tässä ajassa. Onkin kiva että niihin voi palata myöhemmin uudelleen. Kirja on jaettu lukuihin kirjeiden teemojen mukaan, joten jos kaipaa Janssonin sanoja vaikkapa maailmantuskaan niin osio on helppo löytää.

Muotopuolta olisi voinut hioa hiukan lisää. Nyt on jonkin verran toistoa, sellaista että sama asia sanotaan kaksi tai kolmekin kertaa muutaman rivin tai kappaleen välein. Kappalejakoja olisi voinut olla enemmän, koska nyt välillä ajatus hukkuu kun seuraava lause onkin yhtäkkiä ihan eri asiaa kuin edellinen. Mutta nämä nyt ovat pikkuseikkoja muuten oikein mainiossa teoksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin (Muumit 80 vuotta)".

Googlaamalla en löytänyt yhtään muuta blogipostausta, yllättävää.