Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 

Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"

Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 

"Ulos täältä, kissa!"

Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.

"Minne sinä oikein piilouduit?"

Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...

Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.

"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"

Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 

Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat. 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

 

Virpi Hämeen-Anttila: Kadonnut perintö

Otava 2025

302 s. 

Jo kahdestoista osa Björk-sarjaan! Tällä kertaa Karl Axel saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa on epäselvää onko kyseessä rikos sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Neiti Margareta Nyqvistin isä Elmer teki itsemurhan, mutta alkoi vähän ennen sitä käyttäytyä oudosti ja oli melkeinpä vihamielinen tytärtään kohtaan. Kuoleman jälkeen selvisi isän omaisuuden hävinneen. Björk kiinnostuu tapauksesta ja saa pian selville, ettei Nyqvist ollut ainoa mies joka on menettänyt osan omaisuudestaan. Apulaisensa Frans Valkaman kanssa hän hankkii tiedonjyviä sieltä täältä, päätyen askel askeleelta yhä pahempien tyyppien kannoille. 

- Älä tosiaan vähään aikaan tee mitään tutkimuksia, hän sanoi hiljaisella äänellä ennen kuin poika nousi vaunuihin. - Tuskin on syytä pelkoon, jos et ole puhunut tästä tietystä henkilöstä muiden kuin Brobergin kanssa. Annetaan pölyn laskeutua. Koetan saada poliisit ajojahtiin, sillä heillä on siihen paremmat keinot kuin meillä. 

- Pitäkää tekin huoli itsestänne, herra Björk, sanoi Valkama ja heilautti kättään, kun ajuri nykäisi ohjaksista ja vossikka lähti matkaan. 

Björk palasi kotiinsa, otti muistikirjansa ja täydensi sen tietoja. Sitten hän kävi ajatuksissaan läpi kuulemaansa. Valkaman levottomuus ei voinut olla vaikuttamatta häneen. 

Björk-sarja on mielestäni tasaisen vahva, kaikki osat ovat olleet ahmittavan hyviä eikä mukaan ole toistaiseksi mahtunut yhtään heikkoa osaa. Tästä ajattelin ensin, että noinkohan on yhtä hyvä kun tapaus ei ala murhalla, mutta hyvä on. Björkillä on kiire, sillä päivätöiden ohessa tutkimukset vievät yhä enemmän aikaa, ja hänen pitää myös ehtiä käydä oopperassa ja elävissä kuvissa morsiamensa kanssa. Siviilielämää ei ehkä ole yhtä paljoa kuin joissain muissa osissa, mutta sen verran kumminkin että se tasapainottaa työelämää. 

1920-luku tuo välillä hymyn lukijan huulille. On ihan normaalia, että kirjeitä tulee monta kertaa päivässä, ja ihan yhtä normaalia on että Björk voi pistäytyä poliisiasemalla minä päivänä ja mihin aikaan tahansa. Jebulis, Frans Valkama on mukana ja naamioitumistakin tarvitaan. 

Tämä ei ole cosy crimea, mutta silti kutsuisin tätä hyvän mielen dekkarisarjaksi. Yleensä paha saa palkkansa eikä asioita jää auki. Vaarallisia tilanteita tulee, mutta Björk ja Valkama selviävät yleensä vähin vammoin. Valkaman käyttämä slangi on suorastaan riemukasta luettavaa. Päivälliset ja illanvietot ovat tärkeitä, samoin se kuinka ihmisiä puhutellaan ja kohdellaan. Vaikka Björk on jo kihloissa, on Lisbetin kanssa kuhertelu kovin viatonta. Jokohan he seuraavassa kirjassa ehtivät naimisiin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa käydään elokuvissa". 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 

Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.

"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 

"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 

Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 

Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta. 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 

Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.

Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?

Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.

"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."

Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 

Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."

Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.

Sarah Pearse: Villi luonto

Sarah Pearse: Villi luonto

Englanninkielinen alkuteos The Wilds (2024)

Suomentanut Jenni Viljanen

Otava 2025

447 s. 

Dekkariviikon toinen postaus on Elin Warner -sarjan kolmas ja tällä erää viimeinen osa. 

Poliisin työstä virkavapaalla oleva Elin ja veljensä Isaac lomailevat portugalilaisessa luonnonpuistossa. Heti loman alkuun Elin saa kuulla, että Isaacin ystävän sisar on kadonnut kyseisessä puistossa. Hän ei lainkaan innostu ajatuksesta, että lomakohteen valinnassa on taustalla tuollainen syy. Vähitellen hän kuitenkin kiinnostuu Kierin tapauksesta. Minne tämä on mennyt, ja miksi Kierin asuntovaunu näkyy somessa kauan sen jälkeen, kun hänen on kerrottu lähteneen muualle? Mitä lähistöllä leireilevä joukko tietää asiasta, ja mitä se salailee? 

Pitkälle yli puolenvälin tarina kulkee vuoroluvuissa Elinin ja Kierin näkökulmista. Elinin kanssa lokakuussa 2021, Kierin mukana heinäkuussa 2018 Devonissa. Lukija tietää jotakin, mutta tarkan tapahtumakulun hän saa selville samaan aikaan kuin Elin. 

"Näin jotain." Isaac pudottautuu nelinkontin ja naksauttaa lampun taas päälle. "Katso ettei kukaan tule..." Hän tutkii jotain, mitä Elin ei näe, ja konttaa sitten eteenpäin, kurottaa pitkälle auton renkaan taakse. 

Eliniä alkaa jännittää, hänen katseensa hakeutuu auton seinässä ammottavaan ikkuna-aukkoon. Onko se Nedin auto? Jos Isaac nyt kääntyy liian äkisti, osuu hänen otsalamppunsa valo suoraan ikkunaan.

Seuraa tuskallisen pitkiä minuutteja. 

Elin tarkkailee ympäristöä tietoisena pienimmästäkin Isaacin aiheuttamasta äänestä ja jokaisesta valon vilkahduksesta. Heidän takanaan aukeava metsä on arvoitus, vain ensimmäinen puurivistö näkyy Isaacin otsalampun himmeässä valossa.

Kuka vain voisi tarkkailla heitä sieltä. 

Kuluu jälleen pitkä minuutti. Nyt Elin kuulee ainoastaan oman sykkeensä jumputuksen. 

Hän on juuri hoputtamaisillaan Isaacia, kun kuulee kovaäänistä rapinaa.

"Löysin jotain." Isaac nousee seisomaan pidellen läpinäkyvää muovipussia. 

Tässä on erilainen suljetun huoneen mysteeri. Yllätyin, kuinka jännittävä voikaan olla tällainen ulkotilassa tapahtuva, vain vähän henkilöhahmoja sisältävä tarina. Molemmissa aikatasoissa on vain muutama keskeinen hahmo eikä heitä yhteensäkään ole montaa. Ehkä juuri eristyneisyys luo tiheän tunnelman, se kun eletään yksin tai kaksin asuntovaunussa eikä ketään muuta ole lähistöllä. Ei ole hotelliympäristöä yhteisine retkineen ja illallisineen, vain asuntovaunu ja tunne siitä että joku tarkkailee. Vielä kun ihmissuhteet eivät ole täysin kitkattomia, niin stressitaso hahmoilla kasvaa. 

Toivoisin kyllä että sarja saisi vielä jatkoa. Jää nähtäväksi miten käy. Vai aloittaako Pearse kenties uuden sarjan? 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille

 

Tittamari Marttinen: Myrkkyä mesenaatille 

Avain 2025

220 s. 

Tuottelias kirjailija Tittamari Marttinen on astunut myös dekkarimaailmaan, kun uusi Espressomysteerit-sarja alkaa. Avausosa Myrkkyä mesenaatille saa kunnian avata myös kirjabloggaajien Dekkariviikon minun osaltani.

Martina Railo on ulkomaan työvuosien jälkeen perustanut ravintolan Helsinkiin, entisille ja nykyisille kotikulmilleen Munkkiniemeen. Rahat toimintaan hän on saanut Meri Mertavuolta, tunnetulta kulttuurimesenaatilta. Ravintolan avaustapahtuma on Mertavuo-säätiön tilaisuus. Kaikki sujuu hienosti, kunnes kesken juhlapuheen Meri Mertavuo lyyhistyy lattialle. Pian myös toinen osallistuja sairastuu. 

Ravintolan henkilökunta on kauhuissaan. Kaatuuko kaikki tähän, uskaltaako kukaan enää tulla syömään? Juhlissa on mukana myös Martinan ystävä, poliisi Sara Kaarna. Sara hyväksyy epävirallisesti Martinan avun tapauksen selvittämisessä. Jonkun paikalla olleista täytyy olla syyllinen, mutta hänen löytämisensä ei ole helppoa. Kovin moni on liikuskellut ravintolassa sellaisissa tiloissa, joihin heidän ei olisi kuulunut päästä, ja kovin monella on riitoja tai kaunoja sairastuneiden kanssa. 

Martina vilkaisi sivupöydälle, jossa neljä komeaa kukkakimppua nojasi toisiinsa sellofaanipaketeissaan. Gerbera oli ollut Merin lempikukka. Ollut? Martina hätkähti rajusti. Miksi hän ajatteli menneessä aikamuodossa? Merin lyyhistyminen oli näyttänyt dramaattiselta, mutta ambulanssi oli tullut nopeasti ja mesenaatti saisi hyvää hoitoa sairaalassa. Hänestä ei tosiaankaan ollut asiallista puhua menneessä aikamuodossa. 

- Äiti hei, katso tätä, Elsa kuiskasi ja heilautti Martinalle yhtä sivupöydältä noukkimistaan papereista, mutta Martina vaiensi hänet lempeästi katseellaan. Ei nyt. Ei vielä. 

- Tämä voi olla tärkeää, Elsa sanoi.

- Katsotaan sitä myöhemmin, kunhan tilanne rauhoittuu, Martina sanoi.

Poikkeuksellinen cosy crime -dekkari, sillä rikos tapahtuu ja vieläpä ihan kirjan alussa! Ja myös siksi, että vaikka ihmissuhdeongelmia on niin niiden vatvominen pysyttelee taustalla ja rikosta selvitetään ihan tosissaan. Tykkäsin siitä, että mukana on teini-ikäinen Elsa. Hän ei ole vain Martinan teini-ikäinen tytär vaan yhtä isossa roolissa kuin aikuiset. 

Koska sivuja on vain 220, ihmiset jäävät väistämättä aika pinnallisiksi eikä heihin ehditä tutustua kunnolla. Tuntuu että vain Martinan ja Auliksen elämän pääpiirteet on selvitetty. Ehkä seuraavissa osissa saamme tietää lisää. 

Myrkkyä mesenaatille on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Ja näin on Dekkariviikko avattu :) 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

Englanninkielinen alkuteos Tiananmen Square (2024)

Suomentanut Maikki Soro

Docendo 2025

551 s. 

Peking, 1970- ja 1980-luvut. Lai perheineen asuu työväenluokan alueella kerrostalossa. Ovet rappukäytävään ovat usein auki, joten naapureista kuullaan ja tiedetään suunnilleen kaikki. Ollaan ystävällisissä väleissä mutta vähän kuitenkin kilpaillaan. Lain perheeseen kuuluvat hiljainen, traumatisoitunut isä, äiti jolle ei kelpaa mikään, ärsyttävä pikkuveli sekä räväkkä mutta myöhemmin nopeasti dementoituva isoäiti.

Lai on ujo ja hiukan yksinäinen. Lähistöllä on saman ikäisiä lapsia, mutta hän ei pääse ulos leikkimään niin usein kuin haluaa. Alakoulun päätyttyä kaveriporukan tiet eroavat, vain Lain ja Genin matka jatkuu yhdessä yläkoulussa. Sen lopulla he pääsevät erityiseen lahjakkaiden kouluun, missä heitä valmennetaan kohti yliopisto-opintoja. Elämänkulku voisi olla selkeä, mutta se vaatii sitä ettei ole kriittinen hallitsijaa eikä yhteiskuntaa kohtaan. Opiskelijoiden yltyvä tyytymättömyys johtaa väistämättä kohti Tiananmenin aukiota ja väkivaltaista yhteenottoa.

"No, opettajat eivät ole kertoneet teille kaikkea. Mutta minusta olet jo tarpeeksi vanha tietämään. Sen vallankumouksen aikana katosi paljon ihmisiä."

"Katosi?"

"Niin. Heidät siepattiin. Usein yöaikaan. He olivat työläisiä. Ja opettajia. Ja insinöörejä. Älymystöä. Osa heistä pantiin vankilaan. Ja osa..."

Hänen  äänensä vaimeni. 

