Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: "Et kuitenkaan usko...": Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: "Et kuitenkaan usko...": Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Valokuvat Juha Metso
Kannen kuva Juha Metso, graafinen muotoilu M-L Muukka
Docendo 2013
216 s.

Ohhoh!

Siinä päällimmäiset tunnelmat. Kyllä on Haapasalon Villen seikkailut olleet sellaiset, että oksat pois! Miehellä on varmasti enemmän henkiä kuin kissalla, muuten hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt jo ajat sitten. Vai miltä kuulostaa:

Ville: Niin. Ja ne koneetkin on välillä mitä on. Kerran olin lentokoneessa, lennettiin Ukrainaan. Istuin varauloskäynnin vieressä. Kone laskeutui, ja mä huomasin, että varauloskäynnin ovi aukesi, oli sen verran raollaan, että siitä mahtui käsi ulos. Mä sanoin lentoemännälle siitä. Äh, se aukeaa aina, sanoi lentoemäntä.

Toisella kerralla kone oli juuri valmistautumassa nousuun. Lentoemäntä tuli sanomaan, että he voitko tulla mun kans pitään kiinni tätä ovea, sitä tarvii pitää vain nousun aikana. Sitten kun ollaan ilmassa, tulee paine ja se pysyy kiinni itsestään. No mä pidin lentoemännän kans siitä ovesta kiinni, kunnes kuului sellainen ääni, mistä saattoi päätellä, että se meni kiinni. Sitten mä palasin mun paikalle istumaan.

Jos ei lentomatkustus aina sujunut, meni moni muukin asia vikaan. Pahoinpitelyjä, neljä kertaa varastettu passi, nälkä, rahattomuus, tolkuton ryyppääminen... Kirjaa lukiessa tulee monesti sellainen olo, että miten Haapasalo voi olla vielä hengissä ja järjissään. Teatterikouluaika oli ympärivuorokautista työtä ilman ruokaa ja rahaa, jota sitten seurasi onnekas sattuma, rooli menestyselokuvassa. Siitä puolestaan oli seurauksena ilmaisia huveja ja suhteita, joilla omaisuus pysyy tallessa.

Ville: Mä olin armeijan vieraana. Taas oli illanistujaiset, ja joku päällikkö keksi, että lähdetäänpä metsästämään alligaattoreita. Se kertoi, että yhtenä päivänä se oli ihmetellyt, että miksi hänen täytyy joka vuosi lentää Australiaan asti, että vaimo saa käsilaukun ja hän itse uudet kengät. Miksei niitä alligaattoreita voi tuoda tänne? Sata alligaattoria tuotiin ja päästettiin Volgaan. Äijä tappoi niistä muutaman, että sai nahoista laukun ja kengät, ja loput karkasivat. Ne kävi ihmisten kimppuun rannoilla. Armeijan pojille oli soitettu, että tehkää jotain, alligaattorit hyökkää ihmisten kimppuun. Me lähdettiin sitten lahtaamaan niitä.

Kauko: Tyypeillä on kosolti poikamaista leikkimieltä.

Oikeasti, tämä on aivan uskomatonta! Aivan kuin Ville Haapasalo ei olisi oikea ihminen vaan satiirisen romaanin päähenkilö tai sarjakuvahahmo, jolle tapahtuu uskomattomia asioita äärilaidasta toiseen. Nousu käsittämättömästä kurjuudesta ja yksinäisyydestä supertähdeksi on ollut hurja. Silti Haapasalo on pysynyt paitsi järjissään myös vaatimattomana; hän tietää olevansa Venäjällä tähti mutta ei diivaile. Huomio tuntuu välillä olevan kiusallista.

Kirjaa lukiessa minulla oli valtavan hauskaa. Tuntui todella siltä, ettei yksikään Haapasalon päivä ole ollut sellainen, mitä suomalainen lukija voisi pitää tavallisena arkipäivänä. Varmasti sellaisiakin on ollut, mutta kirjaan on valikoitu loistava ja ennen kaikkea absurdi otanta siitä, mitä Venäjällä tapahtui. Politiikka jätetään vähemmälle ja esiin nostetaan "pienet ihmiset".

Pidin tyylistä, jolla kirja on tehty. Teksti on kahden miehen välistä vuoropuhelua, jossa Haapasalo saa omin sanoin kertoa tapahtumista. Röyhkä toki kysyy ja tarkentaa välissä, mutta ilman että syntyisi vaikuitelma haastattelusta. Tekstistä välittyy rentous, tässä kaverukset juttelevat samalla kun kolmas ottaa valokuvia.

Loppuun Röyhkä kirjoittaa, että mikäli kirja menestyy niin sille voidaan tehdä jatko-osa Haapasalon 2000-luvusta. Toivon ehdottomasti jatkoa, haluan kuulla oliko se yhtään tasaisempi ja rauhallisempi vai jatkuiko meno yhtä hurjana toisenkin vuosikymmenen.