maanantai 2. maaliskuuta 2026

Silvia Avallone: Musta sydän

 

Silvia Avallone: Musta sydän

Italiankielinen alkuteos Cuore nero (2024)

Suomentanut Laura Lahdensuu 

Aula & Co 2026

423 s. 



Marraskuisena maanantaina kolmekymppinen Emilia ja hänen isänsä kapuavat raskasta polkua kohti Sassaiaa. Juuri vankilasta vapautuneesta Emiliasta tulee vuoristokylän kolmas asukas hänen asettuessaan edesmenneen isoäitinsä taloon. Naapurin Brunon kanssa heille syttyy välittömästi suhde, jossa fyysinen puoli on vahva mutta henkinen etäisyys valtava. Molemmilla on traumoja, joita ei ole helppo käsitellä yksin eikä yhdessä.

Kylän kolmas asukas, ikivanha Basilio, tunnistaa Emilian. Hän ottaa tämän apulaisekseen korjaamaan kirkon maalauksia mutta ei kerro tämän menneisyydestä kenellekään. Alman kylä, josta polku Sassaiaan alkaa, on huomannut uuden tulokkaan ja suhtautuu tähän epäluuloisesti. Tänne ei tulla, täältä lähdetään pois. Joten miksi punatukkainen muukalainen tekee toisin? 

Vähitellen sekä Emilian että Brunon elämäntarinaa kuoritaan auki. Toinen on tehnyt rikoksen, toinen on rikoksen uhri, ja kysymys kuuluu voiko niistä lähtökohdista saada kestävän ihmissuhteen? Pystyykö kumpikaan antamaan anteeksi itselleen ja muille?  

Itse asiassa kaikki oli päättynyt jo aikaa sitten. Rapistuneet eläinsuojat ja votiivikappeli, jonka musta Madonna oli rajuilmojen runtelema - isä ja tytär eivät olleet näkevinään siellä täällä polun liepeillä erottuvaa hylkytavaraa. He hikoilivat, kulkivat mitään puhumatta. He olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikausia, niin kauan, että pelkäsivät nyt sen murenevan palasiksi, jos he vaihtaisivat sanankaan. Märät lehdet peittivät kapeaa polkua niin paksuna kerroksena, ettei heidän askelistaan kuulunut rasahdustakaan. Vain sydämet hakkasivat korvia huumaavasti. Kumpikin kuunteli uupumuksesta, liikutuksesta ja pelosta jyskyttävää sydäntään, ja puiden juuriin, oksiin ja kaikkialle leviävä hiljaisuus tuntui vain vahvistavan sen sanomaa: elossa. 

Alussa tykkäsin tästä tosi paljon, välissä meinasin vähän uupua ja sitten innostuin taas. Uupumus tuli ehkä siitä toisteisuudesta, että Bruno tietää Emilian valehtelevan mutta ei uskalla kysyä, ja Emilia puolestaan pelkää Brunon hylkäävän hänet jos saa tietää. Välillä on niin loputonta kiertelyä, missä ei päästä asiassa mihinkään, ei eteen ei taakse. Jostain syystä melkein kaikki henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, vain Emilian isä ja Marta herättivät jotain lämpimiä tunteita. 

Tapahtumapaikat ovatkin sitten sitäkin kiinnostavampia. Pienen pieni Sassaia on tosi persoonallinen ja sympaattinen. Siellä ei ole mitään, vaan kaikki on haettava Almasta tai kauempaa, mikä tarkoittaa raskasta alas- ja ylöskapuamista joskus hyvinkin painavien kantamusten kanssa. Alma tuntuu rutiineihinsa juuttuneilta, ja pelottavan tutulta pikkupaikkakunnalta jossa vieraisiin kasvoihin suhtaudutaan pikemminkin karsaasti kuin uteliaaksi. Vankila on samaan aikaan sekä lannistava että kannustava paikka. Toisaalta se tarjosi Emilialle mahdollisuuden opiskella hyvinkin pitkälle, samalla virhe tarkoitti usein eristystä tai pahimmillaan siirtoa toisaalle. Vankilasta hän löysi ystäväkseen Martan, josta on paljon apua myös silloin kun Sassaiassa tulee ylivoimaisia vaikeuksia.  

Tarina on koskettava. Parasta antia on mielestäni se, kuinka Emilia ja Bruno joutuvat kohtaamaan elämänsä pahimmat tapahtumat mutta saavat kerättyä palaset kasaan ja vahvistuvat. Suhde on niin vimmainen että se repii molemmat hajalle kerta toisensa jälkeen, mutta rakkaus on voimakas liima. Kun lopulta saavutetaan hauras tasapaino, ei kukaan, ei henkilöhahmo eikä lukija voi tietää, kauanko se kestää. 

Heti lukemisen jälkeen on siis vähän kaksijakoiset tunnelmat, mutta samaan aikaan on sellainen olo että tarina jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan lopusta olen ilahtunut, se olisi voinut olla vaikka millainen mutta olen iloinen että se on mikä on. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirjassa tanssitaan". 

keskiviikko 25. helmikuuta 2026

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

Gummerus 2025

297 s. 





Ranska, 2050-luvun loppu. Laura on taiteilija, joka ei ole pystynyt maalaamaan neljään kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Peter ilmoitti kuolinpäivänsä. Se päivä on tänään. 

Kuiskaustautia sairastava Peter on saanut kokeellisen hoidon avulla lisäaikaa, mutta nyt aika on lopussa. Hän ei kestä enempää, vaan on tilannut kyydin eutanasiaklinikalle. Viimeisen päivänsä hän haluaa viettää Lauran kanssa. He istuvat meren rannassa, käyvät seitsemän ruokalajin lounaalla, kiipeävät tykkikukkulalla. Heillä on kymmenen tuntia yhteistä aikaa. Sinä aikana he muistelevat yhteisiä seikkailujaan ja kohtaamiaan ihmisiä. 

Laura vaikeni, hän yritti hengittää.
"Me jäämme väreiksi auringonvaloon", Laura sanoi hyvin hiljaa. Hän oli yhä kiinni heidän täydellisessä päivässään ja tiesi että oli aika päästää irti. "Mutta minä tiedän ettei se mene niin."
Peter nousi. Laura tarrasi häntä kädestä kiinni, yritti vetää takaisin, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen kätensä oli turha ja voimaton, käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää. 
Peter tarttui Lauran käteen hellästi ja jäi seisomaan Lauran eteen. 
"Minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja kaivoi taskustaan avaimen. "Tämä kuuluu sinulle. Tarvitset sitä että voit levittää tuhkani mereen."
Laura otti avaimen mitään sanomatta. Sormet puristuivat hetkeksi avaimen ympärille, se oli rosoinen ja viileä. 
"Haluatko takkisi takaisin?" Laura kysyi. "Se on kyllä alkanut tuoksua aivan minulta."
Peter vilkaisi olkansa yli ja nyökkäsi, ehkä häntä oli jo Lauran näkemättä kehotettu tulemaan, aikataulu oli julma ja joustamaton, koska vaikka Peter odottaisi vielä minuutin, vielä tunnin, hän lähtisi lopulta kuitenkin. 

Tämä on aivan järisyttävän koskettava ja viiltävän kaunis teos. Nupponen kuvaa surua kerrassaan upeasti; ei mitään vuolaita kyyneltulvia ja äänekästä ulinaa vaan "käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää". Nyt kun yhteinen aika on lopussa, Laura harmittelee heidän aiempia riitojaan ja turhautuu siihen että he riitelevät tänäänkin. Vaikka hän on surullinen ja vihainen, hän kokee että hänen pitäisi tänä viimeisenä päivänä pystyä olemaan täydellinen ystävä eikä tuhlata yhtään minuuttia mihinkään ylimääräiseen. 

Kuten edellisvuonna ilmestyneessä Sydänmeressä, myös tässä meri on voimakkaasti läsnä. Peter ja Laura istuvat tänään aallonmurtajalla katsomassa merta ja rahtilaivoja ja ovat aiemmin olleet usein rannoilla. Laura kuulee meren äänen, ja meri on antanut hänelle aiheita maalauksiin. Meri on ystävä, ei vihollinen. 

Auringonkuori on luettu myös blogissa Bibliofiilin päiväunia

lauantai 21. helmikuuta 2026

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.





Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 




sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 





Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit

 

torstai 5. helmikuuta 2026

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria 

Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)

Suomentanut Arto Rintala

Aporia 2024

187 s. 



Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä. 

Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen. 

Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa. 

(...)

Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin. 

Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla. 

Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin.  Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo.  Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan. 

lauantai 31. tammikuuta 2026

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22: Volter Kilpi: Alastalon salissa

 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Otava 1965

421 + 405 s. 





Olen jo pitkään halunnut lukea Alastalon salin, mutta pelkäsin kirjaa. Kuten varmasti moni muu, olin kuullut sen olevan vaikea. Kun Instagramissa kysyttiin halukkaita kimppalukuun, lähdin mukaan. Meitä oli viitisentoista kirjasomettajaa lukemassa kirjaa kahdeksan viikon ajan. Jokaiselle viikolle oli suunniteltu tietty pätkä luettavaksi, ja luetusta keskusteltiin sunnuntaisin. Tämä oli erittäin toimiva tapa! Keskimäärin satakunta sivua viikossa ei tunnu etukäteen ollenkaan niin pahalta kuin 800 sivua. Lisäksi meidän kirjastomme varastosta löytyi kahteen niteeseen jaettu kappale, mikä sekin sai urakan tuntumaan pienemmältä. 

Miesjoukko kokoontuu Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan hankkimisesta. Alastalon isäntä Herman Mattson sellaisen haluaa, ja nyt puidaan ketkä lähtevät hankintaan mukaan ja minkälaisilla osuuksissa. Miesten joukossa on vahva keskinäinen hierarkia, joten on tarkkaa kuka istuu millekin istuimelle ja millaisen piipun valitsee. Pukkilan isäntä Petter Pihlman saa eniten näkökulmaa tarkkaillessaan tilannetta ja puhistessaan jos jonkinlaista sekä mielessään että välillä myös ääneen. Hän on kovasti kateellinen ja katkera vaikka kaikin keinoin yrittää toisille muuta esittää. 