"Mutta miksi?" minä kysyin käheästi. 

Isä levitti toisen pienen kätensä. Ele oli sekä katkera että avuton. 

"En... en tiedä. Luulen, että ne, jotka ovat korkeissa asemissa hallituksessa, alkavat joskus haluta valtaa vallan itsensä vuoksi. He haluavat pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Ja siksi he yrittävät hallita toisia. Ohjailla heidän elämäänsä. Joskus jopa heidän ajatuksiaan."

Rypistin otsaani. Minusta tuntui, että isä yritti selittää jotakin hirvittävän tärkeää. En vain oikein ymmärtänyt, mitä. 

"Entä nämä ihmiset? Ja tämä muuri?"

"Tähän muuriin on kiinnitetty kirjeitä. Kertomuksia siitä, mitä ihmisille tapahtui kulttuurivallankumouksen aikana. Osa kirjeistä on kirjoitettu jo vankileireillä - vangit lähettivät salaa viestejä perheilleen, joista heidät oli erotettu. Toisissa taas kerrotaan miehistä ja naisista, jotka eivät enää palanneet kotiin. Niissä kerrotaan, keitä he olivat eläessään. Millaisista asioista he pitivät. Ja heistä on myös kirjoitettu runoja. Ettei heitä... unohdettaisi."

Isä oli hiljainen mies, mutta nyt hän puhui vaisummin kuin koskaan ennen. Hän laittoi kätensä olalleni ja vei minut lähemmäksi muuria.

"Mene katsomaan."

Osuipa käsiini taas hyvä kirja! Täyteläinen tarina, jossa on paljon alakuloa mutta myös toiveikkuuden säikeitä. Lain matka ujosta lapsesta vähän rohkeammaksi opiskelijaksi on kiinnostava ja koskettava. Välillä on karua lukea, kuinka kulisseja pidetään pystyssä vaikka kaikki tietävät, mitä niiden takana on, tai kuinka lapset kuuntelevat opettajien kritiikitöntä ja ylistävää paasausta. Yliopistossa opiskelijat tuntevat tunnelman kiristyvän mutta eivät halua perääntyä, eivät edes silloin kun luvassa on yhteenotto hallituksen joukkojen kanssa. 

Tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän on kirjoittanut niistä eläväisesti, lukija tuntee olevansa mukana tapahtumissa. Pitkin matkaa paljastetaan, että Laille käy hyvin, mutta silti on hitusen pelottavaa edetä kohti Tiananmenin aukiota ja väistämätöntä. 

Kaikista surullisinta on se, mitä Lain perheessä tapahtuu ja ei tapahdu. Kiintymyksen osoitukset ovat vähissä kaikkien kesken, ja usein tuntuu että toiselle on kovin vaikeaa sanoa jotain hyvää. Isä ei kelpaa äidille, tytär ei kelpaa äidille, äiti ei kelpaa isoäidille, isosisko ei osaa kohdata teiniksi varttuvaa pikkuveljeä, isällä ei ole juuri mitään kontaktia lapsiinsa... Jotenkin he kaikki ajelehtivat toisistaan irrallisina, aina välillä kolhaisten toisiaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa valvotaan yöllä". 

Tiananmenin varjot on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's (2013)

Suomentanut Risto Mikkonen

Sitruuna 2025

405 s. 

Madeleine Maxwell hakee ja pääsee töihin St Maryn historiantutkimuksen laitokselle. Jo työhaastattelun aikana käy selväksi, että kyseessä on hyvin epätavallinen laitos. Siellä työskentelevät eivät vain tutki historiaa vaan myös matkustavat eri aikakausiin. Päästäkseen mukaan matkoille Maxin ja muiden harjoittelijoiden on selvitettävä sekä lääkärintarkastus että erittäin vaativat testit. 

Nopeasti käy selville, että vain kaikista kyvykkäimmät läpäisevät vaatimukset. Alussa harjoittelijoita on seitsemän, pian enää neljä. Ja kun aikamatkustus todella alkaa, joukko harvenee entisestään. Tilannetta eivät helpota niin menneet kuin nykyiset ristiriidat. Mutta kuten kuuluu, vaikeuksien kautta päästään jonkinlaiseen voittoon. Mitä sen jälkeen, siitä saamme lukea seuraavissa osissa. 

"Ajatelkaa Historiaa elävänä organismina, jolla on omat puolustusmekanisminsa. Historia ei salli minkään muuttavan tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Jos Historialla on syytä epäillä, että sellaista on tapahtumaisillaan, se tuhoaa uhkaavan viruksen hetkeäkään epäröimättä. Tai historioitsijan, kuten meillä on tapana heitä kutsua."

"Ja se käy helposti", hän jatkoi. "Ei liene vaikeaa saada kymmenen tonnin painoinen kivi putoamaan mahdollisen uhan, Stonehengen rakentamista seuraamaan tulleen historioitsijan päälle. Haluatteko toisen kupillisen teetä?"

Teetä juodaan urakalla, kuten kunnon brittimeininkiin kuuluu. Meno on muutenkin hurjaa, sillä väkeä kuolee yllättävänkin paljon, lisäksi lähes jokainen henkilö loukkaantuu joko vakavasti tai lievemmin mutta useita kertoja. Niin harjoittelijoille teetetyt testit kuin aikamatkat ovat melkoista rymistelyä, etenkin kun menneisyydessä esiin pulpahtelee sama pahis yhä uudelleen. Kaiken yllä on osuvaa tilannekomiikkaa ja nokkelaa sanailua. 

Aikamatkustus, dinosaurukset ja sen sellaiset viittaavat scifiin, mutta asiasanoitus laittaa tämän fantasiaan ja historiallisiin romaaneihin. Ainakaan minun lainaamaani kirjastokappaletta ei ollut sijoitettu mihinkään genreen vaan "tavisromaaneihin", hyvä niin. Pääosa tapahtumista kuitenkin on nykyhetkeä, eikä henkilöhahmoilla ole minkäänlaisia yliluonnollisia kykyjä. Maxin supervoima tuntuu olevan koheltaminen, jonka seurauksena hän onnistuu ratkomaan asiat ja olosuhteet ainakin siedettäviksi. 

Mielenkiinnolla odotan toista osaa. Kovasti toivon ettei se ole kopio ensimmäisestä. Toivon myös, että suomennos oikoluettaisiin vielä kertaalleen. Tässä Thirsk muuttuu useamman kerran Thriskiksi, myös muita lyöntivirheitä on sen verran että alkoivat kiinnittää huomiotani.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 16, "kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo". Luettelo tulee tarpeeseen, minä ainakin kävin useamman kerran tarkistamassa kuka oli tietty hahmo ja millä osastolla hän työskentelee. 

Toinen toistaan surkeampia tapahtumia on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

 

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma 

Englanninkielinen alkuteos A Kiss from Mr Fitzgerald (2016)

Suomentanut Jenni Perälä

Gummerus 2024

399 s. 

1920-luku. Concordissa asuva Evelyn Lockhart joutuu tiukan paikan eteen. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja odotettavissa on kosinta, mutta Evie sydän vie kohti lääkärinopintoja. Tie lääkäriksi tulisi kuitenkin olemaan äärettömän vaikea, eikä perhe voi hyväksyä sellaista valintaa. Sitten sattuu kaksi erillistä tapahtumaa, joiden jälkeen Eviellä ei ole vaihtoehtoja: hänestä on tultava synnytyslääkäri. 

Avukseen hän saa rouva Whitmanin, naisen joka osoittautuu yllättävän avarakatseiseksi ja viisaaksi. Rouvan toinen poika Charles sai Evieltä pakit, mutta toinen poika Thomas saa sydämen läpättämään. Thomasin ja tämän äidin tuella Evie uskaltaa aloittaa elämän New Yorkissa. Opiskelu on kallista, ja sen rahoittaakseen Evie päätyy laulamaan ja tanssimaan revyyssä. Hän on siis kaikin tavoin sellainen nainen, jota seurapiirit eivät voi hyväksyä. Hän ei piittaa, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Paljon se vaatii, sillä koulu ja sairaala ovat molemmat miesten valtakuntia, eikä niissä naisella ole juurikaan oikeutta näkyä ja kuulua. 

Evien ja pöydällä makaavan tytön välillä ei ollut muuta kuin sattuma ja olosuhteet. Siksi Evien oli pysyttävä vaiti. Jos hän käskisi huutaen kaikkia tukkimaan turpansa, häntä pyydettäisiin poistumaan eikä hänestä tulisi lääkäriä. Hän ei pääsisi auttamaan ja puolustamaan tyttöjä, joiden kohtalolta oli itse pelastunut vain Herran armosta. 

Hän katseli keskittyneenä tohtori Kingsleytä ja painoi jokaisen toimenpiteen yksityiskohdat mieleensä. Siten hän oppi kaiken. Hän opetteli jokaisen vaiheen ulkoa. Myöhemmin hän kirjoitti vaiheet muistiin ja piirsi kaavioita. Kertasi piirroksia, kertasi muistiinpanojaan, kuvitteli suorittavansa toimenpiteet itse. Käytännön taidoistaan hänellä ei ollut aavistustakaan. 

Sen tähden Evie oli collegessa tai sairaalassa aamuseitsemästä iltakuuteen ja tanssi Ziegfeldillä iltakahdeksasta melkein keskiyöhön. Sen tähden hän ei mennyt iltaisin ulos eikä tehnyt muuta kuin tarkkaili, oppi ja opiskeli ja tienasi juuri ja juuri tarpeeksi voidakseen tarkkailla, oppia ja opiskella lisää. Kaikkien niiden naisten tähden, joiden kasvot täyttivät hänen unensa ja jotka olivat onnettomuudekseen päätyneet tilastoihin: äidiksi tuleminen oli naisten toiseksi yleisin kuolinsyy heti tuberkuloosin jälkeen. Unissaan Evie sai vihdoin luvan antaa jokaiselle äidille muutakin kuin vain sydämensä; hän antoi heille kättensä taidon. 

Noista ajoista on vain sata vuotta! Onneksi paljon on muuttunut sen jälkeen. Evie tosin on ajan mittapuulla poikkeuksellinen; hän saa sekä uran että perheen, vaikka molemmat vaativat isoja uhrauksia. Välillä on varsin karmaisevaa lukea, kuinka epäkunnioittavasti mieslääkärit kohtelevat synnyttäviä naisia, silloinkin kun nämä ovat naimisissa ja kenties äitejä jo ennestään. Järin suurta kiinnostusta heillä ei tunnu olevan myöskään syntyviä lapsia kohtaan. Muulla ei ole väliä, kunhan pääsee esittämään pätevää. 

On kiinnostavaa lukea tarinoita rohkeista naisista, heiltä jotka toimivat toisille tienraivaajina. Yhtään ei haittaa, että Evie on fiktiivinen hahmo eikä historian ensimmäinen lääkäriksi opiskeleva nainen. Hänen tarinansa on silti merkityksellinen ja koskettava. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta lukemisen arvoinen.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjassa hoidetaan ihmistä".

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

Englanninkielinen alkuteos Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderers (2023)

Suomentanut Tanja Falk

Publiva 2025

366 s.

Kuusikymppinen leski Vera Wong pitää San Franciscossa Maailmankuulua teehuonetta, jota todellisuudessa ei tunne juuri kukaan. Vakituisia asiakkaita on vain yksi. Veran elämä kulkee päivästä toiseen samoja rutiineja, kunnes yhtenä aamuna kaikki muuttuu. 

Teehuoneesta löytyy kuollut mies. Rikossarjoja katsellut Vera päättää auttaa poliisia ja piirtää ruumiin ääriviivat lattiaan. Tuleepa hän ottaneeksi löytämänsä muistitikun varmaan talteen. Vera saa huomata, ettei oikea elämä ole lainkaan niinkuin tv-sarjoissa. Paikalle ei tule rikosteknistä tiimiä, eikä häneltä oteta sen enempää sormenjälkiä kuin DNA-näytettä. Sen sijaan teehuoneelle alkaa ilmestyä ihmisiä, joista kukaan ei ole käynyt siellä ennen. He päätyvät Veran listalle murhasta epäiltynä, mutta pian heistä tulee myös hänen ystäviään. Vera on silti päättäväinen; ystäviä tai ei mutta syyllisen on löydyttävä. 

Sana ja Riki ottavat kumpikin yhden kassin. "Mitä näissä on ?" Sana kysyy poimiessaan yhden Tupperware-rasian ja tiiraillessaan muovin läpi sen sisään. Hän näkee jotain ruskeaa, joka uiskentelee sakeassa kastikkeessa. 

"Ruokaa. Siinä rasiassa on naudanlihaa pippurikastikkeessa, oikein mureaa. Marinoin lihan riisiviinissä, niin siitä tuli todella pehmeää, kuin haukkaisi vaahtokarkkia."

"En tiennytkään, että lihan pitäisi muistuttaa koostumukseltaan vaahtokarkkia", Sana sanoo ja sujauttaa rasian kassiin. 

Vera kurtistaa hänelle kulmiaan. "Se on tietenkin vain sanonta. Huomaat myöhemmin, se on täydellisen mureaa. Aa, siinä taas on haudutettua tofua ja sieniä. Lapset rakastavat sitä. Se oli minun Tillyni lempiruokaa."

Pian kumpikin kassi on pakattu täyteen rasioita. 

"No niin, viekää ne alakertaan", Vera sanoo hilpeästi. "Olkaa varovaisia! Kokkasin koko aamun!"

"Kellohan on vasta kymmenen", Riki sanoo. "Et ole voinut kokata tätä kaikkea tänä aamuna."

Vera luo häneen tuiman katseen silmäkulmastaan. "Sitä ehtii kaikenlaista, kun herää tarpeeksi aikaisin." Hän marssii heidän ohitseen ja lähtee kohti alakertaa. 

"Mutta -", Sana heivaa ähkäisten kassin olalleen. "Mihin kaikki tämä ruoka on menossa?"

Veralla on vastaus valmiina. "Tietysti neljännen epäiltyni luo." Juuri silloin alakerran kello kilahtaa. "Ah, sieltä saapuu kolmas epäiltyni. Tulkaa, meillä ei ole koko päivää aikaa!"

Sana oppisi vielä jonain päivänä sanomaan vastaan määräileville aasialaisrouville. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se päivä ei ole tänään.

Vera on toden totta melkoinen päällepäsmäri ja puheissaan erittäin suora, mutta tekee asiat hyvää tarkoittaen ja olematta ilkeä. Tämän takia hän on sympaattinen ja hauska päähenkilö, eikä ainakaan minulle ollut yhtään ärsyttävä. Aseenaan toinen toistaan herkullisemmat ateriat hän saa uuden ystäväpiirinsä avautumaan ja heistä jokainen alkaa saada uutta otetta elämään. He saavat huomata, että Veralta on mahdoton pitää piilossa kipeimpiäkään salaisuuksia, mutta samalla havaitsevat ettei niiden paljastuminen olekaan niin kamalaa. 

Kaiken syömisen ja yhdessäolon aikana Veralta ei jää mitään näkemättä ja kuulematta. Häntä kuitenkin turhauttaa, kun kukaan epäillyistä ei vaikuta toista todennäköisemmältä syylliseltä. Usko omiin etsivän kykyihin pysyy silti lujana eikä hän ole valmis antamaan periksi. Kiirettä ei ole, joten kuva saa paljastua pieni pala kerrallaan, hitaasti ja pakottamatta. 

Tämä mukava pehmodekkari aloittaa sarjan, englanniksi on jo ilmestynyt toinen osa Vera Wong's Guide to Snooping (on a Dead Man). Jos se suomennetaan, on kiinnostavaa nähdä millä nimellä. Tykkäsin kovasti että uusi ystäväpiiri liittyi hyvin tiiviisti Veran elämään, joten he pysyvät todennäköisesti mukana seuraavissa osissa. Heitä on myös sen verran vähän, jotta heihin ehti kiintyä jo ensimmäisen kirjan aikana. Totisesti toivon ettei kukaan heistä joudu murhatuksi! 

Kirja on luettu myös Kirsin kirjanurkassa. 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

Johnny Kniga 2024

267 s. 

Olen kärsinyt vakavahkosta lukujumista; kirjoja on kesken hyvinkin viisi - kuusi mutta missään en pääse eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Vaan Suosikki-lehden historiikki olikin sellainen, joka tuli luettua parissa päivässä, toivottavasti hyvä lukutahti jatkuu muiden kirjojen kanssa.

Meille tuli Suosikki, se oli tilattu seitsemän vuotta minua vanhemmalle siskolleni. Tilaus päättyi hänen muutettuaan pois kotoa 1990-luvun alussa. Olen siis tuttu etenkin kasarin loppupuoliskon ja ysärin alun Suosikkien kanssa. Niitä luinkin moneen kertaan, ja paras juttu olivat listat; monta sivua parhaiksi äänestettyjä bändejä, laulajia, albumeita, biisejä jne. Alleviivasin listoista ne biisit ja esiintyjät, jotka olivat mielestäni hyviä. Ja oi mikä harmi, että taskupokkareissa oli niin harvoin minun suosikkejani!

Friman ja Mattlar kertovat lehden historian kronologisesti alusta loppuun. Ääneen pääsevät monet lehdessä vakituisesti tai avustajina työskennelleet. Viiden vuosikymmenen aikana Suosikki tavoitti valtavan määrän nuoria. Alamäki alkoi Jyrki Hämäläisen päätoimittajuuden loppuaikoina. Hämäläinen oli jämähtänyt Elvikseen, eikä lehti kyennyt pitämään linjaansa pirstaloituvassa maailmassa, jossa netti nousi yhä tärkeämmäksi. Lisäksi uudistusyritykset ja kilpailu tytöille suunnattujen lehtien kanssa tekivät sen, että Suosikki menetti uskollisia lukijoita saamatta uusia tilalle. Jotenkin harmillinen loppu usean sukupolven rakastamalle nuortenlehdelle. 

Lukijoiden sitouttaminen kuului alusta lähtien Suosikin konseptiin. Kysymys-vastaus-palsta, kirjeenvaihtoilmoitukset ja lukijakilpailut alkoivat lehdissä jo ensimmäisinä vuosina. 

(...)

Kaisaniemenkadun KOP-pankin 20-vuotias virkailija Anneli Laine sai nimensä, kuvansa ja kotiosoitteensa Suosikkiin kesällä 1965, koska hän voitti lehden lukijakilpailussa Austin Mini -auton. Voitto heltisi sille, joka jaksoi kirjoittaa automerkin ja -mallin nimen paperille useimmin. Laine raapusti Austin Mini -tekstin 308 385 kertaa ja sai auton itselleen. Toiseksi tullut kilpailija kirjoitti Austin Minin paperille 291 480 kertaa, mutta jäi ilman palkintoa, sillä jaossa oli vain yksi Mini. Kolmanneksi tullut kirjoitti sanat 273 000 kertaa.

Anneli Laine teki voittajasuorituksensa kirjoittamalla Austin Miniä arkisin kymmenen tuntia ja pyhäpäivisin kuusitoista. Suosikin työntekijöiden urakka ei ollut juuri helpompi, sillä heidän piti laskea Austin Mini -sanojen määrä 2 325 vastauksesta. Niihin oli kirjoitettu Austin Mini yhteensä yli 106 miljoonaa kertaa, ja vastauspapereiden paino ylitti kahden tonnin rajan. Syystä tai toisesta kilpailua ei järjestetty enää uudelleen. 

Mielenkiintoinen kirja, jossa kerrotaan poikkeuksellisen lehden poikkeuksellisesta toimitustavasta. On hämmentävää, miten systemaattisesti lehdessä julkaistiin joko täysin keksittyjä tai ulkomaisista lehdistä käännettyjä mutta omina esitettyjä juttuja. Tiesin lehden henkilöityneen Jyrki Hämäläiseen johtuen tämän yli 30-vuotisesta päätoimittajuudesta, mutta en tiennyt kuinka pitkälle hän määritti sen mitkä artistit ja bändit pääsevät lehteen ja mitkä eivät.

Kansi on ihanan räväkkä, samaa visuaalista ilotulitusta olisin kaivannut sivuille ja kuvaliitteeseen. Johtuuko lie tekijänoikeussyistä, että yhtään lehden kantta tai juttua ei ole mukana? Kuvaliite on suurelta osin mustavalkoinen, ja valtaosin ajalta ennen 1990-lukua. 2000-luvulta on vain päätoimittaja Katja Ståhlin kuva, ei mitään muuta. Mutta jo se olisi riehaannuttanut, jos lukujen otsikoissa olisi ollut suosikkimainen fontti tai edes tähdet i-kirjainten pisteinä. 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Uusnorjankielinen alkuteos Den dagen Nils Vik døde

Suomentanut Sanna Manninen

WSOY 2025

197 s.

Nils on ajatellut näin: Niin kauan kuin sää on vaatteisiin sopiva, minä pysyn hengissä.

Kuten niin monesti ennenkin, myös tänään Nils Vik astuu kyytiveneeseensä ja ajaa vuonolle. Vuosikymmenten ajan hän kuljetti ihmisiä paikasta toiseen, mutta tänään kaikki on toisin. Tänään on Nilsin elämän viimeinen päivä, ja tänään veneessä kulkee vain kuolleita. 

Vene taittaa matkaa satamasta toiseen; kyytiin astuu Nilsille tavalla tai toisella, hyvässä tai pahassa tärkeitä ihmisiä ja yksi koira. Tuntien kuluessa Nils muistelee kuljetuksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet unohtumattomia. Veneessä hän on nähnyt ja kokenut iloja ja suruja. Vähän väliä mieleen putkahtaa edesmennyt vaimo Marta. Nils avusti jo nuorena isäänsä veneenkuljettajana eikä koskaan halunnut tehdä muuta. Onnekseen hän löysi rinnalleen Martan, joka ei hänkään kaivannut muualle. Tyttäret lähtivät maailmalle, mutta niin sen kuului mennä. 

Tuntien kuluessa Nils käy läpi elämänsä ja venekyytiensä kohokohtia ja kipupisteitä. Eniten hän juttelee Luna-koiralle, joka jo nuorena kuoli rekan alle. Illan pimennyttyä asiat on käsitelty ja Nils on valmis.

Sade tulee kuuroina tai jatkuvana virtana joka ei tunnu päättyvän koskaan. Iltaa kohti sade saattaa silti hiljetä, sanat saattavat hiljetä, moottorit hiljenevät, veneet hiljenevät ja vuonolle laskeutuu yö, vedenpinta liikuttelee taloista loistavia valoja, ja pitää vain löytää oikea ulkovalo, suunnata kohti yhtä tiettyä valoa, nousta hiljaiselle talolle, kävellä paljain jaloin lattian poikki, hiipiä huoneiden läpi ja mennä vuoteeseen. Silloin tällöin luonto esittelee suurenmoisimpia puoliaan ja tuulee niin ettei yksikään talo tai vene kestä sitä, edes maisema ei tiedä eikä tunne sellaista tuulta, tuuli viuhuu pitkin vuonoa, se saa veneet keikahtamaan, talot natisemaan liitoksissaan, seinät lentämään pitkin rinteitä, katot nousemaan ilmaan kuin kaljun yli kammatut hiukset. Myös minun sisälläni sää vaihtelee, hän on kirjoittanut johonkin lokikirjaan. Minä olen kuin vuono, minä pullistun, minä rauhoitun, pullistun, rauhoitun. Kyllä, moottorimies on pysyvä muuttuja, uskottava ja täysin luotettava, hän saapuu ajallaan, hän lähtee vuonolle, hän palaa vuonolta, aivan kuten aallot jotka murtuvat ja vetäytyvät, kuten vesi joka hyväksyy ja sulkee sisäänsä kaiken. Mutta aina eteenpäin, eteenpäin, samalla tavalla kuin viisarit hänen rannekellossaan, kun kerran on liikkeelle lähtenyt, ei ole muuta suuntaa. Pian hän sammuttaa moottorin ja menettää kaiken vauhdin. 

Onpa tässä kaunis ja haikea tarina! Äkkiseltään saattaisi ajatella, että kyytiveneen kuljettajan elämä on yksitoikkoista, mutta ainakaan Nilsin tapauksessa niin ei ollut. Vaimo toi väriä elämään, ja venekyytien aikana tapahtui kaikenlaista, synnytyksistä alkaen. Joskus lumivyöry tukki tiet, eikä muuta reittiä ollut kuin vesitie. Kyytiläiset kuvataan nopein piirroin, mutta jo muutamilla lauseilla saadaan kuva siitä, millaista elämä vuonojen rannoilla oli. Nils tunsi monien salaisuudet, mutta osasi irtautua niistä eikä antanut niiden muodostua taakaksi itselleen. 

Kieli on tavattoman kaunista, olisi ollut monta kohtaa jotka olisin halunnut nostaa sitaatiksi. Kirjan viimeinen kappale on yksi hienoimmista lopetuksista koskaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon". Sanna Manninen on tänä vuonna palkittu Kaarlen palkinnolla. 

