Italiankielinen alkuteos Cuore nero (2024)
Suomentanut Laura Lahdensuu
Aula & Co 2026
423 s.
Marraskuisena maanantaina kolmekymppinen Emilia ja hänen isänsä kapuavat raskasta polkua kohti Sassaiaa. Juuri vankilasta vapautuneesta Emiliasta tulee vuoristokylän kolmas asukas hänen asettuessaan edesmenneen isoäitinsä taloon. Naapurin Brunon kanssa heille syttyy välittömästi suhde, jossa fyysinen puoli on vahva mutta henkinen etäisyys valtava. Molemmilla on traumoja, joita ei ole helppo käsitellä yksin eikä yhdessä.
Kylän kolmas asukas, ikivanha Basilio, tunnistaa Emilian. Hän ottaa tämän apulaisekseen korjaamaan kirkon maalauksia mutta ei kerro tämän menneisyydestä kenellekään. Alman kylä, josta polku Sassaiaan alkaa, on huomannut uuden tulokkaan ja suhtautuu tähän epäluuloisesti. Tänne ei tulla, täältä lähdetään pois. Joten miksi punatukkainen muukalainen tekee toisin?
Vähitellen sekä Emilian että Brunon elämäntarinaa kuoritaan auki. Toinen on tehnyt rikoksen, toinen on rikoksen uhri, ja kysymys kuuluu voiko niistä lähtökohdista saada kestävän ihmissuhteen? Pystyykö kumpikaan antamaan anteeksi itselleen ja muille?
Itse asiassa kaikki oli päättynyt jo aikaa sitten. Rapistuneet eläinsuojat ja votiivikappeli, jonka musta Madonna oli rajuilmojen runtelema - isä ja tytär eivät olleet näkevinään siellä täällä polun liepeillä erottuvaa hylkytavaraa. He hikoilivat, kulkivat mitään puhumatta. He olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikausia, niin kauan, että pelkäsivät nyt sen murenevan palasiksi, jos he vaihtaisivat sanankaan. Märät lehdet peittivät kapeaa polkua niin paksuna kerroksena, ettei heidän askelistaan kuulunut rasahdustakaan. Vain sydämet hakkasivat korvia huumaavasti. Kumpikin kuunteli uupumuksesta, liikutuksesta ja pelosta jyskyttävää sydäntään, ja puiden juuriin, oksiin ja kaikkialle leviävä hiljaisuus tuntui vain vahvistavan sen sanomaa: elossa.
Alussa tykkäsin tästä tosi paljon, välissä meinasin vähän uupua ja sitten innostuin taas. Uupumus tuli ehkä siitä toisteisuudesta, että Bruno tietää Emilian valehtelevan mutta ei uskalla kysyä, ja Emilia puolestaan pelkää Brunon hylkäävän hänet jos saa tietää. Välillä on niin loputonta kiertelyä, missä ei päästä asiassa mihinkään, ei eteen ei taakse. Jostain syystä melkein kaikki henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, vain Emilian isä ja Marta herättivät jotain lämpimiä tunteita.
Tapahtumapaikat ovatkin sitten sitäkin kiinnostavampia. Pienen pieni Sassaia on tosi persoonallinen ja sympaattinen. Siellä ei ole mitään, vaan kaikki on haettava Almasta tai kauempaa, mikä tarkoittaa raskasta alas- ja ylöskapuamista joskus hyvinkin painavien kantamusten kanssa. Alma tuntuu rutiineihinsa juuttuneilta, ja pelottavan tutulta pikkupaikkakunnalta jossa vieraisiin kasvoihin suhtaudutaan pikemminkin karsaasti kuin uteliaaksi. Vankila on samaan aikaan sekä lannistava että kannustava paikka. Toisaalta se tarjosi Emilialle mahdollisuuden opiskella hyvinkin pitkälle, samalla virhe tarkoitti usein eristystä tai pahimmillaan siirtoa toisaalle. Vankilasta hän löysi ystäväkseen Martan, josta on paljon apua myös silloin kun Sassaiassa tulee ylivoimaisia vaikeuksia.
Tarina on koskettava. Parasta antia on mielestäni se, kuinka Emilia ja Bruno joutuvat kohtaamaan elämänsä pahimmat tapahtumat mutta saavat kerättyä palaset kasaan ja vahvistuvat. Suhde on niin vimmainen että se repii molemmat hajalle kerta toisensa jälkeen, mutta rakkaus on voimakas liima. Kun lopulta saavutetaan hauras tasapaino, ei kukaan, ei henkilöhahmo eikä lukija voi tietää, kauanko se kestää.
Heti lukemisen jälkeen on siis vähän kaksijakoiset tunnelmat, mutta samaan aikaan on sellainen olo että tarina jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan lopusta olen ilahtunut, se olisi voinut olla vaikka millainen mutta olen iloinen että se on mikä on.
Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirjassa tanssitaan".
.jpg)