Kipakoita sanoja vilisee, mutta varsinaista riitaa ei tule. Tuntuu siltä että miehet tuntevat toistensa olemukset ja tavat niin hyvin, etteivät päästä asioita liian pitkälle. 

"Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä!"
(...)
"Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvaan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa!"

Luettuani kirjan olin kertakaikkisen äimistynyt. Miten voikaan olla muutaman tunnin mittainen, satoihin sivuihin venytetty tarina niin hauskaa luettavaa? Kilpi on keksinyt hämmästyttävän määrän ennestään tuntemattomia sanoja, joista kuitenkin asiayhteydestä ymmärtää mistä on kyse ja jotka tuntuvat täysin oikeilta ja luontevilta. 

Miesjoukko on mukavan persoonallinen porukka, joista jokainen on omanlaisensa mutta joista moni myös välillä yllättää toiset käyttäytymällä totutusta poikkeavasti. Naisroolit jäävät Alastalon emännän Eevastiinan ja tyttären Siviän vastuulle, ja heitä näkyy vain kahvipöydän ääressä ohimennen. Toisaalta, Kilven kerrontatyylillä ohimennen tarkoittaa helposti muutamaa kymmentä sivua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjan nimessä on jokin talon osa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Jokken kirjanurkka ja  Tekstiluola

Tällä postauksella osallistun ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kierroksella vetää Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 






tiistai 27. tammikuuta 2026

Camilla Läckberg: Itkijänainen

 

Camilla Läckberg: Itkijänainen

Ruotsinkielinen alkuteos Gråterskan (2025)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2025

458 s.



Kahdestoista osa Fjällbacka-sarjaa vie lukijan muutaman vuoden tauon jälkeen takaisin tuttuihin kuvioihin. Patrik tutkii rikosta ja Erica sekaantuu asioihin kirjaprojektin varjolla. Kotona lapsimäärä on kasvanut neljään joten vilinää riittää. 

16-vuotias Sofie katosi kolme vuosikymmentä sitten eikä tapaus ole selvinnyt. Nyt vanhaan juttuun tulee uusi käänne, ja Patrik tiimeineen paneutuu tutkintaan. Jäikö aiemmin jotain huomaamatta? Sofien perhettä ja ystäviä asuu yhä lähistöllä, joten sekä poliisin että Erican on helppo tavoittaa heidät. Kuinka tarkkoja muistikuvat ovat vuosikymmeniä myöhemmin? Ja jos joku tietää jotakin, onko viimein tullut aika paljastaa tiedot? 

Erica hymähti mietteliäänä. Hän katsoi Noraa, joka oli taas sulkenut silmänsä. 
"Minun on viisainta yrittää saada tyttö nukkumaan, jottemme istu täällä koko yötä. Tule sinäkin pian."
"Mm, minulla on tässä muutama sivu jäljellä, käyn vain nopeasti vessassa."
Patrik meni hänen ohitseen kylpyhuoneeseen.
Erica suuntasi portaisiin, mutta pysähtyi. Sitten hän menikin lattialla oleville laatikoilla ja valitsi yhden sattumanvaraisesti. Hän työnsi laatikon nopeasti olohuoneen raskaiden verhojen taakse. Patrik oli toivon mukaan vain ottanut tutkinta-aineistolaatikot mukaansa laskematta niiden määrää. Erica piteli Noraa tiukasti. 
Kun Patrik tuli vessasta, he olivat kadonneet yläkertaan. 

Tykkäsin monesta asiasta, mutta aika monesta myös ärsyynnyin. Dekkarijuoni on hyvä, Sofien kohtalo kiinnostaa kovasti ja mukana on monenlaisia yllätyksiä. Henkilöhahmojen välillä on odottamattomia yhteyksiä, ja useat hahmot on taidokkaasti sidottu osaksi Sofien tarinaa. Nimihahmo itkijänainen on taustalla, mutta hän jos kuka on kiinnostava. Luvut loppuvat usein niin, että on vaan pakko jatkaa eteenpäin. Vaikka sivuja on kohtalaisen paljon, tutkinta etenee tasaisesti eikä jää muiden tapahtumien varjoon.

Kuten monessa muussakin osassa, Erica ärsyttää minua taas. Hän on synnyttänyt kuusi viikkoa aiemmin, mutta lipittelee viiniä koska lapsi syö vastiketta. Kirjaprojekti vie hänet mennessään, mikä tarkoittaa että hän ja Patrik eivät vietä aikaa lasten kanssa juuri ollenkaan vaan heidät istutetaan ruutujen ääreen. Ihmettelen myös sitä, että hän jättää pienen vauvan melkein joka päivä anoppinsa hoitoon. Oma kummityttöni on nyt puolivuotias, eikä hän ole ollut kuin muutaman yksittäisen tunnin jonkun muun kuin jommankumman tai molempien vanhempiensa hoidossa. Jaksan myös ihmetellä sitä, kuinka huolettomasti Patrik rikkoo salassapitovelvollisuutta ja kertoo asioita Ericalle, jäämättä siitä koskaan kiinni.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 31, "kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi". Kirjassa on Sofien päiväkirjamerkintöjä, jotka on nimetty hänen sen hetkisiin fiiliksiinsä sopivilla biiseillä. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kaksi sivullista

maanantai 19. tammikuuta 2026

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

 

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

Kiinankielinen alkuteos 13·67 (2014)

Suomentanut Rauno Sainio

Punainen Silakka 2025

612 s. 



Kun Lainattu kaupunki tuli kirjastomme valintalistoille näkyviin, en epäröinyt sen tilaamista. Hongkongiin sijoittuvaa dekkari- tai muutakaan kirjallisuutta ei liikoja ole. Kansikin on kiva (suunnittelija Tuomo Parikka). 

Kirjassa on kuusi kertomusta, jotka etenevät ajassa taaksepäin alkaen vuodesta 2013 ja päättyen vuoteen 1967. Päähenkilöinä ovat Kwan Chun-dok ja Lok Siu-ming, joista ensin mainittu on mukana kaikissa tarinoissa ja jälkimmäinen viidessä ensimmäisessä. 

Kaikille kuudelle rikostarinalle on yhteistä se, että asiat eivät lopulta ole ollenkaan sitä miltä ne näyttivät. Kun kaikki vaikuttaa jo selvältä, Kwan Chun-dok paljastaa jotain mikä keikauttaa asiat uusille raiteille. Joskus tarina jatkuu melko pitkäänkin ennen kuin tapaus selviää lopullisesti. Välillä poliisi toimii harmaalla alueella esimerkiksi valehdellessaan epäillylle, mutta useimmiten rikolliset ovat tehneet jonkin virheen jota kukaan muu kuin Kwan ei hoksaa. Toisinaan Lokia käy melkein sääliksi, kun Kwan ei kerro hänelle kaikkea vaan antaa hänen tehdä oletuksia ja virheellisiä päätelmiä. Samalla lukeminen on erittäin nautittavaa, kun odottaa mitä ovelia kuvioita eri tapauksista paljastuu. 

"Juttu on viimein ratkennut. Kiitos itse kullekin, että viitsitte tänään tulla paikalle. Ja kiitos mestarilleni, joka on kiistämättä leponsa ansainnut. " Komisario Lok istui yhä vuoteen ääressä. "A-Sing, voit nyt sammuttaa kameran. Omppu, pakkaa sinäkin tietokoneesi."
Du-du.
Katseet kääntyivät tietokoneen näytölle, jonka osoitin sanoi EI. 
"Mestari, mitä nyt?"
Du-du.
Epäilys kietoi huoneen huntuunsa. Tietokoneen näyttö oli taas huomion keskipisteenä. Matala merkkiääni kuulosti siltä, että potilas halusi sanoa vielä jotakin. 
"Mestari, yritätkö sanoa... että juttu ei olekaan vielä ratkennut?"
Ping.
Läsnäolijat tuijottivat ruutua hämmästyineinä.

Todella hyvä, superkiinnostava ja koukuttava kirja, jossa Hongkongin historia ja yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat esiin juonen luontevana osana. Länsimaisiin dekkareihin verrattuna rikosteknistä tutkimusta on vähän, enemmän keskitytään ajatustyöhön, ihmisten haastattelemiseen ja poliisin keskinäiseen keskusteluun. Pidän myös siitä, että eri kertomuksissa keskeisiä henkilöitä on vähän, jolloin lukijan on mahdollista muistaa kuka on kuka.  

Suomentajalle toivoisin suurempaakin ylistystä, hän on tehnyt käännöstyössä suuren ja erittäin onnistuneen urakan. Olen superiloinen tästä kirjasta, ihanaa että sain lukea sen!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle". 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjamies



lauantai 17. tammikuuta 2026

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Englanninkielinen alkuteos The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää 

Otava 2003

302 s.


Uskokaa pois, en ole koskaan aiemmin lukenut McCall Smithin kehuttua Mma Ramotswe -sarjaa! Sitäpä hauskempaa on, että nyt kun luin ensimmäisen niin vielä on monta monituista osaa jäljellä. 

Precious Ramotswe perii edesmenneeltä isältään karjaa. Hän myy sen pois ja perustaa etsivätoimiston. Botswanassa ei ole ennestään yhtään naisetsivää, mutta tomera Mma Ramotswe ei anna sen haitata. Hän uskoo kykyihinsä. Hiljaiseloa ei kestä kauaa, ennen kuin hän saa ensimmäisen juttunsa, jonkin aikaa sen jälkeen toisen ja sitten yhä useamman. Kerta toisensa jälkeen hän osoittautuu sekä nokkelaksi että ovelaksi, puhumattakaan pelottomuudesta. Hän on kuitenkin myös ymmärtäväinen, eikä ilmoita kaikkia rikkomuksia poliisille. Inhimillisyys on tärkeää, ja jos pahis ei vielä ole paatunut niin hän saa tilaisuuden parantaa tapansa. 

Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella. Tällainen oli sen omaisuus: pieni valkoinen pakettiauto, kaksi kirjoituspöytää, kaksi tuolia, puhelin ja vanha kirjoituskone. Lisäksi toimistolla oli teekannu, jossa Mma Ramotswe - Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä -  teki rooibosteetä. Ja kolme mukia - yksi hänelle, yksi sihteerille ja yksi asiakkaalle. Eihän etsivätoimisto oikeastaan muuta tarvitse. Etsivän työ perustuu älyyn ja vaistoon, ja niitä Mma Ramotswella oli yllin kyllin. Niitä tosin ei voinut luetella inventaariossa muun omaisuuden mukana.

(...)

Jos meni Kalahariin, saattoi kuulla yöllä leijonia. Sillä leijonia siellä tosiaan yhä oli, noilla avarilla mailla, ja kun pimeässä kuuli niiden korahtelevat yskähdykset ja urahtelun, niiden tiesi olevan lähellä. Hän oli ollut siellä kerran, nuorena tyttönä, kun hän oli mennyt erään ystävänsä kanssa käymään syrjäiselle karjatilalle. He olivat olleet syvällä Kalaharissa, niin kaukana että karja oli hädin tuskin tullut siellä toimeen, ja hän oli saanut tuntea, kuinka yksinäistä on olla maassa, jossa ei ole ihmisiä lainkaan. Se oli pelkistettyä Botswanaa; se oli hänen maansa syvin olemus. 

Tämä oli monella tapaa yllättävä lukukokemus. En osannut ollenkaan odottaa, että Mma Ramotswe selvittää monta lyhyttä juttua eikä yhtä pitkää. Jotkut tapaukset selviävät parin sivun aikana. Isä-Ramotswen historiaa kerrotaan lähes yhtä paljon kuin tyttären historiaa, tuntuu kuin Mman elämä käytäisiin läpi pikakelauksella. Palataankohaan siihen sarjan myöhemmissä osissa, vai keskitytäänkö niissä nykyhetkeen? Yllätyin myös siitä, kuinka hauska kirja oli. Mma Ramotswe on kuten sanottua nokkela selviytymään hankalistakin tilanteista, ja lisäksi hän tuntee mitä yllättävämpiä ihmisiä joilta saa apua aina tarvitessaan. 

Vuosi Afrikassa -haaste varmasti tulee sisältämään monia rankkoja lukukokemuksia, joten tällainen hiukan keveämpi oli kiva. Saa nähdä raaistuvatko rikokset jatkossa. Nyt oli muun muassa petoksia ja isä joka epäilee tyttären tapailevan jotakuta poikaa, toki myös yksi hurja noitatohtoritapaus. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni tulee Botswana. 

Pitkän sarjan avausosa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjahamsterin lukuvinkit

sunnuntai 11. tammikuuta 2026

Clare Pooley: Ikä on vain numero

 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englanninkielinen alkuteos How to Age Disgracefully (2024)

Suomentanut Ulla Selkälä 

WSOY 2025 

383 s.



Viisikymppinen Lydia pääsee töihin Mandelin yhteisötaloon seniorikerhon ohjaajaksi. Eipä hän osaa aavistaa, kuinka värikäs ja ennalta-arvaamaton joukko kerhoon saapuu. On kleptomaani Art, jonka ura näyttelijänä viilenee uhkaavasti. On Ruby, joka neuloo jättikokoisia asioita. On Daphne, joka ei juuri ole poistunut kotoaan viiteentoista vuoteen mutta jonka katse jäädyttää isoimmatkin pahikset. On viisi aviomiestään haudannut Anna, joka hurjastelee seniorimopolla tukka milloin minkäkin värisenä. On entinen paparazzi William, joka kylläkin jää harmillisen pieneen rooliin. Lisäksi mukana ovat emännättä jäänyt koira Maggie Thatcher, teini-ikäinen Ziggy tyttärensä Kylien kanssa sekä nippu päiväkotilapsia. 

Kun kaupunki uhkaa sulkea huonokuntoisen yhteisötalon ja myydä tontin rakennuttajille, seniorikerho ryhtyy viivytys- ja pelastustoimiin. Mutta riittääkö aika, kun samaan aikaan pitäisi hoidella Lydian petollinen aviomies, Ziggyä kiristävä pahis sekä Daphnen rahojen perässä oleva rakkaushuijari? 

Daphne nauroi niin kovasti, että hänen kädessään olevasta kupista loiskahti viskiä lautaselle. Harppu nosti lautasen huulilleen ja kaatoi viskin suoraan kitusiinsa. Lydia tuijotti häntä. "Vähemmän sääntelyä ja välikäsiä", hän sanoi Lydialle silmää iskien.
"Pauline ilmeisesti ihaili Rautaroivaa", Lydia sanoi.
"Sopii kuvaan!" Art hymähti. "Mutta nimenhän voi vaihtaa, vai mitä? Miten olisi Marilyn Monroe?"
"Minä äänestän Helen Mirreniä", Anna ilmoitti. "Hän on loistava esimerkki siitä, miten vanheta arvokkaasti. Kerrassaan esikuvallinen."
"Mitä hauskaa arvokkaasti vanhenemisessa on?" Daphne sanoi. "Minä ainakin aion vanheta niin epäarvokkaasti kuin mahdollista."
"No, olet päässyt hyvin alkuun", Artilta lipsahti ennen kuin hän ehti estää itseään. 

Toisaalta pidin tästä paljon, toisaalta olin hiukan pettynyt. Seniorijoukko on mahtavan persoonallinen poppoo, mutta harmittaa että Lydia on kuvattu sellaisena perheelle uhrautuneena itsensä hiirulaiseksi alentaneena viisikymppisenä, joita kirjallisuudessa kyllä riittää. Tietenkin hän saa itsetuntonsa takaisin ja tietenkin kaikkien hahmojen ongelmat ratkeavat ja ihmiset elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, vähän rosoa olisin kaivannut tähän niin kliseiseen lopputulemaan. 

Paitsi aktiiviset seniorit myös Ziggy on hyvällä tavalla poikkeava henkilöhahmo; nuori vielä koulua käyvä yksinhuoltajaisä, joka miettii onko hänellä tulevaisuutta. Tytär on tärkeä, ja juuri hänen vuokseen olisi päästävä ensin opiskelemaan ja sitten töihin. 

Tarina on mukaansatempaava, ja usein oikein odotin että mitähän napakkaa sanailua tai odottamatonta toimintaa senioreilta seuraavaksi tulee. Tykkäsin myös siitä, kuinka luontevaa senioreiden ja päiväkotilasten yhdessä tekeminen on heti alusta lähtien, jotenkin heillä on keskinäistä luottamusta vaikka eivät toisiaan tunteneet aiemmin. 

Kaikkinensa varsin mukava lukukokemus, joka sekä naurattaa että saattaa vähän itkettääkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa on epilogi eli jälkisanat". 

Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjavinkit, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjasähkökäyrä.


 

tiistai 6. tammikuuta 2026

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ranskankielinen alkuteos Allah n'est pas obligé (2000)

Suomentanut Marjatta Ecaré 

Tammi 2002

202 s.



Norsunluurannikolla syntynyt, nuorena orvoksi jäänyt Birahima ajautuu lapsisotilaaksi ja taistelee Liberiassa ja lopussa myös Sierra Leonessa useankin eri johtajan joukoissa. Hän kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa suorastaan lakonisesti. Hänellä on mukanaan neljä sanakirjaa, ja melkein joka sivulla on mainintoja siitä, mitä jokin sana jonkun sanakirjan mukaan tarkoittaa. Viimeisillä sivuilla käy ilmi, että Birahima kertoo tarinaa serkulleen.

Ruumiita tulee runsaasti, niin aikuisia kuin lapsia, mutta Birahimalle se on arkea eikä siis mitenkään kummallista. Arki on ollut karua jo ennen lapsisotilaaksi tuloa, eikä väkivalta ole vierasta kenellekään. 

Kikin kylään heimosota tuli kymmeneltä aamulla. Lapset oli koulussa ja vanhemmat kotona. Kik oli koulussa ja sen vanhemmat kotona. Heti kun ensimmäiset laukaussarjat kajahti, lapset painui metsään. Kik painui metsään. Ja niin kauan kuin kylästä kuului meteliä, lapset pysyi metsässä. Kik pysyi metsässä. Vasta seuraavana aamuna, kun meteliä ei enää kuulunu, lapset uskalsi palata kotitiloille. Kik palasi kotitilalle ja löysi isän, jonka kurkku oli leikattu auki, veljen, jonka kurkku oli leikattu auki, äidin ja sisaren, jotka oli raiskattu ja joiden pää oli murskana. Kaikki sen läheiset ja kaukaiset sukulaiset oli kuollu. Ja jos jollakulla ei ole enää ketään koko maailmassa, ei äitiä, ei isää, ei veljeä eikä sisarta, ja jos se on pikkuinen, soma pikkukundi viheliäisessä ja julmassa maassa, missä kaikilta leikataan kurkku auki, mitä se silloin tekee? 

Se rupeaa tietysti lapsisotilaaksi, eli yhtä kuin small-soldier, child-soldier, jotta se saisi syödäkseen ja voisi vuorostaan leikata kurkkuja auki, sillä muuta ei ole enää tehtävissä. Pikkuhiljaa (pikkuhiljaa tarkottaa että siirtyy asteittain ajatuksesta tai teosta toiseen) Kikistä tuli sotilaslapsi. Sotilaslapsi oli kekseliäs. Kekseliäs small-soldier valitsi oikotien. Koska se valitsi oikotien, se astui miinaan. Me kannettiin sitä häthätää kyhätyillä paareilla. Me nostettiin se seinää vasten istumaan kun se oli kuolemaisillaan. Me jätettiin se. Me jätettiin se yhtenä iltapäivänä, kun se oli kuolemaisillaan, yhteen kirottuun kylään kyläläisten armoille, sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä. 

Onneksi kirjassa on vain parisataa sivua, sillä se on melkoisen rankkaa luettavaa. Lukiessa mietin, että kirja on 20 vuotta vanha mutta lieneekö mikään muuttunut? Jos Liberiassa onkin, niin ei koko maailmassa, sillä lapsisotilaita on yhä. Paljon. Kourouma tuo Birahiman kautta esille sen, että kovin monella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Sotilaana saattaa kuolla, mutta jos jää ihan yksin niin kuolee varmasti. 

Tarinaa kertoessaan Birahima on yhä hyvin nuori, kymmenen tai kaksitoista, ei hän tiedä itsekään. Hän sanoo, että on "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta ja puhun kuin rääväsuu", ja tällainen kerrontatapa keventää rankkojen asioiden kuvausta. Lapsen tapa kuvata poliittisia ja kulttuurisia tapahtumia on yksinkertaistava, tehden ne helposti ymmärrettäviksi sellaiselle lukijalle joka ei paikallisia oloja ja historiaa tunne. Toisaalta kirjan viimeinen neljännes, Sierra Leonen osuus, muuttuu nopeasti muuta romaania tylsemmäksi ja epäuskottavammaksi, kun Birahima listaa vuosilukuja ja päivämääriä ja vaihtuvia vallanpitäjiä ajatuksineen. Harmillisesti tällainen "historiakirjaosuus" latistaa muuten tehokkaasti ravistelevaa tarinaa. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Liberian. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa".

Ei Allahin tartte on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tarukirja, Prosperon kirjahylly, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjakimara

lauantai 3. tammikuuta 2026

Joel Hohko: Volodjan pojat

 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025

481 s. 





Aloin lukea kirjaa jännityksellä, sillä olin kuullut että se sisältää paljon sotakuvausta ja että väkivaltaa on kuvattu raa'asti ja realistisesti. En kuitenkaan kokenut tarinaa niin hirveänä kuin mitä etukäteen pelkäsin. 

Tarinan alussa eletään korona-aikaa. Päähenkilö Kostja asuu Helsingissä ja työskentelee sairaalassa vahtimestarina. Hän on saanut käsikirjoituksen valmiiksi ja toivoo jonkun neljästä suurimmasta venäläisestä kustantamosta julkaisevan sen. Vastaukset, kun niitä alkaa saapua, ovat kuitenkin kielteisiä.

Kostja menee Venäjälle käydäkseen armeijan. Läheiset eivät ymmärrä miksi; hän on kaksoiskansalainen ja ollut jo Suomessa armeijassa. Varusmiesaikana hän ei pääse lomalle, joten hän suostuu sopimussotilaaksi eli kahdeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Kostja ei ole uskonut sodan mahdollisuuteen, mutta eipä aikaakaan kun hänellekin tulee käsky rintamalle. 

Liikennevalo palaa punaisena. Yötaivaalla välkkyy, tykkituli jylisee. Ensin miehet koettavat löytää kytkintä, josta puomi saataisiin ylös, sitten sitä koetetaan kammeta lihasvoimin. Joku satuttaa itsensä, kuulen kirosanat. Raja-asemalla palavat valot, lattialla lojuu papereita. Helikopteri lentää matalalta ylitsemme. Etummainen vaunu ajaa puomista läpi. Vedän pään alas ja luukun kiinni.

Periskoopissa näkyy vain ajoittainen välähdys yötaivaalla. Valonvahvistin ei toimi.

Seisomme koko letka tiellä peltojen keskellä. Päivä valkenee, me vain kuuntelemme sotaa. Nousemme jaloittelemaan. Taistelupanssarivaunusta tulee mies, joka sanoo että ei ole ikinä edes laukaissut vaununsa pääasetta. Sama homma, minä sanon. Muumio pistäytyy sanomaan että siviilirakennuksia ei sitten saa turhaan tuhota. Kysymme vettä, mutta Muumiolla ei ole antaa. 

Tykkäsin, tämä on todella hyvä! Hohkolla on sotilastausta ja se näkyy uskottavana tarinankerrontana. Pidän siitä, millaisia ristiriitoja kirjassa on. Kostja ja puolisonsa Tanja käyvät ennen sotaa Ukrainassa sukulaisten luona, ja heillä on Suomessa niin ukrainalaisia kuin venäläisiä ystäviä. Sodan aikana Kostja on välillä täysin turtunut ja ryöstelee taloja tai ampuu koiria huoletta, toisinaan hänen moraalinsa herää ja hän estää toisia käyttämästä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Aikamoinen kuilu on myös siinä, kuinka luja usko Kostjalla ja armeijalla on sodan oikeutukseen ja siinä menestymiseen, kun kuitenkin laitteisto on vanhaa ja rikkinäistä ja miehet osaamattomia. 

Pidän kerrontaratkaisusta, jossa tarina etenee päiväkirjamaisina lukuina, joista osa on monta sivua pitkiä ja osa puoli sivua. Yhdessä luvussa ollaan yhdessä tilanteessa tai hetkessä, seuraavassa jo jossain toisessa. Sotakohtausten välissä saattaa olla kirjallisuusaiheinen keskustelu tai soitto kotiin. Esimerkiksi 117-sivuinen ensimmäinen kirja sisältää 95 lukua. Lukujen ja kirjojen välit antavat lukijalle pienen tilan hengähtää. 

Mielestäni realistisuus on tässä erityisen tärkeä asia. Uutisotsikoissa alkaa olla yhä enemmän droonihyökkäyksiä, joten monelta saattaa unohtua että eivät ne panssarivaunut ja konekiväärit ole mihinkään kadonneet. Ja se on ihan sama osuuko käsikranaatti vai droonin pudottama ammus, ihmisliha ei mahda kummallekaan mitään. 

Helmet-lukuhaasteissa tämä menee vuoden 2026 haasteessa kohtaan 44, "kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi" ja vuoden 2025 haasteessa kohtaan 42, "kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja". Esikoispalkintoehdokkuus tuli viime vuonna ja ihan ansaitusti. Kostja puolestaan tekee huonoja valintoja sillä, ettei läheisten kehotuksesta huolimatta järjestä itselleen vapautusta Venäjän armeijasta, vaikka hän on myös Suomen kansalainen. Hän myös vaihtaa lyhyemmän varusmiespalvelukseen pidempään sopimussotilaan tehtävään, minkä seurauksena joutuu rintamalle. Mielestäni huono valinta on myös se, ettei hän luota Tanjaan vaan vahtii tätä mustasukkaisesti. 

Volodjan pojat on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Mummo matkabloggaa, Kirjoja hyllystäni ja Savannilla



torstai 1. tammikuuta 2026

Lukuhaasteet vuodelle 2026: Vuosi Afrikassa ja Helmet-lukuhaaste

 


Olin marraskuussa 2023 lomamatkalla Sansibarin saarella. Silloin ymmärsin, kuinka vähän tiedän Afrikasta. Tein vuodelle 2024 Vuosi Afrikassa -haasteen, mutta en ehtinyt lukea kuin pari kirjaa. Jotenkin en tajunnut, että Arvid Lydecken - ja Topelius-palkintojen raatilaisuus toi vuoden aikana kotiin parisataa kotimaista lanu-kirjaa luettavaksi, mikä tehokkaasti rajoitti muuta lukemista. Aloitankin siis haasteen uudelleen ja toivon, että tänä vuonna saan luettua useita kirjoja. Toivon myös, että löytäisin jonkin verran muutakin kuin sotaa, rotusortoa, ylisukupolvisia traumoja jne. Tänä maailman aikana kaipaan lukemistooni edes pienessä määrin iloa, yhteisöllisyyttä ja onnistumisia. 



Helmet-lukuhaasteeseen osallistun jo aika monetta kertaa. Myös tämän kanssa on ollut parina viime vuotena hankaluuksia raatilaisuuden takia. En ole saanut hiiskua lanu-kirjoista mitään ennen kuin finalistit on julkaistu marraskuun lopussa, enkä mitenkään ole saanut täytettyä lanu-kirjoilla puolta haastekohdista. Vuoden 2024 haastetta täytin vuoden 2025 alussa, mutta kolme kohtaa jäi tyhjäksi. Nyt on vuoden 2025 haasteessa vielä 10 kohtaa tyhjänä. Muutamaan on kyllä kirja valittuna tai luettuna, mutta voi olla että kaikkiin en saa osumaa. Tavoite onkin saada tämän vuoden haaste valmiiksi ja mielellään hyvissä ajoin, ettei joulukuulle jää postaussumaa. 


Lisäksi on mahdollista, että osallistun muihin lukuhaasteisiin, joita bongaan somesta. Pari kertaa olen ollut mukana Kirjakimaran järjestämässä Kirjoja ulapalta -haasteessa, tällaiselle meri-ihmiselle se on tosi kiva :) Uskon ehtiväni tänä vuonna mukaan. Raatilaisuuden jälkeen on melkeinpä riehakas tunne, että nyt saan taas lukea mitä haluan :D Aikuisten romaaneja ja käännettyä nuortenkirjallisuutta on tullut luettua tavallista vähemmän viimeiset kolme vuotta, mutta nyt niille on taas enemmän aikaa. 

Suunnittelin osallistuvani ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kertaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Yksi postaamaton kotimainen klassikko on viime vuodelta luettuna, joten voin käyttää sitä mikäli en ehdi lukea Helmet-lukuhaasteeseen sopivaa brittiklassikkoa. 

Leppoisaa uutta lukuvuotta! Eihän tehdä lukuhaasteista tai muusta pakonomaista suorittamista, eihän? :)