Aino Leppänen: Lanka-aitan Anni

 

Aino Leppänen: Lanka-aitan Anni    

Myllylahti 2025

296 s. 

On muuten ihana kirjan nimi! Syyskuusta jouluun seurataan Annin kamppailua lankakaupassa. Aila-tädiltä jäänyt kauppa on Annille sydämenasia, mutta miten saada pieni puoti kannattavaksi? Pitkin syksyä Anni kehittelee uutta, mutta toivo alkaa käydä vähiin. Some ja joulukalenteri tuovat uusia asiakkaita, mutta liian vähän. Lisäksi Anni asuu salaa puodin yläkerrassa, joten jos kauppa loppuu niin häneltä häviää myös koti. 

Hyvän mielen kirja ei olisi hyvän mielen kirja, ellei Annilla olisi ympärillään joukko muita puodinpitäjiä ja satunnaisia tuttavuuksia, joista kuoriutuu avulias ystäväjoukko. 

Poistomyynti kestäisi koko viikon, ja jokaiselle päivälle Anni oli suunnitellut jonkun erityisen tarjouksen. Ensimmäisenä hän tekisi somepäivityksen valmiista lankakasseista. Hän toivoi todella, että paikalle tulisi väkeä. Poistomyynnin parissa puuhailu oli virkistänyt hänen omaa mieltään, mutta varsinainen hyöty jäisi vähäiseksi, jos ostajia ei olisi.

Anni kirkaisi, kun ovelta kuului koputus. Hän jähmettyi paikoilleen aivan kuin puisen oven läpi voisi havaita hänen läsnäolonsa vain, jos hän liikkuisi. Hän ei ollut vielä vaihtanut vaatteita, joten kuka hyvänsä oven takana olisi, joutaisi mennä pois. Koputus kuului uudestaan. Anni arvioi tilannetta. Kassapöydän takana oli neuletakki. Hän kietaisi sen päälleen ja käveli hitaasti ovelle. Lukot naksahtivat auki kaikessa rauhassa ja Anni kurkisti ulos. 

Kaikkein eniten tykkäsin Annin tekemistä neuletakeista ja islantilaisneuleista. Itselläni ei ole käsityötaitoja lainkaan, mutta jostain syystä on tosi kiva lukea toisten osaamisesta. Puoti on jo syksyllä idyllinen ympäristö, marras-joulukuussa vielä enemmän. Henkilöhahmoista koostuu kiva galleria, osa heistä on hyvinkin sähäköitä. Anniin olisin kaivannut vähän särmää. Lankakaupan omistajasta tulee herkästi mieleen hissukka, ja pyylevä Anni tuntuu pelkäävän vähän kaikkea. 

Hiukan on kipinää, mutta varsinaisesti romantiikka pysyy piilossa. Tärkeämpää ovat monenlaiset kohtaamiset niin asiakkaiden kuin ystäviksi tulevien kanssa. 

Suosittelen varautumaan glögihampaan kolotukseen! 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjat kertovat ja Kaksi sivullista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirjassa on itse valittu perhe". Koska äiti välitti enemmän alkoholista kuin Annista, tämä piti Aila-tätiä perheenään. Lisäksi lopussa ystävyksistä muodostuu perheeksi verrattavissa oleva ryhmä. 

Ann Cleeves: Varisloukku

 

Ann Cleeves: Varisloukku

Englanninkielinen alkuteos The Crow Trap (1999)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Karisto 2023

479 s.

Nyt se vihdoin tapahtui: aloin lukea Vera Stanhope -sarjaa. Olen tykännyt ihan tosi paljon Shetlanti-sarjasta ja melko paljon Kahden joen välissä -sarjasta, mutta Veraa olen vältellyt. Se on ollut niin pidetty sekä kirjana että tv-sarjana, että en ole halunnut aloittaa sarjaa koska sitten se joskus loppuu ja mitä sitten lukisin? Cleevesillä on kyllä monta muutakin sarjaa, jotain alkupään tuotantoa 1990-luvulta olen lukenut englanniksi mutta ne eivät ole olleet erityisen mieleenpainuvia. 

Vera-sarjan suomentaminen aloitettiin jostain syystä vasta kolmannesta osasta, ja kaksi ensimmäistä on suomennettu vasta ihan äskettäin. Olen kuullut ettei tämä avausosa ole sarjan parhaita, mutta halusin kuitenkin aloittaa alusta. 

Baikien mökki pohjois-Englannissa. Kolme naista on tulossa tekemään ympäristötutkimusta ja selvittämään, onko louhokselle esteitä. Rachael saapuu päivää ennen muita ja järkytyksekseen löytää ystävänsä ruumiin. Bella on jättänyt jäähyväiskirjeen, mutta Rachaelin on silti vaikea uskoa itsemurhaan. Kun Anne ja Grace tulevat paikalle, ei kestä kauaa ennen kuin seuraava ruumis löytyy. Tämä tapaus ei mitenkään voi olla itsemurha tai onnettomuus, joten paikalle ilmestyy persoonallinen komisario Vera Stanhope. Homssuinen ulkomuoto ja poliisille epätyypillinen käytös tarkoittavat sitä, että monien on vaikea uskoa hänen olevan hyvin terävä-älyinen. Vera ja tutkijanaiset tekevät epävirallista yhteistyötä houkutellakseen paikalliset salaisuudet esiin. 

Kun Rachael aamulla nousi, Vera oli jo Baikiessa. Hän seisoi keittiössä paahtoleipä toisessa kädessä ja mukillinen Annen suodatinkahvia toisessa. Hänen mussutuksensa kaikui portaisiin saakka. 

Vera oli siis jälleen yöpynyt Black Law'ssa. Taas yksi töissä vietetty yö. Mikä häntä oikein riivasi? Ilmeisesti kunnianhimo. Epäonnistumisen pelko. Tai kenties tyhjä koti, jossa ei odottanut kukaan. Siihen Rachaelkin samastui. Vera ei ollut kertaakaan maininnut aviomiestä tai rakastajaa, eikä hän taatusti nauttinut kotoilusta. Rachael ei kerta kaikkiaan pystynyt kuvittelemaan häntä sohvalla television ääressä. 

En tiedä, olisiko sarja noussut Suomessa niin suureen suosioon, jos kääntäminen olisi aloitettu tästä. Ensimmäinen puolisko kirjasta on kuin mikä tahansa romaani, jossa nyt vaan sattuu kuolemaan pari ihmistä. Tapahtumia käydään läpi Rachaelin, Annen ja Gracen näkökulmasta, toki siinä samalla tutustutaan heihin kaikkiin vähän tarkemmin mutta dekkarijuonen kannalta siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mielenkiintoista luettavaa kyllä, mutta ei juonen kulkua juurikaan edistävää eikä missään määrin jännittävää. 

Vera tulee kuvioihin ennen kirjan puoltaväliä, mutta tapahtumia seurataan jatkossakin enemmän tutkijanaisten kuin hänen näkökulmastaan. Jonkin verran saadaan tietää hänen lapsuudestaan, mutta aika vähän muusta. Rikostutkintaa hän tekee varsin vähän. Uskon, että seuraavissa osissa hänen roolinsa kasvaa, ja toivon että jatkossa tapahtumia nähdään enemmän hänen näkökulmastaan. Nyt hän lähinnä on paikalla, ja silloin harvoin kun käy jututtamassa jotakuta niin tärkeämmältä tuntuu syöminen tai juominen. 

Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla tapahtumapaikoista. Oliko Baikien mökki Black Law'n maatilalla vai sen lähellä? Mikä oli Holme Park, missä oli vuokraviljelijöitä? Oliko se alue, jonne louhosta suunniteltiin, ja jos ei niin minne sitä suunniteltiin? 

Eli siis varsin hämmentävä lukukokemus. Odotin enemmän, mutta oli tässä sen kuitenkin verran imua että sivut kääntyivät nopeasti eikä mielessä käynyt vaihtoehto jättää kesken. Vera on aika kulmikas ja yllättävän tyly hahmo, mutta tykästyin häneen silti. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee toiseksi pariin 47 ja 48, "kaksi kirjaa, joissa on samanniminen päähenkilö". Jo keväällä luin Vera Wong -dekkarisarjan avausosan. 

Varisloukku on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Sivumerkkejä.

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

 

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

WSOY 2024

265 s.

Tunnustan heti, että tuskin olisin lukenut tätä kirjaa ellen olisi tarvinnut Helmet-lukuhaasteeseen kohtaa 43, "kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste". Viihdekirjallisuus ei pääosin ole minun juttuni, ja kun aloittaa sarjan viimeisestä osasta niin on aika pihalla kuvioista. 

Krissen raskaus on pitkällä, mutta Kahvila Koivussa on vielä paljon tekemistä ennen kuin hän voi jäädä äitiyslomalle. Yläkerran kolme asuntoa on säätiön toimesta vuokrattu kolmelle taiteilijalle, mikä tarkoittaa aamiaisia ja lounaita. Iltapäivisin on kahvilakävijöitä ja iltaisinkin riittää puuhaa. 

Pyhävirran ihmisillä on monenlaisia murheita, ja joulun aika tuntuu korostavan stressiä. Krisse on monen luotettu ja hän yrittää valaa uskoa kaiken järjestymiseen. Mutta voiko hänkään mitään appivanhemmille, työttömyydelle tai rakennuksia romahduttavalle lumikuormalle? 

- Niin kai, Krisse vastasi kevyesti.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että koko tilanteessa oli jotain muutakin. Tommi oli käynyt koko häähumun jo kertaalleen läpi, hänellä ja hänen ex-vaimollaan Johannalla oli ollut suuret häät jossain Tampereen seudulla, sadan vieraan voimin. Tuntui ankealta ajatella, että hän ja Tommi kävisivät maistraatissa Tampereella ja hoitaisivat asian kuin se olisi ollut passin uusiminen ulkomaanreissulle. 

- Ehkä minä en vain keksi, millaiset häät haluaisin, Krisse sanoi olkapäitään kohauttaen. - Tosin yhden asian tiedän. 

- Minkä?

- Minun häissäni ei tule olemaan itse askarreltuja koristeita. 

Molemmat purskahtivat nauruun, ja Krisse tunsi olevansa paremmalla mielellä, kun hän käänsi auton kohti Pyhävirran keskustaa. Kylänraitti näytti Martta Wendelinin postikortilta, isot lumikinokset reunustivat katua ja katuvalot loivat pehmeää hämyä. Tuntui myös mukavalta nähdä valot Kahvila Koivun yläkerran ikkunoissa. 

En tiedä johtuuko kaksi kuukautta jatkuneesta harmaudesta ja lähes päivittäisestä vesisateesta, mutta lukiessa olin lähinnä ärsyyntynyt. Ilman lukuhaastetta olisin jopa saattanut jättää kirjan kesken. En tiedä keitä ovat Leila ja Mirjami, en tiedä miksi kahvilan huoneiden vuokra maksetaan kunnanjohtajalle, en kestä että Krisse leipoo lähes viimeisillään raskaana niin naan-leivät kuin jouluhalot, ärsyynnyin kun joka välissä kyyneleet kirvelevät silmiä milloin ilosta / surusta / liikutuksesta, en jaksa postikorttimaisemia enkä oikein jaksa sitäkään että taianomaisesti liki kaikki ongelmat ratkeavat yhdessä rysäyksessä. 

Ymmärrän kyllä sarjan suosion, ja saattaisin olla innokkaampi jos olisin aloittanut lukemisen ensimmäisestä osasta. Kahvilaympäristö on tosi viehättävä, ja pienen paikkakunnan hyvät ja huonot puolet tulevat realistisesti esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia; sopivassa määrin keskenään erilaisia mutta ei liian erikoisia. Tarina ei ole pelkkää höttöä vaan siinä on vakavia sävyjä, ennen kaikkea uskottavia sellaisia. Monet lukijat varmasti pystyvät samaistumaan henkilöhahmoihin, koska hahmojen elämän on varsin tavallista arkipäiväisine iloineen ja suruineen. 

Kirjaa on luettu paljon, postaus on esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Amman lukuhetki ja Luetut.net. 

Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

 

Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

Docendo 2025

315 s.

Kimmo Niemisen urapolku on ollut hyvin poikkeuksellinen. Armeija-aikana hän oli mm. sukeltajakurssilla, mikä vei hänet sukellusopettajaksi. Insinööriopinnoissa hän oli mukana kansainvälisessä ohjelmassa, ja opintojen jälkeen hän päätyi Yhdysvaltoihin sukellusrobottifirmaan. Työ vei häntä ympäri maailmaa erilaisiin operaatioihin. 1990-luvun lopussa hänestä tuli NASA:n robottien testipilotti. Kirjan tekemisen aikaan hän on Artemis-operaatiossa vastuullaan avaruuskävelyiden turvallisuusasiat. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen porilainen Nieminen, ei niin macho kuin mitä kirjan nimi tai hänen koulutus- ja työhistoria helposti antaisivat olettaa.  

Kirjassa kerrotaan paitsi Niemisen urasta myös avaruuslentojen historiasta ja siitä, mihin tulevaisuudessa tähdätään. Kivioja ja Nieminen pohtivat myös vaihtoehtoista tapahtumakulkua, eli mitä jos Neuvostoliitto olisi voittanut kilpajuoksun Kuuhun. Lopussa he ottavat kantaa uudehkoon ilmiöön eli avaruusturismiin. 

Kun puhe kääntyy avaruuspukuihin, Kimmo Niemisellä on tapana muistuttaa: "Avaruuspuku on harhaanjohtava sana, sillä kyseessä on yhden henkilön kokoinen avaruusalus. Sen arvo voi nousta jopa 200 miljoonaan euroon."

Tosi kiinnostavaa luettavaa, eikä tarvitse olla insinööri pysyäkseen kärryillä. Tekniikkajuttuja on, mutta ne on kerrottu niin että taviskin ymmärtää. Tulee uutta tietoa niin menneistä kuin tulevista avaruuslennoista, ja lukijalle valkenee kuinka monen ihmisen pitkäaikaista yhteistyötä tarvitaan hankkeiden onnistumiseksi. Paljon on kiinni myös ajoituksesta ja onnesta. Avaruuslennot vaativat vuosia kestävää suunnittelua ja testausta, mikä tarkoittaa että vaaditaan rahaa. Ja kun poliittiset suunnat ja päättäjät vaihtuvat, yhä useammin alkaa olla epävarmaa että saadaanko rahoitusta. 

Lähivuosina ja -vuosikymmeninä saamme jännittää, mitä avaruusmatkailussa tapahtuu. Milloin seuraavan kerran lähdetään pidemmälle kuin avaruuden rajalle? Rakennetaanko Kuuhun tukikohtia, jotka auttavat matkalla Marsiin? Päästäänkö Marsiin asti joskus? Tai vielä sitäkin kauemmas?

Matkustusaika planeettojen välillä on pyrittävä minimoimaan. Marsin ja Maan kiertoradat ovat elliptiset, minkä vuoksi planeettojen lähin kohta ei ole aina samanlainen. Optimaalinen laukaisuikkuna aukeaa noin 26 kuukauden välein. Paras laukaisuikkuna vuosikymmeniin olisi tarjolla 15. syyskuuta 2035. Tuolloin Marsin ja Maan etäisyys olisi noin 56 miljoonaa kilometriä, ja tällöin matka-aika voisi olla lyhyimmillään 6 kuukautta.

Enimmillään planeettojen etäisyys on noin 401 miljoonaa kilometriä, jolloin pelkkä menomatka veisi 2-3 vuotta, eikä matka olisi teknisesti edes mahdollinen. 

Lämmin suositus, jos epätavallinen elämänkulku tai avaruusaihe yhtään kiinnostavat!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjan nimessä on sana 'mies' tai 'poika' tai niiden taivutusmuoto".

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1

 

Alice Oseman: Heartstopper

Englanninkielinen alkuteos Heartstopper, Volume 1 (2018)

Suomentanut Oona Juutinen

Tammi 2022

263 s. 

Heartstopper-sarja on noussut Suomessa(kin) supersuosituksi, enkä ihmettele. Vaikka se on kirjastossa nuortenosastolla, ilahduttaa se myös aikuislukijaa. 

Charlien koulussa siirrytään luokattomiin ryhmiin, mikä tarkoittaa että hän saa vieruskaverikseen vuotta vanhemman Nickin. Katseiden kohtaaminen on heartstopper, ei vain sydämen vaan sekunniksi kaiken pysäyttäjä. Charlie ihastuu oitis, mutta tunteeko Nick samoin? 

Lukuvuoden edetessä he alkavat tehdä yhä enemmän asioita yhdessä, ja lopulta myös Nick uskaltaa myöntää että hänellä on tunteita Charlieta kohtaan. Elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista koulussa, jossa Charlieta on aiemmin kiusattu homouden takia. 

Tässä sarjan avausosassa on ihan superpaljon kaikkea hyvää. Ihan kuka tahansa voi samaistua ihastumisen tunteeseen ja siihen pelkoon, että mitä jos toinen ei vastaa tunteisiin. Missä vaiheessa uskaltaa ottaa ensimmäisen pienen askeleen ilman että pelottaa toisen pois? Mitä jos tulee torjutuksi? Nick on rugbyjoukkueessa ja houkuttelee sinne myös Charlien; mitä joukkueessa mahdetaan tuumata jos "äijälajin" äijä Nick paljastuu homoksi tai biseksuaaliksi? Ja onko sillä lopulta mitään väliä, mitä muut ajattelevat?

Erityisen paljon pidän ilmeikkäästä mutta selkeästä piirrosjäljestä. Joskus kun selaa sarjakuvakirjoja, sivut ovat sekamelskaa eikä aina tiedä missä järjestyksessä ruudut pitäisi lukea. Vielä jos puhekuplat ovat täynnä (pientä) tekstiä, kynnys tarttua kirjaan nousee. Tässä tarinaa kerrotaan valtavan paljon yksittäisillä sanoilla tai pelkillä hahmojen ilmeillä. Joskus huutomerkki kertoo enemmän kuin kymmenen sanaa. 

Minua miellyttää kovasti myös tunnelma. Koulussa opettaja puuttuu tilanteeseen jossa kolmen pojan joukko pähkäilee olisiko Nick homo. "Mutta se on jokaisen oma asia eikä mikään juoruilun aihe", toteaa neiti Singh ennen kuin komentaa pojat kotiin. Monet kiinnittävät huomiota siihen, että Nick ja Charlie tekevät koko ajan enemmän asioita yhdessä, mutta se tuntuu olevan valtaosalle ok. Kovin usein nuortenkirjoissa seksuaalivähemmistön edustajana oleminen on ahdistavaa tai jopa pelottavaa siksi, että herkästi joutuu julman pilkan kohteeksi. Tässä fiilis on pääosin hyväksyvä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla". Hesarin artikkelin mukaan unkarilainen kirjakauppias oli saamassa sakot myytyään kirjaa ilman kansia peittävää suojapaperia, ja eiköhän tämä ole tätä nykyä Venäjälläkin kielletty. 

Sarjaa on luettu tosi paljon, ykkösosasta löytyy postaus esimerkiksi blogeista Koukussa kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjavinkit. 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

S&S 2025

268 s.

Jarmo Koski on suurelle osalle tuttu Salkkareista; minä en ole sarjaa katsonut, mutta fanitan Kosken useita äänirooleja. Esimerkiksi Nikke Knatterton on aina ollut ihan huippu, samoin olen tykännyt Rasmus Nallen Kallesta. Kirjassa Koski sanoo tehneensä noin kaksi tuhatta ääniroolia, se on huikea määrä! Ei ihme, ettei hän itsekään muista missä kaikessa on ollut mukana. 

Kirja on jaettu osiin vuosilukujen mukaan siten, että uusi osa alkaa luontevasti jostakin elämän käännekohdasta. Toisinaan vuosia kuluu yhdessä osassa paljon, toisinaan vähemmän. Monenlaisia iloja ja suruja on matkalle mahtunut. 

Kesäteatterin näytökset myytiin kuitenkin loppuun ja ylikin. Muistan pohjalaiset isännät, jotka olivat saapuneet paikalle varaamatta lippua etukäteen. Kaikki istumapaikat olivat jo käytössä. "Me tullahan tänne!" he ilmoittivat, kantoivat ulkoa teatterin käytävälle puistonpenkin ja istuivat sillä näytöksen alusta loppuun maksettuaan kiltisti täyden lipun hinnan. 

Meitä tekijöitä ei haitannut, että Ilkka-lehden kritiikissä moitittiin, ettei tulkintamme jättänyt mitään hienovaraisuuden varaan ja että kaikki tehtiin turhankin suurieleisesti. Läskiksi lyötiin kuulemma lavatanssitkin, ja moitteita saivat myös joidenkin naishahmojen, kuten Piitu Uskin roolihahmon Unton äidin sekä Anu Palevaaran esittämän myöhempien aikojen naisystävän vaatteet.

Tärkeintä oli, että katsojat viihtyivät - ja että katsomon täyttöaste oli yli 100 prosenttia!

Tunnen Kosken äänen, mutta hänestä itsestään en tiennyt mitään. Koski ei ole esitellyt elämäänsä iltapäivä- tai naistenlehdissä, siksi siitä lukeminen olikin tosi kiinnostavaa. Hän on tehnyt paljon lastenteatteria, ja on kiva että tämä puoli on esillä runsaasti. Eipä kovin monissa näyttelijäelämäkerroissa puhuta esimerkiksi nukketeatterista. 

Ei ole yllättävää, että lehdistö on kautta linjan nostanut kirjasta otsikoihin Kosken haksahtamisen huijaukseen ja säästöjen menettämisen. Olisin kuitenkin toivonut, että edes joku olisi tarttunut muuhunkin, maininnut vaikka jonkun hänen tunnetuimmista äänirooleistaan. Meitä on kuitenkin aika iso määrä täällä, jotka ovat katsoneet jokaisen jakson Alfred J. Kwakia tai Olipa kerran -sarjoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa on tunnettu rakennus (Rakennetun perinnön teemavuosi 2025)". Mikään rakennuksista ei ole isossa roolissa, mutta mukana ovat esimerkiksi Ateneum ja Kansallisteatteri. 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

Tammi 2025

187 s. 

Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa. 

Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään. 

Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?

Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."

"Joo? Mä teen sitä aika usein."

Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta. 

Kuulokkeissa joku huutaa kovaa. 

"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo. 

En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"

"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.

"No on on, siis mitä vittua?"

"Älä kiroile!"

"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja. 

"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun. 

Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.

Vittu busted. 

"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."

Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus. 

Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle. 

Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun. 

En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

 

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

Ranskankielinen alkuteos La Pouponnière d'Himmler (2024)

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Docendo 2025

289 s. 

Heim Hochland, Steinhöring, Baijeri, 1944-1945. Äitiyskoti raskaana oleville ja juuri synnyttäneille yksinäisille naisille tuo yhteen saksalaisen sairaanhoitaja Helgan ja lasta odottavan ranskalaisen Renéen. Taustalla häälyy puolalainen sotavanki Marek, joka yhdessä muiden vankien kanssa rakentaa Heimin alueelle parakkeja. 

Helga on tunnollinen, ammatistaan ylpeä. Hän pärjää hyvin sekä äitien että pienokaisten kanssa. Hän haluaa naimisiin, mutta hänellä ei ole kiire, ei vaikka saksalaisia naisia patistetaan synnyttämään paljon lapsia. Edellisen Heimin johtaja jopa tarjoutui hänen lastensa isäksi. Kuukausien kuluessa ja sodan viime hetkien tullessa lähemmäksi paine alkaa käydä liian kovaksi. Miten jaksaa, kun taloon tulee yhtäkkiä kymmeniä naisia ja lapsia lisää?

Renée rakastuu saksalaiseen sotilaaseen ja tulee raskaaksi. Muita vaihtoehtoja ei ole, hänen on lähdettävä Saksaan ja toivottava, että tiet Arturin kanssa kohtaavat vielä. Kun kirjeitä ei kuulu, epätoivo iskee toden teolla. Hän ei halua olla Heimissa, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Marek tietää, että hänellä on pieni lapsi, mutta hän ei tiedä missä Wanda ja vauva ovat. Henkinen kipu on alati läsnä, etenkin kun hän näkee Heimin alueella jatkuvasti naisia lastenvaunuineen. Fyysinen kipu on hakkaamisen ja nälän seuraamista, eikä sitä helpota hyvin ravittujen naisten näkeminen. Pian pakoajatukset valtaavat hänen mielensä. 

Hän makaa selällään katse sumuisena, hänen silmänsä ovat miltei harmaat lopputalven hämärässä. Hän on vetänyt untuvapeiton vatsansa päälle. Hän on niin laiha, että luut törröttävät. Pelkkä vatsan täyttämä aukko. Hän on multaa, joka kuivuu sitä mukaa kun pensas kasvaa, ja hänen elämänsä hupenee sitä mukaa kun lapsi kehittyy hänen ihonsa alla. Hän on tuhkauurna, johon upotetaan eläviä kukkia valtavine juurineen. Hänen vatsalaukkunsa on kuroutunut niin pieneksi, että hän saa ruokittua itseään vain pikkulusikalla. Joskus hän onnistuu pitämään sisällään tilkan vettä, hiukan hilloa. Joskus hän taas yökkii kehostaan ulos kaiken pehmeän ja nestemäisen. 

Kirjassa keriytyy pikkuhiljaa auki se kieroutuneisuus, joka tällaisissa Heimeissa oli. Jo alussa Himmler kyllä sanoo: "'Miten epäoikeudenmukaista, että sotilas kuolee hetkessä, mutta sotilaaksi varttuminen kestää kuusitoista vuotta.'" Mutta vasta sodan viime hetkellä, arkistojen palaessa, Helga alkaa pohtia ja myös ymmärtää, mistä odottavia äitejä ja orpolapsia tuli ja miten heitä riitti niin paljon.

Lukijana minulla oli aika ristiriitainen olo. Helga palvelee natsijärjestelmää ilolla, mutta hänessä on lämpöä ja hän todella välittää lapsista. Renée on vasta seitsemäntoista, ja on kauheaa miten rakastuminen johtaa hänen karkottamiseensa ja miten hän sen seurauksena kivettyy. Marekilla on vahva elämänhalu, vaikka hän ei tiedä ovatko hänen läheisensä elossa vai eivät. Eli suurin lämpö ja lempeys on äitiyskodissa, jonka taustalla kuitenkin on hirveä ideologia ja lasten luokittelu sen mukaan, ketkä heistä voi saksalaistaa. 

Tarina on varsin surullinen mutta koukuttava. Suoranaisia hirveyksiä kuvataan vähän, mutta ne tulevat esiin yksittäisissä lauseissa ja joskus ihan sivuhuomautuksina. Ehkä juuri se tuntuu niin raskaalta, että lukiessa tietää tämän Heimin olevan vain yksi esimerkki kovin monista muista. Jää myös kalvava epätietoisuus siitä, mitä lapsille mahtoi tapahtua sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat tulleet ja sota päättynyt. 

Toisin kuin niin moni muu toisen maailmansotaan liittyvä (naisen kirjoittama) romaani, tässä ei ole nykyhetken aikatasoa jossa joku alkaisi selvittää sukulaisensa historiaa Heimin työntekijänä tai asukkaana. Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aikatasoon eikä selityksiä tai myöhempiä elämänkohtaloita tule, mikä saa tarinan tuntumaan jopa hiukan tylyltä. Että tässäkö se nyt oli, ei mitään lohduttavia sanoja lukijalle. Ristiriitainen olo tässäkin, toisaalta en olisi halunnut lukea tällaista mutta toisaalta hyvä että luin. Hyvä että tästäkin näkökulmasta on tehty romaani.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää". 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

Tammi 2025

191 s. 

Se, että Tove Jansson sai valtavan määrän kirjeitä, ei yllätä. Se yllättää, kuinka monet kirjeen lähettäjät kertoivat yksinäisyydestään. Monin paikoin oli surullista lukea, mitä lapset ja nuoret kirjeisiinsä vuodattivat. Toisaalta oli lämmittävää lukea Toven usein lohdullisia ja rohkaisevia vastaussanoja.

Tuula Karjalainen teki suuren työn jäljittäessään kirjeiden lähettäjiä ja heidän Tovelta saamiaan vastauskirjeitä. Arkistoissa on joitain vastauskirjeiden luonnoksia, mutta ne yksistään eivät kertoisi läheskään kaikkea.  

Joidenkin lasten kanssa Janssonin kirjeenvaihto kesti yhden kirjeen verran, joidenkin kanssa pitkään. Läpi vuosikymmenien hänen tyylinsä säilyi samana, eikä hän halunnut lopettaa vastausten lähettämistä edes vanhana ja sairaana. Lähes loppuun asti hän piti yhteyttä ihailijoihinsa ympäri maailmaa. 

Vastauksia lukiessa huomaa selvästi, että Tove paneutui empaattisesti kirjoittajan kysymyksiin ja ongelmiin, oli kyseessä sitten lapsi tai nuori, ja kirjoitti hyvin avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, usein kipeistäkin asioista, joilla oli jokin yhteys kirjoittajan ongelmiin. Kirjeitten perusteella ongelmat olivat aika yhtenäisiä. Kirjeiden, vastausten ja koko ajatustenvaihdon myötä Tovesta tuli ikään kuin tuhansien lasten uskottu ja melkeinpä kirjeitse toimiva etäterapeutti. 

Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ainakin yhden häntä kuuntelevan aikuisen kasvaakseen onnelliseksi ihmiseksi. Useille kirjoittaneille Tove oli juuri tällainen aikuinen. Vaikka Tove oli hyvin ymmärtävä lukija ja vastaaja, hän saattoi olla varsin suora ja kipakkakin, jos kirje sitä edellytti. 

Ostin kirjan itselleni kirjamessuilta, koska en halunnut jonottaa sitä kirjastosta. Olin sitä selaillut sen saapuessa kirjastoon ja tuli sellainen olo, että vastauskirjeissä varmaan on paljon sellaista, mikä rohkaisee lukijaa tässä ajassa. Onkin kiva että niihin voi palata myöhemmin uudelleen. Kirja on jaettu lukuihin kirjeiden teemojen mukaan, joten jos kaipaa Janssonin sanoja vaikkapa maailmantuskaan niin osio on helppo löytää.

Muotopuolta olisi voinut hioa hiukan lisää. Nyt on jonkin verran toistoa, sellaista että sama asia sanotaan kaksi tai kolmekin kertaa muutaman rivin tai kappaleen välein. Kappalejakoja olisi voinut olla enemmän, koska nyt välillä ajatus hukkuu kun seuraava lause onkin yhtäkkiä ihan eri asiaa kuin edellinen. Mutta nämä nyt ovat pikkuseikkoja muuten oikein mainiossa teoksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin (Muumit 80 vuotta)".

Googlaamalla en löytänyt yhtään muuta blogipostausta, yllättävää. 

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

 

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Otava 2025

207 s.

17-vuotias Beata on rakastunut Eliakseen, ja elämä olisi ihanaa jos vain... Jos vain Viikatemies ei jatkuvasti ilmestyisi paikalle häiritsemään tunnelmaa.

Beata on luullut olevansa ihan tavallinen nuori, mutta näin ei ole. Viikatemies ilmoittaa Beatan olevan valittu ja antaa tälle viikatteen terän. Kylän uutena viikatemiehenä tämän tehtävä on auttaa kuolevia siirtymään eteenpäin. Beata vastustelee ankarasti, etenkin kun ensimmäinen niitettävä on hänelle läheinen henkilö. Mutta miten hän voi taistella Viikatemiestä vastaan, tätä kun ei voi fyysisesti vahingoittaa?

"Okei. Miksi just minä?"

"Sinulla on ominaisuuksia."

Naurahdan.

"Musta ei tule mitään viikatemiestä. En edes ole mies."

"Kuolevaisen rajoittuneet ajatukset", Viikatemies huokaa.

Oliko sen äänessä kyllästymistä? Ha! Jospa se häipyisi, kun tajuaisi, että on ottanut kohteekseen väärän tyypin.

"Valitse itsellesi mikä tahansa nimi: kuolema, viikatemies, niittäjä, saattaja, kuolonhenki, kuolonhengetär, sadonkorjaaja", Viikatemies luettelee. "Nimi ei ole olennainen."

Pudistan päätäni. 

"Nimesi on viikatteessa. Se on valinnut sinut", Viikatemies alkaa ärtyä. 

Mietin, onko viikatteella muka oma tahto. Miten voisi olla, sehän on pelkkä esine. Ei kai sillä aivoja ole. 

Tämäpä on erilainen nuortenkirja! Omaperäinen, hurjan jännä, hauskakin. Beatalla on monia tiukkoja tilanteita sekä Eliaksen että Sara-ystävän kanssa, he kun eivät tietenkään näe Viikatemiestä. Beata joutuu piilottelemaan sekä säikähdystään että saamaansa tehtävää. Netistä hän yrittää löytää kohtalotovereita saadakseen edes jonkinlaisen vihjeen siitä, miten Viikatemiehestä voisi hankkiutua eroon. Jos hän ei pääse siitä eroon, voiko hän sopeutua uuteen rooliinsa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjailija on työskennellyt kirjastossa".

Viikatetytär on luettu myös blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Unelmien aika ja Siniset helmet.

Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

 

Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

Ruotsinkielinen alkuteos Gravglänta (2024)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2025

367 s. 

Ensimmäinen osa Rikospaikka Söderslätt sarjaa vie lukijat vuosien 1989 ja 1994 Skåneen. Kahdeksanvuotiaan Robinin kadotessa lähimetsään poliisin avustaja Gunni Hilding pääsee mukaan tutkintaan. Hänellä on paikallistuntemusta, jota tarvitaan poikaa etsiessä. Tutkinta on hidasta, sillä todistajanlausunnot ovat hyvin epävarmoja. Tapauksen alkaessa selvitä Gunni ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hänen mielestään kaikkea ei ole tutkittu riittävän perusteellisesti, eikä hän koe kaikkia käytettyjä tutkimusmetodeja oikeiksi. 

Kun myöhemmin toinen poika katoaa leirintäalueelta, Gunnia tarvitaan jälleen. Hän yrittää pitää vanhempaa tapausta esillä uuden rinnalla, mutta ei juuri saa kannatusta. Silti hän on varma, että on oikeassa. Jokin vanhassa jutussa hiertää. Uudessa tapauksessa on epätarkkoja havaintoja, mutta kuitenkin jotain mikä saa palasia liittymään toisiinsa. 

Nyt Gunni sai ryhmän täyden huomion. Hänen oli vaikea uskoa, että tämä oli todella tapahtunut. Vielä viime viikolla hän oli ollut Malmön Folkets Parkin liikennekoulussa opettamassa päiväkotilapsille, että heidän pitää katsoa oikeaan ja vasempaan ennen astumista suojatielle. 

Gunni oli jo pitkään harkinnut poliisin työstä luopumista ja uudelleenkouluttautumista. Toki oli mukavaa työskennellä ihmisten kanssa, ja useimmat kohtelivat häntä kunnioittavasti, mutta kun ilmapiiri kiristyi ja ilmeni ristiriitoja, Gunni saattoi hautoa asiaa iät ja ajat ja miettiä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Ehkä hänen olisi pitänyt kuunnella perhettään ja ryhtyä opettajaksi. 

Ja nyt hän olikin yhtäkkiä keskellä murhatutkimusta. 

Surullista lukea rikostapauksista, joissa osallisena on lapsia. Tässä heitä on lisäksi monenlaisissa rooleissa etenkin pitkin varhaisempaa tutkintaa. Rikoksia ei kuvata tarkasti, tärkeämpää on lasten asema osana tiivistä yhteisöä. Kyse on myös siitä, mitä rikos tekee porukalle, jossa kaikki tuntevat toisensa. Uskotaanko siihen, että syyllinen on joku meistä, halutaanko tekijän olevan joku huonomaineinen vai toivotaanko syypääksi täysin yhteisön ulkopuolista tekijää.  

On kiinnostavaa nähdä, missä ajassa seuraavassa osassa liikutaan, ollaanko silloin yhä 1990-luvulla vai myöhemmässä ajankohdassa. 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

Englanninkielinen alkuteos Murder at the Christmas Emporium (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2025

336 s.

Kun seitsemän ihmistä kutsutaan jouluaattoiltana ostoksille perinteiseen Verityn lahjakauppaan, voisi kuvitella luvassa olevan lämminhenkisen tapahtuman. Näin ei suinkaan ole. Hyvin pian tervetuliaiskaakaon jälkeen joukkio huomaa, ettei kaikki ole kunnossa. Illan isäntä Montagu Verity käyttäytyy oudosti, ja mitä pidemmälle ilta etenee sitä oudommiksi asiat menevät. Kun löytyy ruumis, alkaa selviytymistaistelu. 

Tuoksukynttilöiden liekit heittävät pajan seinille kodikkaita varjoja. Mökki on somasti sisustettu: siellä on muutama kirkkailla väreillä maalattu puutuoli, pieni pöytä, jolla on rekvisiittana lahjapaketteja, ja joulupukille tarkoitettu jykevämpi tuoli, joka tuo mieleen valtaistuimen. Tunnelma on suloisen jouluinen, ja Merryn mieleen nousee muistoja siitä, kuinka hän pääsi pienenä katsomaan joulupukkia isänsä kanssa. Merry on aikeissa kysyä Barbaralta lisää tämän pojasta, kun hän kuulee sivultaan terävän henkäyksen. Hän kääntyy katsomaan ja näkee, että Barbara on nostanut käden suunsa eteen. "Mikä tuo on?"

Lattialla huoneen nurkassa on mytty, jonka luokse on kerääntynyt mekaanisia tonttuja. Jotkin niistä ovat kumartuneet ikään kuin tutkimaan edessään lojuvaa muodotonta hahmoa. Yhdellä tontulla on kädessään vasara, jolla se takoo myttyä, ja toinen taas yrittää kaivaa sitä pienellä lapiolla. 

Takakannessa Yorkshire Evening Post sanoo: "Täydellinen lahja lempeän rikoskirjallisuuden ystäville." Onkohan lehdessä luettu sama kirja kuin minkä minä luin? Mielestäni tämä on hyvin kaukana lempeästä. Tarina, jossa ihmisjoukko on lukittuna pimeään tavarataloon ja jossa erinäiset mekaaniset tontut ja nuket liikkuvat ja mm. soittavat pianoa, on paikoin lähellä kauhua. Ja kun ensimmäistä ruumista seuraa toinen, alkaa väistämättä jännittää kun haluaa tietää kuka - jos kukaan - selviää elävänä ulos. 

Takaumina nähdään välähdyksinä seitsikon menneisyyttä ja heidän suurimpia salaisuuksiaan. Jotkut tuntevat toisensa jo ennalta, mutta sillä ei ole väliä. Tutuista tulee vihollisia, kun pelko ja epäluulo saavat vallan. 

Ei mikään perusdekkari, ja suljetun huoneen mysteerinä huomattavasti keskivertoa pelottavampi. Onneksi tavaratalossa eivät soi joululaulut, etteivät ne mene pilalle. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo". 

Kirja on luettu blogeissa Sydänmuruja ja Savannilla. 

Satu Rämö: Tinna

 

Satu Rämö: Tinna

WSOY 2025

406 s.

Viides ja kenties viimeinen osa trilogiaa vie Hildurin selvittämään paitsi tuoretta kuolemantapausta myös perheensä historian vielä puuttuvia paloja. 

Kesken syksyisen lampaidenkeruun laaksosta löytyy ruumis. Hildur on mukana vahtimassa lampaita, joten hän pääsee nopeasti paikalle. Pian hänestä alkaa tuntua, että kuolemantapauksessa on jotain hämärää. Kaikki ei täsmää siihen mitä hän näkee. Kuka uhri oli ja miksi hän kuoli? 

Vähitellen tapaus vie Hildurin hänen uransa alkuvuosiin ja sydänsuruihin. Samalla hän yrittää Tinnan toiveesta auttaa selvittämään, mitä tämän Hulda-siskolle tapahtui. Miksi Hulda lähti yhtäkkiä Tanskaan eikä koskaan palannut? 

Jakob on myös mukana tutkinnassa, mutta hän tuntuu jäävän kovasti sivuosaan. Ehkä siksi koska Hildur menee pääkaupunkiin, eikä Jakobilla tunnu olevan mitään tekemistä töissä. 

Hildurin teki mieli kiljua. Hän halusi huutaa niin kovaa, että korvissa soiva korkea vihellys ei enää erottuisi. Kadulla ei näkynyt ketään. Hän painautui rakennuksen seinää vasten, painoi suunsa takinhihaan ja huusi siihen. Keuhkojen tyhjennyttyä hän pyyhkäisi suupieliään ja silmäkulmiaan ja nosti rinnuksille valahtaneen letin selkäpuolelle. Sitten hän astui rikoslaboratorion ovista sisään.

Vastaanotossa istui kalju, lihaksikas mies. Hän tervehti Hilduria tuttavallisesti.

- Ei kai sulla ole kärpänen nenässä? mies kysyi puolalaisella aksentilla.

Puolalainen sanonta viittasi siihen, että joku on pahalla tuulella.

- Tuo tuuli vain saa minut hulluksi Hildur sanoi ja pyyhki silmäkulmiaan. 

Mies ojensi ison kouransa tiskin yli:

- Sä toit taas lisää analysoitavaa? Niiden vanhojen kanssa on homma vielä kesken. DNA-testit venyy kuin pääsiäismessu. 

Tykkäsin! Tässä(kin) osassa ihmiset ovat ihanan tavallisia, ja heidän ongelmansa ovat varsin tavallisia. Siinä missä sarjan avausosa tuntui paikoin matkaoppaalta, tässä paikkoja ja legendoja on määrällisesti vähemmän mikä antaa tilaa rikosjuonelle ja siihen liittyville käänteille. Menneiden ja nykyisten tapahtumien selvittäminen on tasapainossa, kumpikaan ei hallitse liikaa. 

Olikohan tämä nyt tässä? Vai vieläkö tulee jatkoa, esimerkiksi Huldan tarina seuraavaksi? 

Tinna on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

Samuel Bjørk: Pommittaja

 

Samuel Bjørk: Pommittaja

Norjankielinen alkuteos Bomberen (2025)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2025

445 s. 

Olen pitänyt Holger Munchin ja Mia Krügerin seikkailuista, ja pidin myös sarjan kuudennesta osasta. Oslon metrossa räjähtää pommi, ja räjäyttäjäksi osoittautuu hyvin epätodennäköinen henkilö. Tämän asunnosta löytyy sinne kuulumattomia esineitä, mutta poliisi ei ymmärrä niiden merkitystä. Pian Munch ja Mia saavat kuulla, että toinen pommi tulee räjähtämään vuorokausi ensimmäisen jälkeen. Onko tulossa kolmaskin? Tai useampi? Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan, kun poliisi ja puolustusvoimat sulkevat Oslon ja yrittävät löytää kaiken takana olevan tahon. 

Jäljet päättyivät siihen. 

Kaikki yksiköt olivat etsineet läpi yön. 

Kaikilla teillä oli ollut sulut, kaupunkiin tulevat ja sieltä poistuvat autot tarkastettiin, toivotonta tietysti. Hapuilua pimeässä. Munch oli käsittänyt sen jo Sognsvannissa.

Emme löydä häntä. Tämä on suunniteltua. Auto ei ole enää Opel eikä Ford. Hän on vaihtanut sitä uudestaan. 

Ja uudestaan.

Hemmetti.

Munch imaisi pitkään savuketta ja näki savukiehkuran sekoittuvan harmaaseen pilveen, joka vieläkin kohosi muurien yllä. 

Akershusin linnoitus?

Miksi?

Tässä on kyllä tiukkaa menoa alusta loppuun asti, ja jännitystä riittää. Toiminta alkaa heti ensi sivuilta eikä välissä ehditä sen kummemmin pysähtyä. Välillä Mia sulkeutuu huoneeseensa ajattelemaan, mutta silloinkin tekstimuoto välittää kiireen tunnun. Voi olla monta sivua peräkkäin lyhyitä lauseita, tai vain yksi sana rivillä. Jotenkin muotoilu korostaa paineessa oloa. Olisin ehkä toivonut sitä, että tehokeinoa olisi käytetty vain Mian osuuksissa, nyt sitä on vähän turhankin usein. Joissain kohdin olisi aivan hyvin voinut olla sivulauseita ja pitkiä kappaleita. 

Vaikka kirja on ilmestynyt Norjassakin tänä vuonna, ei tämä ole suoraa jatkoa viidenteen osaan vaan paluu aiempaan. Muutamaankin kertaan viitataan yhteen yhdessä selvitettyyn juttun, ei useampaan. Samoin asiat, joita Mia kokee siskonsa kanssa ovat selkeästi tapahtuneet ennen viidennen osan tapahtumia. Jännä sinänsä, että nyt on tehty ajallinen hyppäys taaksepäin kirjailijan toimesta, eikä niin että osat olisi suomennettu eri järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Pommittaja on luettu myös blogissa Luetut.net.

Elly Griffiths: Elly Griffiths' Norfolk

 

Elly Griffiths: Elly Griffiths' Norfolk. A photographic journey through the land of Ruth Galloway

Valokuvat: Justin Minns

Quercus 2023

223 s. 

Kun on kirjastossa töissä, tulee törmänneeksi kirjoihin joita ei ehkä koskaan huomaisi muuten. Tämä osui silmiini joltakin englanninkielisen tietokirjallisuuden valintalistalta. 

Olen lukenut Ruth Galloway -sarjan kokonaisuudessaan, ja heti alusta asti koin maisemakuvauksen tärkeäksi osaksi tarinaa. Olikin todella mielenkiintoista nähdä Minnsin kuvia paikoista ja rakennuksista, joita kirjoissa esiintyy tai jotka ovat olleet tarinoiden lähteinä. Kuvien ohessa Griffith kertoo lyhyesti jotain, esimerkiksi käynnistään tietyssä kohteessa tai paikkaan liittyvästä legendasta. 

Andy had recently left his City job to retrain as an archaeologist. Now, to fill the slightly grumpy silence, he started to tell us about the significance of the landscape. 

'Prehistoric people thought that marshland was sacred. Because it's neither land nor sea, they saw it as a bridge to the afterlife. A sort of in-between place. That's why you find bodies buried there. You know, bog bodies. It's to mark that boundary between life and death.'

It's no exaggeration to say that the entire plot of The Crossing Places came to me in that instant.

And I saw Dr Ruth Galloway walking towards me. 

(...)

In December 2013 Norfolk was devastated by terrible floods. Fields turned into lakes and villages were cut off completely. Seals were seen swimming along the coast road. It was a natural disaster, but it was also the perfect setting for a murder mystery.

Kirja on jaettu neljän vuodenajan mukaan neljään osaan. Griffiths kertoo, mikä juuri siinä vuodenajassa on parasta Norfolkissa. Minns on ammattitaitoinen luontokuvaaja, ja upeat kuvat herättävät kovan matkakuumeen. Ainakin minulle tulo olo, että haluaisin vierailla joka paikassa. 

Ei siis tyypillinen matkakirja, vaan nopeita kurkistuksia eri asioihin höystettynä lyhyillä katkelmilla Griffithsin kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "hyvän mielen kirja". Olin jotenkin tosi iloinen, välillä suorastaan onnellinen, katsoessani kuvia ja lukiessani Griffithsin kokemuksia. 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

 

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

Bazar 2025

396 s.

Ingrid Wolt -sarjan kolmas osa jatkuu vain muutamaa viikkoa myöhemmin siitä, mihin toinen osa Rakas Lena päättyy. Postinkantaja Herman Ångströn on kadonnut, ja koska poliisi ei pidä asiaa epäilyttävänä niin se ei tutki asiaa. Ingridin poliisiystävä Benny on eri mieltä, mutta ei yksin mahda mitään. On keskityttävä kiireellisempiin tapauksiin. Hermanin isä on vakuuttunut siitä, että jotain on sattunut. Kun sekä Benny että Gösta ottavat yhteyttä Ingridiin, tämä päättää ottaa jutun etsivätoimistolleen. Ei hänellä ole muutakaan työtä. 

Lukijalle tulee pian olo, että poliisi on ollut todella huolimaton. On kuultu vain Hermanin vaimoa ja isää, siinä kaikki. Lisäksi on valittu uskoa vaimon kertomus. Todella nopeasti Ingrid tavoittaa muita ihmisiä, jotka ovat olleet Hermanin lähipiiriä tai vakiasiakkaita. Ollaan vuodessa 1983, jolloin postinkantajalla oli aikaa auttaa lampun vaihtamisessa tai juoda kahvit, joten Ingrid saa kuulla Hermanista monelta taholta ja monesta näkökulmasta. Hän alkaa uskoa jotain pahaa tapahtuneen. Mutta mitä hän voi tehdä ilman poliisin valtaa? Saako hän Bennyn lisäksi muut uskomaan, että katoamista kannattaa tutkia pontevammin? 

Samalla tietysti sekä Ingridillä että Bennyllä on henkilökohtaisia ongelmia, jotka puskevat läpi vaikka he eivät niitä haluaisi ajatella. 

"Berätta vad som händer", sa han och satte sig i soffan. "Vi börjar bli oroliga på jobbet."

Ingrid tog fåtöljen, som senast.

"Som jag sa sist är det inte likt Herman att vara borta från arbetet", fortsatte John. "Om han dessutom inte är sjuk är det riktigt konstigt."

"Jag vet", sa Ingrid. "Alla säger samma sak. Det är det här som gör att jag på allvar börjar tro att han har råkat illa ut."

Hon knäppte upp jackan, men behöll den på. 

"Pernilla har berättat för polisen att han inte kom hem från jobbet i måndags."

"Jaha?" sa John. "Men varför sjukanmälde hon honom i så fall?"

Att det pratades och spekulerades bland kollegorna på posten rådde det inget tvivel om. 

"Säg det", sa Ingrid. 

Tykkäsin, tämä on jotenkin tosi mukaansatempaava vaikka asiat etenevät hitaasti eikä jännitystä ole juuri ollenkaan. Suurin jännitys tulee siitä, että tapahtumia seurataan Hermanin näkökulmasta alkaen kolme kuukautta ennen nykyhetkeä. Lukija tietää siis ennen Ingridiä ja poliisia, missä hän on liikkunut ja mitä hänelle on tapahtunut. 

Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja kiinnostavia, eivät pelkästään päähenkilöt vaan myös sivuhenkilöt. Schulman osaa kuvata heidät niin, että parilla lauseella saadaan tietää paljon ja pystytään lukemaan rivien välistä lisää. 

Ainakin minua ajattelutti se, kuinka tärkeä postinkantaja oli monille tuolloin. Sama ihminen kävi vuosikausia päivittäin tai lähes päivittäin. Nykyään taitaa olla kauppa, apteekki tai kirjasto se, missä yksinäinen voi kohdata toisen ihmisen ja vaihtaa muutaman sanan. Silloinkin taitaa usein takana olla jonoa, missä joku mielessään manailee toisen hidastelua ja jaarittelua. 

Seuraavaa osaa odotellessa siis! Uskon jatkoa tulevan, sen verran sekaisin tietyt asiat ovat vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirjassa on prologi eli esipuhe". 

Anu Patrakka: Ihailija

 

Anu Patrakka: Ihailija

Otava 2025

271 s. 

Kolmas osa Nelson Monteiro -sarjaa vie meidät Lissaboniin ja fado-musiikin maailmaan. Monteiron vapaa viikonloppu suomalaisen Emilian kanssa muuttuu työntäyteiseksi, kun Nelsonille tuttu koditon kuolee. Manuel on ollut kuolemaan johtaneen yliajon ainoa silminnäkijä, joten Nelsonin poliisinvaistot heräävät. Onko jommassakummassa tai molemmissa kuolemantapauksissa jotain hämärää? Emilian kierrellessä museoita ja kauppoja yksin Nelson voi omistautua tutkimuksilleen. Yliajon uhri oli kuuntelemassa Nelsonin tuntemaa fado-laulajaa Maria Glóriaa, joten Nelson on yhteydessä laulajaan ja tämän kotiapulaiseen Rosaan, entinen fado-laulaja tämäkin. 

Vähän kerrassaan Nelsonille ja lukijalle avautuu maailma, jossa musiikin voima on valtava ja jossa ihmissuhteista tulee herkästi tuhovoimaisia. Lisääntyvä köyhyys ja rakennetun ympäristön rapistuminen vievät toivoa entisestään. 

- Onko hänkin...

- Aikoja sitten.

Ääni särähti. Monteiro ei voinut olla säälimättä yksin jäänyttä vanhaa naista. Selviäisikö tämä hautajaisjärjestelyistä ja muista kuolemaan liittyvien asioiden hoitamisesta sitten kun pojan ruumis luovutettaisiin? Oliko Elsa Alvesilla edes varoja hautajaisten maksamiseen? Kodin kunnosta päätellen ei. 

- Olen todella pahoillani menetystenne vuoksi, Monteiro sanoi latteasti. 

- Seuraavaksi on minun vuoroni, ja kyllähän minä täältä jo joutaisin.

Elsa Alves nousi ylös sen merkiksi, että tapaaminen oli päättynyt. Hän saattoi Monteiron ovelle ja potkaisi ohi kulkiessaan käytävälle kasattuja rojuja. 

- Me ihmiset olemme sisimmältämme oravia, keräämme kaikenlaista. Turhia tavaroita ja ihmisiä ympärillemme ja pelkäämme päästää niistä irti. Eikä meistä jää jäljelle muuta kuin painaumat ihmisten mielissä, ja ajan mittaan nekin tasoittuvat, kunnes katoavat kokonaan. Olin vaimo ja äiti, nyt minulta on viety kaikki. Elämäni on yhtäkkiä tyhjää. 

Monteiro seisoi käsi ovenrivalla ja kuunteli katkeraa yksinpuhelua, eikä tiennyt mitä sanoa. Vanhasta naisesta huokui muutakin kuin surua pojan poismenon vuoksi. Oliko se vihaa? Mutta miksi, ja mitä tai ketä kohtaan?

Pidän kovasti Patrakan dekkareista, erityisesti sen takia että niissä sekä uhrit, tekijät että rikokset ovat ihan tavallisia. Ei olla prameiden palatsien kulisseissa tai suljettujen ovien takana salaseuroissa, eikä yritetä ratkoa symbolien tai mystisten viestien merkitystä. Ei, eletään tavallista elämää jossa olosuhteet tekevät joistakin rikollisia ja toisista uhreja. 

Tässä kirjassa päästään tuntemaan se katkeruus, jota mennyt loisto aiheuttaa. Kun on ollut pitkään menestyvä laulaja, on raskasta päästää irti huomatessaan että nuorempi laulaja saa isommat aplodit.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirjassa on muusikko".

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club.

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamasta Medici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

S&S 2025

441 s. 

Ihminen on tuonut androidi QED:n hylätylle rautatieasemalle jonnekin pohjoiseen, paikkaan jossa aurinko ei laske kuukausiin. QED ei tiedä miksi he ovat paenneet sinne, eikä ihminen kerro. Ihminen ei kerro edes nimeään, se ei ole tärkeää. Hänelle tärkeää on että QED muistaa ja kirjoittaa ylös kaiken mitä muistaa. Kun QED välillä lipeää muistelusta ja kirjoittaa nykyhetkestä rautatieasemalla, ihminen suuttuu. 

Oli kymmenen androidin joukko. QED muistaa heidän kaikki, mutta hän muistaa vain yhdeksän nimeä. Aina kun hän yrittää ajatella kymmenettä, kehoon iskee kipu. Miksi? 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen hurjemmaksi tilanne rautatieasemalla käy. Laitteet hajoavat vähitellen, ihmisen ruoka ja vesi ovat vähissä, ja kun he yrittävät lähteä pois alkaa päiviä jatkuva sade. Ihminen löytää alkoholia ja menee sen voimalla sekaisin. QED tietää, ettei selviä ilman ihmistä. Kun ihminen lopulta alkaa puhua itsestään ja menneisyydestään, QED saa huomata asioiden kääntyvän aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän on uskonut niiden olleen. 

Kehikkona on nelikenttä, tiedättehän sen ruudukon jonka jokaisessa ruudukossa on kaksi eri asiaa. Tässä tapauksessa vasen yläkulma on "minkä tietää tietävänsä", oikea yläkulma "mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä", vasen alakulma "minkä tietää tietämättään" ja oikea alakulma "mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä". Lisäksi eletään tietokoneen aikaa ja tietokoneen ajan jälkeistä aikaa. Kun tietokone lakkaa toimimasta, ihminen ja QED alkavat irtaantua toisistaan, ihminen muuttuu holtittomaksi ja tunnelma alkaa kiristyä.

Enpä usko, minä sanoin.

Mitä sinä et usko? ihminen kysyi. 

Että täällä olisi ollut lapsia. En usko, että täällä on ollut koskaan mitään elävää. 

Ihmisistä tiedän tämän: He leikkivät elämän jäljennöksillä. He tekivät muovisia kopioita itsestään ja maailmasta ja jäljittelivät elämää niissä ja niillä, niin lapset kuin aikuisetkin. Ensin he pysäyttivät kaiken sanoiksi ja sitten muoviksi, lopuksi yrittivät yhdistää sanat ja muovin ja saada lopputuloksen liikkumaan. Tämä paikka saattaa olla sellainen yritys. Tätä paikkaa ei vain saatu liikkumaan.

Älä puhu joutavia, ihminen sanoi. Tietysti täällä on ollut. 

Nyt on kyllä jäätävän hieno kirja! Rasi-Koskisen RECistä kirjoitin, että se on "käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa". Täsmälleen samat sanat pätevät Kesuuraan. Ensimmäinen lukukerta on jo tajunnan räjäyttävä, mutta uskon että toisella kerralla saisin siitä vielä muuta irti. Nyt jouduin lukemaan aika kiireellä, sillä kirja oli lainassa kirjastosta ja siihen oli varauksia. Tarina on koukuttava ja sivuja haluaa kääntää nopeasti, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään mitä tuli luettua. 

Pääsääntöisesti joka toinen luku on nykyhetkeä rautatieasemalla, joka toinen QEDin muistoja vuosien ja vuosikymmenien takaa. Eri luvuissa on erilainen fontti, mikä osaltaan helpottaa hahmottamaan missä mennään. Tosin olen varma, että ken on joskus lukenut Rasi-Koskisen kirjoja niin hän tietää varautua käyttämään aivojaan jos haluaa pysyä edes jossain määrin kärryillä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjailijan viimeisin teos". 

Kesuura on luettu myös blogissa Satunnainen ohilukija.

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi.