Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Sara Divello: Broadwayn perhonen

 

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly (2023)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2024

527 s. 

Tositapahtumiin perustuva true crime -romaani kuulosti kiinnostavalta, mutta harmillisesti ei täyttänyt odotuksiani ollenkaan. Alku on hyvä mutta tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut ihan reilusti. 

Maaliskuussa 1923 malli ja seurapiiriperhonen Dot King löytyy surmattuna. Alkaa kiihkeä tutkinta, joka ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin. Poliisi jumittuu yhteen epäiltyyn, ja kun tämä kieltäytyy tunnustamasta tekoa niin homma ei edisty. Lehdistö kummastelee, miksi poliisi ei huomioi kaikkia osallisia ja miksi se kohtelee asiaan liittyviä eri tavoin. Poliisi uskoo rikkaiden valkoisten miesten sanaa  kyseenalaistamatta mitään, tummaihoiset palvelusväen edustajat se leimaa valehtelijoiksi. 

Tapahtumia seurataan lähes koko ajan komisario John D. Coughlinin ja toimittaja Julia Harpmanin näkökulmista. Coughlin on itsevarma ja uskoo saavansa oikean syyllisen nalkkiin. Mutta hän ei voi mitään sille, että rahalla ja vallalla kävellään hänen ylitseen. Julia on tinkimätön ja aikoo penkoa asioita niin kauan, että Dot King saa oikeutta. Mutta hänkin saa tuta, mitä tarkoittaa kun astuu vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille. 

Coughlin astui pyöröoven läpi ja laskeutui kolme matalaa askelmaa moderniin aulaan, joka oli katettu mustilla ja valkoisilla laatoilla. Geometrisen kuvion symmetria miellytti häntä: pienet neliöt muodostivat isompia neliöitä, joiden ympärillä oli neliörivejä. Se oli järjestelmällistä, täsmällistä, loogista. Rikosjutun faktat asettuivat samalla tavalla peräkkäin, jotta niistä saattoi muodostaa vääjäämättömän johtopäätöksen. Piti seurata jälkiä, koota todistusaineistoa ja napata rikollinen. Yksi, kaksi, kolme. Ja aloittaa taas alusta.

(...)

Julia katsoi kumpaankin suuntaan katua ja kohotti kätensä pysäyttääkseen taksin 127. kadun ja Lenoxin kulmassa. Häntä oli seurattu usein, ja tilanne oli ollut aina samanlainen. Mies - aina mies - oli istunut pysäköidyssä autossa, seisoskellut muka muuten vain tai ollut lukevinaan lehteä. Olipa kyseessä ollut gangsteri tai agentti, varjostajan oli paljastanut hänen tarkkaavainen katseensa, joka oli tuntunut melkein sähkövirralta hänen ja kohteensa välissä. Se oli saanut Julian niskan kihelmöimään jo ennen kuin hän oli nähnyt seuraajansa. 

En voi sille mitään, mutta tarinassa on paljon tylsää. Ymmärrän että tositapahtumaan perustuvassa jutussa pitää selvittää asianosaisten tekemisiä, mutta paikoin on puuduttavaa lukea kuinka taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen valkoihoinen mies pääsee pälkähästä ihan vain siksi, että joko tuntee oikeita ihmisiä tai pystyy maksamaan riittävän paljon. Samoin on puuduttavaa lukea niin kovin monta kertaa, että Julia aikoo saada Dotille oikeutta. Tulisi selväksi vähemmälläkin toistolla. 

Jotenkin kaikki korruptio ja salailu jättää Dotin hyvin nopeasti unohduksiin, siis niin että lukijakin meinaa unohtaa hänet. Sen sijaan vähän väliä tulee uusi mies kuvioihin, joko itse vaikutusvaltainen tai jonkun sellaisen poika, ja kuvio mutkistuu taas lisää. Henkilöitä alkoi jossain vaiheessa olla niin paljon, että en jaksanut enää keskittyä siihen kuka olikaan kuka.

On tarinassa paljon kiinnostavaakin. Nykyisen tiukan tietosuojan aikana on aika hämmentävääkin lukea, kuinka avoimesti esimerkiksi kuolinsyyntutkija tai hissipoika antaa tietoja toimittajalle. Myös ajankuva on mielenkiintoista, etenkin se mitä tarkoittaa olla nainen miespuolisten rikostoimittajien maailmassa. 

Pidin Julian hahmosta, samoin hänen puolisostaan joka esiintyy tarinassa harmillisen vähän. Hänkin on toimittaja, joten hän ymmärtää mitä Julia käy läpi ja tukee tätä vankkumatta. Pidin myös Coughlinista, hän on vähemmän ennakkoluuloinen kuin muut poliisit, vaikka välillä hän osaa kyllä olla arsyttäväkin. Myös Dotin kotiapulainen Ella oli hahmo, josta tykkäsin kovin. 

Luin tämän Helmet-lukuhaasteeseen, jotta saan kuitattua kohdan 6, "kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle".

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa 

Siltala 2024

113 s.

Saari on ollut paikka, jossa runon minä on viettänyt paljon aikaa isän kanssa. Nyt isä on poissa, mutta muistot ovat jäljellä. Saaressa kaikki muistuttaa isästä; mitä isä on sanonut missäkin paikassa, mitä hän on tehnyt, mitä on tehty yhdessä. 

Isä on samaan aikaan poissa ja läsnä, sairaala ja saari limittyvät, runon minä on sekä aikuinen että lapsi. Tunnelma on haikea mutta lämmin; isästä on vain hyvää sanottavaa. Runojen kieli on hurjan kaunista. 

Kun ajattelen saarta       muistan kesien loput.

                      Joka syksy katselemme laiturilta

                                           kun linnut auraavat taivaan.

Sama muoto    sama suunta    sama lohduttomuus

vaikka tiedän:

jos joku jää jälkeen

                       linnut palaavat takaisin      aina. 

Metsän tuoksu piintyy ihoon       maan pimeä mehu.

Pian sataa lunta kuin särkyneitä munankuoria. 

Pian muutumme harmaaksi mykäksi harmaaksi. 

Monet runot vaativat toisenkin lukukerran, ei siksi että ne olisivat vaikeaselkoisia vaan siksi että niissä puhutaan suurista asioista, sellaisista jotka laittavat ajattelemaan. Vaikka oma isäni on elossa, pystyn samaistumaan moniin runojen hetkiin. Tunnistan sen, miten omien vanhempien kanssa taantuu lapseksi, miten heidän ikääntymisensä pelottaa, miten onnelliset lapsuusmuistot tuovat turvaa. 

On ihan pakko laittaa tähän toinenkin runo:

Ennen kuin ehdin pihlajan ja kuusen välistä metsään

alan jo kevyesti huojua        täällä se on normaalia.

On normaalia olla ymmärtämättä puhetta

                         samaan aikaan kun kuuset laulavat.

Tiedän ettei yksikään ääni tai väri

                       katoa maailmasta      isä

meteli kerrostuu ja kasaantuu väliimme.

Pelkään päivää jona en kuule sinua enää.

Tykkäsin kovin kokoelman muutamista visuaalisista runoista. Ne ovat paitsi kauniita myös riittävän helppoja lukea. Pidän myös tekstin väljyydestä ja siitä, että tyhjät välit kertovat paljon. 

Upea kokoelma, joka kestää monta monituista lukukertaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen omaan hyllyyni. Ajattelen jo etukäteen, että tässä on lohtukirja niihin hetkiin, kun omista vanhemmistani joskus aika jättää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjaa on suositellut kirjailija". Pirkkalaiskirjailijoiden somepostauksessa kirjailija Tiina Poutanen suositteli tätä. Onneksi! Olin kiinnittänyt tähän huomiota jo aiemmin mutta sittemmin unohtanut. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Kirjahavahduksia ja Kirjavinkit. 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Jigsaw Murders (2023)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

364 s.

Alexandra Benedictin kolmas jouludekkari oli minulle ihan ookoo luettavaa mutta harmillisesti ei säväyttänyt niin paljoa kuin odotin. Alku on lupaava: kahdeksankymppinen sanaristikkoammattilainen Edie saa joulukuun 19. päivä ovelleen lahjapaketin, jossa on palapelin paloja ja uhkaava viesti. Jos Edie ei ratkaise vihjeitä ja pysäytä murhaajaa, neljä ihmistä kuolee jouluaattoon mennessä. Edien kauhuksi yhdessä palasista on hänen sukulaispoikansa, poliisina työskentelevät Seanin, kello. 

Edie näyttää Seanille viestin ja kaikki muut palaset, paitsi sen missä on kello. Sean ottaa uhkauksen tosissaan ja alkaa selvittää vihjeitä yhdessä Edien kanssa. Pian löytyy ensimmäinen uhri, ja rikospaikalla on palapelin paloja. Kilpailu aikaa vastaan on alkanut, ja Edie saa yhdeksänkymppisen naapurinsa kanssa käyttää kaikki ristikko- ja sanapelitaitonsa selvittääkseen, kuka kaiken takana on. 

Riga oli muuttanut Edien naapuriin viisitoista vuotta sitten ja tullut heti soittamaan Edien ovikelloa Chanelin vanhaan muotiluomukseen pukeutuneena ja rasiallinen kotona leivottuja laventelikeksejä tuomisinaan. "Leivoin nämä, jotta alkaisit oitis pitää minusta", Riga oli todennut. "Jos keksit eivät jostain käsittämättömästä syystä tee kauppaansa, minulla on myös viinaa."

He olivat ystävystyneet saman tien. 

(...)

"Kuulostaa hyvältä. Palasissa näkyy liituviivan ja laatoituksen rajalla erikoinen varjo, joka muistuttaa Photoshopin vanhaa heittovarjotehostetta."

Seanin kulmat kohosivat suorastaan teatraalisen korkealle. 

"Älä näytä noin ällistyneeltä", Edie hymähti. "Te millenniaalit ette keksineet tietotekniikkaa. Kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo pitkään, ja vaikka olenkin näin vanha, osaan minäkin sentään jotain. Meitä kahdeksankymppisiä ei kannata aliarvioida."

"Sellaista en missään nimessä tohtisi tehdä."

"Sepä hyvä."

Sean otti jälleen käteensä muiden kanssa yhteensopimattoman kulmapalan, käänteli sitä ja tunnusteli sen reunoja. Sitten hän jäi tuijottamaan palasta otsa rypyssä.

Pari juttua vaivaa minua, ja ne häiritsivät lukukokemusta. Ensimmäiset palat Edie näyttää poliisille, mutta miksi ei enää seuraavia, vaikka niissä ei viitata Seaniin? Missasinko kohdan, jossa heidät yhteistyönsä tyssää ja molemmat jatkavat tutkimuksia tahoillaan, ja sen jälkeen Sean antaa välillä Edielle tietoja mutta ei toisinpäin? Entä Edien trauma Skyn kanssa, mitä heille loppujen lopuksi tapahtui? Missasinko kohdan, jossa Edie paljastaa miksi heidän suhteensa päättyi? 

Pidin kirjan hahmoista, etenkin Edie on mainio. Vaikka hän välillä tuntee itsensä kahdeksankymmentävuotiaaksi tai vanhemmaksi, hän jaksaa hämmästyttävän paljon olla liikkeellä ja kulkea vihjeiden perässä paikasta toiseen. Hän on myös hyvä suustaan eli saa puhuttua itsensä paikkoihin joihin hänen ei oikeastaan kuuluisi päästä. Lisäksi hän saa ihmiset avautumaan ja sitä kautta saa tietää asioita ennen poliisia. 

Tykkäsin kirjan huumorista. Edie - jälleen hän! - osaa pistää ihmisille jauhot suuhun, etenkin heille jotka aliarvoivat häntä. Mitään ylitsepursuavaa vitsailua ei ole, vaan huumori löytyy yksityiskohdista, niin ihmisiin kuin ympäristöön liittyvistä. 

Ei siis ihan ykköslaatua mutta riittävän viihdyttävä jouludekkari. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä on toinen kirja kohtiin 48-49, "kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä". Toinen oli C. L. Millerin Antiikinmetsästäjän murhaopas. 

Agatha Christie: Golfkentän murha

 

Agatha Christie: Golfkentän murha

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Links (1923)

Suomentanut Niilo Pakarinen

Pokkaripainos WSOY 2013

243 s.

Olen lukenut valtavan määrän Christien kirjoja, mutta Golfkentän murhan luettuani mietin etten muista lukeneeni sitä aiemmin. Tai jos olen niin sitten olen unohtanut. Tämä ei ole Poirot-sarjan parhaimmistoa, vaikka paljon on hyvää. 

Poirot saa sähkeen, jossa ranskalainen herra Renaud kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta ja pyytää Poirotia apuun. Tämä lähtee kiireesti matkaan ystävänsä kapteeni Hastingsin kanssa, mutta saapuu liian myöhään. Herra Renaud on juuri löydetty kuolleena. Paikalla on jo poliisi, ja osoittautuu että Poirot ja poliisipäällikkö Bex ovat tuttuja ennestään. Bex ja hänen alaisensa Hautet ottavat avun innolla vastaan, toisin kuin Pariisista saapuva etsivä Giraud, 

Hastings on hyvin vakuuttunut Giraudin perinpohjaisesta tutkimuksesta; hän sentään tekee jotain konkreettista eikä vain juttele ja ajattele. Mutta niinpä vain Poirot vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. 

- Noin yksinkertaista se oli, Poirot sanoi hymyillen kumartuessaan tutkimaan puutarhurin saappaiden jättämiä uurteita. 

- En tullut ajatelleeksi - 

- Että saapas saisi olla jalassa? Et käytä erinomaista älyäsi tarpeeksi. No, mitä sanot jäljistä?

Tutkin kukkapenkkiä. 

- Kaikki jäljet ovat samojen saappaiden jättämiä, sanoin vitkaan tarkan tutkimuksen jälkeen. 

- Niinkö sinusta? Eh bien! Olen samaa mieltä, Poirot sanoi.

Hän vaikutti täysin välinpitämättömältä, ikään kuin hän olisi ajatellut jo jotain muuta. 

- Ainakin yksi on nyt poissa pelistä, huomautin.

- Mon Dieu! Mikä sanonta! Mitä tarkoitat?

- Tarkoitan vain ettet sinä ole enää kiinnostunut näistä jalanjäljistä. 

Hämmästyksekseni Poirot pudisti päätään. 

- Ei, ei, mon ami. Lopultakin olen oikeilla jäljillä. Vielä haparoin pimeässä, mutta - kuten jo äsken huomautin monsieur Bexille - nämä jalanjäljet ovat koko jutun tärkein ja kiintoisin yksityiskohta. Giraud parka - en lainkaan ihmettelisi, vaikka hän ei kiinnittäisi niihin mitään huomiota. 

Alku on kiinnostava, mutta aika pian meno hyytyy vähän liikaa. Ehkä syynä on Giraud ja se, että kaksi itseään mestarietsivänä pitävää hahmoa kilpailevat jutun ratkaisusta. Molemmat selittävät miksi joku on tai ei ole tärkeää, ja sen vuoksi tuntuu että homma pysähtyy. Ihmettelen myös, miksi Hautet ja Bex pysyvät rikospaikalla, koska he eivät tunnu tekevän poliisityötä lainkaan. 

Puolenvälin paikkeilla meno palaa raiteilleen. Poirot hämmästyttää sekä Hastingsin että lukijan, eikä vain yhtä kertaa. Juoni on Christien tyyliin hyvin monimutkainen. On bisneksiä ulkomailla, salaisia rakkaussuhteita, toisiksi tekeytyviä henkilöitä, palvelijoita joiden kertomukset eivät täsmää, salaperäinen muukalainen ja niin edelleen. Vaikka lukija ei kaikissa ovelissa käänteissä tahdo pysyä mukana, on tarina silti tuttua ja turvallista. Ja vähäveristä, eipä taida kenenkään muun kirjoissa olla niin osaavia murhaajia, että yksi tikarinpisto riittää tappamaan eikä vertakaan tule kuin pari pisaraa :D 

Helmet-lukuhaasteeseen luin tämän täsmähakuna kohtaan 21, "kirjasta on tehty TV-sarja". Tästä ei ole tehty kokonaista sarjaa, mutta yksi jakso Poirot-sarjaan. 

Golfkentän murha on luettu myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Katri Alatalo: Kesäkuu

 

Katri Alatalo: Kesäkuu

Hertta Kustannus 2024

144 s. 

Ysiluokan päätteeksi Juli lähetetään kesäleirille, täysin vastoin tahtoaan. Mukana on saman kylän tyyppejä, juuri niitä joita joutuu muutenkin näkemään liikaa. Kun tilaisuus tarjoutuu, hän karkaa leiriohjaajan Mitsulla. Mukaan tunkee Bao, ainoa leirille muualta tullut. Yhden pitkän kesäyön aikana kaksikko ehtii muun muassa käydä naku-uinnilla, varastaa mönkijän, kuvata videota, jutella paljon - ja pelastaa yhden mummon. 

- Onko sulla ajokortti?

- Mä oon viistoista, valistin sitä.

Tässä välissä se räpäytti silmiään pari kertaa. 

- Mitä sä arvelet, millä todennäköisyydellä sun kyydissä joutuisi auto-onnettomuuteen ja kuolisi?

- Näytänkö mä tilastotieteilijältä? 

(...)

- Mä sulan! Miten voi olla yöllä näin kuuma, valitin Baolle, kun se hiippaili perässäni metsästä. 

- Olisi pitänyt jäädä leirille ja lukittautua jääkaappiin. Olisi pitänyt murtautua keittiöön ja tyhjentää jäätelövarasto. 

- Etkö sä tykkää kesästä?

- Mä en tykkää mistään, totesin. 

- Tämä projekti, mitä mä kuvaan, tän nimi on Kesäkuu, Bao sanoi. Sitten se köhäisi oudosti, kuin olisi nielaissut ja yskäissyt yhtä aikaa. - Ääh, se on surkea nimi, eikö olekin? Täysi klisee. "Kesäkuu". Ei mitään omaperäistä. Ne sun luokkalaisten persevideotkin olivat varmaan taiteellisempia. 

Tykkäsin, tämä on jotenkin ihana mini-roadtrip, vaikka keskusteluissa ja ajatuksissa on isoja ja vaikeita asioita. Yksi yö riittää hetkelliseen ystävyyteen. Muutama tunti riittää siihen, että kumpikin osapuoli saa uutta ajateltavaa, ehkä jopa uutta suuntaa elämälleen. Ehkä juuri siksi toiselle on helppo avautua; molemmat tietävät että aamun tullen tiet eroavat. Kohtaaminen ei kuitenkaan unohdu ehkä koskaan.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 35, "kirjassa vietetään aikaa luonnossa".

Kesäkuu on luettu muun muassa blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakaapin kummitus ja Siniset helmet.

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

 

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

Ruotsinkielinen alkuteos Julakuten för ensamma hjärtan (2022)

Suomentanut Hanna Arvonen

Bazar 2024

318 s.

Luen näköjään joka joulu ainakin yhden feelgood-joulukirjan, johon suhtaudun epäilevästi mutta josta innostun. Tänä vuonna se on Yksinäisten sydänten joulupäivystys, jossa takakansi vihjaa siirappisempaa tarinaa kuin mistä oikeastaan on kyse. Takakansiteksti on muutenkin vähän epätarkka. Palaan siihen postauksen varrella.

Elsa ja Sophia (jota takakannessa kutsutaan Sofiaksi) tuunaavat Sophian tutun pakettiauton jouluiseen kuntoon ja perustavat kiertävän joulujuhlan. Ideana on, että kuka tahansa voi tilata läheiselleen jouluyllätyksen, eli naiset pakettiauton kanssa tuomaan terveisiä tilaajalta. Pointti on, että syystä tai toisesta tilaaja ja yllätyksen vastaanottaja eivät voi tänä vuonna viettää joulua samassa paikassa. 

Suunnitelma menee uusiksi ennen kuin toteutus ehtii alkaa. Sophian äiti sairastuu ja Sophia joutuu lähtemään Luulajaan. Elsa on ensin paniikissa, koska Sophia on paremmin perillä niin konseptista kuin pakettiauton kuljettamisesta, mutta hän kerää rohkeutensa ja lähtee kierrokselle. Seitsemänä päivänä ennen joulua hän vierailee ihmisten luona. Yllätysavukseen hän saa vuokranantajansa teini-ikäisen, vihaisen tyttärentyttären Julian. Takakannessa sanotaan Elsan vievän joulun synkälle teinille, mutta eihän se niin mene koska Julia päättää lähteä mukaan viemään joulua Sophian listaamille asiakkaille.

Takakansi vihjailee puoleensavetävästä Hugosta, johon Elsa törmää monta kertaa. Itse asiassa he eivät tapaa kuin muutaman hassun kerran ja aina lyhyesti, lisäksi he lähettävät jokusia tekstareita. Kipinää on mutta romantiikka jää vähiin. Enemmänkin niin, että tarinan lopussa romantiikka on vasta alkamassa. 

"Voisimmeko ehkä puhua Joulupäivystyksestä? Ja ennen kaikkea siitä, miksi lähetit minulle paniikkiviestin?"

Kerroin mutkaisista teistä, väärille oville koputtamisesta ja ihmisistä, joiden sydän ei ollut toipunut riittävästi kestääkseen Michael Bublén yliannostusta. 

"Okei, kerro ihan kaikki, vaihe vaiheelta", Sophia sanoi, kun lopetin. "Miten sinä käyttäydyit auton pysäköinnistä poislähtöösi asti?"

Annoin hänelle raportin, joka käsieni kaunopuheisiin liikkeisiin yhdistettynä saattoi kuulostaa ohikulkijoista epäonnistuneen ryöstön yksityiskohtaiselta kuvaukselta (jossa piparkakuilla oli keskeinen rooli). 

Sophia antoi minun jatkaa, kunnes lopetin eloisan kuvaukseni vuoden toistaiseksi pahimmasta iltapäivästä. Loppuhuipennuksen jälkeen kallistin päätäni taaksepäin ja katsoin tähtitaivasta. 

"No, Sophia, onko sinulla jokin mestarillinen suunnitelma?"

Kuulin vain tuulen kohinan puiden latvuksissa. Sen jälkeen Sophian äänen:

"Ajattele, jos onkin, rakkaani."

Tai ainakin suunnitelma, joka minimoisi asiakkaiden epäluulon, hän vakuutti minulle ennen kuin lupasi hätäisesti lähettää sen minulle vähän myöhemmin sähköpostitse. Suunnitelma vaati, huolestuttavaa kyllä, "havainnollistavan pylväsdiagrammin".

"Mutta perusidea on 'suurempaa ja äänekkäämpää'. Jos olit tänään väärinymmärretty lämmittelybändi, huomenna olet Madonna Ullevin stadionilla."

Tuttua ja turvallista feelgoodia, jossa mikään ei varsinaisesti yllätä. Elsalla on tietysti trauma jonka hän joutuu kohtaamaan jouluprojektissaan, henkilöhahmoissa on tietysti kärttyinen vanha ukko joka lopussa muuttuu Elsan ansiosta ja tietysti kaikkien ongelmat ratkeavat. 

Pakettiauto ja liikkuva joulujuhla ovat hauska ja toimiva idea. Tykkäsin kaikista henkilöhahmoista, kukaan ei ole ärsyttävä ja etenkin Sophia on juuri sopivassa määrin yliampuva. Tilannekomiikkaa riittää, mutta se ei mene koheltamiseksi vaan tapahtumat ovat uskottavalla tasolla. 

Varoituksen sana: Julia on innokas leipuri, joten tarina on tulvillaan etenkin sahramipullia. Mukana on myös juustokakkua, sitruunakakkua ja erilaisia keksejä. Suosittelen siis, ettet lue kirjaa ilman että lähettyvillä on jotain herkullista syötävää. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuu kohtaan 25, "kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus)". 

Anja Portin: Sumupuiden kirja

 

Anja Portin: Sumupuiden kirja

Kuvitus: Paula Mela

S&S 2023

383 s. 

Magda Mustalintu näkee etäältä, kuinka maanvyöry tuhoaa hänen kotinsa, ja kuinka äiti kannetaan paareilla pois. Järkytys on suuri. Hän pelkää menettävänsä koiransa Kastanjan, mikäli palaa Poppelilaaksoon, joten kaksikko lähtee Usvavuoren taa etsimään äidin siskoa. Magda ei tiedä tädistään juuri mitään, sillä äiti on aina sanonut kertovansa asioita myöhemmin. 

Matkalla Magda eksyy sankkaan sumuun, josta hänet pelastaa Alsvidir. He menevät sumun toiselle puolelle, Puuvuorelle Rihmalan kylään. Magda on hämmentynyt; hän ei ole koskaan tiennyt että sumun toisella puolella asuu ihmisiä. Magda ja Kastanja ystävystyvät Havun kanssa, ja tämän seurassa he pääsevät tutustumaan sumupuihin ja niiden tarinaan. Yllätyksekseen Magda huomaa, että tarinassa on jotain tuttua, jotain mitä äiti on hänelle kertonut vuosien varrella. 

Pian käy ilmi, että sekä Poppelilaaksossa että Rihmalassa on tekeillä jotain kummaa. Pystyvätkö lapset estämään katastrofin?

Päivät seuraavat toisiaan kuin muuttomatkalla olevat linnut, yksi ohittaa toisen ja lentää kärkeen, toinen väistyy taakse ja sama jatkuu koko pitkän matkan. Välillä on vaikea pysyä perässä ja sanoa, miten pitkällä kesä jo on. Jotain ajan kulusta kuitenkin kertoo se, että osaan jo kulkea Puuvuorella itsekseni. Tiedän parhaat oikoreitit kaupunkiin ja tiedän vaarallisimmat jyrkänteet. Tunnen jo joitain ihmisiä, vilkutan heille ohi kulkiessani kuin vanhoille tutuille. Tiedän myös, ketkä kannattaa kiertää kaukaa. Ketkä jäävät tuijottamaan epäillen minua ja Kastanjaa, kun kävelemme ohi. Tiedän senkin, että jotain outoa on tekeillä. 

Kerrassaan kiehtova tarina! Paljon on surumielistä ja koskettavaa juttua, mutta myös iloa ja toivoa. Ihmiset eivät läheskään aina ole sitä, mitä ensivaikutelma on antanut ymmärtää, ja Magda joutuu sekä yllättymään että pettymään monta kertaa. Huoli sumupuista ja koko vuoren ja sen alapuolisen laakson tulevaisuudesta on painava taakka Magdan ja Havun kannettavaksi. Onneksi he eivät ole yksin, vaan aikuiset tietävät että on selvitettävä mitä on tekeillä ja valmistauduttava puolustautumaan. 

Kirjassa on monia isoja teemoja yksinäisyydestä katkeruuden ja muukalaispelon kautta luonnon tuhoamiseen. Kovin pienille lukijoille en tätä suosittele, toki sivumääräkin saattaa rajoittaa lukijakuntaa. Yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi tämä on varmasti hyvä pienemmillekin; lyhyet luvut tekevät rakenteesta ilmavan ja mahdollistavat (mietintä- ja juttelu)taukojen pitämisen. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 26, "kirjan nimessä on sana kirja". 

Sumupuiden kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Kirjakasta. 

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

 

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

Kuvitus: Christel Rönns

5. painos

WSOY 2009

61 s. 

Tänään 14.12. on kulunut 100 vuotta Kirsi Kunnaksen syntymästä. Hän oli lastenrunouden uranuurtaja, jonka kekseliäät runot ovat lumonneet lukijoita jo vuosikymmeniä. Kani Koipeliinin kuperkeikkojen ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 1979. Muistan kun olin vuosituhannen vaihteessa joulun ajan kiireapulaisena Akateemisessa kirjakaupassa, silloin myytiin Tiitiäisen satupuusta sellaista painosta joka oli pitkälti yli kahdenkymmenen, olikohan kahdeskymmenesviides. 

Luin Kani Koipeliinin kuperkeikat junassa matkalla töihin. Tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tykkään kovasti siitä, että kirjan 21 runoa muodostavat tarinan. Kunnas on käyttänyt kieltä rikkaasti, niin tuttuja kuin ihan uusia sanoja. Rytmi on napakka, mutta lukiessa ehtii miettiä millaiset riimit mahtavat sopia juuri luettuun. 

(...)

Kissa kehräsi

ja venyi pitkin varjon mustaa pintaa

niin ettei Kani erottanut

kuin vähän kuonoa ja rintaa...

ja näki yhä tummenevaa pimeää,

joka kenties oli

(niin Kani arveli)

Kissan hännänpää...

"Anteeksi tuhannen tuhannesti

että vähän niin kuin paljon aikaa kesti

ennen kun näin sinut, Kissa.

Mutta Kanin turkiksissa

olen kuin purkiksissa

ja pimeää on purkin sisuksissa."

(...)

Lämmin suositus lastenrunojen lukemiseen myös aikuisille! Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 12, "lastenrunokirja".

Kirjasomen joulukalenteri, luukku 12

Tänäkin vuonna kirjasomen joulukalenterin ihastuttavat luukut ja logot ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa :) Kalenteri avautui Yöpöydän kirjoissa, eilinen luukku oli Pikkuusissa kirjoissa ja huomenna vuorossa on Kirsin Book Club. Olen mukana aika monetta kertaa, tällä kertaa esittelyssä on kepeä jouludekkari. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Englanninkielinen alkuteos Hercule Poirot´s Silent Night (2023)

Suomentanut Terhi Vartia

WSOY 2024

304 s. 

En ole ollut vakuuttunut Sophie Hannahin Hercule Poirotista, joten suhtauduin tähän uuteen joulukirjaan hivenen ennakkoluuloisesti. Viihdyttävä tämä on mutta ei aivan huippuluokkaa. Isoin ongelma minulle oli ihan hirvittävän ärsyttävä henkilöhahmojoukko. Poirot ja hänen ystävänsä Edward Catchpool ovat miellyttäviä, muista vain harva.

Tarina alkaa, kun Catchpoolin superärsyttävä äiti änkeää väärän nimen turvin Poirotin kotiin. Hän kertoo postimestarin murhasta ja manailee kun poliisi ei ole selvittänyt sitä kolmen kuukauden aikana. Nyt rouva on aivan varma, että tapausta omin päin tutkiva henkilö on vaarassa, ja hän haluaa Poirotin estävän uuden surmatyön. 

Poirot ja Catchpool matkustavat Frellingsloen kartanoon Munby-on-Sean kylään Norfolkin piirikuntaan. Siellä heitä odottaa ihmisjoukko, joka koostuu toinen toistaan kummallisemmista hahmoista. Tunnelma kartanossa on kaiken aikaa kireä. Kartanon lisäksi Poirot ja Catchpool tekevät tutkimuksia kylän sairaalassa, sillä siellä postimestari surmattiin. Epämääräisistä todistajanlausunnoista ja omista havainnoistaan he koostavat palapelin, joka valmiina toivottavasti paljastaa murhaajan - ja päästää herrat jouluksi takaisin Lontooseen. 

"Varmin tapa saada asiat hoidettua on tehdä ne omin pikku kätösin", Mackle oli sanonut Poirotille. Sen jälkeen hän antautui pitkään yksinpuheluun selittäen seikkaperäisesti, että kun omin silmin näkee, mitä omin kätösin tekee, ja omin jaloin kulkee nuuskimassa omalla nenällään, niin sillä tavalla arvoitukset ratkeavat.

"Olette taatusti samaa mieltä, herra Puarou", komisario totesi saatuaan päätökseen perusteellisen selontekonsa eri ruumiinosien tehtävistä rikosten ratkaisemisessa. 

"En ole, komisario. Suosin pikemminkin täysin vastakkaista menetelmää. Mikäli tilanne vaatii säntäilyä paikasta toiseen, annan sen kernaasti niiden tehtäväksi, jotka auliisti tarjoutuvat avukseni. En mieluusti singahtele edestakaisin kuin pöytätennispallo. Kun kaikki pyytämäni on sitten kerrottu tai tuotu eteeni, luotan täysin pieniin harmaisiin aivosoluihini. Ne eivät ole vielä koskaan pettäneet."

"Niinkö tosiaan, herra Puarou? Jopas jotakin."

Yksi asia, mikä tarinasta puuttuu kokonaan, on Poirotin tarkkuus pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Joku yksittäinen asun kuvaus on, mutta esimerkiksi viiksiään hän ei hoida ollenkaan. Eikä hän ole tavallisen tarkka ruuistaan ja juomistaankaan. 

Plussaa on, että Poirot on Catchpoolille ystävällisempi kuin joissain aiemmissa Hannahin kirjoissa. Olen joskus valittanut hänen ilkeydestään, mutta nyt hän ei pilkkaa ystäväänsä lainkaan. Onneksi, sillä vinoilua on ihan riittävästi kartanon muiden vieraiden toimesta. 

Vaikka ihmisten välit ovat kireät, mukana on osuvaa huumoria. Tarinassa on riittävästi käänteitä pitämään mielenkiinnon yllä. Muutama niistä on niin herkullinen, että tekisi mieli ne hihkuen paljastaa mutta en kuitenkaan. Sen verran kerron, että Poirot yllättyy niin että se näkyy enemmän kuin ehkä missään muussa lukemassani Poirot-tarinassa, uudessa tai vanhassa. 

En lämmennyt täysillä, mutta on tämä mukavaa seuraa kuusen kupeeseen viltin alle käpertyneelle joululomalaiselle. Villasukat jalkaan, glögimuki lähistölle, herkkuja lähietäisyydelle ja kartanon arvoituksia ratkomaan!

Helmet-lukuhaasteeseen kelpuutan tämän kohtaan 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu". Alussa ollaan Poirotin asunnolla Lontoossa, mutta sen jälkeen lähes koko ajan vain joko kartanossa tai sairaalassa. 

Håkan Nesser: Ung mans färd mot natt

 

Håkan Nesser: Ung mans fård mot natt

Albert Bonniers Förlag 2024

330 s. 

Voi Nesser minkä teit taas! Kerrassaan hieno, ytimiä myöten ravisuttava tarina jossa nessermäiseen tapaan veritekojen takana on ihan tavallisia ihmisiä eikä mitään sekopäitä. Yhteiskunnalliset asiat ovat jatkuvasti läsnä osoittaakseen, että olosuhteet voivat tehdä melkein kenestä tahansa tappajan. 

Koulun liikunnanopettaja tapetaan kotiovellaan, kuukautta myöhemmin toinen henkilö tapetaan samalla tavalla ja melkein samassa paikassa. Tutkintaa johtaa Lars Borgsen, niinkin oudosta syystä kuin että ensimmäinen uhri asui lähes hänen naapurissaan. Borgsen kuitenkin on menettänyt terveytensä koronan takia eikä oikein selviydy työstään. Niinpä johtoon astuu Gunnar Barbarotti. Yhdessä puolisonsa Eva Backmanin ja pitkälti myös Sorgseniksi kutsutun Borgsenin kanssa hän yrittää saada selkoa satunnaisilta näyttäviin veritekoihin.

Jo melko alussa tarinaa aletaan seurata myös tappajan näkökulmasta. Lukija tietää siis poliiseja ennen, miksi juuri nuo ihmiset menettivät henkensä ja mikä kaikki siihen johti. Suurin jännitys onkin siinä, milloin poliisi pääsee tekijän jäljille ja saadaanko hänet kiinni ennen kuin uhreja tulee lisää. 

"Din!"

Han gav upp och svarade utan att öppna ögonen.

"Ja?"

"Borgsen här. Det har hänt igen."

"Va?"

"Det ligger ett lik nedanför min balkong."

Barbarotti öppnade ögonen. Tittade på klockan. Halv tre. 

"Säg om det där."

"Det ligger ett lik nedanför min balkong. Med cykel."

"Cykel?"

"Ja."

"Är du säker?"

Han insåg att det var en rätt idiotisk fråga. Varför skulle Sorgsen ringa honom mitt i natten och berätta om ett lik om det inte fanns något lik? Cykeln stärkte också på något sätt trovärdigheten. 

Sorgsen betygade att han var säker och att en patrull redan var på plats. Brottsplatsfolk och läkare på ingång. 

"Jag lät dig sova en kvart extra. Tänkte att det var bra."

"Fint", sa Barbarotti, kom ur sängen och tände taklampan. 

Ihan hirvittävän surullinen tarina monine surullisine ihmiskohtaloineen. Nesserin kirjoissa kärsimys ei tule kidutuksesta vaan hylätyksi tulemisesta, turvattomuuden tunteesta, yksinäisyydestä ja muusta sellaisesta. Tämä kirja erityisesti osoittaa, kuinka pinta voi näyttää kaiken olevan hyvin vaikka ihmiset ovat sisältä rikki. 

Tempo on tosi hidas, paikoin ehkä liiankin. Toisaalta poliiseilla on aikaa pallotella ajatuksia eikä vaan kaahottaa eteenpäin, toisaalta on pitkiä aikoja jolloin ei tapahdu yhtään mitään. Nesser on kuitenkin taitava pitämään lukijan kiinnostuksen yllä koko ajan. 

Tykkään erityisesti siitä, että sarjan - tämä on jo yhdeksäs osa - poliisit ovat työskennelleet yhdessä pitkään, ja heidän keskinäinen suhteensa on varsin ongelmaton. Pomokin on ihan siedettävä. Humoristiset lausahdukset siellä täällä keventävät muuten niin kovin raskasta tunnelmaa. 

Barbarotti kaipaa jo kovasti eläkkeelle, hänestä tuntuu ettei hän jaksa enää. Saa nähdä, joko tämä oli viimeinen osa vai vieläkö tulee kymmenes. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29, "kirjassa valehdellaan". 

Chris Carter: Murhaajan mieli

 

Chris Carter: Murhaajan mieli

Englanninkielinen alkuteos An Evil Mind (2014)

Suomentanut Inka Parpola

Otava 2024

432 s. 

Ai että ja hui olkoon, olihan taas jännittävä pläjäys Carterilta! 

Sattuu liikenneonnettomuus, jonka seuraukset ovat hyvin yllättävät. FBI:n pidätysselliin tuodaan mies, joka on neljä päivää hiljaa. Viidentenä hän ilmoittaa, ettei puhu kenellekään muulle kuin Robert Hunterille. Tämä tuodaan paikalle, ja hän huomaa tuntevansa pidätetyn. Kyseessä on hänen entinen opiskelukaverinsa Lucien Folter. 

Kaksikon kohtaamisesta lähtee liikkeelle hurja kissa ja hiiri -leikki, josta ei puutu ovelia käänteitä. Hunter kohtaa vertaisensa psykologian mestarin, jolla on vahva etulyöntiasema. Folter tietää, miksi hän halusi Hunterin luokseen ja mitä hän haluaa tältä. Hunter ei voi kuin suostua Folterin ehtoihin, sillä taistelu aikaa ja kuolemaa vastaan on alkanut. 

Hunter ei vastannut. 

Taylor avasi Hunteria katsomatta kirjan ja ryhtyi selailemaan sitä kulmat kurtussa. Kirjan sivuille ei ollut kirjoitettu mitään. Ne olivat täynnä käsin tehtyjä piirroksia ja luonnoksia. 

"Robert, tulepa vilkaisemaan tätä."

Hunterin suunnasta ei edelleenkään kuulunut mitään. 

"Robert, kuuletko?" Taylor kääntyi vihdoin katsomaan miestä.

Hunter seisoi huoneen keskellä liikkumatta ja tuijotti eteensä. Hänen ilmeensä oli muuttunut, eikä Taylor pystynyt aivan tulkitsemaan sitä. 

"Robert, mikä on?"

Taylor seurasi Hunterin katsetta kohti yhtä kehystetyistä kuvista.

"Hetkinen", Taylor sanoi, tihrusti kuvaa ja siirtyi hiukan lähemmäs. Kesti useamman sekunnin, ennen kuin hän ymmärsi, mitä katsoi. Ja kun hän ymmärsi, hänen koko kehonsa nousi kananlihalle. 

Kaikki Carterin teokset ovat raakoja, eikä tämä ole poikkeus. Suoraa väkivaltaa kuvataan ehkä vähemmän kuin monissa muissa teoksissa, mutta vihjeitä raakuuksista tulee pitkin matkaa. Fyysisen väkivallan ohella mukana on paljon henkistä julmuutta sekä murhaajan uhreiksi joutuvien pelkoa. Tätäkään ei siis voi suositella herkille lukijoille. 

Nykyisin olen usein kyllästynyt siihen, että pahiksella on yhteys kirjan päähenkilöön, mutta tässä kirjassa on niin paljon vauhtia että henkilökohtaisuus ei nouse häiritsevälle tasolle. Siihen olen Carterin kanssa vähän kyllästynyt, että Hunterin unettomuutta ja äidin kuolemaa vatvotaan joka ikisessä kirjassa. Tässä myös joillain muilla hahmoilla on taustalla vanhemman kuolema hahmon ollessa lapsi tai nuori; jos joku tragedia on pakko olla niin vaihtelua kaipaisin. 

Murhaajan mieli on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjarouvan elämää.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa pelataan". Psykologinen peli sopinee yhtä hyvin kuin pallopelit tai kännykkä- tai tietokonepelit.

Dess Terentjeva: Zeno

 

Dess Terentjeva: Zeno

WSOY 2024

160 s.

Kahdeksasluokkalainen Nella asuu Joutsenossa ja elää ihan tavallista nuoren elämää. Kunnes poikaystävä Eetu kajauttaa ilmoille tiedon Nellan biseksuaalisuudesta. Yhtäkkiä Nella on huonolla tavalla kiinnostuksen kohde. Hänestä tulee seksuaalivähemmistöjen edustaja, vaikka oikeasti hän haluaisi elää elämää kuten ennenkin eikä olla kenenkään äänitorvena. Miksi muiden on niin vaikea antaa hänen olla, Miisa-siskonkin?

Nellalla ei ole mitään hajua, mitä sanoa Eetulle,

koska tuntuu että Eetulle ei voi sanoa:

mie haluun tuvan ja perunamaan

ja siun pitää seistä miun rinnalla

ja siun pitää tietää ja nähdä kuka mie oon

ja siun pitää tykätä siitä niinku normaali ihminen

ja siun pitää ymmärtää, että mie en oo

niinku siun taustakuvan naiset

Että mie voin olla siun kanssa hautaan saakka,

mutta se ei muuta sitä, kuka mie oon

Ja koska mie en oo valmis muuttamaan täältä,

pitää sopeutua, enkä mie voi vaikuttaa siihen,

miten ympäristö suhtautuu siihen mikä mie oon

Siks siun pitää seistä miun rinnalla

koko elämän ajan

                        Jotenkin Nella arvelee,

                ettei voi sanoa kaikkea sitä

Tykkään kovasti Terentjevan säeromaaneista eikä tämä ole poikkeus. Hän osaa kirjoittaa vähemmistöistä luontevasti ja sellaisesta näkökulmasta, joka herättää lukijan ajattelemaan omia käsityksiään ja ennakkoluulojaan. Tekstin rytmi on mukaansatempaava. 

Kävin kouluni pikkupaikkakunnalla aikana jolloin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta ei käsitelty ollenkaan, ei varmaan edes tiedostettu että on olemassa muutakin kuin homoja ja lesboja. Nyt olen töissä pikkupaikkakunnalla ja tuntuu, että mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Paikallisesssa someryhmässä on etenkin tietyn poliitikon taholta haukuttu niin koulua kuin nuorisovaltuustoa, kun yläkoulussa on ollut mitä tahansa sateenkaariteemaan liittyvää. Kirjastoomme tulee tammikuussa sateenkaarivinkkaus, ja vähän jännitän jo etukäteen kuinka minua haukutaan somessa. Yllätyn iloisesti, jos mitään ei tule.  

Helmet-lukuhaasteeni saa kohdan 39, "kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö". 

Zeno on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Amman lukuhetki ja Kirjapöllön huhuiluja. 

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

 

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Ruotsinkielinen alkuteos Folk som sår i snö (2022)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2024

361 s. 

Máriddjá on 85-vuotias saadessaan syöpädiagnoosin. Hän hyväksyy tilanteen mutta ei kerro siitä kenellekään. Ei, koska aviomies Biera on dementoitunut ja pariskunnan tulevaisuus näyttää kaikkea muuta kuin valoisalta. He ovat aina pärjänneet, ja jos se Máriddjásta on kiinni niin pärjäävät jatkossakin. 

Saamelaisissa perheissä jälkipolvet tapaavat huolehtia vanhuksista, mutta Máriddjálla ja Bieralla ei ole omia lapsia. Kerran heidän luonaan asui poika, suloinen Heaika-Joná, mutta tämä vietiin heiltä pois. Máriddjá pohtii pojan kohtaloa, uutena keskustelukumppaninaan älypuhelimesta löytynyt "keskuksenhoitaja" Sire. 

Toisaalla Kaj ja hänen suomalainen puolisonsa Mimmi ovat muuttaneet pohjoiseen töihin. Kajn äiti on juuri haudattu, ja hän on veljensä kanssa tyhjentänyt tämän talon. Kaj on turhautunut, sillä hänen lapsuusaikansa on pimeän peitossa eikä talosta löytynyt vastauksia. Miksi äiti ei koskaan halunnut puhua siitä, ja miksi Kajsta ei ole valokuvia pikkupoikana? Entä miksi Kaj ymmärtää tietämättään saamea, ja miksi Mimmin kertoma tarina háldista on etäisesti tuttu?

"Voin hakea monenlaisia tietoja, ja jos sallit sijaintitietojen käyttämisen, voin auttaa sinua löytämään paikan", tiedotti ääni puhelinkojeesta. 

"No sehän on mukava se", Máriddjá sanoi kummissaan ja rahtusen malttamattomasti. "Mutta kun minä haluan vain soittaa, enkä lähteä mitään paikkoja ettimään. Kotona minä vain istun, herra siunakkoon!"

"Selvä, soitetaan virsi 'Siunaa, Herra, kotini'", vastasi ääni palvelualttiisti, ja puhelimesta alkoi tulvia mieskuoron paatoksellista laulua urkusäestyksellä. 

"Mitä helev...? En minä mittää uskonnollisia veisuja halua kuulla! Minähän halusin soittaa puhelun!"

Kuoro artikuloi kirkollisella hartaudella laulunsa säveliä, ja yltyvän harmistuksen vallassa Máriddjá ymmärsi, että puhelunvälittäjä pilaili hänen kustannuksellaan. 

(...)

Aurinko oli voimissaan, ja sen valo välkähteli mustissa silmissä sarvikruunujen alla. Jäällä napsui ja rapisi, kun porot kepeästi ohittivat heidän saarensa. 

"Minne ne ovat menossa?" Kaj kuiskasi, ettei rikkoisi kokemuksen sakraalista taikaa. 

"Tunturiin", vastasi Johánás matalalla äänellä. 

"Miksi ne sinne täytyy viedä?"

Johánás hymyili. "Ei niitä mihinkään viiä, porot ite ne sinne pyrkii. Ovat antaneet merkin, että tahtovat tunturiin vasomaan."

"Ja moottorikelkat ja koirat siis johdattavat lauman sinne?"

"Ehei", vastasi Johánás juhlava kaiku äänessään. "Ihimiset ne mennee porojen perässä - porot näyttää tietä. Ihimisiä tarvitaan vain suojelemaan niitä petoelläimiltä. Ja matkan vaaroilta."

Arvoin pitkän aikaa, onko tämä ihan hyvä vai tosi hyvä. En oikein osaa sanoa vieläkään. Ehkä pitää sulatella vähän aikaa. Máriddján ja Bieran osuudet ovat tosi kiehtovia, ja edellä mainitun touhut kännykän kanssa ovat vallan hupaisia. Pikku hiljaa kuitenkin Máriddjálla alkaa mennä pahasti yli, enkä ihan tavoittanut hänen ajatuksiaan siitä miksi hän halusi palokunnan, poliisin ja lopulta vielä armeijan paikalle auttamaan pojan etsimisessä.

Sitten taas Kajn ja Mimmin osuudet tuntuivat alussa tylsältä, ja kieli kuivakalta verrattuna Máriddjásta ja Bierasta kertoviin lukuihin. Vähitellen aloin saada otetta Kajsta ja viihtyä myös hänen seurassaan. Silti turhan pitkään tuntui siltä, että luen kahta eri kirjaa, kahta erityylistä tarinaa. Lukijan on helppo arvata mihin polut johtavat, mutta ne olisivat voineet lähestyä toisiaan jo aikaisemmin. 

Kovasti tykkäsin siitä, että jokaisella luvulla on otsikko, joskus lyhyt kuten "Askelet" ja toisinaan pitkä kuten "Biera hukkaa puukkonsa ja Máriddjá järkensä". Nimet ovat informatiivisia ja monet niistä herättävät kiinnostuksen; mitähän on tulossa tällä kertaa. 

Lopussa tunnelma tiivistyy nopeasti ja suorastaan räjähtää. Viimeiset kymmenet sivut ovat kertakaikkisen huikeat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi". 

Lumeenkylväjät on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus.