Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista
Otava 1993
174 s.

Islanti-fiilistely jatkuu! Löysin kaunokirjallisuusosastolta Antti Tuurin Islanti-kirjan. Välillä kyllä mietityttää kirjojen luokittelu; Tuurin Matkoilla Euroopassa ja Bospor Express ovat matkakirjoja. Vaikka tässä on alaotsikkona Kertomuksia Islannista, kyseiset kertomukset ovat kokemuksia Tuurin omista matkoista saarelle. 

Kirjaan on valittu viisi kertomusta. Viimeisessä niistä Tuuri toteaa käyneensä Islannissa jo toistakymmentä kertaa. Osa matkoista on ollut lyhyempiä ja virallisempia, osa pidempiä ja vapaampia. Kokemuksia kertyy monelta kantilta, niin kirjailijana ja kääntäjänä toimiessa kuin innokkaana kalastajana. 

Tuuri raportoi matkoistaan kiinnostavalla tavalla. Hän mainitsee kuuluisia nähtävyyksiä, mutta vain ohimennen. Tärkeämpää on kertoa kohtaamisista paikallisten kanssa. Hän jakaa lukijalle niin lukemiaan kuin kuulemiaan tarinoita, niin saagoja ja legendoja kuin todellisia tapahtumia luonnon ja ihmisten kohtaamisesta. Hän on lukenut islantilaisia saagoja, ja nostaa sekä niitä että islantilaista nykykirjallisuutta esiin kuvatessaan tuota pientä mutta monimuotoista saarta. 

Osa matkoista suuntautuu Reykjavikin lähiympäristöön, osa pohjoisen tai idän vuonoille, ja kerran mennään saari ympäri. Toisinaan ollaan liikkeellä kesällä, joskus talvella. Automatkat suuntautuvat sisämaahan, koska saaren kiertävä ykköstie ei ole vielä valmis. Jylhät maisemat sekä hengästyttävät, ihastuttavat että vähän pelottavatkin. 

Koska harmaan jäkälän peittämä laava on täällä jähmettynyt moniin omituisiin muotoihin, taloiksi, kaupungeiksi, kirkoiksi tai toreiksi, ruvetaan puhumaan maahisista, luonnonhengistä.

Bera kertoo maantiestä, jota muutamia vuosia aikaisemmin oli yritetty rakentaa maahisten kylän halki Etelä-Islannissa. Paikkakunnan väki oli varoittanut tienrakentajia siitä, että maanalainen kansa ei tulisi hyväksymään tien vetämistä heidän kylänsä yli, mutta rakennusliikkeen miehet olivat nauraneet sellaisille puheille ja tuoneet maansiirtokoneensa, puskutraktorinsa, kauhakuormaajansa ja autonsa maahisten asuinpaikalle. Maanalainen kansa oli pysäyttänyt rakennustyöt heti, kun tien teko oli edistynyt heidän kyläänsä saakka. Maansiirtokoneet olivat lakanneet käymästä, kauhakuormaajat olivat seisoneet mykkinä, puskutraktoreiden hyörinä oli hiljennyt. Rakennusliikkeen miehet eivät olleet tienneet mitään keinoa, jolla olisivat saaneet yhteyden maanalaiseen kansaan; myöskään paikkakuntalaiset eivät enää saaneet heihin yhteyttä, vaikka olivat tienneet perimätietona, missä maahisten asuinpaikka oli.

Taas kerran totesin, kuinka kiehtova maa Islanti on. Ja pakko myöntää, että kun on käynyt maassa, saa Tuurin kertomuksiin vielä uuden ulottuvuuden. Esimerksiksi silloin, kun hän kertoo miten he ystävänsä Njördurin kanssa oikaisevat ykköstieltä tuntureiden yli, jolloin matka Egilsstadiriin lyhenee 60 km. Meidän porukkamme meni tuon oikaisureitin kesällä ja toiseen suuntaan, mutta kun maisemat muistaa niin on helppo eläytyä Tuurin kokemuksiin tunturiin nousevasta hurjan kapeasta ja jyrkästä tiestä, jota reunustaa syvä rotko. 

Minun makuuni kalastus saa kirjassa liian suuren osan, mutta se nyt on pikkuseikka. Tuskin Tuuri on kirjoittaessaan ajatellut, miten miellyttää reilu kolmekymppistä naista :D Kun en sen suuremmin välitä perhokalastuksesta, harpoin ne kohdat yli. Ihan riittävästi jäi silti luettavaa. 

Ja kas, Helmet-lukuhaasteessa sain täytettyä kohdan "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta". En tiedä, montako Tuuri on kirjoittanut mutta kyllä niitä täytyy olla yli 20, sen verran paljon hyllytilaa ne vievät kirjastossa! :)