Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Sara Divello: Broadwayn perhonen

 

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly (2023)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2024

527 s. 

Tositapahtumiin perustuva true crime -romaani kuulosti kiinnostavalta, mutta harmillisesti ei täyttänyt odotuksiani ollenkaan. Alku on hyvä mutta tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut ihan reilusti. 

Maaliskuussa 1923 malli ja seurapiiriperhonen Dot King löytyy surmattuna. Alkaa kiihkeä tutkinta, joka ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin. Poliisi jumittuu yhteen epäiltyyn, ja kun tämä kieltäytyy tunnustamasta tekoa niin homma ei edisty. Lehdistö kummastelee, miksi poliisi ei huomioi kaikkia osallisia ja miksi se kohtelee asiaan liittyviä eri tavoin. Poliisi uskoo rikkaiden valkoisten miesten sanaa  kyseenalaistamatta mitään, tummaihoiset palvelusväen edustajat se leimaa valehtelijoiksi. 

Tapahtumia seurataan lähes koko ajan komisario John D. Coughlinin ja toimittaja Julia Harpmanin näkökulmista. Coughlin on itsevarma ja uskoo saavansa oikean syyllisen nalkkiin. Mutta hän ei voi mitään sille, että rahalla ja vallalla kävellään hänen ylitseen. Julia on tinkimätön ja aikoo penkoa asioita niin kauan, että Dot King saa oikeutta. Mutta hänkin saa tuta, mitä tarkoittaa kun astuu vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille. 

Coughlin astui pyöröoven läpi ja laskeutui kolme matalaa askelmaa moderniin aulaan, joka oli katettu mustilla ja valkoisilla laatoilla. Geometrisen kuvion symmetria miellytti häntä: pienet neliöt muodostivat isompia neliöitä, joiden ympärillä oli neliörivejä. Se oli järjestelmällistä, täsmällistä, loogista. Rikosjutun faktat asettuivat samalla tavalla peräkkäin, jotta niistä saattoi muodostaa vääjäämättömän johtopäätöksen. Piti seurata jälkiä, koota todistusaineistoa ja napata rikollinen. Yksi, kaksi, kolme. Ja aloittaa taas alusta.

(...)

Julia katsoi kumpaankin suuntaan katua ja kohotti kätensä pysäyttääkseen taksin 127. kadun ja Lenoxin kulmassa. Häntä oli seurattu usein, ja tilanne oli ollut aina samanlainen. Mies - aina mies - oli istunut pysäköidyssä autossa, seisoskellut muka muuten vain tai ollut lukevinaan lehteä. Olipa kyseessä ollut gangsteri tai agentti, varjostajan oli paljastanut hänen tarkkaavainen katseensa, joka oli tuntunut melkein sähkövirralta hänen ja kohteensa välissä. Se oli saanut Julian niskan kihelmöimään jo ennen kuin hän oli nähnyt seuraajansa. 

En voi sille mitään, mutta tarinassa on paljon tylsää. Ymmärrän että tositapahtumaan perustuvassa jutussa pitää selvittää asianosaisten tekemisiä, mutta paikoin on puuduttavaa lukea kuinka taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen valkoihoinen mies pääsee pälkähästä ihan vain siksi, että joko tuntee oikeita ihmisiä tai pystyy maksamaan riittävän paljon. Samoin on puuduttavaa lukea niin kovin monta kertaa, että Julia aikoo saada Dotille oikeutta. Tulisi selväksi vähemmälläkin toistolla. 

Jotenkin kaikki korruptio ja salailu jättää Dotin hyvin nopeasti unohduksiin, siis niin että lukijakin meinaa unohtaa hänet. Sen sijaan vähän väliä tulee uusi mies kuvioihin, joko itse vaikutusvaltainen tai jonkun sellaisen poika, ja kuvio mutkistuu taas lisää. Henkilöitä alkoi jossain vaiheessa olla niin paljon, että en jaksanut enää keskittyä siihen kuka olikaan kuka.

On tarinassa paljon kiinnostavaakin. Nykyisen tiukan tietosuojan aikana on aika hämmentävääkin lukea, kuinka avoimesti esimerkiksi kuolinsyyntutkija tai hissipoika antaa tietoja toimittajalle. Myös ajankuva on mielenkiintoista, etenkin se mitä tarkoittaa olla nainen miespuolisten rikostoimittajien maailmassa. 

Pidin Julian hahmosta, samoin hänen puolisostaan joka esiintyy tarinassa harmillisen vähän. Hänkin on toimittaja, joten hän ymmärtää mitä Julia käy läpi ja tukee tätä vankkumatta. Pidin myös Coughlinista, hän on vähemmän ennakkoluuloinen kuin muut poliisit, vaikka välillä hän osaa kyllä olla arsyttäväkin. Myös Dotin kotiapulainen Ella oli hahmo, josta tykkäsin kovin. 

Luin tämän Helmet-lukuhaasteeseen, jotta saan kuitattua kohdan 6, "kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle".

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa 

Siltala 2024

113 s.

Saari on ollut paikka, jossa runon minä on viettänyt paljon aikaa isän kanssa. Nyt isä on poissa, mutta muistot ovat jäljellä. Saaressa kaikki muistuttaa isästä; mitä isä on sanonut missäkin paikassa, mitä hän on tehnyt, mitä on tehty yhdessä. 

Isä on samaan aikaan poissa ja läsnä, sairaala ja saari limittyvät, runon minä on sekä aikuinen että lapsi. Tunnelma on haikea mutta lämmin; isästä on vain hyvää sanottavaa. Runojen kieli on hurjan kaunista. 

Kun ajattelen saarta       muistan kesien loput.

                      Joka syksy katselemme laiturilta

                                           kun linnut auraavat taivaan.

Sama muoto    sama suunta    sama lohduttomuus

vaikka tiedän:

jos joku jää jälkeen

                       linnut palaavat takaisin      aina. 

Metsän tuoksu piintyy ihoon       maan pimeä mehu.

Pian sataa lunta kuin särkyneitä munankuoria. 

Pian muutumme harmaaksi mykäksi harmaaksi. 

Monet runot vaativat toisenkin lukukerran, ei siksi että ne olisivat vaikeaselkoisia vaan siksi että niissä puhutaan suurista asioista, sellaisista jotka laittavat ajattelemaan. Vaikka oma isäni on elossa, pystyn samaistumaan moniin runojen hetkiin. Tunnistan sen, miten omien vanhempien kanssa taantuu lapseksi, miten heidän ikääntymisensä pelottaa, miten onnelliset lapsuusmuistot tuovat turvaa. 

On ihan pakko laittaa tähän toinenkin runo:

Ennen kuin ehdin pihlajan ja kuusen välistä metsään

alan jo kevyesti huojua        täällä se on normaalia.

On normaalia olla ymmärtämättä puhetta

                         samaan aikaan kun kuuset laulavat.

Tiedän ettei yksikään ääni tai väri

                       katoa maailmasta      isä

meteli kerrostuu ja kasaantuu väliimme.

Pelkään päivää jona en kuule sinua enää.

Tykkäsin kovin kokoelman muutamista visuaalisista runoista. Ne ovat paitsi kauniita myös riittävän helppoja lukea. Pidän myös tekstin väljyydestä ja siitä, että tyhjät välit kertovat paljon. 

Upea kokoelma, joka kestää monta monituista lukukertaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen omaan hyllyyni. Ajattelen jo etukäteen, että tässä on lohtukirja niihin hetkiin, kun omista vanhemmistani joskus aika jättää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjaa on suositellut kirjailija". Pirkkalaiskirjailijoiden somepostauksessa kirjailija Tiina Poutanen suositteli tätä. Onneksi! Olin kiinnittänyt tähän huomiota jo aiemmin mutta sittemmin unohtanut. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Kirjahavahduksia ja Kirjavinkit. 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Jigsaw Murders (2023)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

364 s.

Alexandra Benedictin kolmas jouludekkari oli minulle ihan ookoo luettavaa mutta harmillisesti ei säväyttänyt niin paljoa kuin odotin. Alku on lupaava: kahdeksankymppinen sanaristikkoammattilainen Edie saa joulukuun 19. päivä ovelleen lahjapaketin, jossa on palapelin paloja ja uhkaava viesti. Jos Edie ei ratkaise vihjeitä ja pysäytä murhaajaa, neljä ihmistä kuolee jouluaattoon mennessä. Edien kauhuksi yhdessä palasista on hänen sukulaispoikansa, poliisina työskentelevät Seanin, kello. 

Edie näyttää Seanille viestin ja kaikki muut palaset, paitsi sen missä on kello. Sean ottaa uhkauksen tosissaan ja alkaa selvittää vihjeitä yhdessä Edien kanssa. Pian löytyy ensimmäinen uhri, ja rikospaikalla on palapelin paloja. Kilpailu aikaa vastaan on alkanut, ja Edie saa yhdeksänkymppisen naapurinsa kanssa käyttää kaikki ristikko- ja sanapelitaitonsa selvittääkseen, kuka kaiken takana on. 

Riga oli muuttanut Edien naapuriin viisitoista vuotta sitten ja tullut heti soittamaan Edien ovikelloa Chanelin vanhaan muotiluomukseen pukeutuneena ja rasiallinen kotona leivottuja laventelikeksejä tuomisinaan. "Leivoin nämä, jotta alkaisit oitis pitää minusta", Riga oli todennut. "Jos keksit eivät jostain käsittämättömästä syystä tee kauppaansa, minulla on myös viinaa."

He olivat ystävystyneet saman tien. 

(...)

"Kuulostaa hyvältä. Palasissa näkyy liituviivan ja laatoituksen rajalla erikoinen varjo, joka muistuttaa Photoshopin vanhaa heittovarjotehostetta."

Seanin kulmat kohosivat suorastaan teatraalisen korkealle. 

"Älä näytä noin ällistyneeltä", Edie hymähti. "Te millenniaalit ette keksineet tietotekniikkaa. Kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo pitkään, ja vaikka olenkin näin vanha, osaan minäkin sentään jotain. Meitä kahdeksankymppisiä ei kannata aliarvioida."

"Sellaista en missään nimessä tohtisi tehdä."

"Sepä hyvä."

Sean otti jälleen käteensä muiden kanssa yhteensopimattoman kulmapalan, käänteli sitä ja tunnusteli sen reunoja. Sitten hän jäi tuijottamaan palasta otsa rypyssä.

Pari juttua vaivaa minua, ja ne häiritsivät lukukokemusta. Ensimmäiset palat Edie näyttää poliisille, mutta miksi ei enää seuraavia, vaikka niissä ei viitata Seaniin? Missasinko kohdan, jossa heidät yhteistyönsä tyssää ja molemmat jatkavat tutkimuksia tahoillaan, ja sen jälkeen Sean antaa välillä Edielle tietoja mutta ei toisinpäin? Entä Edien trauma Skyn kanssa, mitä heille loppujen lopuksi tapahtui? Missasinko kohdan, jossa Edie paljastaa miksi heidän suhteensa päättyi? 

Pidin kirjan hahmoista, etenkin Edie on mainio. Vaikka hän välillä tuntee itsensä kahdeksankymmentävuotiaaksi tai vanhemmaksi, hän jaksaa hämmästyttävän paljon olla liikkeellä ja kulkea vihjeiden perässä paikasta toiseen. Hän on myös hyvä suustaan eli saa puhuttua itsensä paikkoihin joihin hänen ei oikeastaan kuuluisi päästä. Lisäksi hän saa ihmiset avautumaan ja sitä kautta saa tietää asioita ennen poliisia. 

Tykkäsin kirjan huumorista. Edie - jälleen hän! - osaa pistää ihmisille jauhot suuhun, etenkin heille jotka aliarvoivat häntä. Mitään ylitsepursuavaa vitsailua ei ole, vaan huumori löytyy yksityiskohdista, niin ihmisiin kuin ympäristöön liittyvistä. 

Ei siis ihan ykköslaatua mutta riittävän viihdyttävä jouludekkari. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä on toinen kirja kohtiin 48-49, "kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä". Toinen oli C. L. Millerin Antiikinmetsästäjän murhaopas. 

