Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015
171 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ensimmäinen vuonna 2015 julkaistu kirja on nyt luettu ja hyvin lähti kirjavuosi käyntiin. Viime vuonna ilmestyi monta kovaa kotimaista esikoisteosta ja sama näyttää jatkuvan. 

Jussi Seppäsen Kymmenottelu on tarinakokoelma, jossa maailma tai ihmiset ovat hiukan vinksallaan. Punaisena lankana on urheilu, nimenomaan yleisurheilu ja sen kuningaslaji kymmenottelu. Tarinat on nimetty lajien mukaan, siinä järjestyksessä kun ne oikeasti kilpaillaan. Kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja keihäänheitossa on kuusi kierrosta eli kuusi tarinaa tarinan sisällä, muut lajitarinat ovat yksittäisiä kokonaisuuksia. 

Yllätyin heti alkusivuilla positiivisesti. Tarinassa "100 metriä" kamera kuvaa juoksijoita lähdössä. Kamera ei kuitenkaan ole tavallinen, kuten eivät ole juoksijatkaan, eivät ollenkaan kaikki urheilijoita. Koin riehakasta iloa; mihin tässä oikein ollaan menossa! 

Suosikkitarinani on "Korkeushyppy". Siinä mies menee kerran vuodessa urheilukentälle, nostaa riman ja hyppää. Rima on joka vuosi sentin edellistä korkeammalla. Kuten liikunnanopettaja vuonna 1976 on sanonut, pitää hypätä oma ikä ja metri päälle.

Mies saapuu kentälle, kävelee korkeushyppypaikalle, asettaa riman 143 senttimetriin. Ottaa nopean vauhdin, onnistuu ylityksessä ja poistuu paikalta kuin olisi roskat vienyt. Palaa vuoden kuluttua, mittaa 144 senttiä, hyppää ja pudottaa ensi kertaa 25 vuoteen. Naurahtaa säikähdyksen loitommaksi, sattuuhan sitä tilastopudotuksia. Nostaa kuitenkin riman vikkelästi maasta.

Riisuu takkinsa patjalle. Pompahtaa muutaman kerran ja rykäisee, iskee käsiään yhteen. Astelee sopivalle etäisyydelle. Raapaisee jalallaan kumista hyppyalustaa, ponnistaa ja pudottaa jälleen. Kierähtää raivoissaan patjalta ja asettaa riman kädet täristen.

Miehen touhu saa yhä kummallisempia piirteitä vuosien kuluessa. Huipennus tapahtuu hänen täyttäessään 80 vuotta. Hurjaa, huimaa, huikeaa!

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia. Osa lyhyitä, osa pitempiä, osa iloisia, osa surullisia, osa realistisia, osa mystisempiä. Se on hyvä asia, sillä kymmenen samantyylistä proosapätkää olisi varmasti käynyt tylsäksi. Nyt on sellainen olo, että jokaisen luvun alussa jännittää ja odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Jokaisessa luvussa saa myös yllättyä; vaikka alku olisi tavallisempi niin ennen pitkää tapahtuu vaikka mitä odottamatonta.

Tykätäkseen kirjasta ei tarvi olla urheiluhullu tai liikunnan harrastaja, niin paljon siinä on muutakin. Nähdään monenlaisia ihmistyyppejä ja kohtaloita, tekemisen iloa ja pettymyksiä. On nuorten miesten kaupunkijuhannus, Jäätiäisiä ja yhä pohjoisemmaksi siirtyvä lumiraja, vanhojen miesten vuosittainen tapaaminen, yksinkertainen mutta silti nero Löppöne, ostoskeskuksen seinällä kiipeilevä mies... 

Kirjan rakenne toi minulle mieleen pyramidin. Huippuna on kirjan nimi, alempana kerroksena kymmenen isompaa tarinaa, pohjalla pikkutarinat. Ikään kuin ne kaikki olisivat kivenlohkareita, joista yhdessä muodostuu tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä.