Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Otava 2025

416 s. 

On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut. 

Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.

Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä. 

Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin. 

Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.

Hän asettuu ikkunapaikalle.

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.

Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan. 

Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois. 

Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet. 

Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan. 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogissa. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu

 

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu 

Ruotsinkielinen alkuteos Skriften i vattnet (2022)

Suomentanut Laura Kulmala 

Gummerus 2024

486 s. 

Kauhukirjailijana tunnettu John Ajvide Lindqvist on aloittanut dekkarisarjan, ja pätevästi onkin sen tehnyt. Tunnustan jännittäneeni, onko kirjassa kauhuelementtejä tai jotain yliluonnollista, mutta ei. Hyvä niin. 

Julia Malmros on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija. Taustatyötä tehdessään hän tutustuu puolta nuorempaan Kim Ribbingiin, ja heille kehittyy suhteen tapainen. He viettävät yhdessä juhannusta, kun yhtäkkiä lähistöltä kuuluu laukauksia. He ryntäävät naapurisaareen, jonka Julia tietää kuuluvan Olof Helanderille, liikemiehelle jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Saaresta löytyy monta ruumista ja yksi eloonjäänyt. 

Julia ja Kim ajautuvat tutkimaan tapausta, olemaan amatöörietsiviä. Sana, jota Julia on inhonnut mutta jonka hän nyt toteaa olevan oikein käyttökelpoinen. Hänen ex-miehensä Jonny on poliisi ja johtaa tutkintaa, joten jonkinlaista vastentahtoista yhteistyötä on luvassa. Tapaus osoittautuu monitahoiseksi, sillä siinä on viitteitä niin kansainvälisyydestä kuin eri rikoslajeista. 

Julia ja Kim vetivät veneen rantaan noin kymmenen metrin päähän laiturista, jotta eivät sotkisi jälkiä. Samalla kun talon nurkan takaa ilmestyi pari naapuria, Julia otti puhelimensa, soitti 112:seen ja kertoi jokseenkin vakaalla äänellä, mitä näki. Hän pyysi hätäkeskuspäivystäjää pysymään linjalla ja meni iäkkään pariskunnan luo. He tuijottivat laituria päätään pudistellen.

"Näittekö, mitä tapahtui?" Julia kysyi.

Mies, jolla oli kalju päälaki ja ohimoilta sojottavat valkoiset hiukset, osoitti laiturin suuntaan käsi täristen. "Tuolta tuli vene. Moottorivene. Siinä oli kaksi ihmistä. He ampuivat. Ampuivat... ja ampuivat ja..."

"Näitkö, millainen vene se oli?"

"Se taisi olla... Buster. Alumiinivene. Vai mitä sanot, Vera?"

Vera ei sanonut mitään, vaan pudisteli vain edelleen päätään, joten Julia välitti miehen tiedot hätäkeskuspäivystäjälle ja lisäsi, että mikäli ammuskelijat eivät olleet viskanneet aseitaan mereen, he olivat todennäköisesti aseistautuneita ja vaarallisia. Päivystäjä vastasi, että tekijöistä annettaisiin etsintäkuulutus, ja pyysi Juliaa pysymään rikospaikalla. Julia työnsi puhelimen taskuunsa ja käänsi vastahakoisesti katseensa kohti laituria. Näky sai hänet hätkähtämään. "Kim! Mitä sinä teet?"

Kun kuvio alkoi muuttua kansainvälisemmäksi ja lonkeroita tuli yhä vaan lisää, aloin jännittää putoanko kyydistä tai muuttuuko tarina tylsäksi. Turha huoli, onneksi. Ajvide Lindqvist pitää langanpäät käsissään eikä päästä niitä sotkeutumaan. Kansainvälisiä tahoja ei ole liikaa, ei myöskään henkilöhahmoja kaikkinensa. Minun oli yllättävänkin helppo pysyä kärryillä siitä, kuka on kytköksissä keneen ja millä tavalla. 

Tykkäsin kovasti Juliasta ja Kimistä, he ovat kertakaikkisen mielenkiintoinen etsiväpari. Harvoin on näinpäin, että nainen on puolet vanhempi. Julia on kirjailija, mutta poliisitausta takaa sen että hän touhuaa järkeviä asioita eikä säntäile suinpäin sinne tänne. Kim on arvoituksellisempi hahmo, mutta kirjan mittaan lukija päästetään sisälle hänen traumoihinsa. Lukija siis tietää enemmän kuin Julia, jolle Kimin käytös on toisinaan hämmennystä aiheuttavaa. 

Oikein mainio dekkariavaus, aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Maahan kätketty on ilmestymässä huhtikuussa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa".

Veteen kirjoitettu on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Kaksi sivullista ja Kirjavinkit. 

Peter James: Kuoleman koirat

 

Peter James: Kuoleman koirat 

Englanninkielinen alkuteos Stop Them Dead (2023)

Suomentanut Robi Vuokko

Minerva 2024

424 s. 

Haudoin kirjaa pitkään kotona, arastelin tarttua siihen. Olen tykännyt Roy Grace -sarjasta, mutta pelkäsin millaisia kamaluuksia julmat rikollisliigat tekevät laitonta koirakauppaa pyörittäessään. Onneksi koirien kurjia oloja ei kuvata paljoa, ja onneksi monen kohtalo on lopulta hyvä. 

Nuorehko maanviljelijä murhataan, kun hän yrittää estää rikollisia varastamasta heidän koiranpentujaan. Pian käy ilmi, että ihmisiltä on varastettu koiria jopa kesken lenkityksen. Roy Grace kumppaneineen päätyy tutkimaan maailmaa, jossa rahanahneet ihmiset eivät piittaa sen enempää eläinten kuin ihmisten hyvinvoinnista. 

Toisaalla Chris Fairfax on Katy-vaimoineen ostanut koiranpennun luotettavan oloiselta kasvattajalta - tosin pakettiautosta parkkipaikalla. Koira voi huonosti, ja kauhukseen Fairfaxit kuulevat eläinlääkäriltä sen papereiden olevan väärennetyt. Kun heidän tyttärensä Bluebell sairastuu vakavasti, he joutuvat kohtaamaan ostopäätöksensä seuraukset. 

Tarinaa seurataan myös varkaus- ja salakuljetusbisneksessä pikkutekijänä olevan Gekon kautta. Hänen kauttaan nähdään se, miten helppo touhuun on mennä mukaan ja kuinka vaikea sieltä on päästä pois. 

Kello oli puoli kuusi, ja Roy Grace istui toimistossaan tietokoneen ääressä katsomassa Cleon lähettämää kuvaa miehestä, joka oli ilmeisesti kidnapannut Humphreyn. Mies oli juossut tiehensä - oletettavasti siksi, että oli nähnyt poliisiauton -  sen jälkeen, kun Cleo oli potkaissut häntä. Roy toivoi, että Cleo oli potkaissut miestä haaroväliin. Täysiä.

Mies ei selvästi ollut penaalin terävin kynä, koska oli sitonut Humphreyn puuhun vain parinsadan metrin päähän sovitusta tapaamispaikasta. Mutta jokin koko jupakassa vaivasi Royta. Oliko pelkkää sattumaa, että Humphrey oli kidnapattu keskellä koiriin kohdistuvaa rikosaaltoa? 

Murhatutkimus tahtoo jäädä vähän sivurooliin, niin paljon käytetään aikaa koiravarkauksiin, epäilyttävien kasvattajien etsintään yms. Harmi. Tarina kuitenkin alkaa murhasta, niin olisin toivonut uhrin ja hänen perheensä olevan esillä enemmän. Nyt he melkein unohtuvat. 

Jamesilla on taito kirjoittaa koukuttavasti, tässäkin sivut kääntyvät melkein itsekseen. Pidän kovasti siitä, että kliseet on vältetty ja poliisityö on oikeasti yhteistyötä eikä sooloilua. Grace ei työskentele vain parinsa Glenn Bransonin kanssa vaan mukana on monia muitakin poliiseja, jotka saavat äänensä kuuluviin ja ovat isossa roolissa, eivät vain kokoushuoneen täytettä. 

Toivon tämän saavan lukijoita ja herättelevän huomaamaan, että lemmikkibisnes ei aina ole puhdasta. Koiran tai kissan hankkijan on hyvä tiedostaa, että halvalla ei välttämättä saa hyvää, mutta ongelmia sitäkin enemmän. Kirjassa uhka menee äärimmäisyyksiin, Bluebellin lisäksi peräti koko maa on vaarassa kun sata vuotta poissa ollut tauti on tekemässä paluun. 

Vaikka tämä on jo 19. osa sarjassa, en ole vielä pitkästynyt. Pidän siitä, että Royn kadonneen vaimon Sandyn tarina on saatu päätökseen jo aiemmin eikä se jatku jatkumistaan osasta toiseen. Välillä meinasin kyllästyä siihen, mutta nyt Roylla on eri murheet ja kenties jotain uuttakin tulossa. Kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkä sarjasta on tulossa. Onko se yhä tuore siksi, että James on välillä kirjoittanut muutakin, useiden kirjojen verran? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira".

Kuoleman koirat on luettu myös Kirsin Book Clubissa. 

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

 

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

Siltala 2025

234 s.

Sanoin muutama päivä sitten tamperelaisten kirjabloggaajien tapaamisessa, että bloggaamiseni sujuu huonosti koska olen jättänyt kaksi edellistä kirjaa kesken. Mutta juuri sinä päivänä olin lainannut kirjastosta Marjo Heiskasen uutuuden, johon takakansitekstin perusteella asetin suuret odotukset. Ja kyllä, tykkäsin tosi paljon! 

Magda Bäck on Romaniasta kotoisin oleva oopperalaulaja, joka vuosien ja avioliiton myötä asettui lopulta Suomeen. Hän voitti teini-ikäisenä valtakunnalliset Henkiset kilpailut ja pääsi Bukarestiin opiskelemaan laulua. Samalla hän pääsi Ceaușescujen lähipiiriin. Laulunopettaja ei olisi halunnut päästää häntä maailmalle, mutta Magda halusi edetä urallaan. Kapkaupunki oli pettymys, ja nuoren naisen pelko ajoi hänet takaisin Romaniaan. Tie vei kuitenkin maailman suuriin kaupunkeihin, suurille estradeille. Julisteeseen väärin kirjoitetusta Magda Backista tuli maasta riippuen La Magda tai Die Magda. 

Kaikki kuitenkin muuttui Ceaușescujen teloituksen jälkeen. Magda tunnusti olevansa surullinen heidän kuolemastaan, mikä oli kuolinisku hänen uralleen. Hänet leimattiin diktaattorien ystäväksi eikä kukaan halunnut sellaista lavalleen tai mukaan tuotantoonsa. Nyt kuitenkin Magdan entisen rakastajan poika, manageri Ion, on tarjonnut hänelle pientä roolia. Magda on pettynyt, sillä hän ei tule edes näkymään näyttämöllä, vain hänen äänensä kuuluu. Ammattiylpeys on tallella, mutta se vuorottelee epävarmuuden kanssa. Onko hänestä enää mihinkään? Pyydettiinkö häntä mukaan vain siksi, että joku muu perui? Pitääkö hänen, La Magdan, koelaulaa? Varovaisia äänenavauksia tapahtuu talon eri huoneissa, mutta roolin harjoittelu jää varsin vähälle. Ionin lupaamaa pianistia ei näy, ja Magdalla ajatukset kulkeutuvat yhä useammin menneisiin tapahtumiin. 

Sanovat että kahdeksankymmentä on uusi kuusikymmentä. Minuun tuo ei päde. Huomattavasti vähäisemmätkin ikävuoteni tuntuvat sadalta. Mistä on syntynyt kuvitelma, että ääneni olisi vielä löydettävissä? Nuoruus ei kuulu vaivoihini ja niin on hyvä. Onko tyytyväistä nuorta ihmistä olemassakaan? Nämä tuskaiset itsetarkkailijat, heiltä puuttuu etäisyys itseen ja sen myötä perspektiivi, luulevat että kaikkeen pitää ottaa kantaa ja kaikesta kehittää mielipide. Ja nyt minua kehotetaan aloittamaan samanlainen navantuijotuspraktiikka. "Huomaat, kuinka se avaa sinut roolille aivan uudella tapaa." En ole vielä huomannut, vaikka olen ajatellut aivoni sykkyrälle ja puhunut ääneni käheäksi kuin kireäkurkkuinen alakoulun opettaja. 

(...)

En minä mihinkään lähde, pysyn aloillani, tiedän sen kyllä, kunhan haaveilen tai oikeammin huvittelen. En muuta, en Italiaan enkä tässä kaupungissa. Olen joka paikassa muualta. Koti minulla on ollut vain taloissa, joissa olen laulanut, ja ehkä lopulta tässä Ankan kanssa. Jos vielä muuttaisin, vanhat roolini ottaisivat vallan, söisivät minut pois kokonaan, muuttuisin kirjavaksi kimpuksi esittämiäni hahmoja, ensimmäisestä sisäköstä monologin haamuun ja tähän tarjottuun jumalhuuruun. Haluan ainakin toistaiseksi ajatella, että lopullinen sekoittumiseni kuvitelmiin olisi menetys. Kaikki poissaoleva leijuu niin lähellä, että voin koskettaa sitä. 

Takakannessa on ilmaus "hilpeänmusta", en tässä kyllä havainnut juurikaan hilpeyttä enkä myöskään mustaa huumoria. Ehkä olen vaan niin tosikko. Koin tarinasta huokuvan enemmänkin haikeutta ja surua. Esimerkiksi kun Magda lähtee ulos, käy ilmi että hän ei ole poistunut talosta vuoteen tai ylikin. Puoliso on Magdaa iäkkäämpi, mutta hän on melkein koko ajan poissa. Magdan ovella käy sopraanokollega Violet, jolle hän on töykeä. 

Magda muistelee loisteliasta uraansa ja lukuisia rakastajiaan, mikä vain korostaa eroa nykytilanteeseen. Liikkuminen on hidasta ja kankeaa, tytär on muuttanut Australiaan eli niin kauas kuin mahdollista, puhelin ei soi ja ovikellokin vain harvoin. Pieni rooli kasvaa Magdan mielessä suureksi, hän näkee sen uutena avauksena jota seuraisi konsertti tai useampi. Hän haluaa tehdä vaikuttavan roolin Jumal'äänenä, roolin joka palauttaa ihmisten mieliin kuka hän loiston päivinään oli ja muistuttaa, että hän on yhä täällä. Vaan kuinka lopulta käy? 

Vahva, hieno tarina jonka intensiivinen tunnelma pitää lukijan otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 31, "kirjan päähenkilölle ura on tärkeä". Olkoonkin ura nyt jo takanapäin. 

Mila Teräs: Iso hyppy

 

Mila Teräs: Iso hyppy

Otava 2024

201 s. 

Tässä on kirja, jolle toivoisin mahdollisimman paljon lukijoita ja näkyvyyttä. Tämä on todellisuutta niin monelle lapselle ja nuorelle, ja määrä vaan lisääntyy koko ajan.

17-vuotias Routa asuu isänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Isä ryyppää eikä ”mitään sossun rahoja hae”. Rahapäivänä isä on höveli, silloin ostetaan kassikaupalla ruokaa ja välttämättömiä lääkkeitä. Kun Routa maksaa laskut, pahimmillaan rahaa jää kolmekymppiä, jonka on riitettävä pariksi viikoksi. Lapsilla on usein nälkä, pikkusiskon kengät ovat pienet, kaverisynttäreille vietävään lahjaan eli hiuspinneihin rahat löytyvät pullojen keräämisellä ja niin edelleen. Roudalla on lisäksi paine vanhojentansseista; kannattaako hänen mennä tanssikurssille kun ei kuitenkaan pysty vuokraamaan frakkia juhlapäiväksi?

Kurssin opettaja Otso huomaa Roudan tanssitaidot ja houkuttelee tämän balettitunnille. Ilmainen kokeilutunti koukuttaa Roudan heti. Hänhän on hyvä tässä! Musiikki on jo ennen ollut hänelle voimauttaja, nyt tanssistakin tulee sellainen. Lisäksi uudeksi ystäväksi löytyy Saif. Käänteentekevää on myös se, kun Routa näkee ilmoituksen ruokajakelusta. Vähitellen solmuja alkaa aueta vähän joka saralla.

- Syötkö puuroa? Routa ehdotti Metelle.

- Sitä on ollut jo monta päivää putkeen, Mette vastusti. – Ei aina sitä. Onko meillä makaronia?

- Ei ole nyt, Routa tiesi. Pastapäivät olivat tälle kuukaudelle jo ohi.

Routa avasi jääkaapin. Tilanne oli tosiaankin aika nihkeä. Onneksi kaapista löytyi sentään vielä margariinia, jolla hän voiteli näkkileivät.

Vaikka leipä täytti vatsan, jonkinlainen nälkä siitä silti jäi. Routa laittoi teevettä kiehumaan. Liptonin keltainen piristi ja maistui paremmalta kuin pelkkä vesi. Mehukatilla he skoolasivat vain rahapäivän kunniaksi.

Syödessään Mette ihaili näkkileipäpaketin kantta, sitä, miten kauniisti leipäpalanen oli koristeltu tomaatilla ja kurkulla.

- Olisipa niin rikas, että voisi laittaa näkkärin päälle ihan mitä vaan, Mette haaveili. – Hyvää juustoa ja erilaisia vihanneksia.

Kesken iltateen Roudan silmiin osui ilmaislehden mainoksesta sana grillimakkaraa.

Paikallinen autoliike tarjosi makkaraa syntymäpäivänsä kunniaksi. Tarjoilu olisi viideltä, Routa luki ääni epäuskosta värähtäen, ja pian sisko kiskoi jo pipoa päähänsä.

He hyppäsivät pyöriensä selkään.

Mutta kun he hengästyneinä viimein pääsivät perille, katoksia korjattiin jo pois.

Pettymys jysähti Roudan vatsaan.

Hän yritti välttää Meten silmiin katsomista, kun joutui toteamaan siskolleen, että tarjoilu oli jo päättynyt.

Mila Teräs kuvaa lapsiperheköyhyyttä niin riipaisevasti, että minulla oli lukiessa pala kurkussa koko ajan ja lukemisen jälkeen menin keittiöön itkemään. Kahdesti. Puolisoni oli kotona enkä halunnut että hän näkee itkuni, koska koin etten osaa selittää itkeväni juuri lukemani kirjan takia. Toisaalta lukijalle voi tulla myös ilon kyyneleitä, sillä mukana on toivoa ja hyvyyttä. Roudalla on kavereita, jotka eivät hylkää häntä ja monilla ihmisillä on halu auttaa pyyteettömästi, ilman vaatimuksia vastapalveluksista. Sisarusten välinen side on erityisen luja.

Kirja on poikkeuksellinen paitsi aiheeltaan myös siksi, että harvemmin huolehtijana on nuori mies. Roudan kautta tulee selkeästi esiin se, mitä monenlaista köyhyys aiheuttaa. On vaikeaa istua aamupäivän tunneilla hiljaa paikallaan, kun kotona ei taaskaan ollut aamupalatarpeita ja kouluun piti lähteä nälkäisenä. On vaikeaa olla alaikäisenä vastuussa pikkusiskosta, ja on ahdistavaa kun ei ole ketään aikuista keneen tukeutua. On vaikeaa nähdä, miten pikkusisko joutuu tyytymään alelaarin lenkkareihin eikä saa valita mitä tahtoo – ja kuinka tyytyväinen sisko on siihen että ylipäätään löytyy sopivan kokoiset kengät.

Raatimme antoi kirjalle Topelius-palkinnon, ja olen valintaan tyytyväinen. Nuortenkirjojen taso oli kauttaaltaan oikein hyvä, mutta kyllä tämä on se joka minua kolautti eniten. Ja on pompsahdellut mieleen useita kertoja lukemisen jälkeen.

Iso hyppy on luettu myös blogeissa Kirjahilla, Lastenkirjahylly ja Kirjapöllön huhuiluja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 3, "kirjan pääähenkilö on nuorempi kuin sinä". 

Benjamin Stevenson: Everyone This Christmas Has A Secret

 

Benjamin Stevenson: Everyone This Christmas Has A Secret

Michael Joseph 2024

228 s. 

Ernest Cunnigham on äänessä kolmatta kertaa, joutuessaan jälleen ratkomaan murhaa. Epäiltynä on hänen entinen vaimonsa, ja uhri on tämän miesystävä. Ernest kertoo heti alkuun lukijalle ratkaisevansa tapauksen noin kuudessakymmenessä tunnissa. Samoin hän kertoo paljastavansa avoimesti kaikki saamansa ja huomaavansa vihjeet, joten periaatteessa myös lukijan pitäisi kokea valaistuminen.

Koska puhutaan joulusta, Ernest kertoo tarinaa ja paljastaa vihjeet luukku kerrallaan. Välissä kerrataan kertaalleen, mitä vihjeitä siihen mennessä on saatu. Tapaus ei suinkaan ole yksinkertainen. Ex-vaimo Erin on herännyt aamulla verisenä ja löytänyt kumppaninsa kuolleena, mutta ei ymmärrä miten hän olisi tehnyt murhan muistamatta siitä mitään. Ernest paneutuu uhrin, Lyle Pearsen hyväntekeväisyyssäätiöön löytääkseen johtolankoja. Hän päätyy yleisöksi teatteriesitykseen, jossa nähdään niin hypnotisointia kuin taikurin vaarallisia temppuja. Toisen murhan tapahtuessa Ernest on entistä vakuuttuneempi Erinin syyttömyydestä. Mutta kuinka löytää kulissien takaa syyllinen, kun epäillyt ovat harhauttamisen mestareita? 

"Bloody things keeps getting away from me!" Rylan laughed, picking up his own head. He ushered me into the dressing room and closed the door behind us.

It is, both from the magician and in these pages, a cheap cliff-hanger of a trick. I apologise. But, believe me, for a flicker of a second I did leap backward in shock. It was very good replica, but not one that held up to close scrutiny: glassy eyes and a wide-open mouth. A little bit of jagged red paint around the stump, as well as what looked like real hair. The texture was slightly glossy, fine varnish on modelling clay, clearly enough to fool an audience under stage lights, but not enough for a detective in a brightly lit corridor. Well, not more than a second anyway. 

Tämä on dekkariksi harvinaisen hauska ja varsin ovelakin. Tapa, jolla Ernest puhuttelee lukijaa on poikkeuksellinen. Hän esimerkiksi esittelee kaksoset ja mainitsee, että salapoliisitarinassa ei koskaan saa olla ratkaisuna yllättäen ilmestyvä kaksonen. Hän tuntee genren kliseet ja välttelee niitä parhaansa mukaan. 

Tarinassa on mustaa huumoria ja paljon yllätyksiä. Oli tosi kivaa lukea, kun ei yhtään tiennyt mihin tarina vie. Stevenson vetää monta kertaa jalat alta, kun jokin asia etenee vakaasti tiettyyn suuntaan ja sitten yhtäkkiä kääntyy joksikin muuksi, kuitenkin ihan lähellä olevaksi. Tekisi mieli paljastaa pari juttua mutta en sitä kuitenkaan tee. 

Stevensonilta on ilmestynyt suomeksi Jokainen perheestäni on tappanut jonkun, lisäksi englanniksi on Everyone On This Train Is A Suspect. Tässä kolmososassa nuo kaksi aiempaa mainitaan, mutta juonista ei kerrota mitään. Niinpä nämä toimivat vallan hyvin itsenäisinä osina ja missä tahansa järjestyksessä luettuna. Tämä jouluspesiaali ei ole kovinkaan jouluinen, sillä tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Australiaan eikä ainakaan Ernestin kodissa tai teatterissa harrasteta minkäänlaista joulublingblingiä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 8, "kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä".

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

Tanskankielinen alkuteos Storm på vej - Angrebet på kongressen var ikke afslutningen. Det var begyndelsen. (2023)

Suomentanut Kari Koski

Docendo 2024

352 s.

Mietin monta kertaa että nyt lopetan lukemisen mutta jatkoin aina vaan. Myrskyn edellä on kertakaikkisen kammottavaa luettavaa siitä, mikä kaikki Yhdysvalloissa on tällä hetkellä pielessä. Tämän luettuani minua pelottaa entistä enemmän. 

Toimittaja Steffen Kretz on asunut Yhdysvalloissa, matkustanut siellä paljon ja toiminut kirjeenvaihtajana. Hän on päässyt tapaamaan niin maan pahamaineisimman postinumeroalueen asukasta kuin multimiljonäärejä näiden yksityisklubilla. Hän tuntee maan perinpohjin ja analysoi kirjassa, mikä on johtanut tämänhetkiseen kahtiajakoon missä vihollinen on toisen puolueen kannattaja eikä uhka enää tulekaan Yhdysvaltojen rajan ulkopuolelta. Kauheata on myös se, kuinka miljonäärit "palkkaavat" poliitikkoja ajamaan heille veronkevennyksiä, jolloin esimerkiksi tiet, koulut ja muut yhteiset asiat pitää rakentaa ja korjata velkarahalla. Valkoisten rahalla investoidaan, jolloin mustien asuttamat alueet rapistuvat. 

Kretz aloittaa yhdestä miehestä, Guy Reffittistä, joka oli kärjessä hyökkäämässä kongressitaloon. Hän kertoo, kuinka aivan tavallinen mies radikalisoitui ja miten se on vaikuttanut tämän perheeseen. Yksittäisestä henkilöstä Kretz jatkaa toisiin yksittäisiin henkilöihin tuoden samalla mukaan koko ajan enemmän yleistä asiaa. 

"Ei suoriteta mitään seulontaa siitä, kuuluvatko valkoiset kokelaat tai joku heidän perheenjäsenensä johonkin äärijärjestöön. Ehkäpä siitä olisi hyvä aloittaa? Väkivaltaisia yhteenottoja tulisi paljon vähemmän, jos Baltimoren poliisi rekrytoisi paikallista väkeä niiltä alueilta, joilla heidän on tarkoitus partioida. Miksi määrätä poliiseja kaupunginosiin, joita he eivät tunne, jotka eivät ole koskaan kiinnostaneet heitä ja joihin he eivät ole henkilökohtaisesti panostaneet mitään?"

Poliisikoulutus myös muistuttaa enemmänkin taisteluun lähetettävien sotilaiden koulutusta kuin järjestyksenvalvojien, joiden tehtävänä on auttaa kansalaisia ja toimia välittäjinä riidoissa. Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen maan poliisivoimat ovat militarisoituneet sekä varusteiltaan että koulutukseltaan. Nykyään koulutuksesta vastaavat usein sotavoimien erikoisjoukkojen entiset sotilaat, ja varusteita hankitaan muun muassa puolustusministeriö Pentagonin ylijäämävarastoista, jotka ovat pullollaan Irakin ja Afganistanin sotien jäljiltä. Kun poliisit määrätään rynnäköimään kaupungeissa järjestettyihin mielenosoituksiin panssariajoneuvoillaan sonnustautuneina luotiliiveihin ja kypäriin, aseet ladattuina kovilla, se välittää heille viestin siitä, että käynnissä on sota ja vihollinen on kaduilla. 

Mietin, että osa Trumpin fanaattisimmista kannattajista vaikuttaa niin kahjoilta, että onkohan vain ajan kysymys milloin Trumpin toimia kyseenalaistavia henkilöitä alkaa tipahdella ikkunoista. Osa fanaatikoista myös varustautuu sisällissotaan. Pystyykö Yhdysvallat enää olemaan osa länsimaiden turvallisuutta, jos tai kun se on kahtiajakautunut ja sekaisin? Millaiseen kaaokseen maa ajautuu tulevien neljän vuoden aikana? 

Kretzin mukaan 2030-luvulla valkoihoiset jäävät Yhdysvalloissa vähemmistöiksi, joten heillä on nyt kamala kiire puolustaa etujaan. En silti ymmärrä, että kuusikymppinen nainen pitää puoliautomaattista kivääriä sänkynsä alla. Enkä ymmärrä, että republikaanien ja aselobbareiden ratkaisu kouluampumisiin on opettajien aseistaminen. 

Kaikessa kauheudessaan tämä on silmiä avaava lukukokemus. Harmi ettei Kretz pysty tarjoamaan lohtua, vaan ainakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi jos nyt ei suoranainen epätoivo niin syvä huolestuneisuus kumminkin. 

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kirjalla ei ole päähenkilöä" ja tämän vuoden haasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa on konflikti". 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka) (2014)

Suomentanut Raija Nylander 

Aula & Co 2024

561 s. 

Uusi kirjavuosi alkaa massiivisella romaanilla, joka olisi ollut vielä massiivisempi mikäli sitä ei olisi suomeksi ilmestyessä jaettu kahteen osaan. Tarina jää selkeästi kesken, sillä vielä ollaan kaukana Brilkasta: päästään hänen isovanhempiinsa asti. Oletettavasti toisessa osassa jatketaan Brilkan isoäidistä Elenestä, sillä ykkösosan päättyessä hän on vielä lapsi. Ja oletettavasti luetaan Elenen lapsista eli Brilkan äidistä Dariasta ja tämän sisaresta, Brilkalle nykyhetkessä tarinaa kertovasta Nizasta. 

Puolen vuosisadan mittainen tarina alkaa 1900-luvun alun Georgiasta ja menestyksekkäästä suklaatehtailijasta. Hänen tyttärensä Stasia alkaa olla naimaiässä, ja päätyykin avioon upseerin kanssa. Tie vie Venäjälle, jossa elämä osoittautuu olevan jotain muuta kuin mitä Stasia odotti. Aviomies on paljon poissa, eikä ole sodan jälkeen entisensä. 

Stasian sisarella Christinellä on omat ongelmansa, etenkin siksi koska hän on niin kaunis. Georgialainen Pieni Suuri mies iskee häneen silmänsä, eikä aviomies tai Christine mahda asialle mitään. Vallanpitäjä on liian voimakas vastustaja. Lopulta Ramas-aviomies tekee kohtalokkaan teon. Myös Stasian lapset Kostja ja Kitty kokevat elämässään kovia, ajautuen lopulla äärimmäisen kauas toisistaan. Tarina päättyy tässä vaiheessa taaperoikäiseen Eleneen, Kostjan tyttäreen. 

Punaisena lankana on kuuma suklaajuoma, jonka salainen resepti kulkee suvun jäseneltä toiselle. Jotkut uskovat suklaan kiroukseen, siihen että sen juomista seuraa onnettomuus, jotkut pitävät moista hölynpölynä. Sitä ei kukaan voi kiistää, etteikö kuuma suklaa toisi hetkellistä euforiaa sen juojalle. 

Ääni. Hän tunsi tuon äänen! Tuota ääntä hän ei unohtaisi milloinkaan. Hän ei sotkisi tuota pehmeää, maanittelevaa ääntä kenenkään toisen ääneen. 

Se oli hän. Nainen helvetistä.

Kitty nousi taas ylös, piti talonseinästä kiinni, perääntyi muutaman askeleen, kunnes he kaksi katosivat hänen näköpiiristään ja hän oli taas talon etupuolella. Sieltä hän juoksi sisälle taloon, sulkeutui lähimpään kylpyhuoneeseen, juoksutti vettä ja piti päätään sen alla, kunnes sai hengityksensä tasaantumaan. Mutta hänen ruumiinsa ei totellut häntä. Hänen polvensa löivät loukkua, hän pysyi tuskin seisaallaan. Hän pakottautui pitkäkseen kylmälle laattalattialle ja laski sataan, kunnes uskoi pääsevänsä taas pystyyn. 

Onpa hieno tarina, täyteläinen ja vaikuttava! Suvun jäsenet ehtivät tulla tutuksi, ja heidän kauttaan nähdään samoja tapahtumia eri näkökulmista. Kaikilla on vaikeuksia, osalla hyvin traagisiakin kokemuksia, mutta he ovat henkisesti äärimmäisen vahvoja ja pystyvät jatkamaan elämää. Vaikeudet eivät käänny voitoksi vaan traumat pysyvät, mutta selviytyminen vaatii sitä että ne pystyy painamaan taustalle. Ihmisten ohella maa käy selviytymiskamppailua, kun Georgia parhaansa mukaan pyristelee Neuvostoliiton paineessa. 

Toisen osan pitäisi ilmestyä huhtikuussa, harmi että vasta silloin. Toivon etten unohda ykkösosaa siihen mennessä. Päälinjat varmasti pysyvät mielessä, mutta yksityiskohdat ja pienemmässä roolissa olleet henkilöt saattavat hämärtyä. 

Saan tästä täytettyä kohdan molempiin Helmet-lukuhaasteisiin, vuoden 2024 haasteeseen numeron 27, "kirja kertoo jälleenrakentamisesta" ja tämän vuotiseen haasteeseen kohdan 33, "kirjassa ratsastetaan". Lisäksi Kirja joka maasta -haaste saa Georgian. 

Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1 on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjan jos toisenkin.