Claire Castillon teki sen taas. Kuplissa (Gummerus 2012) on tuttua Castillonia: lyhyet, näennäisen kevyet novellit naurattavat, yllättävät, shokeeraavat yhä uudelleen. Maailma näyttää tavalliselta mutta onkin vähän vino. Henkilöt haluavat kuitenkin ylläpitää kulissia etteivät ulkopuoliset huomaisi mitään.
Kuplissa eroaa Castillonin aiemmista novellikokoelmista siinä, että novellit ovat aiempaa lyhyempiä ja terävämpiä. Lyhimmillään vain parisivuiset tarinat ovat pistävää yksinpuhelua, jossa kulloinenkin päähenkilö pääsee tuulettamaan päätään kunnolla. Välillä puheista huomaa, ettei puhuja itse tajua lainkaan maailmansa kummallisuutta, välillä taas lukija yllätetään paljastamalla vinous vasta viimeisillä riveillä.
Sinun kanssasi ei ole kiva viettää joulua. Et edes hymyillyt papiljoteille, jotka Herbert antoi meille lahjaksi vitsinä. Hienotunteisesti hän kirjoitti paketteihin meidän molempien nimet. Etkä sinä ilahtunut ollenkaan! Helmiä sioille. En pidä siitä, että halveksit Herbertiä. Hän ei ole kusipää. Hän on viisikymmentäviisivuotias, ja sano mitä sanot, hän on päättänyt, että heti kun hänen vaimonsa tokenee surusta ja jos heidän nuorin tyttärensä ei tee uutta itsemurhayritystä ja jos hänen työaikataulunsa vain sallii, hän aloittaa uuden elämän minun kanssani. Siinäs kuulit.
Kokoelmaa leimaa Castillonille tyypillinen tapa piilottaa outoja, jopa ällöttäviä asioita arkipäiväisen oloiseen puheeseen ja toimintaan. Lukijan on mahdoton arvata yhtä novellia aloittaessaan, mitä sen aikana paljastuu. Siksi Kuplissa koukuttaa ja pitää otteessaan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti