Tina Harnesk: Lumeenkylväjät
Ruotsinkielinen alkuteos Folk som sår i snö (2022)
Suomentanut Leena Virtanen
WSOY 2024
361 s.
Máriddjá on 85-vuotias saadessaan syöpädiagnoosin. Hän hyväksyy tilanteen mutta ei kerro siitä kenellekään. Ei, koska aviomies Biera on dementoitunut ja pariskunnan tulevaisuus näyttää kaikkea muuta kuin valoisalta. He ovat aina pärjänneet, ja jos se Máriddjásta on kiinni niin pärjäävät jatkossakin.
Saamelaisissa perheissä jälkipolvet tapaavat huolehtia vanhuksista, mutta Máriddjálla ja Bieralla ei ole omia lapsia. Kerran heidän luonaan asui poika, suloinen Heaika-Joná, mutta tämä vietiin heiltä pois. Máriddjá pohtii pojan kohtaloa, uutena keskustelukumppaninaan älypuhelimesta löytynyt "keskuksenhoitaja" Sire.
Toisaalla Kaj ja hänen suomalainen puolisonsa Mimmi ovat muuttaneet pohjoiseen töihin. Kajn äiti on juuri haudattu, ja hän on veljensä kanssa tyhjentänyt tämän talon. Kaj on turhautunut, sillä hänen lapsuusaikansa on pimeän peitossa eikä talosta löytynyt vastauksia. Miksi äiti ei koskaan halunnut puhua siitä, ja miksi Kajsta ei ole valokuvia pikkupoikana? Entä miksi Kaj ymmärtää tietämättään saamea, ja miksi Mimmin kertoma tarina háldista on etäisesti tuttu?
"Voin hakea monenlaisia tietoja, ja jos sallit sijaintitietojen käyttämisen, voin auttaa sinua löytämään paikan", tiedotti ääni puhelinkojeesta.
"No sehän on mukava se", Máriddjá sanoi kummissaan ja rahtusen malttamattomasti. "Mutta kun minä haluan vain soittaa, enkä lähteä mitään paikkoja ettimään. Kotona minä vain istun, herra siunakkoon!"
"Selvä, soitetaan virsi 'Siunaa, Herra, kotini'", vastasi ääni palvelualttiisti, ja puhelimesta alkoi tulvia mieskuoron paatoksellista laulua urkusäestyksellä.
"Mitä helev...? En minä mittää uskonnollisia veisuja halua kuulla! Minähän halusin soittaa puhelun!"
Kuoro artikuloi kirkollisella hartaudella laulunsa säveliä, ja yltyvän harmistuksen vallassa Máriddjá ymmärsi, että puhelunvälittäjä pilaili hänen kustannuksellaan.
(...)
Aurinko oli voimissaan, ja sen valo välkähteli mustissa silmissä sarvikruunujen alla. Jäällä napsui ja rapisi, kun porot kepeästi ohittivat heidän saarensa.
"Minne ne ovat menossa?" Kaj kuiskasi, ettei rikkoisi kokemuksen sakraalista taikaa.
"Tunturiin", vastasi Johánás matalalla äänellä.
"Miksi ne sinne täytyy viedä?"
Johánás hymyili. "Ei niitä mihinkään viiä, porot ite ne sinne pyrkii. Ovat antaneet merkin, että tahtovat tunturiin vasomaan."
"Ja moottorikelkat ja koirat siis johdattavat lauman sinne?"
"Ehei", vastasi Johánás juhlava kaiku äänessään. "Ihimiset ne mennee porojen perässä - porot näyttää tietä. Ihimisiä tarvitaan vain suojelemaan niitä petoelläimiltä. Ja matkan vaaroilta."
Arvoin pitkän aikaa, onko tämä ihan hyvä vai tosi hyvä. En oikein osaa sanoa vieläkään. Ehkä pitää sulatella vähän aikaa. Máriddján ja Bieran osuudet ovat tosi kiehtovia, ja edellä mainitun touhut kännykän kanssa ovat vallan hupaisia. Pikku hiljaa kuitenkin Máriddjálla alkaa mennä pahasti yli, enkä ihan tavoittanut hänen ajatuksiaan siitä miksi hän halusi palokunnan, poliisin ja lopulta vielä armeijan paikalle auttamaan pojan etsimisessä.
Sitten taas Kajn ja Mimmin osuudet tuntuivat alussa tylsältä, ja kieli kuivakalta verrattuna Máriddjásta ja Bierasta kertoviin lukuihin. Vähitellen aloin saada otetta Kajsta ja viihtyä myös hänen seurassaan. Silti turhan pitkään tuntui siltä, että luen kahta eri kirjaa, kahta erityylistä tarinaa. Lukijan on helppo arvata mihin polut johtavat, mutta ne olisivat voineet lähestyä toisiaan jo aikaisemmin.
Kovasti tykkäsin siitä, että jokaisella luvulla on otsikko, joskus lyhyt kuten "Askelet" ja toisinaan pitkä kuten "Biera hukkaa puukkonsa ja Máriddjá järkensä". Nimet ovat informatiivisia ja monet niistä herättävät kiinnostuksen; mitähän on tulossa tällä kertaa.
Lopussa tunnelma tiivistyy nopeasti ja suorastaan räjähtää. Viimeiset kymmenet sivut ovat kertakaikkisen huikeat.
