WSOY 2016
400 s.
Harri Närhi on kirjailija, joka kirjoissaan yllättää lukijan. Olen aiemmin postannut Toisten tähtien tähden - kirjasta, jossa dekkarigenreen luokiteltu kirja osoittautui "lajissaan epätyypilliseksi". Ehkä juuri siitä syystä se oli vetävä ja mielenkiintoinen. Sellainen on myös Kuparitalo.
Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain. Helsingissä ollaan asianajaja Sari Broséliuksen matkassa. Hän on kova ammattilainen, joka osaa lukea asiakkaita ja tilanteita niin, että onnistuu saavuttamaan sekä omat että asiakkaan tavoitteet. Ihan tavallisena päivänä hän saa toimistolleen Kuparitaloon asiakkaan, jolla on erikoinen toimeksianto. Helsingin rautatieaseman ravintolassa on Eero Järnefeltin maalaus, jonka alkuperästä on herännyt kysymyksiä. Sarille väitetään, että taulu on oikeasti venäläisen omistama - ja nyt omistaja haluaa viedä teoksen Venäjälle. Sari alkaa selvittää taulun historiaa apunaan VR:n arkistotyöntekijä Martta.
Jyväskylässä seurataan Awaale Valonsuuta, Somaliasta pakoon lähtenyttä nuorta miestä. Sisaren perheen luona asuminen on välttämätön paha. Kun perheen lapset kasvavat, asunto käy pieneksi. Ava haluaa muuttaa omilleen. Palkasta on jäänyt rahaa, jonka voi käyttää asumiseen. Mutta ennen sitä Ava päättää lähteä käymään Somaliassa. Vaikka hän ja sisko ovat olleet Suomessa kauan, ovat äiti ja veljet yhä Somaliassa. Vuodet ovat kuitenkin tehneet sen, että mikään ei ole ennallaan, ei maa eikä siellä asuvat ihmiset.
Tässä katakombissa Martta on touhunnut koko elämänsä ajan, muuttunut vähitellen osaksi irtaimistoa. Ehkä hänen kehoonsa on tatuoitu VR ja hän asuu jossain päin rakennusta, petaa iltaisin vuoteensa kellotornin tasanteelle. Käy sitten ennen nukkumaan menoaan kurkistelemassa kellotaulun luukusta kaikkiin ilmansuuntiin, ulvoo murheellisesti kun on täysikuu. On kaikki päivät maan alla ja yöt muita ylempänä.
(...)
- Näyttääkö se nyt sitten siltä, että jollei sitä todistusta löydy, niin se Kolin maisema lähtee tuolta Burger Kingin seinältä? Vai ihanko vaan rahasta siinä on pyynti?
Eikä Sari koe paljastavansa mitään tai ketään, kun sanoo ihan vaan omana arvelunaan ja ilman muita kuulijoita.
- Näyttää se siltä. Vaan sen saavat sitten VR ja minun toimeksiantajani sopia miten parhaaksi päättävät. En vain viitsi lähteä viemään asiaa eteenpäin jos jostain löytyy jokin asiakirja, joka jättää varjoonsa ne paperit, jotka minulla on. Olen melko huono häviäjä ja vielä huonompi jos älyän liian myöhään, mitä olisi aiemmin pitänyt. Sitä on tähän ikään oppinut, että valmistautuminen tehdään etukäteen. Kehään noustessa pitää olla valmis ja jäitä ämpärissä.
- Ja mielellään hevosenkenkä nyrkkeilyhanskassa?
- En panisi pahakseni sellaistakaan.
Siinä he istuvat, kertakäyttömukit käsissä pöytälampun valossa, maan alla. Kiivaan kiireen maailma on jossain toisaalla, mutta Sari ja Martta eivät sillä hetkellä ole osa sitä. Sukupolvi on heidän välissään, mutta vain numeroina, muutoin he ovat samanlaisia yksinolijoita, keskellä maailmaa, mutta silti kaukana siitä.
Kirjassa on minun makuuni yksi paha vika, muuten se on erinomainen. Mielestäni tarinat limittyvät toisiinsa aivan liian myöhään. Kun kirjassa on 400 sivua, ei pitäisi olla niin että pitkälti puolenvälin jälkeen lukija ihmettelee, että miten nämä tarinat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Ehdin jo miettiä, ja olen yhä samaa mieltä, että tarinat olisivat toimineet mainiosti kumpikin omassa kirjassaan.
Tykkäsin molemmista tarinalinjoista, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvää, etenkään kun ne ovat keskenään hyvin erilaisia. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka Närhi saa molemmat yhtä kiinnostaviksi, kylmän Suomen ja kuuman Somalian, Helsingin keskustan arvokkaat rakennukset ja Haharen mutaiset kadut. Molemmissa on kuitenkin pohjalla ihmisen yksinäisyys. Ava on sittenkin vähän ulkopuolinen siskonsa perheessä, ja Sari puolestaan on uhrannut yksityiselämänsä työnteolle. Molemmilla on myös tarve pärjätä. Ava haluaa osoittaa Suomessa suomalainen, Somaliassa somali, selviytyvänsä missä vaan. Vaikka hän on nuori, pikkuveli, hän ei ole lapsi eikä häntä pidä kohdella sellaisena. Sari työskentelee kovalla alalla, jossa etenkin naisen on oltava tuplasti niin hyvä kuin miesten saadakseen uskottavuutta. Molemmat joutuvat kovan paikan ja kovan valinnan eteen, kun pitää päättää, mitä tekee moraalisesti hankalassa tilanteessa.
Erikseen on mainittava kieli ja sen luomat monet hienot tuokiokuvat. Rauhalliset, rauhoittavat hetket ja kiivas toiminta vuorottelevat sujuvasti, ja sopiva määrä huumoria kuorruttaa kokonaisuuden nautittavaksi.
En suosittele kirjaa trilleriä kaipaavalle. Suosittelen sitä heille, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta ja arkkitehtuurista, kulttuurihistoriasta sekä erilaisista kulttuureista. Tämä ei ole kepeä kesäkirja, tämä on teos joka vangitsee lukijan kansien väliin kuin maalauksen taulukehyksiin.
Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan "kirjan nimessä on erisnimi".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti