Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

Englanninkielinen alkuteos Murder at the Christmas Emporium (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2025

336 s.

Kun seitsemän ihmistä kutsutaan jouluaattoiltana ostoksille perinteiseen Verityn lahjakauppaan, voisi kuvitella luvassa olevan lämminhenkisen tapahtuman. Näin ei suinkaan ole. Hyvin pian tervetuliaiskaakaon jälkeen joukkio huomaa, ettei kaikki ole kunnossa. Illan isäntä Montagu Verity käyttäytyy oudosti, ja mitä pidemmälle ilta etenee sitä oudommiksi asiat menevät. Kun löytyy ruumis, alkaa selviytymistaistelu. 

Tuoksukynttilöiden liekit heittävät pajan seinille kodikkaita varjoja. Mökki on somasti sisustettu: siellä on muutama kirkkailla väreillä maalattu puutuoli, pieni pöytä, jolla on rekvisiittana lahjapaketteja, ja joulupukille tarkoitettu jykevämpi tuoli, joka tuo mieleen valtaistuimen. Tunnelma on suloisen jouluinen, ja Merryn mieleen nousee muistoja siitä, kuinka hän pääsi pienenä katsomaan joulupukkia isänsä kanssa. Merry on aikeissa kysyä Barbaralta lisää tämän pojasta, kun hän kuulee sivultaan terävän henkäyksen. Hän kääntyy katsomaan ja näkee, että Barbara on nostanut käden suunsa eteen. "Mikä tuo on?"

Lattialla huoneen nurkassa on mytty, jonka luokse on kerääntynyt mekaanisia tonttuja. Jotkin niistä ovat kumartuneet ikään kuin tutkimaan edessään lojuvaa muodotonta hahmoa. Yhdellä tontulla on kädessään vasara, jolla se takoo myttyä, ja toinen taas yrittää kaivaa sitä pienellä lapiolla. 

Takakannessa Yorkshire Evening Post sanoo: "Täydellinen lahja lempeän rikoskirjallisuuden ystäville." Onkohan lehdessä luettu sama kirja kuin minkä minä luin? Mielestäni tämä on hyvin kaukana lempeästä. Tarina, jossa ihmisjoukko on lukittuna pimeään tavarataloon ja jossa erinäiset mekaaniset tontut ja nuket liikkuvat ja mm. soittavat pianoa, on paikoin lähellä kauhua. Ja kun ensimmäistä ruumista seuraa toinen, alkaa väistämättä jännittää kun haluaa tietää kuka - jos kukaan - selviää elävänä ulos. 

Takaumina nähdään välähdyksinä seitsikon menneisyyttä ja heidän suurimpia salaisuuksiaan. Jotkut tuntevat toisensa jo ennalta, mutta sillä ei ole väliä. Tutuista tulee vihollisia, kun pelko ja epäluulo saavat vallan. 

Ei mikään perusdekkari, ja suljetun huoneen mysteerinä huomattavasti keskivertoa pelottavampi. Onneksi tavaratalossa eivät soi joululaulut, etteivät ne mene pilalle. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo". 

Kirja on luettu blogeissa Sydänmuruja ja Savannilla. 

Satu Rämö: Tinna

 

Satu Rämö: Tinna

WSOY 2025

406 s.

Viides ja kenties viimeinen osa trilogiaa vie Hildurin selvittämään paitsi tuoretta kuolemantapausta myös perheensä historian vielä puuttuvia paloja. 

Kesken syksyisen lampaidenkeruun laaksosta löytyy ruumis. Hildur on mukana vahtimassa lampaita, joten hän pääsee nopeasti paikalle. Pian hänestä alkaa tuntua, että kuolemantapauksessa on jotain hämärää. Kaikki ei täsmää siihen mitä hän näkee. Kuka uhri oli ja miksi hän kuoli? 

Vähitellen tapaus vie Hildurin hänen uransa alkuvuosiin ja sydänsuruihin. Samalla hän yrittää Tinnan toiveesta auttaa selvittämään, mitä tämän Hulda-siskolle tapahtui. Miksi Hulda lähti yhtäkkiä Tanskaan eikä koskaan palannut? 

Jakob on myös mukana tutkinnassa, mutta hän tuntuu jäävän kovasti sivuosaan. Ehkä siksi koska Hildur menee pääkaupunkiin, eikä Jakobilla tunnu olevan mitään tekemistä töissä. 

Hildurin teki mieli kiljua. Hän halusi huutaa niin kovaa, että korvissa soiva korkea vihellys ei enää erottuisi. Kadulla ei näkynyt ketään. Hän painautui rakennuksen seinää vasten, painoi suunsa takinhihaan ja huusi siihen. Keuhkojen tyhjennyttyä hän pyyhkäisi suupieliään ja silmäkulmiaan ja nosti rinnuksille valahtaneen letin selkäpuolelle. Sitten hän astui rikoslaboratorion ovista sisään.

Vastaanotossa istui kalju, lihaksikas mies. Hän tervehti Hilduria tuttavallisesti.

- Ei kai sulla ole kärpänen nenässä? mies kysyi puolalaisella aksentilla.

Puolalainen sanonta viittasi siihen, että joku on pahalla tuulella.

- Tuo tuuli vain saa minut hulluksi Hildur sanoi ja pyyhki silmäkulmiaan. 

Mies ojensi ison kouransa tiskin yli:

- Sä toit taas lisää analysoitavaa? Niiden vanhojen kanssa on homma vielä kesken. DNA-testit venyy kuin pääsiäismessu. 

Tykkäsin! Tässä(kin) osassa ihmiset ovat ihanan tavallisia, ja heidän ongelmansa ovat varsin tavallisia. Siinä missä sarjan avausosa tuntui paikoin matkaoppaalta, tässä paikkoja ja legendoja on määrällisesti vähemmän mikä antaa tilaa rikosjuonelle ja siihen liittyville käänteille. Menneiden ja nykyisten tapahtumien selvittäminen on tasapainossa, kumpikaan ei hallitse liikaa. 

Olikohan tämä nyt tässä? Vai vieläkö tulee jatkoa, esimerkiksi Huldan tarina seuraavaksi? 

Tinna on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

Samuel Bjørk: Pommittaja

 

Samuel Bjørk: Pommittaja

Norjankielinen alkuteos Bomberen (2025)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2025

445 s. 

Olen pitänyt Holger Munchin ja Mia Krügerin seikkailuista, ja pidin myös sarjan kuudennesta osasta. Oslon metrossa räjähtää pommi, ja räjäyttäjäksi osoittautuu hyvin epätodennäköinen henkilö. Tämän asunnosta löytyy sinne kuulumattomia esineitä, mutta poliisi ei ymmärrä niiden merkitystä. Pian Munch ja Mia saavat kuulla, että toinen pommi tulee räjähtämään vuorokausi ensimmäisen jälkeen. Onko tulossa kolmaskin? Tai useampi? Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan, kun poliisi ja puolustusvoimat sulkevat Oslon ja yrittävät löytää kaiken takana olevan tahon. 

Jäljet päättyivät siihen. 

Kaikki yksiköt olivat etsineet läpi yön. 

Kaikilla teillä oli ollut sulut, kaupunkiin tulevat ja sieltä poistuvat autot tarkastettiin, toivotonta tietysti. Hapuilua pimeässä. Munch oli käsittänyt sen jo Sognsvannissa.

Emme löydä häntä. Tämä on suunniteltua. Auto ei ole enää Opel eikä Ford. Hän on vaihtanut sitä uudestaan. 

Ja uudestaan.

Hemmetti.

Munch imaisi pitkään savuketta ja näki savukiehkuran sekoittuvan harmaaseen pilveen, joka vieläkin kohosi muurien yllä. 

Akershusin linnoitus?

Miksi?

Tässä on kyllä tiukkaa menoa alusta loppuun asti, ja jännitystä riittää. Toiminta alkaa heti ensi sivuilta eikä välissä ehditä sen kummemmin pysähtyä. Välillä Mia sulkeutuu huoneeseensa ajattelemaan, mutta silloinkin tekstimuoto välittää kiireen tunnun. Voi olla monta sivua peräkkäin lyhyitä lauseita, tai vain yksi sana rivillä. Jotenkin muotoilu korostaa paineessa oloa. Olisin ehkä toivonut sitä, että tehokeinoa olisi käytetty vain Mian osuuksissa, nyt sitä on vähän turhankin usein. Joissain kohdin olisi aivan hyvin voinut olla sivulauseita ja pitkiä kappaleita. 

Vaikka kirja on ilmestynyt Norjassakin tänä vuonna, ei tämä ole suoraa jatkoa viidenteen osaan vaan paluu aiempaan. Muutamaankin kertaan viitataan yhteen yhdessä selvitettyyn juttun, ei useampaan. Samoin asiat, joita Mia kokee siskonsa kanssa ovat selkeästi tapahtuneet ennen viidennen osan tapahtumia. Jännä sinänsä, että nyt on tehty ajallinen hyppäys taaksepäin kirjailijan toimesta, eikä niin että osat olisi suomennettu eri järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Pommittaja on luettu myös blogissa Luetut.net.

Elly Griffiths: Elly Griffiths' Norfolk

 

Elly Griffiths: Elly Griffiths' Norfolk. A photographic journey through the land of Ruth Galloway

Valokuvat: Justin Minns

Quercus 2023

223 s. 

Kun on kirjastossa töissä, tulee törmänneeksi kirjoihin joita ei ehkä koskaan huomaisi muuten. Tämä osui silmiini joltakin englanninkielisen tietokirjallisuuden valintalistalta. 

Olen lukenut Ruth Galloway -sarjan kokonaisuudessaan, ja heti alusta asti koin maisemakuvauksen tärkeäksi osaksi tarinaa. Olikin todella mielenkiintoista nähdä Minnsin kuvia paikoista ja rakennuksista, joita kirjoissa esiintyy tai jotka ovat olleet tarinoiden lähteinä. Kuvien ohessa Griffith kertoo lyhyesti jotain, esimerkiksi käynnistään tietyssä kohteessa tai paikkaan liittyvästä legendasta. 

Andy had recently left his City job to retrain as an archaeologist. Now, to fill the slightly grumpy silence, he started to tell us about the significance of the landscape. 

'Prehistoric people thought that marshland was sacred. Because it's neither land nor sea, they saw it as a bridge to the afterlife. A sort of in-between place. That's why you find bodies buried there. You know, bog bodies. It's to mark that boundary between life and death.'

It's no exaggeration to say that the entire plot of The Crossing Places came to me in that instant.

And I saw Dr Ruth Galloway walking towards me. 

(...)

In December 2013 Norfolk was devastated by terrible floods. Fields turned into lakes and villages were cut off completely. Seals were seen swimming along the coast road. It was a natural disaster, but it was also the perfect setting for a murder mystery.

Kirja on jaettu neljän vuodenajan mukaan neljään osaan. Griffiths kertoo, mikä juuri siinä vuodenajassa on parasta Norfolkissa. Minns on ammattitaitoinen luontokuvaaja, ja upeat kuvat herättävät kovan matkakuumeen. Ainakin minulle tulo olo, että haluaisin vierailla joka paikassa. 

Ei siis tyypillinen matkakirja, vaan nopeita kurkistuksia eri asioihin höystettynä lyhyillä katkelmilla Griffithsin kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "hyvän mielen kirja". Olin jotenkin tosi iloinen, välillä suorastaan onnellinen, katsoessani kuvia ja lukiessani Griffithsin kokemuksia. 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

 

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

Bazar 2025

396 s.

Ingrid Wolt -sarjan kolmas osa jatkuu vain muutamaa viikkoa myöhemmin siitä, mihin toinen osa Rakas Lena päättyy. Postinkantaja Herman Ångströn on kadonnut, ja koska poliisi ei pidä asiaa epäilyttävänä niin se ei tutki asiaa. Ingridin poliisiystävä Benny on eri mieltä, mutta ei yksin mahda mitään. On keskityttävä kiireellisempiin tapauksiin. Hermanin isä on vakuuttunut siitä, että jotain on sattunut. Kun sekä Benny että Gösta ottavat yhteyttä Ingridiin, tämä päättää ottaa jutun etsivätoimistolleen. Ei hänellä ole muutakaan työtä. 

Lukijalle tulee pian olo, että poliisi on ollut todella huolimaton. On kuultu vain Hermanin vaimoa ja isää, siinä kaikki. Lisäksi on valittu uskoa vaimon kertomus. Todella nopeasti Ingrid tavoittaa muita ihmisiä, jotka ovat olleet Hermanin lähipiiriä tai vakiasiakkaita. Ollaan vuodessa 1983, jolloin postinkantajalla oli aikaa auttaa lampun vaihtamisessa tai juoda kahvit, joten Ingrid saa kuulla Hermanista monelta taholta ja monesta näkökulmasta. Hän alkaa uskoa jotain pahaa tapahtuneen. Mutta mitä hän voi tehdä ilman poliisin valtaa? Saako hän Bennyn lisäksi muut uskomaan, että katoamista kannattaa tutkia pontevammin? 

Samalla tietysti sekä Ingridillä että Bennyllä on henkilökohtaisia ongelmia, jotka puskevat läpi vaikka he eivät niitä haluaisi ajatella. 

"Berätta vad som händer", sa han och satte sig i soffan. "Vi börjar bli oroliga på jobbet."

Ingrid tog fåtöljen, som senast.

"Som jag sa sist är det inte likt Herman att vara borta från arbetet", fortsatte John. "Om han dessutom inte är sjuk är det riktigt konstigt."

"Jag vet", sa Ingrid. "Alla säger samma sak. Det är det här som gör att jag på allvar börjar tro att han har råkat illa ut."

Hon knäppte upp jackan, men behöll den på. 

