WSOY 2014
216 s.
Olin pahoillani tuottamastani tuskasta mutta haluton alkamaan selvitellä väärinkäsitystä. Totta oli tämä: Ikkunan edessä aukeni maisema. Puut seisoivat syksyisessä päivässä, taustalla näkyi tasaisen harmaa, kohtalaisen tyyni meri, taivas oli pilvinen ja enteili sadetta. Ja täällä talon narinat, sen kivulias vanha keho. Talon suojissa minä, syvästi uupunut ihminen joutava kirje kädessäni.
Katja Kaukosen uutuuskirja oli minulle yksi kirjakevään odotetuimmista, ja odotus palkittiin. Olen tykännyt hirmuisen paljon kaikista hänen kirjoistaan, jokainen on ollut loistava mutta silti jollakin tavalla hitusen parempi kuin edellinen. En tiedä miten Kaukonen sen tekee, mutta kerta toisensa jälkeen hän imaisee lukijan mukaan ensimmäisistä sanoista lähtien eikä päästä irti ennen vihoviimeistä pistettä.
Kohina on voimakas tarina yksinäisyydestä, elämänmittaisesta hylätyksi tulemisesta. Se on tarina Alvarista, liian varhain liian vahvaksi pakotetusta, tarina miehestä joka ei koskaan saanut olla pieni poika. Se on ilmeikäs tarina syksystä karulla tuulisella saarella, jossa Alvarin elämänkaari kiertyy rapistuneen talon ympärille.
Minun maaperäni oli nyt tämä saari. Tässä oli lapsi, jota minun tuli rakastaa kaikkien elämästäni puuttuneiden ihmisten puolesta, rakastaa ja pitää hyvänä, tarjota pala suklaata silloin tällöin ja hörppy konjakkia, kun kasvaa aikuiseksi. Odotin, että sade taukoaisi. Loin itselleni mahdollisimman hyvät olosuhteet. Lämmitin taloani, siivutin leipää, katselin ulos. En antanut minkään vaivata mieltä. Söin vielä toisenkin palan suklaata.
Olen lumoutunut Kaukosen visuaalisesta, voimakkaasta kielestä. Jokainen sana on paikallaan, painavana ja merkityksellisenä. Jokainen pilkku ja rivinväli sitoo lukijan tiukemmin osaksi tarinaa, vetää väkisin Alvarin mukaan saarelle, kulkemaan risukkoisia polkuja, kuuntelemaan meren ja elämän - kohinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti