Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.. 

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamastaMedici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

S&S 2025

441 s. 

Ihminen on tuonut androidi QED:n hylätylle rautatieasemalle jonnekin pohjoiseen, paikkaan jossa aurinko ei laske kuukausiin. QED ei tiedä miksi he ovat paenneet sinne, eikä ihminen kerro. Ihminen ei kerro edes nimeään, se ei ole tärkeää. Hänelle tärkeää on että QED muistaa ja kirjoittaa ylös kaiken mitä muistaa. Kun QED välillä lipeää muistelusta ja kirjoittaa nykyhetkestä rautatieasemalla, ihminen suuttuu. 

Oli kymmenen androidin joukko. QED muistaa heidän kaikki, mutta hän muistaa vain yhdeksän nimeä. Aina kun hän yrittää ajatella kymmenettä, kehoon iskee kipu. Miksi? 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen hurjemmaksi tilanne rautatieasemalla käy. Laitteet hajoavat vähitellen, ihmisen ruoka ja vesi ovat vähissä, ja kun he yrittävät lähteä pois alkaa päiviä jatkuva sade. Ihminen löytää alkoholia ja menee sen voimalla sekaisin. QED tietää, ettei selviä ilman ihmistä. Kun ihminen lopulta alkaa puhua itsestään ja menneisyydestään, QED saa huomata asioiden kääntyvän aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän on uskonut niiden olleen. 

Kehikkona on nelikenttä, tiedättehän sen ruudukon jonka jokaisessa ruudukossa on kaksi eri asiaa. Tässä tapauksessa vasen yläkulma on "minkä tietää tietävänsä", oikea yläkulma "mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä", vasen alakulma "minkä tietää tietämättään" ja oikea alakulma "mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä". Lisäksi eletään tietokoneen aikaa ja tietokoneen ajan jälkeistä aikaa. Kun tietokone lakkaa toimimasta, ihminen ja QED alkavat irtaantua toisistaan, ihminen muuttuu holtittomaksi ja tunnelma alkaa kiristyä.

Enpä usko, minä sanoin.

Mitä sinä et usko? ihminen kysyi. 

Että täällä olisi ollut lapsia. En usko, että täällä on ollut koskaan mitään elävää. 

Ihmisistä tiedän tämän: He leikkivät elämän jäljennöksillä. He tekivät muovisia kopioita itsestään ja maailmasta ja jäljittelivät elämää niissä ja niillä, niin lapset kuin aikuisetkin. Ensin he pysäyttivät kaiken sanoiksi ja sitten muoviksi, lopuksi yrittivät yhdistää sanat ja muovin ja saada lopputuloksen liikkumaan. Tämä paikka saattaa olla sellainen yritys. Tätä paikkaa ei vain saatu liikkumaan.

Älä puhu joutavia, ihminen sanoi. Tietysti täällä on ollut. 

Nyt on kyllä jäätävän hieno kirja! Rasi-Koskisen RECistä kirjoitin, että se on "käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa". Täsmälleen samat sanat pätevät Kesuuraan. Ensimmäinen lukukerta on jo tajunnan räjäyttävä, mutta uskon että toisella kerralla saisin siitä vielä muuta irti. Nyt jouduin lukemaan aika kiireellä, sillä kirja oli lainassa kirjastosta ja siihen oli varauksia. Tarina on koukuttava ja sivuja haluaa kääntää nopeasti, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään mitä tuli luettua. 

Pääsääntöisesti joka toinen luku on nykyhetkeä rautatieasemalla, joka toinen QEDin muistoja vuosien ja vuosikymmenien takaa. Eri luvuissa on erilainen fontti, mikä osaltaan helpottaa hahmottamaan missä mennään. Tosin olen varma, että ken on joskus lukenut Rasi-Koskisen kirjoja niin hän tietää varautua käyttämään aivojaan jos haluaa pysyä edes jossain määrin kärryillä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjailijan viimeisin teos". 

Kesuura on luettu myös blogissa Satunnainen ohilukija.

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 

Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia". 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle (2023)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2025

478 s.

Adamsberg-sarjan kymmenes osa vie komisario Adamsbergin kollegoineen pieneen Louviecin kylään Bretagnessa. Murhaa seuraa liuta muita, ja niin paikallispoliisi kuin Pariisin apuvoimat ovat kummissaan. Kuka halusi juuri nämä henkilöt hengiltä? Kylässä liikkuu runsaasti juoruja ja legendoja, joten totuuden kaivaminen niiden joukosta on vaikeaa. 

Onneksi poliisien keskinäinen yhteistyö toimii varsin sujuvasti, ja apua saadaan myös muualta. Pariisiin jäänyt poliisikollega Danglard on mitä mainioin tietopankki lähes asiassa kuin asiassa, ja paikallisista etenkin majatalon pitäjä Johan sekä varakreivi de Chateaubriand ovat tärkeitä.

- Hitto soikoon, Mercadet manasi, - nehän valtaavat koko talon. Ja pistävät asukkaat poskeensa. 

- Eivät suinkaan. Joskus ne puraisevat asukkaita, mutta niitä ei koskaan esiinny ihmisessä valtavia määriä. Kissan ja koiran kirpuille ihminen ei nimittäin ole ensisijainen saaliseläin, vaan vasta hätävara, jos muuta ruokaa ei ole tarjolla. Siksi tilanne muuttuu radikaalisti, jos lemmikki katoaa talosta. Jos se karkaa, eksyy tai kuolee. Siinä tapauksessa lattialla lymyävät nälkäiset kirput käyvät oman ensisijaisen saaliseläimensä puuttuessa ihmisen kimppuun jopa sankoin joukoin. Meitä siis kiinnostavat nyt sellaiset lemmikinomistajat, jotka eivät ole suojanneet kissaansa tai koiraansa kirppuja vastaan ja ovat syystä tai toisesta menettäneet lemmikkinsä. 

- Miten ihmeessä sinulla on noin laajat tiedot kirpuista? kysyi Noël. 

- Et kai ole unohtanut aikaa, jonka vietimme ruttoon liittyvän tapauksen parissa?

- Sitä ei vähällä unohda. 

- Silloin perehdyin kirppuihin, ei sen kummempaa. 

Tykkäsin muuten, mutta vähän oli liikaa tapahtumia. Loppupuolella mukaan tuli ihan uusia juttuja, minkä takia alkoi tuntua siltä kuin olisi lukenut jo ihan toista kirjaa. Laajennus oli ehkä ihan turha, eikä kirja olisi kärsinyt vaikka olisi ollut sata sivua lyhyempi. 

Erityisesti pidän lempeän lämpimästä huumorista. Vitsikkäät sanailut tuntuvat luontevilta ja saavat henkilöiden keskinäiset välit tuntumaan mutkattomilta. Tykkään myös siitä, että yhteistyö toimii eikä ole arvovaltataisteluita tai toisten kyräilemistä. Toimiva dekkari ei vaadi kliseisiä olosuhteita tai henkilöitä, Vargas jos kuka sen osoittaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat persoonallisia, ja heistä on helppo pitää. 

Toivottavasti saadaan pian lisää Adamsbergin ja kollegoidensa seikkailuja!

Varjojen tallaajat on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 

Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"

Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 

"Ulos täältä, kissa!"

Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.

"Minne sinä oikein piilouduit?"

Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...

Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.

"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"

Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 

Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat. 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

Otava 2025

302 s. 

Jo kahdestoista osa Björk-sarjaan! Tällä kertaa Karl Axel saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa on epäselvää onko kyseessä rikos sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Neiti Margareta Nyqvistin isä Elmer teki itsemurhan, mutta alkoi vähän ennen sitä käyttäytyä oudosti ja oli melkeinpä vihamielinen tytärtään kohtaan. Kuoleman jälkeen selvisi isän omaisuuden hävinneen. Björk kiinnostuu tapauksesta ja saa pian selville, ettei Nyqvist ollut ainoa mies joka on menettänyt osan omaisuudestaan. Apulaisensa Frans Valkaman kanssa hän hankkii tiedonjyviä sieltä täältä, päätyen askel askeleelta yhä pahempien tyyppien kannoille. 

- Älä tosiaan vähään aikaan tee mitään tutkimuksia, hän sanoi hiljaisella äänellä ennen kuin poika nousi vaunuihin. - Tuskin on syytä pelkoon, jos et ole puhunut tästä tietystä henkilöstä muiden kuin Brobergin kanssa. Annetaan pölyn laskeutua. Koetan saada poliisit ajojahtiin, sillä heillä on siihen paremmat keinot kuin meillä. 

- Pitäkää tekin huoli itsestänne, herra Björk, sanoi Valkama ja heilautti kättään, kun ajuri nykäisi ohjaksista ja vossikka lähti matkaan. 

Björk palasi kotiinsa, otti muistikirjansa ja täydensi sen tietoja. Sitten hän kävi ajatuksissaan läpi kuulemaansa. Valkaman levottomuus ei voinut olla vaikuttamatta häneen. 

Björk-sarja on mielestäni tasaisen vahva, kaikki osat ovat olleet ahmittavan hyviä eikä mukaan ole toistaiseksi mahtunut yhtään heikkoa osaa. Tästä ajattelin ensin, että noinkohan on yhtä hyvä kun tapaus ei ala murhalla, mutta hyvä on. Björkillä on kiire, sillä päivätöiden ohessa tutkimukset vievät yhä enemmän aikaa, ja hänen pitää myös ehtiä käydä oopperassa ja elävissä kuvissa morsiamensa kanssa. Siviilielämää ei ehkä ole yhtä paljoa kuin joissain muissa osissa, mutta sen verran kumminkin että se tasapainottaa työelämää. 

1920-luku tuo välillä hymyn lukijan huulille. On ihan normaalia, että kirjeitä tulee monta kertaa päivässä, ja ihan yhtä normaalia on että Björk voi pistäytyä poliisiasemalla minä päivänä ja mihin aikaan tahansa. Jebulis, Frans Valkama on mukana ja naamioitumistakin tarvitaan. 

Tämä ei ole cosy crimea, mutta silti kutsuisin tätä hyvän mielen dekkarisarjaksi. Yleensä paha saa palkkansa eikä asioita jää auki. Vaarallisia tilanteita tulee, mutta Björk ja Valkama selviävät yleensä vähin vammoin. Valkaman käyttämä slangi on suorastaan riemukasta luettavaa. Päivälliset ja illanvietot ovat tärkeitä, samoin se kuinka ihmisiä puhutellaan ja kohdellaan. Vaikka Björk on jo kihloissa, on Lisbetin kanssa kuhertelu kovin viatonta. Jokohan he seuraavassa kirjassa ehtivät naimisiin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa käydään elokuvissa". 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 

Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.

"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 

"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 

Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 

Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta. 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 

Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.

Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?

Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.

"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 

Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."

Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.

Sarah Pearse: Villi luonto

Sarah Pearse: Villi luonto

Englanninkielinen alkuteos The Wilds (2024)

Suomentanut Jenni Viljanen

Otava 2025

447 s. 

Dekkariviikon toinen postaus on Elin Warner -sarjan kolmas ja tällä erää viimeinen osa. 

Poliisin työstä virkavapaalla oleva Elin ja veljensä Isaac lomailevat portugalilaisessa luonnonpuistossa. Heti loman alkuun Elin saa kuulla, että Isaacin ystävän sisar on kadonnut kyseisessä puistossa. Hän ei lainkaan innostu ajatuksesta, että lomakohteen valinnassa on taustalla tuollainen syy. Vähitellen hän kuitenkin kiinnostuu Kierin tapauksesta. Minne tämä on mennyt, ja miksi Kierin asuntovaunu näkyy somessa kauan sen jälkeen, kun hänen on kerrottu lähteneen muualle? Mitä lähistöllä leireilevä joukko tietää asiasta, ja mitä se salailee? 

Pitkälle yli puolenvälin tarina kulkee vuoroluvuissa Elinin ja Kierin näkökulmista. Elinin kanssa lokakuussa 2021, Kierin mukana heinäkuussa 2018 Devonissa. Lukija tietää jotakin, mutta tarkan tapahtumakulun hän saa selville samaan aikaan kuin Elin. 

"Näin jotain." Isaac pudottautuu nelinkontin ja naksauttaa lampun taas päälle. "Katso ettei kukaan tule..." Hän tutkii jotain, mitä Elin ei näe, ja konttaa sitten eteenpäin, kurottaa pitkälle auton renkaan taakse. 

Eliniä alkaa jännittää, hänen katseensa hakeutuu auton seinässä ammottavaan ikkuna-aukkoon. Onko se Nedin auto? Jos Isaac nyt kääntyy liian äkisti, osuu hänen otsalamppunsa valo suoraan ikkunaan.

Seuraa tuskallisen pitkiä minuutteja. 

Elin tarkkailee ympäristöä tietoisena pienimmästäkin Isaacin aiheuttamasta äänestä ja jokaisesta valon vilkahduksesta. Heidän takanaan aukeava metsä on arvoitus, vain ensimmäinen puurivistö näkyy Isaacin otsalampun himmeässä valossa.

Kuka vain voisi tarkkailla heitä sieltä. 

Kuluu jälleen pitkä minuutti. Nyt Elin kuulee ainoastaan oman sykkeensä jumputuksen. 

Hän on juuri hoputtamaisillaan Isaacia, kun kuulee kovaäänistä rapinaa.

"Löysin jotain." Isaac nousee seisomaan pidellen läpinäkyvää muovipussia. 

Tässä on erilainen suljetun huoneen mysteeri. Yllätyin, kuinka jännittävä voikaan olla tällainen ulkotilassa tapahtuva, vain vähän henkilöhahmoja sisältävä tarina. Molemmissa aikatasoissa on vain muutama keskeinen hahmo eikä heitä yhteensäkään ole montaa. Ehkä juuri eristyneisyys luo tiheän tunnelman, se kun eletään yksin tai kaksin asuntovaunussa eikä ketään muuta ole lähistöllä. Ei ole hotelliympäristöä yhteisine retkineen ja illallisineen, vain asuntovaunu ja tunne siitä että joku tarkkailee. Vielä kun ihmissuhteet eivät ole täysin kitkattomia, niin stressitaso hahmoilla kasvaa. 

Toivoisin kyllä että sarja saisi vielä jatkoa. Jää nähtäväksi miten käy. Vai aloittaako Pearse kenties uuden sarjan? 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille

 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille 

Avain 2025

220 s. 

Tuottelias kirjailija Tittamari Marttinen on astunut myös dekkarimaailmaan, kun uusi Espressomysteerit-sarja alkaa. Avausosa Myrkkyä mesenaatille saa kunnian avata myös kirjabloggaajien Dekkariviikon minun osaltani.

Martina Railo on ulkomaan työvuosien jälkeen perustanut ravintolan Helsinkiin, entisille ja nykyisille kotikulmilleen Munkkiniemeen. Rahat toimintaan hän on saanut Meri Mertavuolta, tunnetulta kulttuurimesenaatilta. Ravintolan avaustapahtuma on Mertavuo-säätiön tilaisuus. Kaikki sujuu hienosti, kunnes kesken juhlapuheen Meri Mertavuo lyyhistyy lattialle. Pian myös toinen osallistuja sairastuu. 

Ravintolan henkilökunta on kauhuissaan. Kaatuuko kaikki tähän, uskaltaako kukaan enää tulla syömään? Juhlissa on mukana myös Martinan ystävä, poliisi Sara Kaarna. Sara hyväksyy epävirallisesti Martinan avun tapauksen selvittämisessä. Jonkun paikalla olleista täytyy olla syyllinen, mutta hänen löytämisensä ei ole helppoa. Kovin moni on liikuskellut ravintolassa sellaisissa tiloissa, joihin heidän ei olisi kuulunut päästä, ja kovin monella on riitoja tai kaunoja sairastuneiden kanssa. 

Martina vilkaisi sivupöydälle, jossa neljä komeaa kukkakimppua nojasi toisiinsa sellofaanipaketeissaan. Gerbera oli ollut Merin lempikukka. Ollut? Martina hätkähti rajusti. Miksi hän ajatteli menneessä aikamuodossa? Merin lyyhistyminen oli näyttänyt dramaattiselta, mutta ambulanssi oli tullut nopeasti ja mesenaatti saisi hyvää hoitoa sairaalassa. Hänestä ei tosiaankaan ollut asiallista puhua menneessä aikamuodossa. 

- Äiti hei, katso tätä, Elsa kuiskasi ja heilautti Martinalle yhtä sivupöydältä noukkimistaan papereista, mutta Martina vaiensi hänet lempeästi katseellaan. Ei nyt. Ei vielä. 

- Tämä voi olla tärkeää, Elsa sanoi.

- Katsotaan sitä myöhemmin, kunhan tilanne rauhoittuu, Martina sanoi.

Poikkeuksellinen cosy crime -dekkari, sillä rikos tapahtuu ja vieläpä ihan kirjan alussa! Ja myös siksi, että vaikka ihmissuhdeongelmia on niin niiden vatvominen pysyttelee taustalla ja rikosta selvitetään ihan tosissaan. Tykkäsin siitä, että mukana on teini-ikäinen Elsa. Hän ei ole vain Martinan teini-ikäinen tytär vaan yhtä isossa roolissa kuin aikuiset. 

Koska sivuja on vain 220, ihmiset jäävät väistämättä aika pinnallisiksi eikä heihin ehditä tutustua kunnolla. Tuntuu että vain Martinan ja Auliksen elämän pääpiirteet on selvitetty. Ehkä seuraavissa osissa saamme tietää lisää. 

Myrkkyä mesenaatille on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Ja näin on Dekkariviikko avattu :) 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

Englanninkielinen alkuteos Tiananmen Square (2024)

Suomentanut Maikki Soro

Docendo 2025

551 s. 

Peking, 1970- ja 1980-luvut. Lai perheineen asuu työväenluokan alueella kerrostalossa. Ovet rappukäytävään ovat usein auki, joten naapureista kuullaan ja tiedetään suunnilleen kaikki. Ollaan ystävällisissä väleissä mutta vähän kuitenkin kilpaillaan. Lain perheeseen kuuluvat hiljainen, traumatisoitunut isä, äiti jolle ei kelpaa mikään, ärsyttävä pikkuveli sekä räväkkä mutta myöhemmin nopeasti dementoituva isoäiti.

Lai on ujo ja hiukan yksinäinen. Lähistöllä on saman ikäisiä lapsia, mutta hän ei pääse ulos leikkimään niin usein kuin haluaa. Alakoulun päätyttyä kaveriporukan tiet eroavat, vain Lain ja Genin matka jatkuu yhdessä yläkoulussa. Sen lopulla he pääsevät erityiseen lahjakkaiden kouluun, missä heitä valmennetaan kohti yliopisto-opintoja. Elämänkulku voisi olla selkeä, mutta se vaatii sitä ettei ole kriittinen hallitsijaa eikä yhteiskuntaa kohtaan. Opiskelijoiden yltyvä tyytymättömyys johtaa väistämättä kohti Tiananmenin aukiota ja väkivaltaista yhteenottoa.

"No, opettajat eivät ole kertoneet teille kaikkea. Mutta minusta olet jo tarpeeksi vanha tietämään. Sen vallankumouksen aikana katosi paljon ihmisiä."

"Katosi?"

"Niin. Heidät siepattiin. Usein yöaikaan. He olivat työläisiä. Ja opettajia. Ja insinöörejä. Älymystöä. Osa heistä pantiin vankilaan. Ja osa..."

Hänen  äänensä vaimeni. 

"Mutta miksi?" minä kysyin käheästi. 

Isä levitti toisen pienen kätensä. Ele oli sekä katkera että avuton. 

"En... en tiedä. Luulen, että ne, jotka ovat korkeissa asemissa hallituksessa, alkavat joskus haluta valtaa vallan itsensä vuoksi. He haluavat pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Ja siksi he yrittävät hallita toisia. Ohjailla heidän elämäänsä. Joskus jopa heidän ajatuksiaan."

Rypistin otsaani. Minusta tuntui, että isä yritti selittää jotakin hirvittävän tärkeää. En vain oikein ymmärtänyt, mitä. 

"Entä nämä ihmiset? Ja tämä muuri?"

"Tähän muuriin on kiinnitetty kirjeitä. Kertomuksia siitä, mitä ihmisille tapahtui kulttuurivallankumouksen aikana. Osa kirjeistä on kirjoitettu jo vankileireillä - vangit lähettivät salaa viestejä perheilleen, joista heidät oli erotettu. Toisissa taas kerrotaan miehistä ja naisista, jotka eivät enää palanneet kotiin. Niissä kerrotaan, keitä he olivat eläessään. Millaisista asioista he pitivät. Ja heistä on myös kirjoitettu runoja. Ettei heitä... unohdettaisi."

Isä oli hiljainen mies, mutta nyt hän puhui vaisummin kuin koskaan ennen. Hän laittoi kätensä olalleni ja vei minut lähemmäksi muuria.

"Mene katsomaan."

Osuipa käsiini taas hyvä kirja! Täyteläinen tarina, jossa on paljon alakuloa mutta myös toiveikkuuden säikeitä. Lain matka ujosta lapsesta vähän rohkeammaksi opiskelijaksi on kiinnostava ja koskettava. Välillä on karua lukea, kuinka kulisseja pidetään pystyssä vaikka kaikki tietävät, mitä niiden takana on, tai kuinka lapset kuuntelevat opettajien kritiikitöntä ja ylistävää paasausta. Yliopistossa opiskelijat tuntevat tunnelman kiristyvän mutta eivät halua perääntyä, eivät edes silloin kun luvassa on yhteenotto hallituksen joukkojen kanssa. 

Tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän on kirjoittanut niistä eläväisesti, lukija tuntee olevansa mukana tapahtumissa. Pitkin matkaa paljastetaan, että Laille käy hyvin, mutta silti on hitusen pelottavaa edetä kohti Tiananmenin aukiota ja väistämätöntä. 

Kaikista surullisinta on se, mitä Lain perheessä tapahtuu ja ei tapahdu. Kiintymyksen osoitukset ovat vähissä kaikkien kesken, ja usein tuntuu että toiselle on kovin vaikeaa sanoa jotain hyvää. Isä ei kelpaa äidille, tytär ei kelpaa äidille, äiti ei kelpaa isoäidille, isosisko ei osaa kohdata teiniksi varttuvaa pikkuveljeä, isällä ei ole juuri mitään kontaktia lapsiinsa... Jotenkin he kaikki ajelehtivat toisistaan irrallisina, aina välillä kolhaisten toisiaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa valvotaan yöllä". 

Tiananmenin varjot on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's (2013)

Suomentanut Risto Mikkonen

Sitruuna 2025

405 s. 

Madeleine Maxwell hakee ja pääsee töihin St Maryn historiantutkimuksen laitokselle. Jo työhaastattelun aikana käy selväksi, että kyseessä on hyvin epätavallinen laitos. Siellä työskentelevät eivät vain tutki historiaa vaan myös matkustavat eri aikakausiin. Päästäkseen mukaan matkoille Maxin ja muiden harjoittelijoiden on selvitettävä sekä lääkärintarkastus että erittäin vaativat testit. 

Nopeasti käy selville, että vain kaikista kyvykkäimmät läpäisevät vaatimukset. Alussa harjoittelijoita on seitsemän, pian enää neljä. Ja kun aikamatkustus todella alkaa, joukko harvenee entisestään. Tilannetta eivät helpota niin menneet kuin nykyiset ristiriidat. Mutta kuten kuuluu, vaikeuksien kautta päästään jonkinlaiseen voittoon. Mitä sen jälkeen, siitä saamme lukea seuraavissa osissa. 

"Ajatelkaa Historiaa elävänä organismina, jolla on omat puolustusmekanisminsa. Historia ei salli minkään muuttavan tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Jos Historialla on syytä epäillä, että sellaista on tapahtumaisillaan, se tuhoaa uhkaavan viruksen hetkeäkään epäröimättä. Tai historioitsijan, kuten meillä on tapana heitä kutsua."

"Ja se käy helposti", hän jatkoi. "Ei liene vaikeaa saada kymmenen tonnin painoinen kivi putoamaan mahdollisen uhan, Stonehengen rakentamista seuraamaan tulleen historioitsijan päälle. Haluatteko toisen kupillisen teetä?"

Teetä juodaan urakalla, kuten kunnon brittimeininkiin kuuluu. Meno on muutenkin hurjaa, sillä väkeä kuolee yllättävänkin paljon, lisäksi lähes jokainen henkilö loukkaantuu joko vakavasti tai lievemmin mutta useita kertoja. Niin harjoittelijoille teetetyt testit kuin aikamatkat ovat melkoista rymistelyä, etenkin kun menneisyydessä esiin pulpahtelee sama pahis yhä uudelleen. Kaiken yllä on osuvaa tilannekomiikkaa ja nokkelaa sanailua. 

Aikamatkustus, dinosaurukset ja sen sellaiset viittaavat scifiin, mutta asiasanoitus laittaa tämän fantasiaan ja historiallisiin romaaneihin. Ainakaan minun lainaamaani kirjastokappaletta ei ollut sijoitettu mihinkään genreen vaan "tavisromaaneihin", hyvä niin. Pääosa tapahtumista kuitenkin on nykyhetkeä, eikä henkilöhahmoilla ole minkäänlaisia yliluonnollisia kykyjä. Maxin supervoima tuntuu olevan koheltaminen, jonka seurauksena hän onnistuu ratkomaan asiat ja olosuhteet ainakin siedettäviksi. 

Mielenkiinnolla odotan toista osaa. Kovasti toivon ettei se ole kopio ensimmäisestä. Toivon myös, että suomennos oikoluettaisiin vielä kertaalleen. Tässä Thirsk muuttuu useamman kerran Thriskiksi, myös muita lyöntivirheitä on sen verran että alkoivat kiinnittää huomiotani.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 16, "kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo". Luettelo tulee tarpeeseen, minä ainakin kävin useamman kerran tarkistamassa kuka oli tietty hahmo ja millä osastolla hän työskentelee. 

Toinen toistaan surkeampia tapahtumia on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

 

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma 

Englanninkielinen alkuteos A Kiss from Mr Fitzgerald (2016)

Suomentanut Jenni Perälä

Gummerus 2024

399 s. 

1920-luku. Concordissa asuva Evelyn Lockhart joutuu tiukan paikan eteen. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja odotettavissa on kosinta, mutta Evie sydän vie kohti lääkärinopintoja. Tie lääkäriksi tulisi kuitenkin olemaan äärettömän vaikea, eikä perhe voi hyväksyä sellaista valintaa. Sitten sattuu kaksi erillistä tapahtumaa, joiden jälkeen Eviellä ei ole vaihtoehtoja: hänestä on tultava synnytyslääkäri. 

Avukseen hän saa rouva Whitmanin, naisen joka osoittautuu yllättävän avarakatseiseksi ja viisaaksi. Rouvan toinen poika Charles sai Evieltä pakit, mutta toinen poika Thomas saa sydämen läpättämään. Thomasin ja tämän äidin tuella Evie uskaltaa aloittaa elämän New Yorkissa. Opiskelu on kallista, ja sen rahoittaakseen Evie päätyy laulamaan ja tanssimaan revyyssä. Hän on siis kaikin tavoin sellainen nainen, jota seurapiirit eivät voi hyväksyä. Hän ei piittaa, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Paljon se vaatii, sillä koulu ja sairaala ovat molemmat miesten valtakuntia, eikä niissä naisella ole juurikaan oikeutta näkyä ja kuulua. 

Evien ja pöydällä makaavan tytön välillä ei ollut muuta kuin sattuma ja olosuhteet. Siksi Evien oli pysyttävä vaiti. Jos hän käskisi huutaen kaikkia tukkimaan turpansa, häntä pyydettäisiin poistumaan eikä hänestä tulisi lääkäriä. Hän ei pääsisi auttamaan ja puolustamaan tyttöjä, joiden kohtalolta oli itse pelastunut vain Herran armosta. 

Hän katseli keskittyneenä tohtori Kingsleytä ja painoi jokaisen toimenpiteen yksityiskohdat mieleensä. Siten hän oppi kaiken. Hän opetteli jokaisen vaiheen ulkoa. Myöhemmin hän kirjoitti vaiheet muistiin ja piirsi kaavioita. Kertasi piirroksia, kertasi muistiinpanojaan, kuvitteli suorittavansa toimenpiteet itse. Käytännön taidoistaan hänellä ei ollut aavistustakaan. 

Sen tähden Evie oli collegessa tai sairaalassa aamuseitsemästä iltakuuteen ja tanssi Ziegfeldillä iltakahdeksasta melkein keskiyöhön. Sen tähden hän ei mennyt iltaisin ulos eikä tehnyt muuta kuin tarkkaili, oppi ja opiskeli ja tienasi juuri ja juuri tarpeeksi voidakseen tarkkailla, oppia ja opiskella lisää. Kaikkien niiden naisten tähden, joiden kasvot täyttivät hänen unensa ja jotka olivat onnettomuudekseen päätyneet tilastoihin: äidiksi tuleminen oli naisten toiseksi yleisin kuolinsyy heti tuberkuloosin jälkeen. Unissaan Evie sai vihdoin luvan antaa jokaiselle äidille muutakin kuin vain sydämensä; hän antoi heille kättensä taidon. 

Noista ajoista on vain sata vuotta! Onneksi paljon on muuttunut sen jälkeen. Evie tosin on ajan mittapuulla poikkeuksellinen; hän saa sekä uran että perheen, vaikka molemmat vaativat isoja uhrauksia. Välillä on varsin karmaisevaa lukea, kuinka epäkunnioittavasti mieslääkärit kohtelevat synnyttäviä naisia, silloinkin kun nämä ovat naimisissa ja kenties äitejä jo ennestään. Järin suurta kiinnostusta heillä ei tunnu olevan myöskään syntyviä lapsia kohtaan. Muulla ei ole väliä, kunhan pääsee esittämään pätevää. 

On kiinnostavaa lukea tarinoita rohkeista naisista, heiltä jotka toimivat toisille tienraivaajina. Yhtään ei haittaa, että Evie on fiktiivinen hahmo eikä historian ensimmäinen lääkäriksi opiskeleva nainen. Hänen tarinansa on silti merkityksellinen ja koskettava. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta lukemisen arvoinen.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjassa hoidetaan ihmistä".

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

Englanninkielinen alkuteos Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderers (2023)

Suomentanut Tanja Falk

Publiva 2025

366 s.

Kuusikymppinen leski Vera Wong pitää San Franciscossa Maailmankuulua teehuonetta, jota todellisuudessa ei tunne juuri kukaan. Vakituisia asiakkaita on vain yksi. Veran elämä kulkee päivästä toiseen samoja rutiineja, kunnes yhtenä aamuna kaikki muuttuu. 

Teehuoneesta löytyy kuollut mies. Rikossarjoja katsellut Vera päättää auttaa poliisia ja piirtää ruumiin ääriviivat lattiaan. Tuleepa hän ottaneeksi löytämänsä muistitikun varmaan talteen. Vera saa huomata, ettei oikea elämä ole lainkaan niinkuin tv-sarjoissa. Paikalle ei tule rikosteknistä tiimiä, eikä häneltä oteta sen enempää sormenjälkiä kuin DNA-näytettä. Sen sijaan teehuoneelle alkaa ilmestyä ihmisiä, joista kukaan ei ole käynyt siellä ennen. He päätyvät Veran listalle murhasta epäiltynä, mutta pian heistä tulee myös hänen ystäviään. Vera on silti päättäväinen; ystäviä tai ei mutta syyllisen on löydyttävä. 

Sana ja Riki ottavat kumpikin yhden kassin. "Mitä näissä on ?" Sana kysyy poimiessaan yhden Tupperware-rasian ja tiiraillessaan muovin läpi sen sisään. Hän näkee jotain ruskeaa, joka uiskentelee sakeassa kastikkeessa. 

"Ruokaa. Siinä rasiassa on naudanlihaa pippurikastikkeessa, oikein mureaa. Marinoin lihan riisiviinissä, niin siitä tuli todella pehmeää, kuin haukkaisi vaahtokarkkia."

"En tiennytkään, että lihan pitäisi muistuttaa koostumukseltaan vaahtokarkkia", Sana sanoo ja sujauttaa rasian kassiin. 

Vera kurtistaa hänelle kulmiaan. "Se on tietenkin vain sanonta. Huomaat myöhemmin, se on täydellisen mureaa. Aa, siinä taas on haudutettua tofua ja sieniä. Lapset rakastavat sitä. Se oli minun Tillyni lempiruokaa."

Pian kumpikin kassi on pakattu täyteen rasioita. 

"No niin, viekää ne alakertaan", Vera sanoo hilpeästi. "Olkaa varovaisia! Kokkasin koko aamun!"

"Kellohan on vasta kymmenen", Riki sanoo. "Et ole voinut kokata tätä kaikkea tänä aamuna."

Vera luo häneen tuiman katseen silmäkulmastaan. "Sitä ehtii kaikenlaista, kun herää tarpeeksi aikaisin." Hän marssii heidän ohitseen ja lähtee kohti alakertaa. 

"Mutta -", Sana heivaa ähkäisten kassin olalleen. "Mihin kaikki tämä ruoka on menossa?"

Veralla on vastaus valmiina. "Tietysti neljännen epäiltyni luo." Juuri silloin alakerran kello kilahtaa. "Ah, sieltä saapuu kolmas epäiltyni. Tulkaa, meillä ei ole koko päivää aikaa!"

Sana oppisi vielä jonain päivänä sanomaan vastaan määräileville aasialaisrouville. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se päivä ei ole tänään.

Vera on toden totta melkoinen päällepäsmäri ja puheissaan erittäin suora, mutta tekee asiat hyvää tarkoittaen ja olematta ilkeä. Tämän takia hän on sympaattinen ja hauska päähenkilö, eikä ainakaan minulle ollut yhtään ärsyttävä. Aseenaan toinen toistaan herkullisemmat ateriat hän saa uuden ystäväpiirinsä avautumaan ja heistä jokainen alkaa saada uutta otetta elämään. He saavat huomata, että Veralta on mahdoton pitää piilossa kipeimpiäkään salaisuuksia, mutta samalla havaitsevat ettei niiden paljastuminen olekaan niin kamalaa. 

Kaiken syömisen ja yhdessäolon aikana Veralta ei jää mitään näkemättä ja kuulematta. Häntä kuitenkin turhauttaa, kun kukaan epäillyistä ei vaikuta toista todennäköisemmältä syylliseltä. Usko omiin etsivän kykyihin pysyy silti lujana eikä hän ole valmis antamaan periksi. Kiirettä ei ole, joten kuva saa paljastua pieni pala kerrallaan, hitaasti ja pakottamatta. 

Tämä mukava pehmodekkari aloittaa sarjan, englanniksi on jo ilmestynyt toinen osa Vera Wong's Guide to Snooping (on a Dead Man). Jos se suomennetaan, on kiinnostavaa nähdä millä nimellä. Tykkäsin kovasti että uusi ystäväpiiri liittyi hyvin tiiviisti Veran elämään, joten he pysyvät todennäköisesti mukana seuraavissa osissa. Heitä on myös sen verran vähän, jotta heihin ehti kiintyä jo ensimmäisen kirjan aikana. Totisesti toivon ettei kukaan heistä joudu murhatuksi! 

Kirja on luettu myös Kirsin kirjanurkassa. 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

Johnny Kniga 2024

267 s. 

Olen kärsinyt vakavahkosta lukujumista; kirjoja on kesken hyvinkin viisi - kuusi mutta missään en pääse eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Vaan Suosikki-lehden historiikki olikin sellainen, joka tuli luettua parissa päivässä, toivottavasti hyvä lukutahti jatkuu muiden kirjojen kanssa.

Meille tuli Suosikki, se oli tilattu seitsemän vuotta minua vanhemmalle siskolleni. Tilaus päättyi hänen muutettuaan pois kotoa 1990-luvun alussa. Olen siis tuttu etenkin kasarin loppupuoliskon ja ysärin alun Suosikkien kanssa. Niitä luinkin moneen kertaan, ja paras juttu olivat listat; monta sivua parhaiksi äänestettyjä bändejä, laulajia, albumeita, biisejä jne. Alleviivasin listoista ne biisit ja esiintyjät, jotka olivat mielestäni hyviä. Ja oi mikä harmi, että taskupokkareissa oli niin harvoin minun suosikkejani!

Friman ja Mattlar kertovat lehden historian kronologisesti alusta loppuun. Ääneen pääsevät monet lehdessä vakituisesti tai avustajina työskennelleet. Viiden vuosikymmenen aikana Suosikki tavoitti valtavan määrän nuoria. Alamäki alkoi Jyrki Hämäläisen päätoimittajuuden loppuaikoina. Hämäläinen oli jämähtänyt Elvikseen, eikä lehti kyennyt pitämään linjaansa pirstaloituvassa maailmassa, jossa netti nousi yhä tärkeämmäksi. Lisäksi uudistusyritykset ja kilpailu tytöille suunnattujen lehtien kanssa tekivät sen, että Suosikki menetti uskollisia lukijoita saamatta uusia tilalle. Jotenkin harmillinen loppu usean sukupolven rakastamalle nuortenlehdelle. 

Lukijoiden sitouttaminen kuului alusta lähtien Suosikin konseptiin. Kysymys-vastaus-palsta, kirjeenvaihtoilmoitukset ja lukijakilpailut alkoivat lehdissä jo ensimmäisinä vuosina. 

(...)

Kaisaniemenkadun KOP-pankin 20-vuotias virkailija Anneli Laine sai nimensä, kuvansa ja kotiosoitteensa Suosikkiin kesällä 1965, koska hän voitti lehden lukijakilpailussa Austin Mini -auton. Voitto heltisi sille, joka jaksoi kirjoittaa automerkin ja -mallin nimen paperille useimmin. Laine raapusti Austin Mini -tekstin 308 385 kertaa ja sai auton itselleen. Toiseksi tullut kilpailija kirjoitti Austin Minin paperille 291 480 kertaa, mutta jäi ilman palkintoa, sillä jaossa oli vain yksi Mini. Kolmanneksi tullut kirjoitti sanat 273 000 kertaa.

Anneli Laine teki voittajasuorituksensa kirjoittamalla Austin Miniä arkisin kymmenen tuntia ja pyhäpäivisin kuusitoista. Suosikin työntekijöiden urakka ei ollut juuri helpompi, sillä heidän piti laskea Austin Mini -sanojen määrä 2 325 vastauksesta. Niihin oli kirjoitettu Austin Mini yhteensä yli 106 miljoonaa kertaa, ja vastauspapereiden paino ylitti kahden tonnin rajan. Syystä tai toisesta kilpailua ei järjestetty enää uudelleen. 

Mielenkiintoinen kirja, jossa kerrotaan poikkeuksellisen lehden poikkeuksellisesta toimitustavasta. On hämmentävää, miten systemaattisesti lehdessä julkaistiin joko täysin keksittyjä tai ulkomaisista lehdistä käännettyjä mutta omina esitettyjä juttuja. Tiesin lehden henkilöityneen Jyrki Hämäläiseen johtuen tämän yli 30-vuotisesta päätoimittajuudesta, mutta en tiennyt kuinka pitkälle hän määritti sen mitkä artistit ja bändit pääsevät lehteen ja mitkä eivät.

Kansi on ihanan räväkkä, samaa visuaalista ilotulitusta olisin kaivannut sivuille ja kuvaliitteeseen. Johtuuko lie tekijänoikeussyistä, että yhtään lehden kantta tai juttua ei ole mukana? Kuvaliite on suurelta osin mustavalkoinen, ja valtaosin ajalta ennen 1990-lukua. 2000-luvulta on vain päätoimittaja Katja Ståhlin kuva, ei mitään muuta. Mutta jo se olisi riehaannuttanut, jos lukujen otsikoissa olisi ollut suosikkimainen fontti tai edes tähdet i-kirjainten pisteinä.