Elly Griffiths: The Frozen People

 

Elly Griffiths: The Frozen People

Quercus 2025

343 s. 

Huimaavan tuottelias Elly Griffiths aloittaa jälleen uuden sarjan, ja jälleen aivan erilaisen kuin aiemmat. Varasin kirjan kirjastosta ihan vaan tekijän perusteella, esittelytekstin luin vasta kun sain kirjan käsiini. Suhtauduin hieman varauksellisesti, kun tajusin että tässä aikamatkaillaan. Ajattelin että noinkohan tämä menee dekkarigenreen vai onko kyseessä dekkarin ja scifin sekoitus, pahimmillaan sellainen sillisalaatti ettei tiedä mikä se on. Huoleni oli turha, tarina kyllä koukutti niin että luin kirjan viikonlopun aikana. 

Ali Dawson työskentelee poliisina cold case -yksikössä. Ero tavalliseen yksikköön on siinä, että he tutkivat todella vanhoja tapauksia. Osa ryhmästä on käynyt vuodessa 1976, mutta nyt tiimille tulee tähän asti vaikein keikka. Poliitikko Isaac Templeton kirjoittaa kirjaa suvustaan, ja hän haluaa tietää oliko hänen isoisoisänsä murhaaja vai ei. Huhu kertoo tämän kuuluneen Keräilijöihin, joihin pääsi jäseneksi murhaamalla naisen. Niinpä Ali matkustaa viktoriaaniseen Lontooseen vuoteen 1850, vain törmätäkseen murhapaikalle. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on suunniteltu, vaan Ali jää jumiin menneisyyteen. Alkujärkytyksen jälkeen hän päättää käyttää ajan hyödykseen, uskoen vakaasti että tiimi keksii keinot hakea hänet takaisin nykyhetkeen. Cain Templetonin omistamassa talossa hän tutustuu sekä isäntään että vuokralaisiin. On aikamoista tasapainoilua yrittää olla erottumatta joukosta, samalla selvittäen kuka murhasi Ettien ja onko Keräilijöihin liittyvissä huhuissa perää.

Myös nykyhetkessä tapahtuu murha, joka kiertyy sekä menneeseen aikatasoon että Aliin. Tiimillä on hikiset paikat, kun he yrittävät saada Alin takaisin nykyaikaan ja tutkia tuoretta murhaa. 

'But you are. You turn up at my house out of the blue, simply dressed but clearly possessing money. You walk the streets on your own, you eat like a trencherwoman, you ask questions about murder. Are all women in Hastings like you?'

'Yes,' says Ali. 'It's full of gluttonous hags with a morbid taste for death.'

Templeton laughs. 'You see what I mean. Tell me, Mrs Dawson, what happened to your husband?'

'Do you suspect me of murdering him?'

'I'm curious, that's all.'

Ali can't resist saying. 'Actually, I've had three husbands.'

Templeton's eyebrows raise. 'Three? You've been very unlucky to lose three husbands."

'Haven't I just?'

'Tell me about them.'

'Well', Ali thinks fast. 'My first husband was a lot older than me.' She thinks this is necessary to explain his tragic death. Besides, Declan is a good ten months older than her; Ali was one of the youngest in her year. 

Ei mikään mestariteos, mutta riittävän kiinnostava ja koukuttava että viihdyin sen parissa ja aion lukea seuraavankin osan. Kolmesti aviossa ollut viisikymppinen Ali on persoonallinen ja hauska hahmo. Hän on juuri muuttanut uuteen kotiin, mutta tässä hän on niin kiireinen ettei juuri ehdi olla kotona. Hänen ollessaan menneisyydessä Finn-poika majailee talossa huolehtien Terry-kissasta. Tarinaa seurataan etenkin alkupuoliskolla myös Finnin näkökulmasta, mikä tuo syvyyttä. 

Mielestäni molempien aikatasojen tapahtumat ovat yhtä kiinnostavia, mikä on aika harvinaista. Tarina on tasapainossa, eli kumpikaan aikataso ei ole liian hallitseva. En tiedä luinko kirjan liian ahnehtien, mutta joitain asioita jäi epäselväksi, jotenkin henkilöhahmojen sanomiset eivät täsmänneet siihen mitä tapahtui. Ja esimerkiksi kirotuista tuoleista olisi voinut kertoa perusteellisemmin ja aikaisemmin. 

Pointsit Griffithsille siitä, että on uskaltanut kirjoittaa näinkin erilaisen dekkarin. Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavassa tapahtuu. Ja entä sitten kun Ali Dawson on seikkaillut neljässä - viidessä kirjassa, alkaako sen jälkeen taas uusi sarja? Eipä Griffiths ainakaan toista itseään, kun uskaltaa lopettaa sarjat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys". 

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

 

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

Englanninkielinen alkuteos Love and Other Scams (2023)

Suomentanut Laura Liimatainen

Tammi 2024

359 s. 

Romantiikka-tarra kirjassa hiukan arvelutti, mutta ei hätää, kyseessä on enemmän suuren ryöstöretken suunnittelu ja toteutus kuin tunteissa vellominen. Toki sitäkin on mukana mutta vain maltillisessa määrin. 

Cat Bellamyn elämä menee alamäkeä ja lujaa. Hänet potkaistaan pihalle työpaikastaan mainostoimistossa, ja tilapäiseksi tarkoitettu mutta pitkäksi venähtänyt asuminen kämppisten kanssa on päättymässä. Rahat ovat lopussa eikä Cat tiedä, miten selviää. Sitten hänen kouluaikainen ystävänsä Louisa kutsuu hänet iltapäiväteelle kertoakseen kihlauksestaan ja pyytääkseen häntä osaksi morsiusjengiä. Kun Louisa esittelee valtavan arvokasta timanttisormustaan, Cat saa idean. Yhdessä hotellin baarimikko Jaken kanssa hän tekee suunnitelman. He esiintyvät pariskuntana kihlajaisjuhlissa, joten heidät kutsutaan yhdessä myös häihin. Siellä he ryöstävät Louisan sormuksen ja jättävät tilalle 3D-tulostetun kopion. Matkan varrella on monenlaisia käänteitä ennen kuin päästään hääjuhlaa, eikä näyttelemisen tilalle tulevat oikeat tunteet helpota asiaa. 

Cat ja Jake eivät puhu toisilleen, eivät edes katso toisiaan silmiin, mutta silti heidän välilleen kehkeytyy leikki, kun he vaanivat saaliitaan, kuuntelevat tarkasti löytääkseen uhreiksi kamalimmat tyypit ja sitten lähestyvät ja tekevät sanattoman yhteisymmärryksen vallassa sen, mikä täytyy tehdä. Cat ei ole koskaan aiemmin ollut näin tietoinen ympäristöstään, ja niskakarvat nousevat pystyyn aina kun he onnistuvat, aina kun hän tai Jake saa napattua jotain jäämättä kiinni. On kuin Velocityn-keikka olisi päästänyt jotakin heissä valloilleen, ja nyt he ovat taajuudella, jota muut eivät kuule: Cat on täynnä jännittynyttä iloa, joka tuo mieleen lapsuuden hippaleikit ja piilosilla olon. 

"Helvetti soikoon", Cat sanoo hengästyneenä, kun he astuvat ilmastoidusta ostospalatsista takaisin hiostavaan heinäkuun aamuun taskut täynnä ja sydän takoen. 

"Sinä olit aivan järkyttävän hyvä", Jake kehuu.

"Yritin vain pysyä mukana."

"Ei kun sinä olet oikeasti hyvä."

Cat tuntee pienen ja vieraan ylpeyden läikähdyksen siitä, että Jake on edes hieman vaikuttunut hänen taidoistaan. Sitten Jake lisää virnistäen: "Flossy."

"Naama umpeen", Cat sanoo, kaivaa rötössaaliista huomaamatta kaksikymppisen ja ojentaa sen jalkakäytävällä istuvalle miehelle. 

Tykkäsin, tämä oli sekä hauska että kutittelevan jännittävä. Jännitys ei ole dekkarimaista jännitystä vaan esimerkiksi sitä, saako Cat hankittua riittävästi rahaa voidakseen osallistua morsiusjengin tapahtumiin, ehtivätkö Cat ja Jake väärentää timantin ajoissa, joutuvatko he sittenkin jättämään keikan väliin. Pidin kovasti siitä, että sorminäppäryyttä harjoittaessaan molemmat varastavat rahaa tai omaisuutta sellaisilta ihmisiltä, jotka kohtelevat toisia huonosti tai ovat ylimielisiä itsensä kehujia. Ei siis tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa nauttiessaan ryöstelystä lukemisesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjassa on häät tai hautajaiset".

Rakkautta ja muita vedätyksiä on luettu myös blogissa Kirjojen keskellä.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Ruotsinkielinen alkuteos När sista strofen klingat ut (2020)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2025

336 s. 

Olemme saapuneet Mullvaldsin murhat -sarjan viimeiseen osaan, toisaalta ikävää, toisaalta hyvä. Olen viihtynyt Ankin ja Tryggven seurassa, mutta Mullvaldsin kokoisessa paikassa ei riitä murhattavia kahteenkymmeneen kirjaan. On hyvä päättää sarja, ennen kuin se alkaa toistaa itseään. 

Tällä kertaa Gotlantiin saapuu Ankin ja Tryggven lomamatkallaan tapaama pariskunta Tomas ja Nils. Tomaksella on mukanaan nippu kirjeitä, joita hänen isotätinsä lähetti saarelta 1950-luvulla ennen kuin katosi jäljettömiin. Tapaus kiinnostaa tietenkin myös Ankia ja Tryggveä, jotka kaivelevat tapausta tahoillaan. Kun myös Tomas katoaa, he ymmärtävät että joku tietää Dagnyn kohtalosta mutta ei halua kenenkään saavan sitä selville. 

Katoamistapausten lisäksi stressiä aiheuttavat joulun aika sekä juuri pyhiksi iskevä lumimyräkkä, joka jättää saaren eristyksiin. 

"Mistä miehestä hän oikein kirjoittaa?" ihmetteli Svante. 

"Sen minäkin haluaisin tietää", vastasi Tomas taitellen kirjeen.

"Eikö hän kirjoittanut enää mitään muuta?"

"Ei, tämä oli hänen viimeinen kirjeensä. Kukaan ei sen jälkeen kuullut hänestä tai löytänyt hänestä mitään jälkiä."

Tomas liu'utti kirjeen takaisin laukkuunsa. Hän veti kirkonpenkille heittämänsä takin ylleen ja valmistautui lähtemään.

"Se ukko joka nousi ja lähti tiesi taatusti jotain", sanoi Svante Hemlin ja nousi seisomaan. "Olen siitä vuorenvarma. Eikö poliisi tutkinut tapausta?"

"En tiedä mitä poliisi teki, mutta toki se siellä täällä esiin putkahtava mies on kummallinen. Hän ei varmaankaan enää ole elossa, mutta voisi olla vaivan väärti yrittää selvittää, kuka hän oli."

Kun Tomas hetkeä myöhemmin toivotti hyvää joulua ja lähti kappelista, ulkona oli alkanut hämärtää. Tuuli oli yltynyt, lunta pyrytti ja auto oli taas aivan lumen peitossa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän alkoi miettiä, pääsisikö hän sittenkään takaisin Ardrebohon. Hän todellakin halusi herätä Nilsin vierestä huomisaamuna ja antaa hänelle joululahjan heti aamukahvilla. Kengittäjä teki hänelle pienen väylän lumeen, jotta Tomas pääsi matkaan ja takaisin tielle, jolle oli jälleen kinostunut lunta. Pienen matkan päässä hän näki valonvälkettä. Jollakin oli lyhty tai taskulamppu. Kyseessä oli varmasti joku, joka tarvitsi apua myrskyssä. Tomas jarrutti varovaisesti tien reunaan ja astui ulos. Vastassa oli ihminen, jonka kasvot oli kääritty kaulaliinaan ja pipo vedetty syvälle päähän. Hän näki vain silmät ja nenän. 

Ihan kelpo peruspehmodekkari, jonka kanssa viihtyy mutta josta ei välttämättä jää kovin pitkäkestoisia lukumuistoja. Anki ei ole genren pahin häslääjä, vaikka onnistuukin saamaan itsensä hengenvaaraan ainakin kertaalleen jokaisessa osassa. Tryggven kanssa he ovat tasapainoinen kaksikko, ja tällä kertaa mukana on hiukan myös Ankin lapsenlapsen Majan näkökulmaa. 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava 2025

237 s. 

Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen. 

1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa. 

Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä. 

Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.

Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin. 

Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita. 

Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä".