Teos 2016
310 s,
Lahden MM-hiihdot ovat loppuneet, olin siellä töissä vapaaehtoisena kuutena päivänä ja kisaturistina yhden päivän. Seurauksena oli jonkinmoinen kisakrapula, vai mitä muuta voi ajatella siitä että näin toissayönä unta norjalaisista hiihtäjistä?! Olin edelleen töissä ja katselin, kun Norjan joukkue käveli aamupalalle. Kaikki hiihtäjät olivat noin metrin pituisia. Mietin näinkö oikein, mutta kyllä siellä Marit, Maiken ja Heidi olivat tunnistettavissa. Hämmästelin, että vääristääkö tv noin paljon, kun telkkarissa he näyttävät samanpituisilta kuin muut hiihtäjät :D
Aasinsilta blogattavaan kirjaan: olin vapaaehtoisena akkreditoinnissa ja eräänä päivänä siellä piipahti Aino-Kaisa Saarinen! Hauska sattuma, sillä olin juuri ennen kisoja lukenut tämän kirjan.
Toimittaja Pekka Holopainen on yhdessä Aino-Kaisa Saarisen kanssa koonnut hurjan, raadollisen kirjan huippu-urheilijan elämästä. Saarisen ura on ollut pitkä, eikä tie huipulle ole ollut helppo. Kaksoissisko Maija oli jo lapsuudessa sekä vahva tuki että pahin kilpailija. Ei ollut helppoa, kun molemmat halusivat toisen parasta - ja samalla olla itse ykkönen. Yhteinen kilpailutie oli pitkä eikä voinut olla vaikuttamatta keskinäisiin väleihin. Molemmat tunnustavat kirjassa, että välit ovat olleet hyvinkin kireät. Myös muut perheenjäsenet sekä puoliso ovat toisinaan kauhistelleet, toisinaan olleet ihmeissään Saarisen päämäärätietoisuudesta, jopa vimmaisesta tekemisestä. Kuitenkin kotoa on tullut tukea, mikä on ollut tärkeä osa Saarisen pitkällä ja yhä jatkuvalla uralla.
Valmentajat ovat vaihtuneet, mutta jokaisella on ollut jotakin annettavaa. Pienistä palasista ja tuhansista treenitunneista on rakentunut huippu-urheilija, joka tietää mitä haluaa ja raivaa tieltään kaikki mahdolliset esteet. Nälkä ja tahto menestyä tarkoittavat sitä, että elämä kulkee ääripäissä, on huikeita onnistumisia ja karmeita epäonnistumisia. Arki on sitä, että päivittäin kuljetaan kohti seuraavaa tavoitetta. Tätä on monen ulkopuolisen vaikea ymmärtää.
Kun mukana on lisäksi urheiluseuroja, apurahoja, suksihuoltajia, joukkuekavereita ynnä muita, niin touhu menee välillä kovastikin hurjaksi. Kilpailu on kovaa ja halu menestyä suuri, mutta taloudellinen ja toisinaan myös henkinen tuki kiven takana. Sillä yhdistelmällä ristiriidoilta ei voi välttyä.
Minä onnistun, taas. Vien itseni jonnekin kauas tavan tallaajille merkittyjen rajojen tuolle puolen, ja kello pitää tänään Aikusta. Harjoituksen jälkeen palauttavalla lenkillä helpottaa. Ei se, että tuska on ohi, vaan että tavoite on vahvasti hengissä.
(...)
Minä taas olen rakastanut hiihtämistä alusta loppuun, mutta aina joskus mietin, oliko valinta minun vai muiden. Tietyssä pisteessä paluuta ei enää ole. En kadu uraani, ja kolikon kääntöpuolena olen myöhemmin ihan tarpeeksi asti kuunnellut siskojen marinaa, miten minä aivopesin ja manipuloin koko perheen tukemaan omaa uraani, pyörittämään Aino-Kaisa Saarinen Oy:tä.
(...)
Olen antanut seuralle paljon, mutta liikenne on toki ollut kaksisuuntaista. Olen minäkin nauttinut seuran tarjoamista leireistä, kisamatkoista, pienistä eduista ja loppuvuosina jopa 2000 euron vuosikorvauksesta. Panee silti kovasti miettimään, onko arvokisoja käyneen, maailmancupissa palkintopallille hiihtäneen urheilijan hommaa ohjata liikennettä Jokimaan raviradalla. Eikö sellaiseen ketään muuta löytyisi? Otan asian johtokunnan kanssa myös puheeksi.
Pidän kirjan suoruudesta ja rehellisyydestä. Saarinen ampuu kovilla, mutta ottaa myös vastaan häneen kohdistuneen kritiikin. Joskus on lähtenyt lapasesta, varsinkin sisarusten kanssa. Kaikkia asioita ei ole saatu korjattua, mutta urheilija ei voi jäädä liiaksi miettimään, on keskityttävä omaan kehoon, omaan tekemiseen, omaan suoritukseen. Voittaja joutuu olemaan itsekäs.
Mielestäni on ollut todella rohkeaa tehdä tällainen kirja nyt, kun Saarisen aktiiviura on vielä vauhdissa. Kritiikkiä lähtee moneen suuntaan, mutta lukemisesta jää olo että tekijät eivät ole pelänneet kirjan aiheuttamaa reaktiota ja polemiikkia. Varmasti olisivat päässeet helpommalla, jos kirja olisi tehty Saarisen lopetettua. En tietenkään tiedä, onko Saariselle kuittailtu joukkuekavereiden tai kisakatsojien toimesta. Todennäköisesti on. Silti, iso hatunnosto suorapuheisuudesta ja siitä, että vaikeitakaan asioita ei vältellä.
Hyvää on myös se, että Saarinen ei ole ainoa äänessä oleva henkilö. Lukujen alussa on sitaatteja perheenjäseniltä, valmentajilta, muilta hiihtäjiltä... Sitaateissa on kriittistäkin sävyä, esimerkiksi "häneltä on urheillessa jäänyt käytännön elämä kokonaan opettelematta, mikä on vähän surullista", "kyllä me pojat kisapaikoilla katsellaan sitä touhua ja mietitään, että miten tuo mies jaksaa ne kilpailupäivät", "vaikka Aikulla on hyvä itseluottamus ja kova usko itseensä, luotto siihen oman tekemisen tasoon on mennyt vuoristorataa läpi uran". Rohkeaa ottaa mukaan myös näitä mielipiteitä, jotka osaltaan täydentävät ja laajentavat kuvaa Saarisesta niin urheilijana kuin yksityishenkilönä.
Tahdon sijoitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "elämäkerta tai muistelmateos".
Ja loppuun vielä pari fiilistelykuvaa MM-hiihdoista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti