Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 s.

Hahaa! Kerrankin saan sanoa asian toisinpäin! Eli: pidin tästä kirjasta enemmän kuin olisin halunnut. 

Yleensähän se menee niin, että kirjalta odottaa paljon - etenkin jos on suosikkikirjailijan uutuus tai runsaasti rummutettu ja kehuttu - ja sitten se ei olekaan niin hyvä kuin mitä on odottanut. Sitten on esikoiskirjailija Ritvanen, jonka teos saa vuorotellen repimään hiuksia ja nauramaan. 

Tarinassa ovat vuorotellen äänessä Jesse ja Marjatta, poika ja äiti. Heidän taivaltaan seurataan 1980-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2011, Marjatan kuolemaan saakka. Marjatta on taiteilija, kohukirjailija ja lööppijulkkis jolle taiteilijaelämä on mennyt lapsen edelle. Hän ei kadu päätöksiään ja tekojaan, ei vaikka seurauksena on ollut suuri kaipaus sekä useita pitkiä, jopa vuosien mittaisia taukoja yhteydenpidossa. 

Jesse on ollut äidin poika, halunnut miellyttää äitiä, ollut tähän melkeinpä rakastunut. Kun äiti on poissa, Jesse samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Äiti on hänelle himon ja palvonnan kohde. Vaikka kaikki menee pieleen aina silloin kun äiti on läsnä - milloin hän on tarpeeksi selvä ja muistaa tulla sovittuna aikana - ei hän voi hylätä tätä. Äiti on poissaolevanakin hallitseva ja vaikuttaa Jessen elämään monin tavoin. Julkkisäiti kiinnostaa ihmisiä, mutta samalla epänormaali ihastuminen äitiin vaikeuttaa naissuhteita. 

Soitan numerotiedusteluun ja pyydän niitä yhdistämään.

Äiti vastaa heti, se ei ollut nukkumassa. Se on juuri riidellyt Sepon kanssa, kuulen myöhemmin.

- Sanopa yks asia, aloitan.

- Kuka tää on?

- Etkö sä tiedäkään? Eikö unet ole kertoneet?

- Ai Jesse. Kuule -

- Sano yks asia. Millainen ihminen lähtee vetämään kun sillä on kuusvuotias skidi? Jättää kaiken ja lähtee?

- Sä olet kännissä.

- Niin olen! Ja mä esitän sulle kysymyksen nyt kun sä olet naisen aseman ja ihmismielen liikkeiden ekspertti. Kannattaako sellaisen ihmisen alkaa äidiksi? Onko sellainen ihminen terve? Sun mielestä?

- Noi on asioita joista sä et voi tajuta mitään.

- Niin no en tietenkään. 

- Eikä tää oo nyt hyvä hetki Jesse. Mulla on yks toinen asia kesken -

- Ahaa! No totta kai! Kuule mene hoitamaan se loppuun.

Myöhemmin toivon että olisin lopettanut tähän. Mutta raivo on saanut vallan, lapsellinen, kömpelö halu satuttaa. Kivahdan kireällä, ohuemmalla äänellä:

- Vittu mä vihaan sua saatana.

Viisi sanaa joita vivahteikkaampia en sinä hetkenä suomen kielestä löydä, viisi sanaa joita kadun heti ne sanottuani. 

Äitini reaktio: se alkaa nauraa.

- Mut niinhän kaikki nykyään. Sä et ehkä usko mut Seppo sano just - 

Lyön luurin sen korvaan. 

Lukukokemus oli todella hämmentävä. Ajattelin heti alussa että voi yök, hirveästi viinaa, seksiä, väkivaltaa. Eikä edes tyypillisiä; poika himoitsee äitiä, pienenä poika ahdistelee seksuaalisesti naapurin tyttöä, on uskottomuutta, perhekeskustelut suurelta osin kiroilua ja tahallista toisen loukkaamista, isoäiti ryyppää lapsenlapsen synttäreillä... Ja samalla lukijan pieni häpeän tunne siitä, että tuollaiset asiat naurattavat. 

Miten muistat minut ei suinkaan ole pelkkää naurua ja kauhistelua. Se on välillä todella ahdistavaa luettavaa. Äidin varjo on niin vahva, että se ajoittain hukuttaa Jessen. Hän velloo itsesäälissä, kiihdyttää itseään vihaan, tuntuu siltä ettei hän haluakaan omaa, itsenäistä, äidistä irrallista elämää. Isäkin on olemassa mutta hän jää väistämättä taustahahmoksi, samoin äidin miesystävät ja Jessen naisystävät. 

Mietin, että ehkä kirja osui minun makuhermooni koska Marjatta ja Jesse ovat niin äärihahmoja. Kumpikaan ei muistuta ketään tuttuani, kummastakaan ei tarvitse pitää. Jesse on oikea surullisen hahmon ritari, mutta ei hänen puolestaan sureta. Ainakaan minua. Välillä kyllä olisi tehnyt mieli ravistella Jesseä, että herää hyvä mies! Hanki elämä! 

Kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Maisku, Arja, Alma Kalmak, Tani ja Opus eka.

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan kohta "kirjan nimi on kysymys".