Agatha Christie: Golfkentän murha

 

Agatha Christie: Golfkentän murha

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Links (1923)

Suomentanut Niilo Pakarinen

Pokkaripainos WSOY 2013

243 s.

Olen lukenut valtavan määrän Christien kirjoja, mutta Golfkentän murhan luettuani mietin etten muista lukeneeni sitä aiemmin. Tai jos olen niin sitten olen unohtanut. Tämä ei ole Poirot-sarjan parhaimmistoa, vaikka paljon on hyvää. 

Poirot saa sähkeen, jossa ranskalainen herra Renaud kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta ja pyytää Poirotia apuun. Tämä lähtee kiireesti matkaan ystävänsä kapteeni Hastingsin kanssa, mutta saapuu liian myöhään. Herra Renaud on juuri löydetty kuolleena. Paikalla on jo poliisi, ja osoittautuu että Poirot ja poliisipäällikkö Bex ovat tuttuja ennestään. Bex ja hänen alaisensa Hautet ottavat avun innolla vastaan, toisin kuin Pariisista saapuva etsivä Giraud, 

Hastings on hyvin vakuuttunut Giraudin perinpohjaisesta tutkimuksesta; hän sentään tekee jotain konkreettista eikä vain juttele ja ajattele. Mutta niinpä vain Poirot vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. 

- Noin yksinkertaista se oli, Poirot sanoi hymyillen kumartuessaan tutkimaan puutarhurin saappaiden jättämiä uurteita. 

- En tullut ajatelleeksi - 

- Että saapas saisi olla jalassa? Et käytä erinomaista älyäsi tarpeeksi. No, mitä sanot jäljistä?

Tutkin kukkapenkkiä. 

- Kaikki jäljet ovat samojen saappaiden jättämiä, sanoin vitkaan tarkan tutkimuksen jälkeen. 

- Niinkö sinusta? Eh bien! Olen samaa mieltä, Poirot sanoi.

Hän vaikutti täysin välinpitämättömältä, ikään kuin hän olisi ajatellut jo jotain muuta. 

- Ainakin yksi on nyt poissa pelistä, huomautin.

- Mon Dieu! Mikä sanonta! Mitä tarkoitat?

- Tarkoitan vain ettet sinä ole enää kiinnostunut näistä jalanjäljistä. 

Hämmästyksekseni Poirot pudisti päätään. 

- Ei, ei, mon ami. Lopultakin olen oikeilla jäljillä. Vielä haparoin pimeässä, mutta - kuten jo äsken huomautin monsieur Bexille - nämä jalanjäljet ovat koko jutun tärkein ja kiintoisin yksityiskohta. Giraud parka - en lainkaan ihmettelisi, vaikka hän ei kiinnittäisi niihin mitään huomiota. 

Alku on kiinnostava, mutta aika pian meno hyytyy vähän liikaa. Ehkä syynä on Giraud ja se, että kaksi itseään mestarietsivänä pitävää hahmoa kilpailevat jutun ratkaisusta. Molemmat selittävät miksi joku on tai ei ole tärkeää, ja sen vuoksi tuntuu että homma pysähtyy. Ihmettelen myös, miksi Hautet ja Bex pysyvät rikospaikalla, koska he eivät tunnu tekevän poliisityötä lainkaan. 

Puolenvälin paikkeilla meno palaa raiteilleen. Poirot hämmästyttää sekä Hastingsin että lukijan, eikä vain yhtä kertaa. Juoni on Christien tyyliin hyvin monimutkainen. On bisneksiä ulkomailla, salaisia rakkaussuhteita, toisiksi tekeytyviä henkilöitä, palvelijoita joiden kertomukset eivät täsmää, salaperäinen muukalainen ja niin edelleen. Vaikka lukija ei kaikissa ovelissa käänteissä tahdo pysyä mukana, on tarina silti tuttua ja turvallista. Ja vähäveristä, eipä taida kenenkään muun kirjoissa olla niin osaavia murhaajia, että yksi tikarinpisto riittää tappamaan eikä vertakaan tule kuin pari pisaraa :D 

Helmet-lukuhaasteeseen luin tämän täsmähakuna kohtaan 21, "kirjasta on tehty TV-sarja". Tästä ei ole tehty kokonaista sarjaa, mutta yksi jakso Poirot-sarjaan. 

Golfkentän murha on luettu myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Katri Alatalo: Kesäkuu

 

Katri Alatalo: Kesäkuu

Hertta Kustannus 2024

144 s. 

Ysiluokan päätteeksi Juli lähetetään kesäleirille, täysin vastoin tahtoaan. Mukana on saman kylän tyyppejä, juuri niitä joita joutuu muutenkin näkemään liikaa. Kun tilaisuus tarjoutuu, hän karkaa leiriohjaajan Mitsulla. Mukaan tunkee Bao, ainoa leirille muualta tullut. Yhden pitkän kesäyön aikana kaksikko ehtii muun muassa käydä naku-uinnilla, varastaa mönkijän, kuvata videota, jutella paljon - ja pelastaa yhden mummon. 

- Onko sulla ajokortti?

- Mä oon viistoista, valistin sitä.

Tässä välissä se räpäytti silmiään pari kertaa. 

- Mitä sä arvelet, millä todennäköisyydellä sun kyydissä joutuisi auto-onnettomuuteen ja kuolisi?

- Näytänkö mä tilastotieteilijältä? 

(...)

- Mä sulan! Miten voi olla yöllä näin kuuma, valitin Baolle, kun se hiippaili perässäni metsästä. 

- Olisi pitänyt jäädä leirille ja lukittautua jääkaappiin. Olisi pitänyt murtautua keittiöön ja tyhjentää jäätelövarasto. 

- Etkö sä tykkää kesästä?

- Mä en tykkää mistään, totesin. 

- Tämä projekti, mitä mä kuvaan, tän nimi on Kesäkuu, Bao sanoi. Sitten se köhäisi oudosti, kuin olisi nielaissut ja yskäissyt yhtä aikaa. - Ääh, se on surkea nimi, eikö olekin? Täysi klisee. "Kesäkuu". Ei mitään omaperäistä. Ne sun luokkalaisten persevideotkin olivat varmaan taiteellisempia. 

Tykkäsin, tämä on jotenkin ihana mini-roadtrip, vaikka keskusteluissa ja ajatuksissa on isoja ja vaikeita asioita. Yksi yö riittää hetkelliseen ystävyyteen. Muutama tunti riittää siihen, että kumpikin osapuoli saa uutta ajateltavaa, ehkä jopa uutta suuntaa elämälleen. Ehkä juuri siksi toiselle on helppo avautua; molemmat tietävät että aamun tullen tiet eroavat. Kohtaaminen ei kuitenkaan unohdu ehkä koskaan.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 35, "kirjassa vietetään aikaa luonnossa".

Kesäkuu on luettu muun muassa blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakaapin kummitus ja Siniset helmet.

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

 

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

Ruotsinkielinen alkuteos Julakuten för ensamma hjärtan (2022)

Suomentanut Hanna Arvonen

Bazar 2024

318 s.

Luen näköjään joka joulu ainakin yhden feelgood-joulukirjan, johon suhtaudun epäilevästi mutta josta innostun. Tänä vuonna se on Yksinäisten sydänten joulupäivystys, jossa takakansi vihjaa siirappisempaa tarinaa kuin mistä oikeastaan on kyse. Takakansiteksti on muutenkin vähän epätarkka. Palaan siihen postauksen varrella.

Elsa ja Sophia (jota takakannessa kutsutaan Sofiaksi) tuunaavat Sophian tutun pakettiauton jouluiseen kuntoon ja perustavat kiertävän joulujuhlan. Ideana on, että kuka tahansa voi tilata läheiselleen jouluyllätyksen, eli naiset pakettiauton kanssa tuomaan terveisiä tilaajalta. Pointti on, että syystä tai toisesta tilaaja ja yllätyksen vastaanottaja eivät voi tänä vuonna viettää joulua samassa paikassa. 

Suunnitelma menee uusiksi ennen kuin toteutus ehtii alkaa. Sophian äiti sairastuu ja Sophia joutuu lähtemään Luulajaan. Elsa on ensin paniikissa, koska Sophia on paremmin perillä niin konseptista kuin pakettiauton kuljettamisesta, mutta hän kerää rohkeutensa ja lähtee kierrokselle. Seitsemänä päivänä ennen joulua hän vierailee ihmisten luona. Yllätysavukseen hän saa vuokranantajansa teini-ikäisen, vihaisen tyttärentyttären Julian. Takakannessa sanotaan Elsan vievän joulun synkälle teinille, mutta eihän se niin mene koska Julia päättää lähteä mukaan viemään joulua Sophian listaamille asiakkaille.

Takakansi vihjailee puoleensavetävästä Hugosta, johon Elsa törmää monta kertaa. Itse asiassa he eivät tapaa kuin muutaman hassun kerran ja aina lyhyesti, lisäksi he lähettävät jokusia tekstareita. Kipinää on mutta romantiikka jää vähiin. Enemmänkin niin, että tarinan lopussa romantiikka on vasta alkamassa. 

"Voisimmeko ehkä puhua Joulupäivystyksestä? Ja ennen kaikkea siitä, miksi lähetit minulle paniikkiviestin?"

Kerroin mutkaisista teistä, väärille oville koputtamisesta ja ihmisistä, joiden sydän ei ollut toipunut riittävästi kestääkseen Michael Bublén yliannostusta. 

"Okei, kerro ihan kaikki, vaihe vaiheelta", Sophia sanoi, kun lopetin. "Miten sinä käyttäydyit auton pysäköinnistä poislähtöösi asti?"

Annoin hänelle raportin, joka käsieni kaunopuheisiin liikkeisiin yhdistettynä saattoi kuulostaa ohikulkijoista epäonnistuneen ryöstön yksityiskohtaiselta kuvaukselta (jossa piparkakuilla oli keskeinen rooli). 

Sophia antoi minun jatkaa, kunnes lopetin eloisan kuvaukseni vuoden toistaiseksi pahimmasta iltapäivästä. Loppuhuipennuksen jälkeen kallistin päätäni taaksepäin ja katsoin tähtitaivasta. 

"No, Sophia, onko sinulla jokin mestarillinen suunnitelma?"

Kuulin vain tuulen kohinan puiden latvuksissa. Sen jälkeen Sophian äänen:

"Ajattele, jos onkin, rakkaani."

Tai ainakin suunnitelma, joka minimoisi asiakkaiden epäluulon, hän vakuutti minulle ennen kuin lupasi hätäisesti lähettää sen minulle vähän myöhemmin sähköpostitse. Suunnitelma vaati, huolestuttavaa kyllä, "havainnollistavan pylväsdiagrammin".

"Mutta perusidea on 'suurempaa ja äänekkäämpää'. Jos olit tänään väärinymmärretty lämmittelybändi, huomenna olet Madonna Ullevin stadionilla."

Tuttua ja turvallista feelgoodia, jossa mikään ei varsinaisesti yllätä. Elsalla on tietysti trauma jonka hän joutuu kohtaamaan jouluprojektissaan, henkilöhahmoissa on tietysti kärttyinen vanha ukko joka lopussa muuttuu Elsan ansiosta ja tietysti kaikkien ongelmat ratkeavat. 

Pakettiauto ja liikkuva joulujuhla ovat hauska ja toimiva idea. Tykkäsin kaikista henkilöhahmoista, kukaan ei ole ärsyttävä ja etenkin Sophia on juuri sopivassa määrin yliampuva. Tilannekomiikkaa riittää, mutta se ei mene koheltamiseksi vaan tapahtumat ovat uskottavalla tasolla. 

Varoituksen sana: Julia on innokas leipuri, joten tarina on tulvillaan etenkin sahramipullia. Mukana on myös juustokakkua, sitruunakakkua ja erilaisia keksejä. Suosittelen siis, ettet lue kirjaa ilman että lähettyvillä on jotain herkullista syötävää. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuu kohtaan 25, "kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus)".