Baletissa: Liikkeen legendat - Masters of Movement Kansallisbaletissa

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Laitoin muistiin Liikkeen legendat - Masters of Movement, kun tammikuisella oopperakäynnillä katselin kevään esitettä. Kiinnostuin siitä, millainen kokonaisuus muodostuu neljän eri tekijän koreografiasta. 

Ensimmäinen numero oli Alexander Ekmanin Episode 31. Alkuun nähtiin hauska video, jossa tanssijat jalkautuivat kaupungille ja esittivät kohtauksia teoksesta mitä yllättävimmissä paikoissa. Videon jälkeen lavalla alkoi tapahtua riemastuttavia asioita. Kävelevä mies Aapo Siikala sytytti jalkalampun ja alkoi kiertää näyttämöä hitaasti, pieni askel kerrallaan. Musiikki oli tempoilevaa ja vaihtelevaa, esirippu nousi, laski, nousi, laski, nousi... Yleisössä naurettiin ääneen. 

Lavaenergia oli hurjaa. Muutaman sekunnin esiripun laskun aikana tanssijat vaihtoivat paikkaa ja positiota, valmiina rakentamaan uuden lyhyen kohtauksen. Hetki menoa, esirippu alas, seuraava kohtaus. Episode 31:ssä on runsaasti tanssijoita lavalla ja koko ajan tapahtuu. Heti tuli mieleen, että tämä pitäisi nähdä monta kertaa jotta varmasti pystyisi näkemään kaiken mitä lavalla tapahtuu. Desislava Stoevan Tyttö varvastossuissa varasti huomioni usein, hän oli suorastaan pelottava ilmestys, silmissään tuima katse, vuorotellen varpaillaan sipsuttaen ja terävästi marssien. 

Poikien duetto (tanssijat Samuli Poutanen ja Frans Valkama) herätti väliajalla keskustelua. Takanani oleva seurue mietti, että nykytanssissa pääsee helpommalla, se ei ole yhtä raakaa kuin klassinen baletti joten jalat pääsevät vähemmällä. Olen eri mieltä. Sekä tässä että muissa esityksissä tanssijat tekivät runsaasti kyykkyjä ja puolikyykkyjä, lisäksi oli paljon jähmettymisiä hyvin epämukavilta näyttäviin asentoihin. Unohtamatta erilaisia punnerruksia! Tanssistahan voisi ottaa virikkeitä punttitreeniin... No mutta kuitenkin, maallikkona rohkenen väittää, että nykytanssissa vaaditaan ihan yhtä paljon lihasvoimaa ja kehonhallintaa kuin klassisessa baletissa.

Väliajan jälkeen nähtiin kaksi lyhyempää numeroa putkeen. Demis Volpin Little Monsters oli aikamoinen vastaisku Episode 31:lle. Lavalla oli vain kaksi tanssijaa, lampun kalvakkaassa valossa, Elviksen laulu taustalla. Alussa naistanssija oli pitkään miehen takana, vain hänen kätensä näkyivät, miestä ohjailevat kädet. Tässä ihastelin sitä, kuinka tarina eteni vaikka tanssijat olivat lähestulkoon paikallaan. Kuinka paljon voi kertoa näennäisen vähällä liikkeellä. Näennäisen siksi, että tokihan kaikki liike oli tulvillaan tunnetta. Käsien, jalkojen, päiden, vartaloiden liike oli voimakas, raju, intensiivinen. 

Carolyn Carlsonin If To Leave Is To Remember toi lavalle taas suuren joukon tanssijoita, joita säestämässä oli oopperan orkesterin jousikvartetti. Naisten toiminta oli aivan hämmästyttävän huikeaa. Kuinka helpolta näytti nukkemaisuus, se että käsi tai jalka liikkuu vain kun sitä ohjataan kädellä tai mukamas vedetään narusta. Kuinka vaivattoman näköistä! Vatsalihaksiin alkoi melkein sattua, kun mietin kuinka kova tuki tanssijoiden täytyy saada keskivartalosta pystyäkseen moiseen. 

Kuva: Sakari Viika / Kansallisbaletti

Toisen väliajan jälkeen nähtiin illan viimeinen esitys, Jorma Uotisen Jord. Käsiohjelmasta luin, että teoksen musiikkina on Apocalyptica, alussa selloversio Metallican kappaleista The Unforgiven ja Sad But True ja lopussa bändin omia sävellyksiä. Odotukseni nousivat melkoisen korkeiksi, mutta samalla jännitti. Metallica on ensimmäinen bändi jota aloin kuunnella, yhteinen taipaleemme alkoi vuonna 1988 kun siskollani oli ...And justice for all - albumi c-kasetilla :) Metallican musiikki on minulle jotain suurta, etenkin varhaisvuosien tuotanto. Tunteet olivat vähän pelonsekaiset, kun odotin mitä tuleman pitää.

Mitäpä sitä kiertelemään ja salailemaan, eipä mennyt montaa tahtia kun aloin itkeä ja jatkoin loppuun asti. Punasävyinen lavastus ja kaksitoista miestanssijaa punaisine kiltteineen olivat kerrassaan huikeita. Duetot (tanssijat Antti Keinänen, Ilja Bolotov, Tuukka Piitulainen ja Samuli Poutanen) olivat aivan käsittämättömän kaunista tanssia. Jos olisin ollut pimeässä nurkassa tai yksin kotona katsomassa tallennetta, niin varmaan olisin revennyt ihan täysin. 

Mitä illasta jäi käteen? Paljon. Tunteita, tunteita, siitä taiteessa on kysymys! Että pyyhitään kyyneliä eikä välitetä että näkeekö joku, että hymyillään koko matka kotiin ja vielä kotonakin. Yhä nyt, vuorokautta myöhemmin olen häkeltynyt ja innoissani. Ja onnellinen, onnellinen että sain olla todistamassa upeaa tanssia, sain olla osa jotain suurta. 

Liikkeen legendat - Masters of Movement on käyty katsomassa myös blogeissa Lukupino, Johannan Balettikassi ja Erinomaisuutta. Esitykset jatkuvat 19.3 asti. 

   

Dolores Redondo: Luualttari

Dolores Redondo: Luualttari
Espanjankielinen alkuperäisteos Legado en dos huesos (2013)
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
610 s.







Dolores Redondon Baskimaan murhat - trilogia on edennyt toiseen osaan. Avaus Näkymätön vartija oli varsin hyvä, ja toinen osa Luualttari oli vieläkin parempi. 

Amaia Salazar kohtaa outoja kuolemantapauksia juuri ennen äitiyslomalle jäämistään. Muutamaa kuukautta myöhemmin yksi murhaaja vaatii häntä vieraaksi vankilaan, vain Amaialle hän kertoo missä murhatun ruumis on. Ruumislöytö herättää entistä enemmän kysymyksiä. Mitä kummaa naiselle on tapahtunut? Yhtäkkiä poliisilla on käsissään joukko tapauksia, jotka oli jo loppuunkäsitelty. Niissä on kuitenkin liikaa yhdistäviä tekijöitä, ja lisäksi ruumiit viittaavat suoraan Amaiaan. Niinpä käynnistetään uusi tutkimus, joka vie Amaian kollegoineen ihmismielen ja mytologian pimeimmille poluille. 

Tilanne on erityisen stressaava Amaialle, joka potee huonoa omaatuntoa sekä työn että perheen takia. Onko hän huono äiti, kun piipahtaa kotona ruokkimassa lapsensa ja palaa murhaajajahtiin? Onko hän huono poliisi, koska murhaaja on kiinnostunut hänestä ja osoittaa tekonsa hänelle? Mitä sellaista murhaaja tietää hänestä, mitä hän itse ei tiedä?

Salazar jäykistyi hetkeksi käydessään tietoja uudelleen läpi. Nainen oli syntynyt Berroetassa, pienessä, vähän yli sadan asukkaan kylässä, joka oli vain kahdentoista kilometrin päässä Elizondosta, ja luonnollisestikin kuului Baztanin alueeseen. Faktan kirkkaus miltei huimasi häntä. Amaia hengitti syvään vapautuen paineesta, joka oli kasvanut viimeisten tuntien aikana. Hän vilkaisi ympärilleen etsien tyhjän toimistohuoneen hiljaisuuden keskeltä jotakuta, jonka kanssa olisi voinut jakaa löytönsä ja huolensa, sillä Amaia ei suinkaan ollut helpottunut sen takia, että hänen epäilyksensä oli osunut oikeaan. Hän oli tietoinen siitä, että tuo pohjaton rotko johon hän nyt kurkotteli, oli ollut olemassa kaiken aikaa ja ettei se ollut vähemmän syvä kuin silloinkaan kun hän ei vielä tiennyt sen olemassaolosta. Nyt se oli kuitenkin muuttunut sykkiväksi, polttavaksi todellisuudeksi, joka kutsui häntä vaativasti saman maan sisuksista johon uhrien veri oli sekoittunut, eikä ääni hiljenisi ennen kuin hän saisi kaivettua totuuden esiin.

Kirjassa oli pari pikkuasiaa, jotka häiritsivät minua. Pilkunviilausta, mutta sana "katekeetta" esiintyi ainakin muodoissa "katekeetta" ja "katekeetti", samoin taivutusmuotoja olivat "katekeettojen" ja "katekeettien". Toinen seikka oli Amaia Salazarin nimen käyttö. Noin puolivälissä aloin kiinnittää huomiota siihen, että lähes aina etu- ja sukunimi vuorottelivat. Etunimi tai sukunimi esiintyi peräkkäin korkeintaan pari kolme kertaa, sitten oli vaihto. Se hiukan ärsytti, koska samassa pitkässä kappaleessa oli rimpsua Amaia-Amaia-Salazar-Amaia-Salazar-Amaia-Salazar ja niin edelleen. En tiedä miten Redondo on nimeä käyttänyt, mutta ehkä suomennoksessa olisi voinut olla enemmän joko etunimeä tai sukunimeä, tai vaihtoehtoisesti hän-pronominia nimen tilalla.

Mutta pikkuasioista viis kun muuten kirja on kaikin puolin erinomainen. Kuten aiemmassa osassa, tässäkin pidän persoonallisuudesta. Dekkarigenre on pullollaan makaabereja murhia ja omituisia rituaaleja, mutta Baskimaan murhissa ne ovat ihan omanlaisiaan. Paikallinen kulttuuri uskomuksineen ja myytteineen on voimakkaasti läsnä, paitsi rikoksissa myös alueen asukkaiden arkielämässä. On aivan tavallista nähdä tai kuulla henkiolentoja, uskoa tarot-korttien kertomaan ja uneksia kuolleista niin että keskustelee heidän kanssaan. 

Kirjan tarina on maaginen ja ajaton. En tunne espanjalaista kulttuuria oikeastaan ollenkaan, mutta mitään kliseisiä tai korostuneita kulttuurin piirteitä ei ole. Kitara ei soi, ei pelata eikä katsota jalkapalloa... :) Oikeastaan tapahtumat voisivat sijoittua minne tahansa, ja ajallisestikin melkein mihin tahansa. Kunhan aika on sellainen, missä nainen saa käydä töissä kodin ulkopuolella. 

Amaian äiti on yksi kammottavimmista henkilöhahmoista ikinä, ja Luualttari vihjaa että tulossa on jonkinlainen välienselvittely. Mielenkiinnolla odotan, mitä tapahtuu, mikä äiti oikein on naisiaan. Sarjan kolmas osa on ilmestymässä suomeksi kesällä, kiva ettei tarvitse odottaa sen kauempaa. 

Luualttari menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa on yli 500 sivua".

Kirjasta on arvio myös blogeissa Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä. 

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä
Robustos 2012
240 s.

Luin heti Darlahin perään toisenkin nuortenkirjan, josta pidin paljon. Kirkkaalla liekillä on hyvin erilainen verrattuna Darlahiin, se on teiniangstia pahimmillaan. Vimmaista, hien pintaan nostattavaa.

Maaria ja hänen äitinsä eivät tule toimeen keskenään. Veli on kuollut, äiti sanoo sitä onnettomuudeksi ja Maaria itsemurhaksi. Hautajaisten jälkeen kuolema on unohdettu, asioita ja tunteita ei ole käyty läpi. Ulko-ovi käy äidin vaihtuvien poikaystävien myötä, eikä Maaria kestä olla kotona. 

Tallinnan reissulla Maaria näkee palavan kirkon. Tulessa on jotain maagista. Liekit piirtyvät Maarian mieleen ja vetävät häntä lähemmäs. Tulitikun raapaisu on helppo tapa tuntea olevansa olemassa. Maarialla on ystäviä, mutta ehtivätkö ja pystyvätkö he pysäyttämään syöksyn ennen kuin se kiskaisee hänet syövereihinsä lopullisesti?

noin vain katoaa savuna ilmaan heidän yhteinen vuosien takainen haaveensa,

etusormesta ja peukalosta tuli tarttuu kiinni ja nipistää hieman ja kuumuus tuntuu näpeissä lohdulliselta vain hetken,

hän ei voi mitään sille että hänen on pakko lyödä nyrkeillään kantavaa seinää niin kauan kunnes hänen rystysissään ei ole enää tuntoa

hän hakkaisi päätäänkin seinään ellei tietäisi että siitä tulee vain sekava olo jos sitä jatkaa riittävän pitkään,

seinä ei ole moksiskaan vaan kopsahtelee kuin pilkkaisi häntä ja Maaria heittäytyy selälleen lattialle ja potkii seinää kantapäillään niin että syntyy hieman voimakkaampia ääniä mutta silti naurettavan vaisuja

ja hän tietää ettei saisi seinään minkäänlaista reikää vaikka hakkaisi sitä koko viikon

se on kammottava epätoivoinen masentava ajatus,

hänen huutonsa ei pysty kaatamaan rakennuksia eikä hän pysty tahdonvoimalla kutsumaan laavavirtoja maan pinnalle eikä hänen katseensa voi polttaa tai kosketuksensa jäädyttää ketään, ei,

hän ei mahda millekään eikä kellekään mitään

Saalon ratkaisu kirjoittaa teksti putkeen melkein täysin ilman välimerkkejä on loistava. Se saa tarinan tuntumaan Maarian tajunnanvirralta, se saa lukijan tuntemaan että hän on kiinni Maariassa. Lukija haluaisi puuttua asioihin mutta ei voi kuin seurata avuttomana vierestä ja jännittää miten tässä käy. 

Nuorten ongelmista on kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta Kirkkaalla liekillä on joukon helmi. Se on niin intensiivinen, niin vihainen, niin herkkä. Monet nuortenkirjat herättävät ainakin minussa lähinnä huvittuneisuutta tai ärtymystä, koska usein nuoret on kuvattu kliseisinä. Kapina ja angsti on liian usein sitä, että juodaan kaksi siideriä puistossa ja oksennetaan, tai kirjoitetaan kaverista ilkeä juttu nettiin, tai muuta vastaavaa. Kirkkaalla liekillä pysyttelee suuren osan ajasta Maarian päässä, kuvaten ajatuksia ja tunteita enemmän kuin tekoja. Lukijan on helppo samastua Maarian voimattomuuden tunteeseen, kun sitä kuvataan monin eri sanankääntein.

Hieno kirja, kertakaikkiaan. Tätä aion vinkata yläkoululaisille. 

Kirjan ovat lukeneet myös Mia, Kirsi sekä Notko, se lukeva peikko.

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa
Norjankielinen alkuperäisteos Darlah - 172 timer på månen (2008)
Suomentanut Elina Uotila
Karisto 2012
438 s.

Taas törmäsin kirjaan, josta on vaikea kirjoittaa koska haluan sanoa muutakin kuin tosi hyvä kirja - nuortenkirja -, lukekaa tämä :) 

Darlah - 172 tuntia Kuussa esittelee meille kolme nuorta, norjalaisen Mian, japanilaisen Midorin ja ranskalaisen Antoinen. He ovat suunnilleen samanikäiset, ja heidän elämänsä on yllättävän samanlaista huolimatta siitä että he asuvat eri puolilla maailmaa. Kaikki kaipaavat elämäänsä jotain lisää, jotain muutosta. Kodissa ei ole varsinaisesti mitään suurta vikaa mutta siellä ei ole hyvä olla. 

NASA järjestää maailmanlaajuisen kilpailun, jossa kolme nuorta pääsevät osaksi Kuuhun matkaavaa tiimiä. Kuussa on tarkoitus viipyä 172 tuntia eli viikko, tutkimuksia tehden ja näytteitä keräten. Arvonnan voitto osuu Mian, Midorin ja Antoinen kohdalle. Nuoret ja heidän vanhempansa lennätetään ensin New Yorkiin ja sieltä Houstoniin koulutettaviksi. Sen jälkeen avaruusmatka voi alkaa eikä mikään ole enää ennallaan. 

"Jännittääkö sua?" kysyi Midori.

Mia ei vastannut pitkään aikaan.

"En mä oikein tiedä. Jännittääkö sua?"

"Luulisin. Antoine?"

Antoine nyökkäsi pari kertaa hyvin hitaasti. "Joo. Tosi paljon."

"Sä voit ajatella sen näin", Mia aloitti. "Me mennään sinne. Odotetaan vähän aikaa ja tullaan takaisin. Ei se ole sen kummempaa. Ainoa ero on siinä, että me matkustetaan vähän kauemmaksi kuin yleensä."

"Ja siinä, että me matkustetaan raketilla, joka polttaa ensimmäisen sekunnin aikana kakskyt tonnia polttoainetta. Vähän eri asia kuin istuisi vaikka autoon."

"Ja siinä, että meitä on valmennettu kuukausikaupalla siltä varalta, että jotain menee pieleen."

"Ei siellä mikään mene pieleen", Mia sanoi, eikä osannut oikein sanoa minkä takia hän tunsi olonsa yhtäkkiä niin itsevarmaksi. 

Toisin kuitenkin käy. Tiimi on tuskin päässyt perille, kun he huomaavat että jokin on pielessä, todella pahasti pielessä.

Mielestäni kirja on kaksijakoinen. Alku on suhteellisen vetävä, luin ensimmäiset sata sivua hujauksessa. Nämä nuoret ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän elämäänsä ja haaveisiinsa tutustui mielellään. Aika pitkään kuitenkin kestää, ennenkuin päästään itse asiaan eli arpajaisiin ja siihen, mitä voitosta seuraa. Keskiosa, avaruusmatkan valmistelu, oli tylsempi ja kliseisempi osuus. Tottakai nuoret hermostuvat vanhempiinsa, ja tietenkin kaksi nuorta ihastuu toisiinsa. Sitten taas kirjan loppu eli varsinainen matka on jännittävää ja mukaansatempaavaa.

Yllätyin kirjan monipuolisuudesta. Alku on kuin tavallisessa nuortenkirjassa, mutta vähitellen mukaan tulee scifiä ja kauhuakin. Loppuratkaisu yllätti minut ja oli mielestäni kertakaikkisen loistava idea. 

Eli taas saan iloita nuortenkirjasta, joka toimii myös aikuislukijalle. En suosittelisi tätä kovin nuorille, koska Kuussa tapahtuu varsin hurjia juttuja. Toisaalta kun päähenkilöt ovat 14-16 -vuotiaita, niin ehkä heidän sielunelämänsä ei ole kauhean kiinnostavaa esimerkiksi 11-vuotiaille.

Darlahia on luettu paljon, esimerkiksi blogeissa les! lue!, Yöpöydän kirjat, diutun kirjaimia, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Anna minun lukea enemmän       

Tämän kirjan rastitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa ollaan avaruudessa".  

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 s.

Jukka Viikilän uutuusteos Akvarelleja Engelin kaupungista oli minulle yksi kirjakevään odotetuimmista, ja ilokseni voin sanoa sen ylittäneen kaikki odotukset. 

Saksalainen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel on kutsuttu Helsinkiin rakentamaan kaupunkia. Engel on samaan aikaan innoissaan ja hiukan kauhuissaan. Voiko arkkitehti saada parempaa mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaisen kaupungin? Voiko olla hienompaa kuin nähdä rakennusten heräävän eloon, siirtyvän paperilta ulos? Toisessa vaakakupissa on perhe. Viihtyykö vaimo Helsingissä, Berliinistä nähden syrjässä? Tervehtyykö sairas Emilie-tytär tuulisessa ja koleassa maassa?

Engel on luvannut Charlotte-vaimolleen, että he viipyvät Helsingissä kuusi vuotta. Sen jälkeen he voivat palata Saksaan. Toisin käy. Keisarit vaihtuvat, suunnitelmat muuttuvat, Helsinki rakentuu pieni pala kerrallaan. Työn odotteluvaiheessa Engel piirtää ja rakennuttaa perheelle talon. Niin heistä tulee osa Helsinkiä.

Yökirjaksi kutsumissaan vihkoissa Engel kirjoittaa tuokiokuvia elämästään ja työstään. Merkintöjä on pitkältä ajalta, vuosilta 1816-1840. Pienissä teksteissään hän pohtii niin suuria kuin pieniä asioita.

16. TOUKOKUUTA 1816

En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä olen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.

(...)

27. LOKAKUUTA 1818

Schinkelin teatterilla Berliinissä on kaksi rakennusmestaria, neljä työnvalvojaa ja mitä taitavinta muurarimestaria. Melkein naurattaa, kun ajattelen, että minä täällä yksikseni rakennan kokonaisen kaupungin. 

(...)

12. TAMMIKUUTA 1821

Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.

(...)

12. TOUKOKUUTA 1825

Ensimmäisistä kolmestasadastakymmenestä salkoruusun taimesta selvisi talven yli vain seitsemän. Nämä seitsemän ruusua ovat silmäteräni. Niiden sitkeä kauneus kesti talven koettelemukset niin kuin taisin itsekin kestää. Kaikki kasvattavat keskisessä Euroopassa salkoruusuja, koska on kuultu salaneuvos Goethen harrastaneen niitä puutarhassaan, mutta kuka saa ne kasvamaan täällä pohjoisessa? On olemassa kauneuden muotoja, jotka kestävät kaikkein ankarimpiakin olosuhteita, ja voisinpa yltyä sanomaan, että tietyt harvinaiset kauneuden ilmentymät syntyvät ainoastaan kaikkein vaativimmissa ympäristöissä.

On etsittävä näitä hiljaisia vapauden alueita. On kuunneltava kukkien hiljaisuutta, rakennusten hiljaisuutta. Täällä kivet vaikenevat kaikesta, puutkin humisevat vain lämpimään aikaan ja silloinkin peittääkseen hljaisuutensa. Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi. Siellä ei pidetä markkinoita. Äänettömyden rikkovat ani harvat seremoniat ja armeijan näyttäytymiset, sen jälkeen lammen pinta taas sulkeutuu niin kuin taruolennon silmä.

Viikilä on aiemmin kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, ja runoilijuus näkyy myös romaanissa. Kokonaisuus on paljon suurempi kuin sanojensa summa. Monet lauseet ovat jopa aforistisia, haastaen lukijan pohtimaan ja oivaltamaan asioita.

Mielestäni Helsinki on kirjassa toinen päähenkilö, ei vain tapahtumapaikka. Engel havainnoi sitä, mutta ei siltä kannalta miltä se näyttää vaan millainen se on, kuka se on. Helsinki on hänen lapsensa, joka kasvaa, kehittyy, etsii muotoaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on tavattoman kaunis kirja niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Jenni Noposen suunnittelema kansi on ihan mielettömän hieno. Jukka Viikilän teksti luo kiehtovan katsauksen kahdensadan vuoden takaiseen Helsinkiin ja arkkitehti Engelin sielunelämään. Kieli on kaunista ja persoonallista ilman turhia koukeroita. 

Kirjaa on jo luettu, arvio löytyy ainakin blogeista Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjakko ruispellossa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Etsiessäni blogiarvioita huomasin, että vuonna 2012 Radioteatteri on esittänyt Jukka Viikilän kuunnelman Akvarelleja Engelin kaupungista. Harmittelen kovasti, ettei kuunnelma ollut Areenassa enää kuunneltavissa. Olisi ollut valtavan kiinnostavaa kuunnella se! Mutta sen ehkä saa luettavaksi; Wikipedia tietää kertoa että kuunnelmat Olen kuullut on kaupunki tuolla ja Akvarelleja Engelin kaupungista on julkaistu vuonna 2013 ntamon toimesta, yhteisniteenä nimeltä Kuullut kaupungit.

 

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
317 s.

1920-luvun Viipuri ja alkoholin salakuljetus lieveilmiöineen ei äkkiseltään kuulosta kolmekymppisen naislukijan mukavuusalueelta. Otinkin pitkälle junamatkalle varuiksi mukaan myös toisen kirjan. Sinisen kuoleman kuva osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi dekkariksi. 

Oikeustieteen opiskelija Jussi Kähönen on ollut suojeluskunnassa ja toiminut vankileirin vartijana Suomenlinnassa. Hän on nähnyt siellä heikompien hyväksikäyttöä, petturuutta ja valehtelua, mikä on vienyt hänen uskoaan oikeuden voittoon. Opinnot eivät enää kiinnosta. Yliopistolla hän tapaa Salomon Eckertin ja ystävystyy tämän kanssa. Jätettyään opinnot kesken hän pyrkii poliisiksi ja pääseekin kurssille. Erinäisten sattumusten jälkeen parivaljakko päätyy Viipuriin, jossa edessä on taistelu alkoholin salakuljetusta vastaan. Miten saada roistot kuriin, kun kuvioissa on mukana vallanhimoa, rahaa, oman edun tavoittelua ja häikäilemättömyyttä? Miten päästä pikkutekijöiden ohi ja päästä käsiksi organisaattoreihin? Keneen voi luottaa, kuka ei ole viinan valtaama? Montako ruumista tarvitaan ennen kuin kaikki on ohi? 

Tullikamarin iskussa löytyi toistatuhatta litraa laitonta alkoholia. Iloitsimme löydöstämme, koska luulimme sen olevan jättisaalis. Vasta tulevat vuodet osoittivat, että oikeiden kultasuonten rinnalla tämä takavarikko oli vain pisara meressä.

Takavarikolla oli kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin lehdet kirjoittivat siitä laajasti. Maaherra Hackzell kutsui meidät eräänä aamupäivänä teelle ja kehui vuolaasti ripeitä otteitamme: "Järjestelmällinen poliisityö salakuljettajia vastaan on alkanut." Samalla isku kuitenkin sai salakuljettajat varovaisemmiksi - ja teki meidän työmme vaikeammaksi.

Jakelu jatkui pian ennallaan, mutta alkoholin tuonti siirtyi Viipurin keskustasta esikaupunkeihin, jossa sitä oli paljon hankalampaa valvoa ja selvittää. Lisäksi yhden erän tuhoaminen salakuljetusketjun välistä oli aina joltakin pois: syntyi moniulotteisia velkasuhteita, joiden merkitystä emme vielä tuolloin ymmärtäneet. Monet pienemmät pirtukuriirit velkaantuivat salakuljettajille takavarikkomme johdosta niin pahoin, ettei heillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa laitonta viinakauppaa. 

Nämä seikat valkenivat meille salakuljetuksesta pidätettyjen kuulusteluissa. Kuulusteltavat ja kiinnijääneet olivat alimpien portaiden edustajia: pelkkiä työrukkasia, joiden saama hyöty oli pieni suhteessa heidän ottamaansa riskiin. Todelliset hyötyjät olivat organisaatiossa paljon ylempänä, heistä emme olleet tavanneet vielä ensimmäistäkään. Kuulustelemamme kuriirit ja työnjohtajat kertoivat auliisti omista tekemisistään ja vierittelivät vastuuta toisille vertaisilleen, mutta yläpuolellaan olevista salakuljettajista he eivät puhuneet sanaakaan. Vaikenemisen syy valkeni meille vähitellen.

Porvali on kirjoittanut useita sotahistoriallisia teoksia, mikä näkyy hänen romaanissaan uskottavana ajankuvana. Sotaa salakuljetusta vastaan käydään todella sotana. Koska sormenjälkiä ei vielä hyväksytä oikeudessa todisteeksi, on tekijä(t) saatava nalkkiin muulla tavoin. Murhaajat ja murhaajiksi epäillyt saavat huomata, että poliisilla on kovat keinot saada heidät vastuuseen teoistaan.

Lukiessa ajattelin, että tarina on oikeastaan ajaton. Tässä kirjassa se on laiton alkoholikauppa, jossain nykyaikaan sijoittuvassa kenties huume- tai ihmiskauppaa. Kuvio on kuitenkin aina sama: vain pikkukaloja tarttuu verkkoon kun taas ravintoketjun huiput pitävät verkkoa hyppysissään. Sinisen kuoleman kuvassa yksityiskohdat tekevät tarinasta persoonallisen. On jopa hieman eksoottista, kun roistoja jahdataan hiihtämällä metsässä. Suojattu linja on kaukainen haave, koska puhelut kulkevat välittäjän kautta. Ja todella, siitä ei ole kovinkaan kauaa kun sormenjälki ei vielä kelvannut syyksi kuulusteluun, saati langettavaan tuomioon. Tai että rikospaikalta oli mahdollista ottaa ehkä vain yksi valokuva, tai pahimmassa tapauksessa tyytyä piirrokseen.

Koukuttavuus on hiukan alleviivattua. Aika monta kertaa tulee vihje tulevasta, tyyliin "[K]artta ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, mitä Ekku seuraavaksi järjesti" tai "[S]e oli viimeinen kerta, kun näimme Lindqvistin". Niitä oli sen verran paljon, että kiinnitin asiaan huomiota, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kieli on muuten sujuvaa, asiat kuvataan ilman turhia koukeroita mutta niin että tapahtumat ja henkilöt ovat hyvin eläväisiä. 

Kansiliepeessä kerrotaan, että kirja on Karelia Noir - sarjan avausosa. Hyvä niin, tästä jäi sellainen olo että mielelläni lukisin lisää etsiväkaksikon seikkailuja. Ne ovat jännittäviä mutta huumorilla höystettyjä. 

Pakko vielä kommentoida sarjan nimeä. Nyt alkaa olla niin paljon kaikkea Noir, että kohta lukijan on vaikea muistaa mitä kaikkea on. Uudet sarjat alkavat hukkua massaan. Tiedättehän, Greben & Leanderin Moskova Noir, Kerrin Berlin Noir, Lapiduksen Stockholm Noir, Baggen Hämeenlinna Noir, Kondorin Budapest Noir... Että kohta voisi olla aika palata siihen, että sarja tunnettiin päähenkilön / päähenkilöiden nimellä :)   

Sinisen kuoleman kuvaa on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus, Jonna, Kirjavuorenpeikko, Niina Huvila, Lukuneuvoja ja Nina.

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
Englanninkielinen alkuperäisteos The Puppet Boy of Warsaw (2013)
Suomentanut Anna Lönnroth
WSOY 2015
362 s.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu massoittain kirjoja, ja lisää ilmestyy melkeinpä liukuhihnalta. Eva Weaverin Jacobin takki kiinnitti huomioni erikoisella aiheellaan. Teini-ikäinen Mika perii isoisältään Jacobilta salaperäisen takin, takin johon on ommeltu salataskuja, ja niiden sisään salataskuja, taskuja joihin isoisä pystyi piilottamaan elämänsä tärkeitä asioita. 

Mika löytää yhdestä taskusta käsinuken, toisesta avaimen, ja lukitusta ruokakomerosta monta nukkea lisää, osa valmiita ja osa kesken. Pienestä huoneesta tulee hänen pakopaikkansa Varsovan ghetossa, nälän ja väkivallan varjossa. Serkkunsa Ellien kanssa Mika järjestää nukketeatteriesityksiä ensin heidän perheilleen, sitten naapureilleen, tilauksesta syntymäpäivä- ynnä muilla juhlilla, orpokodilla... Kaikkialla esitykset tuovat iloa ja naurua, vain hetkeksi mutta kuitenkin. Kunnes eräänä päivänä natsisotilas näkee Mikan nukkeineen ja vie tämän esiintymään sotilastovereilleen ja natsiupseereille.

Alkaa kaksijakoinen aika Mikan elämässä. Esiintyminen natseille tarkoittaa ylimääräistä leipäpalaa, joskus hilloakin. Samalla se tarjoaa tunteen petturuudesta ja voimattomuudesta. Ja järkyttää: miksi karuselli pyörii ja ihmiset jatkavat elämäänsä, vaikka vieressä nälkä ja taudit tappaavat juutalaisia. Pääsy muurien ulkopuolelle antaa Mikalle myös pelottavan mahdollisuuden kuljettaa takin alla pieniä lapsia vapauteen.

Meille aukeni loputtomia mahdollisuuksia, ja tunsin itseni iloiseksi ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun meidät oli suljettu ghettoon. Nauroimme ja kikatimme ja taistelimme siinä pienessä, pölyisessä verstaassa. Paljastin Ellielle takinkin salat, isoisän takki suojeli meitä molempia ja nukkien seura auttoi meitä hetkeksi unohtamaan aikuisten maailman. Maailman, jossa ihmiset saattoivat keksiä vastenmielisiä asioita, kuten gheton juutalaisille. Maailman, jota emme kyenneet ymmärtämään. 

Kun olemme seuranneet Mikan elämää ja tiedämme minne hän päätyi, näkökulma vaihtuu saksalaissotilas Maxiin. Max on kuljettanut Mikaa esiintymään ja takaisin ghettoon. Hän on jossain määrin kiintynyt Mikaan, joka on iältään lähellä hänen poikaansa. Pahimpina hetkinä hän pyrkii auttamaan Mikaa. Sota erottaa heidät, mutta Max saa Mikalta yhden nukeista. Tuo nukke kulkee Maxin mukana vankileirille Siperiaan ja pitkälle matkalle takaisin Saksaan. 

Jokin osui hänen jalkaansa, ja viiltävä kipu palautti hänet tajuihinsa. Hämärässä hän näki ohuen puunrungon ajelehtivan muutaman metrin päässä. Hän saavutti sen muutamalla epätoivoisella vedolla ja tarttui siihen. Yhdessä rungon kanssa hän kellui tulvivan joen mukana eteenpäin monta kilometriä. Aamun sarastaessa Max huomasi ajautuneensa lähemmäs rantaa, ja ponnisti itsensä lopulta reunemmas. Hän kompuroi rantapengertä ylös kiroillen ja ravisteli itseään kuin koira. Kun hän oli kuoriutunut vaatteistaan ja vetänyt prinssin ulos takintaskusta, hän henkäisi: nuken paperimassapää oli lytistynyt ja osa väreistä oli lähtenyt valumaan. Vaatteiden kuivumiseen meni päiväkausia, ja yhtä kauan meni Maxilta nuken pään muotoilemiseen takaisin entiseen muotoonsa.

Vuosien kuluessa nukke päätyy Maxin lapsenlapselle, joka kiinnostuu sen historiasta. Mistä nukke on tullut ja mitä kaikkea se on nähnyt? Onko nukkemestari vielä elossa?

Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin sekä Mikan että Maxin näkökulmasta. Ei tosin samaa vaihetta; Max pääsee esiin sodan loppuvaiheissa, antautumisen jälkeen, karjavaunussa matkalla vankileirille. Voittajasta on tullut häviäjä, ja hän joutuu kohtaamaan Siperian kaikessa sen ankaruudessa. Vapauduttuaankin hän on muistojensa vanki, eikä elämä ole enää koskaan sama. Sitä se ei ole Mikallekaan, joka elää vapaudessa mutta joka joutuu kohtaamaan nuket ja niiden kantamat muistot vielä kerran.

Mielestäni Jacobin takki on koskettava, kaunistelematon kuvaus sodasta ja sen vaikutuksesta tiettyihin yksilöihin gheton muurin molemmilla puolilla. Nuket ja nukketeatteri tuovat siihen hetkellistä iloa, jottei lukija uuvu hivuttavaan nälkään ja haiseviin ruumiskasoihin. Liikuttavinta on lukea Mikan osuutta, sitä kuinka hän teini-ikäisenä ottaa valtavan vastuun etenkin lasten viihdyttämisestä, kuinka hän hyväksyy että tässä sodassa hänen roolinsa on olla nukkemestari, kuinka hän uhmaa sotilaita ja ulkonaliikkumiskieltoa viedäkseen kulloisenkin esityksen loppuun. 

Vaikka toiseen maailmansotaan liittyviä romaaneja on ties kuinka paljon, tässä oli taas yksi tarina joka ehdottomasti ansaitsi tulla kerrotuksi. Vähän kritisoin suomennoksen nimeä, isoisästä käytetään niin harvoin Jacob-nimeä että kun nimi välillä esiintyi niin hetki piti miettiä että kuka olikaan Jacob.

Jacobin takki on luettu myös Lillin kirjataivaassa sekä Kirjarepussa. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteen Puolaan.