"Pernilla har berättat för polisen att han inte kom hem från jobbet i måndags."

"Jaha?" sa John. "Men varför sjukanmälde hon honom i så fall?"

Att det pratades och spekulerades bland kollegorna på posten rådde det inget tvivel om. 

"Säg det", sa Ingrid. 

Tykkäsin, tämä on jotenkin tosi mukaansatempaava vaikka asiat etenevät hitaasti eikä jännitystä ole juuri ollenkaan. Suurin jännitys tulee siitä, että tapahtumia seurataan Hermanin näkökulmasta alkaen kolme kuukautta ennen nykyhetkeä. Lukija tietää siis ennen Ingridiä ja poliisia, missä hän on liikkunut ja mitä hänelle on tapahtunut. 

Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja kiinnostavia, eivät pelkästään päähenkilöt vaan myös sivuhenkilöt. Schulman osaa kuvata heidät niin, että parilla lauseella saadaan tietää paljon ja pystytään lukemaan rivien välistä lisää. 

Ainakin minua ajattelutti se, kuinka tärkeä postinkantaja oli monille tuolloin. Sama ihminen kävi vuosikausia päivittäin tai lähes päivittäin. Nykyään taitaa olla kauppa, apteekki tai kirjasto se, missä yksinäinen voi kohdata toisen ihmisen ja vaihtaa muutaman sanan. Silloinkin taitaa usein takana olla jonoa, missä joku mielessään manailee toisen hidastelua ja jaarittelua. 

Seuraavaa osaa odotellessa siis! Uskon jatkoa tulevan, sen verran sekaisin tietyt asiat ovat vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirjassa on prologi eli esipuhe". 

Anu Patrakka: Ihailija

 

Anu Patrakka: Ihailija

Otava 2025

271 s. 

Kolmas osa Nelson Monteiro -sarjaa vie meidät Lissaboniin ja fado-musiikin maailmaan. Monteiron vapaa viikonloppu suomalaisen Emilian kanssa muuttuu työntäyteiseksi, kun Nelsonille tuttu koditon kuolee. Manuel on ollut kuolemaan johtaneen yliajon ainoa silminnäkijä, joten Nelsonin poliisinvaistot heräävät. Onko jommassakummassa tai molemmissa kuolemantapauksissa jotain hämärää? Emilian kierrellessä museoita ja kauppoja yksin Nelson voi omistautua tutkimuksilleen. Yliajon uhri oli kuuntelemassa Nelsonin tuntemaa fado-laulajaa Maria Glóriaa, joten Nelson on yhteydessä laulajaan ja tämän kotiapulaiseen Rosaan, entinen fado-laulaja tämäkin. 

Vähän kerrassaan Nelsonille ja lukijalle avautuu maailma, jossa musiikin voima on valtava ja jossa ihmissuhteista tulee herkästi tuhovoimaisia. Lisääntyvä köyhyys ja rakennetun ympäristön rapistuminen vievät toivoa entisestään. 

- Onko hänkin...

- Aikoja sitten.

Ääni särähti. Monteiro ei voinut olla säälimättä yksin jäänyttä vanhaa naista. Selviäisikö tämä hautajaisjärjestelyistä ja muista kuolemaan liittyvien asioiden hoitamisesta sitten kun pojan ruumis luovutettaisiin? Oliko Elsa Alvesilla edes varoja hautajaisten maksamiseen? Kodin kunnosta päätellen ei. 

- Olen todella pahoillani menetystenne vuoksi, Monteiro sanoi latteasti. 

- Seuraavaksi on minun vuoroni, ja kyllähän minä täältä jo joutaisin.

Elsa Alves nousi ylös sen merkiksi, että tapaaminen oli päättynyt. Hän saattoi Monteiron ovelle ja potkaisi ohi kulkiessaan käytävälle kasattuja rojuja. 

- Me ihmiset olemme sisimmältämme oravia, keräämme kaikenlaista. Turhia tavaroita ja ihmisiä ympärillemme ja pelkäämme päästää niistä irti. Eikä meistä jää jäljelle muuta kuin painaumat ihmisten mielissä, ja ajan mittaan nekin tasoittuvat, kunnes katoavat kokonaan. Olin vaimo ja äiti, nyt minulta on viety kaikki. Elämäni on yhtäkkiä tyhjää. 

Monteiro seisoi käsi ovenrivalla ja kuunteli katkeraa yksinpuhelua, eikä tiennyt mitä sanoa. Vanhasta naisesta huokui muutakin kuin surua pojan poismenon vuoksi. Oliko se vihaa? Mutta miksi, ja mitä tai ketä kohtaan?

Pidän kovasti Patrakan dekkareista, erityisesti sen takia että niissä sekä uhrit, tekijät että rikokset ovat ihan tavallisia. Ei olla prameiden palatsien kulisseissa tai suljettujen ovien takana salaseuroissa, eikä yritetä ratkoa symbolien tai mystisten viestien merkitystä. Ei, eletään tavallista elämää jossa olosuhteet tekevät joistakin rikollisia ja toisista uhreja. 

Tässä kirjassa päästään tuntemaan se katkeruus, jota mennyt loisto aiheuttaa. Kun on ollut pitkään menestyvä laulaja, on raskasta päästää irti huomatessaan että nuorempi laulaja saa isommat aplodit.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirjassa on muusikko".

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club.

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamasta Medici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

S&S 2025

441 s. 

Ihminen on tuonut androidi QED:n hylätylle rautatieasemalle jonnekin pohjoiseen, paikkaan jossa aurinko ei laske kuukausiin. QED ei tiedä miksi he ovat paenneet sinne, eikä ihminen kerro. Ihminen ei kerro edes nimeään, se ei ole tärkeää. Hänelle tärkeää on että QED muistaa ja kirjoittaa ylös kaiken mitä muistaa. Kun QED välillä lipeää muistelusta ja kirjoittaa nykyhetkestä rautatieasemalla, ihminen suuttuu. 

Oli kymmenen androidin joukko. QED muistaa heidän kaikki, mutta hän muistaa vain yhdeksän nimeä. Aina kun hän yrittää ajatella kymmenettä, kehoon iskee kipu. Miksi? 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sen hurjemmaksi tilanne rautatieasemalla käy. Laitteet hajoavat vähitellen, ihmisen ruoka ja vesi ovat vähissä, ja kun he yrittävät lähteä pois alkaa päiviä jatkuva sade. Ihminen löytää alkoholia ja menee sen voimalla sekaisin. QED tietää, ettei selviä ilman ihmistä. Kun ihminen lopulta alkaa puhua itsestään ja menneisyydestään, QED saa huomata asioiden kääntyvän aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän on uskonut niiden olleen. 

Kehikkona on nelikenttä, tiedättehän sen ruudukon jonka jokaisessa ruudukossa on kaksi eri asiaa. Tässä tapauksessa vasen yläkulma on "minkä tietää tietävänsä", oikea yläkulma "mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä", vasen alakulma "minkä tietää tietämättään" ja oikea alakulma "mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä". Lisäksi eletään tietokoneen aikaa ja tietokoneen ajan jälkeistä aikaa. Kun tietokone lakkaa toimimasta, ihminen ja QED alkavat irtaantua toisistaan, ihminen muuttuu holtittomaksi ja tunnelma alkaa kiristyä.

Enpä usko, minä sanoin.

Mitä sinä et usko? ihminen kysyi. 

Että täällä olisi ollut lapsia. En usko, että täällä on ollut koskaan mitään elävää. 

Ihmisistä tiedän tämän: He leikkivät elämän jäljennöksillä. He tekivät muovisia kopioita itsestään ja maailmasta ja jäljittelivät elämää niissä ja niillä, niin lapset kuin aikuisetkin. Ensin he pysäyttivät kaiken sanoiksi ja sitten muoviksi, lopuksi yrittivät yhdistää sanat ja muovin ja saada lopputuloksen liikkumaan. Tämä paikka saattaa olla sellainen yritys. Tätä paikkaa ei vain saatu liikkumaan.

Älä puhu joutavia, ihminen sanoi. Tietysti täällä on ollut. 

Nyt on kyllä jäätävän hieno kirja! Rasi-Koskisen RECistä kirjoitin, että se on "käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa". Täsmälleen samat sanat pätevät Kesuuraan. Ensimmäinen lukukerta on jo tajunnan räjäyttävä, mutta uskon että toisella kerralla saisin siitä vielä muuta irti. Nyt jouduin lukemaan aika kiireellä, sillä kirja oli lainassa kirjastosta ja siihen oli varauksia. Tarina on koukuttava ja sivuja haluaa kääntää nopeasti, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään mitä tuli luettua. 

Pääsääntöisesti joka toinen luku on nykyhetkeä rautatieasemalla, joka toinen QEDin muistoja vuosien ja vuosikymmenien takaa. Eri luvuissa on erilainen fontti, mikä osaltaan helpottaa hahmottamaan missä mennään. Tosin olen varma, että ken on joskus lukenut Rasi-Koskisen kirjoja niin hän tietää varautua käyttämään aivojaan jos haluaa pysyä edes jossain määrin kärryillä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjailijan viimeisin teos". 

Kesuura on luettu myös blogissa Satunnainen ohilukija.

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 

Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia". 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle (2023)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2025

478 s.

Adamsberg-sarjan kymmenes osa vie komisario Adamsbergin kollegoineen pieneen Louviecin kylään Bretagnessa. Murhaa seuraa liuta muita, ja niin paikallispoliisi kuin Pariisin apuvoimat ovat kummissaan. Kuka halusi juuri nämä henkilöt hengiltä? Kylässä liikkuu runsaasti juoruja ja legendoja, joten totuuden kaivaminen niiden joukosta on vaikeaa. 

Onneksi poliisien keskinäinen yhteistyö toimii varsin sujuvasti, ja apua saadaan myös muualta. Pariisiin jäänyt poliisikollega Danglard on mitä mainioin tietopankki lähes asiassa kuin asiassa, ja paikallisista etenkin majatalon pitäjä Johan sekä varakreivi de Chateaubriand ovat tärkeitä.

- Hitto soikoon, Mercadet manasi, - nehän valtaavat koko talon. Ja pistävät asukkaat poskeensa. 

- Eivät suinkaan. Joskus ne puraisevat asukkaita, mutta niitä ei koskaan esiinny ihmisessä valtavia määriä. Kissan ja koiran kirpuille ihminen ei nimittäin ole ensisijainen saaliseläin, vaan vasta hätävara, jos muuta ruokaa ei ole tarjolla. Siksi tilanne muuttuu radikaalisti, jos lemmikki katoaa talosta. Jos se karkaa, eksyy tai kuolee. Siinä tapauksessa lattialla lymyävät nälkäiset kirput käyvät oman ensisijaisen saaliseläimensä puuttuessa ihmisen kimppuun jopa sankoin joukoin. Meitä siis kiinnostavat nyt sellaiset lemmikinomistajat, jotka eivät ole suojanneet kissaansa tai koiraansa kirppuja vastaan ja ovat syystä tai toisesta menettäneet lemmikkinsä. 

- Miten ihmeessä sinulla on noin laajat tiedot kirpuista? kysyi Noël. 

- Et kai ole unohtanut aikaa, jonka vietimme ruttoon liittyvän tapauksen parissa?

- Sitä ei vähällä unohda. 

- Silloin perehdyin kirppuihin, ei sen kummempaa. 

Tykkäsin muuten, mutta vähän oli liikaa tapahtumia. Loppupuolella mukaan tuli ihan uusia juttuja, minkä takia alkoi tuntua siltä kuin olisi lukenut jo ihan toista kirjaa. Laajennus oli ehkä ihan turha, eikä kirja olisi kärsinyt vaikka olisi ollut sata sivua lyhyempi. 

Erityisesti pidän lempeän lämpimästä huumorista. Vitsikkäät sanailut tuntuvat luontevilta ja saavat henkilöiden keskinäiset välit tuntumaan mutkattomilta. Tykkään myös siitä, että yhteistyö toimii eikä ole arvovaltataisteluita tai toisten kyräilemistä. Toimiva dekkari ei vaadi kliseisiä olosuhteita tai henkilöitä, Vargas jos kuka sen osoittaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat persoonallisia, ja heistä on helppo pitää. 

Toivottavasti saadaan pian lisää Adamsbergin ja kollegoidensa seikkailuja!

Varjojen tallaajat on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 

Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"

Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 

"Ulos täältä, kissa!"

Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.

"Minne sinä oikein piilouduit?"

Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...

Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.

"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"

Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 

Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat. 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

Otava 2025

302 s. 

Jo kahdestoista osa Björk-sarjaan! Tällä kertaa Karl Axel saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa on epäselvää onko kyseessä rikos sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Neiti Margareta Nyqvistin isä Elmer teki itsemurhan, mutta alkoi vähän ennen sitä käyttäytyä oudosti ja oli melkeinpä vihamielinen tytärtään kohtaan. Kuoleman jälkeen selvisi isän omaisuuden hävinneen. Björk kiinnostuu tapauksesta ja saa pian selville, ettei Nyqvist ollut ainoa mies joka on menettänyt osan omaisuudestaan. Apulaisensa Frans Valkaman kanssa hän hankkii tiedonjyviä sieltä täältä, päätyen askel askeleelta yhä pahempien tyyppien kannoille. 

- Älä tosiaan vähään aikaan tee mitään tutkimuksia, hän sanoi hiljaisella äänellä ennen kuin poika nousi vaunuihin. - Tuskin on syytä pelkoon, jos et ole puhunut tästä tietystä henkilöstä muiden kuin Brobergin kanssa. Annetaan pölyn laskeutua. Koetan saada poliisit ajojahtiin, sillä heillä on siihen paremmat keinot kuin meillä. 

- Pitäkää tekin huoli itsestänne, herra Björk, sanoi Valkama ja heilautti kättään, kun ajuri nykäisi ohjaksista ja vossikka lähti matkaan. 

Björk palasi kotiinsa, otti muistikirjansa ja täydensi sen tietoja. Sitten hän kävi ajatuksissaan läpi kuulemaansa. Valkaman levottomuus ei voinut olla vaikuttamatta häneen. 

Björk-sarja on mielestäni tasaisen vahva, kaikki osat ovat olleet ahmittavan hyviä eikä mukaan ole toistaiseksi mahtunut yhtään heikkoa osaa. Tästä ajattelin ensin, että noinkohan on yhtä hyvä kun tapaus ei ala murhalla, mutta hyvä on. Björkillä on kiire, sillä päivätöiden ohessa tutkimukset vievät yhä enemmän aikaa, ja hänen pitää myös ehtiä käydä oopperassa ja elävissä kuvissa morsiamensa kanssa. Siviilielämää ei ehkä ole yhtä paljoa kuin joissain muissa osissa, mutta sen verran kumminkin että se tasapainottaa työelämää. 

1920-luku tuo välillä hymyn lukijan huulille. On ihan normaalia, että kirjeitä tulee monta kertaa päivässä, ja ihan yhtä normaalia on että Björk voi pistäytyä poliisiasemalla minä päivänä ja mihin aikaan tahansa. Jebulis, Frans Valkama on mukana ja naamioitumistakin tarvitaan. 

Tämä ei ole cosy crimea, mutta silti kutsuisin tätä hyvän mielen dekkarisarjaksi. Yleensä paha saa palkkansa eikä asioita jää auki. Vaarallisia tilanteita tulee, mutta Björk ja Valkama selviävät yleensä vähin vammoin. Valkaman käyttämä slangi on suorastaan riemukasta luettavaa. Päivälliset ja illanvietot ovat tärkeitä, samoin se kuinka ihmisiä puhutellaan ja kohdellaan. Vaikka Björk on jo kihloissa, on Lisbetin kanssa kuhertelu kovin viatonta. Jokohan he seuraavassa kirjassa ehtivät naimisiin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa käydään elokuvissa". 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 

Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.

"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 

"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 

Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 

Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta. 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 

Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.

Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?

Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.

"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 

Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."

Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.

Sarah Pearse: Villi luonto

Sarah Pearse: Villi luonto

Englanninkielinen alkuteos The Wilds (2024)

Suomentanut Jenni Viljanen

Otava 2025

447 s. 

Dekkariviikon toinen postaus on Elin Warner -sarjan kolmas ja tällä erää viimeinen osa. 

Poliisin työstä virkavapaalla oleva Elin ja veljensä Isaac lomailevat portugalilaisessa luonnonpuistossa. Heti loman alkuun Elin saa kuulla, että Isaacin ystävän sisar on kadonnut kyseisessä puistossa. Hän ei lainkaan innostu ajatuksesta, että lomakohteen valinnassa on taustalla tuollainen syy. Vähitellen hän kuitenkin kiinnostuu Kierin tapauksesta. Minne tämä on mennyt, ja miksi Kierin asuntovaunu näkyy somessa kauan sen jälkeen, kun hänen on kerrottu lähteneen muualle? Mitä lähistöllä leireilevä joukko tietää asiasta, ja mitä se salailee? 

Pitkälle yli puolenvälin tarina kulkee vuoroluvuissa Elinin ja Kierin näkökulmista. Elinin kanssa lokakuussa 2021, Kierin mukana heinäkuussa 2018 Devonissa. Lukija tietää jotakin, mutta tarkan tapahtumakulun hän saa selville samaan aikaan kuin Elin. 

"Näin jotain." Isaac pudottautuu nelinkontin ja naksauttaa lampun taas päälle. "Katso ettei kukaan tule..." Hän tutkii jotain, mitä Elin ei näe, ja konttaa sitten eteenpäin, kurottaa pitkälle auton renkaan taakse. 

Eliniä alkaa jännittää, hänen katseensa hakeutuu auton seinässä ammottavaan ikkuna-aukkoon. Onko se Nedin auto? Jos Isaac nyt kääntyy liian äkisti, osuu hänen otsalamppunsa valo suoraan ikkunaan.

Seuraa tuskallisen pitkiä minuutteja. 

Elin tarkkailee ympäristöä tietoisena pienimmästäkin Isaacin aiheuttamasta äänestä ja jokaisesta valon vilkahduksesta. Heidän takanaan aukeava metsä on arvoitus, vain ensimmäinen puurivistö näkyy Isaacin otsalampun himmeässä valossa.

Kuka vain voisi tarkkailla heitä sieltä. 

Kuluu jälleen pitkä minuutti. Nyt Elin kuulee ainoastaan oman sykkeensä jumputuksen. 

Hän on juuri hoputtamaisillaan Isaacia, kun kuulee kovaäänistä rapinaa.

"Löysin jotain." Isaac nousee seisomaan pidellen läpinäkyvää muovipussia. 

Tässä on erilainen suljetun huoneen mysteeri. Yllätyin, kuinka jännittävä voikaan olla tällainen ulkotilassa tapahtuva, vain vähän henkilöhahmoja sisältävä tarina. Molemmissa aikatasoissa on vain muutama keskeinen hahmo eikä heitä yhteensäkään ole montaa. Ehkä juuri eristyneisyys luo tiheän tunnelman, se kun eletään yksin tai kaksin asuntovaunussa eikä ketään muuta ole lähistöllä. Ei ole hotelliympäristöä yhteisine retkineen ja illallisineen, vain asuntovaunu ja tunne siitä että joku tarkkailee. Vielä kun ihmissuhteet eivät ole täysin kitkattomia, niin stressitaso hahmoilla kasvaa. 

Toivoisin kyllä että sarja saisi vielä jatkoa. Jää nähtäväksi miten käy. Vai aloittaako Pearse kenties uuden sarjan? 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille

 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille 

Avain 2025

220 s. 

Tuottelias kirjailija Tittamari Marttinen on astunut myös dekkarimaailmaan, kun uusi Espressomysteerit-sarja alkaa. Avausosa Myrkkyä mesenaatille saa kunnian avata myös kirjabloggaajien Dekkariviikon minun osaltani.

Martina Railo on ulkomaan työvuosien jälkeen perustanut ravintolan Helsinkiin, entisille ja nykyisille kotikulmilleen Munkkiniemeen. Rahat toimintaan hän on saanut Meri Mertavuolta, tunnetulta kulttuurimesenaatilta. Ravintolan avaustapahtuma on Mertavuo-säätiön tilaisuus. Kaikki sujuu hienosti, kunnes kesken juhlapuheen Meri Mertavuo lyyhistyy lattialle. Pian myös toinen osallistuja sairastuu. 

Ravintolan henkilökunta on kauhuissaan. Kaatuuko kaikki tähän, uskaltaako kukaan enää tulla syömään? Juhlissa on mukana myös Martinan ystävä, poliisi Sara Kaarna. Sara hyväksyy epävirallisesti Martinan avun tapauksen selvittämisessä. Jonkun paikalla olleista täytyy olla syyllinen, mutta hänen löytämisensä ei ole helppoa. Kovin moni on liikuskellut ravintolassa sellaisissa tiloissa, joihin heidän ei olisi kuulunut päästä, ja kovin monella on riitoja tai kaunoja sairastuneiden kanssa. 

Martina vilkaisi sivupöydälle, jossa neljä komeaa kukkakimppua nojasi toisiinsa sellofaanipaketeissaan. Gerbera oli ollut Merin lempikukka. Ollut? Martina hätkähti rajusti. Miksi hän ajatteli menneessä aikamuodossa? Merin lyyhistyminen oli näyttänyt dramaattiselta, mutta ambulanssi oli tullut nopeasti ja mesenaatti saisi hyvää hoitoa sairaalassa. Hänestä ei tosiaankaan ollut asiallista puhua menneessä aikamuodossa. 

- Äiti hei, katso tätä, Elsa kuiskasi ja heilautti Martinalle yhtä sivupöydältä noukkimistaan papereista, mutta Martina vaiensi hänet lempeästi katseellaan. Ei nyt. Ei vielä. 

- Tämä voi olla tärkeää, Elsa sanoi.

- Katsotaan sitä myöhemmin, kunhan tilanne rauhoittuu, Martina sanoi.

Poikkeuksellinen cosy crime -dekkari, sillä rikos tapahtuu ja vieläpä ihan kirjan alussa! Ja myös siksi, että vaikka ihmissuhdeongelmia on niin niiden vatvominen pysyttelee taustalla ja rikosta selvitetään ihan tosissaan. Tykkäsin siitä, että mukana on teini-ikäinen Elsa. Hän ei ole vain Martinan teini-ikäinen tytär vaan yhtä isossa roolissa kuin aikuiset. 

Koska sivuja on vain 220, ihmiset jäävät väistämättä aika pinnallisiksi eikä heihin ehditä tutustua kunnolla. Tuntuu että vain Martinan ja Auliksen elämän pääpiirteet on selvitetty. Ehkä seuraavissa osissa saamme tietää lisää. 

Myrkkyä mesenaatille on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Ja näin on Dekkariviikko avattu :)